Esipuhe

Hirmuinen sota, joka oli heti alussa saanut Isänmaallisen sodan nimen, vyöryi vaikenematta maatamme pitkin. Se ei jättänyt rauhaan meidänkään rauhanomaista maailmankolkkaa, Vepsänmaata. Ammoisista ajoista täällä ovat asuneet ja raataneet suomalais-ugrilaisten kansojen ihmiset. Nyt siis lakeuksillemme oli äkkiarvaamatta tullut sota. Pakosti tulee mieleen erään sotasukupolven runoilijan säkeet: ”Iät on lähdetty jonnekin sotaan, vaan nyt se itse tuli luoksemme”. Todellakin ”se tuli itse” ja kurkisti joka kylään, joka taloon. Kaikki miehet, koko sukupolvi, monet tytöt ja nuoret naiset, ken vain pystyi, lähtivät rintamalle, toiset taas partisaaniosastoihin, joita oli häthätää muodostettu Soutjärvellä, piirikeskuksessa. He lähtivät kauas kotiseudultaan ja monet lähteneistä eivät valitettavasti ikinä palanneet…

Kaskesojan kylä (Kaskez), jossa olen syntynyt ja viettänyt lapsuuteni, sijaitsee 25 kilometriä Soutjärveltä etelään. Se seisoo maalauksellisella Äänisen rannalla. Ennen sotaa siellä oli Petroskoin työläisten ja toimihenkilöiden lasten pioneerileirejä. Soutjärven kulttuuritalon amatööritaiteilijat vierailivat usein lasten luona ja esittivät heille konsertteja. Amatööriartistien ryhmää johti jo siihen aikaan hyvin tunnettu kuoronjohtaja, kapellimestari ja ohjaaja Vasili Kononov. Hän oli vepsäläisen kansankuoron perustaja.

Suosittuna juhla- ja kisapaikkana oli Tsasounapelto (Časoun'pöud). Se alkoi 1800-luvun alussa rakennettua puukirkkoa ympäröivän kiviaidan luota. Yhtäkkiä kylän elämä ikään kuin jähmettyi joksikin aikaa. Vihollisten joukot olivat miehittäneen merkittävän osan Karjalaa ja etenivät kohti Voznesenjea. Ne valtasivat kylän toisensa perään. Pian meidän Soutjärven piirimmekin joutui vihollisen miehittämäksi.

Tänä päivänä sodan hiillosten ja tuhojen paikoille on jälleen noussut kyliä ja kaupunkeja. Kaukasilla palopaikoilla ja siellä, mihin oli kaivettu juoksuhautoja, viheriöi metsä. Mutta vanhemman sukupolven kokemukset, niiden, jotka ovat saaneet kokea kakki miehityksen ja evakkotaipaleen murheet ja puutteen, eivät ole unohtuneet. Tämä ihmisten muisto on paljolti pakottanut minut kirjoittamaan ylös nämä – niin omani, kuin myös maanmiesteni ja läheisteni – muistelmat. Niiden tarkoituksena on saattaa muiston viestikapulana nuoren lukijan tietoon silminnäkijöiden kertomana tapahtumat sekä ne ihmiset, jotka eivät ainoastaan uskoneet meidän voittoomme, vaan myös kaikin voimin lähensivät sitä.