Juhlat Soutjärvellä
Koulunkäynti jatkui silti näistä ja muista vitsauksista huolimatta.
Lähestyivät vepsäläiset kansankulttuurijuhlat. Muuten, kolmen miehitysvuoden aikana tällainen juhla järjestettiin vain kerran, kesäkuun alussa 1942. Koko koulu valmistautui juhliin. Harjoitukset pidettiin luokittain. Jokainen luokka valmisti omaa ohjelmaansa. Suomen kansallislaulun lisäksi sen piti esittää jokin vepsäläinen laulu ja muita ohjelmanumeroita. Kansallislaulu oli tarkoitus esittää yhteisen koulukuoron voimin. Opettajamme oli valinnut vanhan vepsäläisen laulun ”Mänin minä mägele” (”Menin minä mäelle”). Kerran viikossa jäimme tuntien jälkeen harjoituksiin. Vihdoin koitti tämä kauan odotettu juhla. Meidät kaikki, Kaskesojan ja muiden vepsäläisten kylien koululaiset, tuotiin suomalaisten autoilla Soutjärvelle. Olimme siellä koulun pihalla sen aikaa, kun juhlan järjestäjät viimeistelivät juhlajärjestelyjä ja tarkistivat lopullista juhlaohjelmaa.
Juhlien järjestäjät ja johtajat, jotka olivat suomalaisen kansakoululautakunnan jäseniä, olivat majoittuneet vanhan koulun yksikerroksiseen rakennukseen, joka oli rakennettu 1920-luvun alussa. Me olimme nääntyä odotukseen. Jännitimme kovasti. Vihdoinkin tuli meidänkin, Kaskesojan koulun neljäsluokkalaisten, vuoro. Johtajamme Selma jännitti myös, vaikka hän pysyikin ulkoisesti rauhallisena. Harjoitukset ja hänen opastuksensa olivat loppujen lopuksi tehneet tehtävänsä, ja me esiinnyimme melko hyvin. Kyseessä oli kuitenkin vasta esiintyminen valintalautakunnalle. Edessä oli juhlaesiintyminen, ja me olimme valmiita siihen. Lopulta kaikki luokat järjestettiin neljään riviin. Kolonna venyi runsaan sadan metrin pituiseksi ja suuntasi kulkunsa kohti juhlapaikkaa. Kulkueen sivuilla ja takana kulkivat laulaen paikalliset asukkaat ja juhlaan saapuneet vieraat. Saavuimme Äänisen rantaan. Siellä oli nostettu korkeaan tankoon Suomen lippu. Yhteen mäntyyn oli asennettu kovaääninen. Ilmoitettiin kansallislaulun esittämisestä, ja koululaisten yhteiskuoro esittikin sen reippaasti. Kun musiikki ja sanat vaikenivat, yleisön joukosta kantautui itkuvirsi. Itkijä oli Praskovja Moškina, joka oli Soutjärven kansankuoron ensimmäisiä jäseniä. Kuoron oli perustanut Vasili Kononov vuonna 1936. Heti miehityksen alkupäivinä se lakkasi olemasta. En enää muista, oliko kyseinen itkuvirsi etukäteen suunniteltu, mutta tämänpäiväisen käsitykseni mukaan, se ei kuulunut juhlan järjestäjien suunnitelmiin. Olihan itku esitetty onnettoman poikansa sotaan saattaneen äidin nimissä, ja kertoi siitä, kuinka äiti oli saanut poikaa koskevan kuolinsanoman. Se itku oli niin viiltävää, että monien silmiin nousivat kyyneleet. Jos tämä esitys ei kuulunutkaan ohjelmaan, niin järjestäjät olivat olevinaan, että kaikki sujui ohjelman mukaan, olihan kyseessä sentään kansanjuhla.
Praskovja Mironovna Moškinan itkun jälkeen joka luokka alkoi esittää lauluja. Jännitykseni ei johtunut siitä, että olisin pelännyt esiintymistä tai laulamista, vaan ajatuksesta, että joku toinen luokka olisi alkanut laulaa meidän lauluamme. Onneksi, kukaan muu ei sitä laulanut.
Illalla juhlan päättymisen jälkeen opettaja odotti jo meitä auton luona. Me istuimme penkeille auton lavalle ja auto lähti kohti Kaskesojaa. Matkalla vaihdoimme auton surinan säestämänä ja toisiamme keskeyttäen ajatuksiamme juhlista ja matkustimme kotiin hyvällä tuulella.
Alkoi kesäloma ja Selmamme matkusti kotiin Suomeen. Tällä kertaa hän ei antanut meille kesäksi vihannespalstan hoitotehtävää. Lukuvuoden päätyttyä siirryimme viidennelle luokalle ja opettajaksi tuli Valtteri-niminen mies.
Muistelimme pitkään kavereiden kesken, kuinka vuoden 1943 aattona oppitunnin aikana luokkaan oli tullut Joulupukki. Selässä hänellä oli kukkuralleen täynnä ollut säkki. Hieman ähkien hän meni opettajan luo ja laski säkin häneen eteensä. Sitten Joulupukki sanoi meille: ”Lapset, olen tullut luoksenne suoraan Lapista, jossa minulla on vakituinen asuinpaikka, samoin kuin muillakin Joulupukeilla. Olen tuonut teille lahjoja. Ne ovat keränneet teitä varten Suomen koululaiset. Ja nyt opettajanne jakaa ne teille.” Hyvästeltyään meidät ja toivotettuaan meille onnea opintoihin ja hauskaa uutta vuotta hän poistui luokasta.
Opettaja laittoi säkin nurkkaan ja sanoi: ”Lahjat minä jaan välitunnilla. Nyt jatkamme tuntia.”
Me vain istuimme ja yritimme arvata, mitä lahjoja siellä on ja kuka mitäkin saa. Odotimme ja toivoimme, että tunti päättyisi mahdollisimman pian. Vihdoinkin kuului kaivattu kellonsoitto. Jakaminen alkoi. Oli hälinää ja tönimistä. Opettaja yritti saada aikaan järjestyksen: ”Lapset, älkää häliskö, älkää tönikö. Istukaa rauhassa. Jokainen saa kyllä oman lahjansa. Menkää istumaan pulpetteihinne. Minä kutsun jokaisen vuorollaan ja valitsen kullekin sopivimman lahjan. Jakaminen alkoi. Säkistä löytyi erilaisia nukkeja, apinoita, pyörähevosia ja muuta rihkamaa. Juuri sellaisen pyörillä liikkuvan hepan minä sainkin. Lelu ei oikein sopinut ikäiselleni pojalle ja minä lahjoitin sen pikkuveljelleni. Kuinka iloinen hän olikaan!
Koulunkäynnin myötä jotenkin unohtui, että on sota, että jossain kuolee ihmisiä, räjähdykset ja laukaukset paukkuvat kylväen pelkoa ja tuhoa ihmisten kesken. Miksi olisimme ajatelleet sotaa, kun esimerkiksi liikunnan tunnilla voimistelimme koulun pihalla reippaiden laulujen tahdissa, vaikkakin ilman musiikkisäestystä. Sota kuitenkin muistutti itsestään: milloin ilmestyi lentokone, joka uhkasi heittää kenen tahansa meistä päälle tappavan lastinsa, milloin taloon tai toiseen ilmestyi kylänvanhin tai komendantti, jotka olivat palauttamassa järjestystään, eivätkä ihmiset odottaneet heidän ilmestymiseltään mitään hyvää. Mutta on eri asia kun et näe omin silmin uhreja ja eri asia kun niitä tulee juuri silmiesi edessä.
Muistelen edelleen usein erästä traagista tapausta. Kerran järven rannalla oli pommituksessa kuollut kaksi miestä, molemmat kylän asukkaita. He olivat sahaamassa jäätä varastoon kylänvanhimman käskystä. Äkkiarvaamatta ilmestynyt kone oli luullut heitä suomalaisiksi sotilaiksi ja pudottanut heidän päällensa pommin.
Miesten hautajaisiin osallistui koko kylä. Surusaattueessa oli mukana myös koulumme. Meidät, ekaluokkalaisia lukuun ottamatta, järjestettiin koulun pihalla neliriviseen kolonnaan, minkä jälkeen lähdimme antamaan kuolleille viimeiset kunnianosoituksemme. Kun olimme tulleet päätielle, joukkoomme liittyi kyläläisiä. Lopulta muodostui valtavan iso kulkue. Kahden kilometrin matkan hautausmaalle kuljimme vaiti. Luokkamme käveli saattueen puolessa välissä. Saattueen edellä ajoi kuorma-auto, jonka lavan takalaita oli laskettu alas ja lavalle asetettu kaksi ruumisarkkua. Heti auton perässä kulki murheellisen arvokkaana suomalainen pappi mustassa kaavussaan, joka oli samaa väriä kuin papin partakin. Papin perässä kulkivat vainajien omaiset ja läheiset. Kun saavuimme hautauspaikalle, pappi luki sielurukouksen ja kaksi kyläläistämme haudattiin samaan hautaan.
Sinä päivänä koulussa ei ollut tunteja. Päivä oli julistettu kylässä surupäiväksi.
Kertomukseni alussa mainitsin, että äitini osasi paistaa maukasta leipää, mistä syystä, ja toki monesta muustakin, häntä arvostettiin kylässä. Kerran hiihtojuhlan aattona opettaja pyysi häntä leipomaan vehnäjauhoista pullasatsin koulun ruokalaa varten. Pullilla oli tarkoitus kestittää juhlan osanottajia. Äiti ei ruvennut kieltäytymään Anna-Liisan, tämän niminen se opettaja siis oli, pyynnöstä. Ruokalan puolesta annettiin jauhot, maito oli omasta takaa. Leipomisessa äitiä auttoi itse Anna-Liisa. Heidän välillään tapahtui keittiössä seuraava luottamuksellisen avoin keskustelu. Anna-Liisa kysyi: ”Sano, Fjokla, miten vastaisit kysymykseeni. Kun talvella 1939 venäläiset julistivat meille sodan ja alkoivat valloittaa alueitamme, meille suositeltiin Suomen hallituksen nimissä radion kautta, että lähtisimme näiltä alueilta äkkiä evakkoon sisämaahan. Meillä, muistan, oli lounas hellalla kiehumassa, niin emme jääneet edes syömään. Heitimme koko omaisuutemme ja pakenimme.” – ”Niin, eihän sota ketään onnelliseksi tee.” – ”Mutta kun meidän joukkomme tulivat luoksenne”, jatkoi Anna-Liisa keskustelua, ”te ette lähteneet minnekään. Ette siis pelänneet meikäläisiä, että heistä olisi jonkinlaista uhkaa?” – ”En puhuisi totta, jos sanoisin, ettemme pelänneet”, vastasi äiti. ”Lehtemme myös pelottelivat meitä minkä jaksoivat. Mutta kukapa olisi halunnut jättää kotitalonsa, omat taloutensa. Viranomaiset olisivat kyllä pakottaneet meidät lähtemään, vaan eivät ehtineet evakuoida kaikkia. Kolhoosillamme oli vain kolme hevosta. Kylästä lähti pois vain kaksi ihmistä: kolhoosin puheenjohtaja ja opettaja, molemmat naisia. Ja hekin vain siksi, että olivat kommunisteja.”
Kommunistit tietenkin pelkäsivät joutumista suomalaiseen vankeuteen. Parhaassa tapauksessa heitä uhkasi lähettäminen keskitysleirille. Pahimmassa, tilanteesta riippuen, ampumateloitus. Polina Stepanovnalla oli kaksi alaikäistä lasta. Ei heidän kanssaan voinut lähteä jalkapatikalla mihinkään evakkoon. Se tietäisi heille varmaa kuolemaa. Niinpä hän oli päättänyt jättää heidät puolueeseen kuulumattoman jo iäkkään isosiskonsa huostaan. Sisaren nimi oli Natalja. Hän oli venäläinen, kotoisin Leningradin alueelta. Natalja oli pitkään asunut vepsäläisten keskuudessa ja oppinut kielemme ja tapamme. Polina Stepanovnan (Apollinaria Stepanovan) lapset olivat syntyneet Vepsänmaalla ja puhuivat sujuvasti vepsää. Sanalla sanoen, he olivat kylässä omia ihmisiä.
Suomalaisten tultua ja pystytettyä kylään oman valtansa, suomalainen komendantti kutsui Nataljan komendantinvirastoonsa. Siellä hän alkoi kysellä, osaako tämä vepsää. Vakuutettuaan asiasta ja otettuaan huomioon, että nainen on kahden vepsää puhuvan lapsen huoltaja, komendantti jätti hänet rauhaan eikä lähettänyt Punaiseen Kylään, joksi suomalainen hallinto nimitti joskus keskenään Petroskoin leirejä, joihin oli siirretty monia Äänisniemen, Leningradin alueen ja muiden paikkakuntien asukkaita.