Opiskelemme suomalaisessa koulussa
Elokuussa 1943 suomalaiset miehitysviranomaiset hyväksyivät Itä-Karjalan sotilashallinnon alueella sijaitsevien kansallisten kansakoulujen opettajille tarkoitetun lukukauden 1943–1944 opetussuunnitelmia koskevat ohjeet. Niissä kiinnitettiin erityistä huomiota suomen kielen oppimiseen. Korostettiin muun muassa, että sen oppimisen tulee perustua oppilaiden omaan äidinkieleen, siis karjalan murteisiin ja vepsän kieleen, mutta päätarkoituksena oli, että oppilaat tottuisivat käyttämään suomen kirjakieltä jokapäiväisessä elämässä, siis keskustelemaan, lukemaan ja kirjoittamaan suomeksi. Niissä tapauksissa, joissa murre erosi selvästi suomen yleiskirjakielestä, suositeltiin ”käsittelemään kyseistä aihetta pitempään ja yrittämään juurruttaa oppilaiden kieleen oikea kielimuoto...” Yhteensä miehitetyllä alueella toimi vuosina 1943–1944 122 koulua, joissa opiskeli 9 942 kansallisuudeltaan karjalaista, vepsäläistä ja suomalaista oppilasta sekä 13 koulua, joissa oli noin 3 000 venäläistä oppilasta. Miehitysviranomaiset lähettivät myös ”kansallista” nuorisoa koulutukseen Suomeen, mikä oli ”tärkeä osa heimolaisten keskuudessa suoritettavaa valistustyötä”.
Tällaiset tiedot on esitetty Karjalan tasavallan Kansalaisliikkeiden ja -yhdistysten valtion arkistossa säilytettävässä aineistossa.
Tämän suunnitelman toteuttamiseen tarvittiin koulutettuja opettajia. Heistä vaan oli puutetta. Niinpä Itä-Karjalan alueen hallintoviranomaiset järjestivät opettajakoulutusta Jämsässä. Koulutuksen toteuttaminen alkoi jo joulukuussa 1941. Alempana siteeraan kuitenkin otetta Itäkarjalaisopettajia Suomessa jatkosodan aikana -kirjasta (Martti Hölsä. Itäkarjalaisopettajia Suomessa jatkosodan aikana, OKKA 1999, kirjassa olevan viittauksen mukaan teksti julkaistu Helsingin Sanomissa 2.2.1943 – käänt. huom.) s. 91.
”Kurssilla, joka jatkuu edelleen, on tätä nykyä 82 opiskelijaa, joista 28 kuluu myöhemmin opiskelunsa aloittaneen toiseen ryhmään.
Opettajiksi koulutettavia itäkarjalaisia nuoria valittaessa on pidetty valintaperusteena sitä, että he aikaisemmin saamansa koulutuksen perusteella omaavat tarpeellisen alkuvalmennuksen. Heidän sijoittamistaan suomalaisiin seminaareihin suoralta kädeltä ei kuitenkaan pidetty mahdollisena niistä suurista eroavaisuuksista johtuen, jotka on todettu vallitsevan heidän ja vastaavien kantasuomalaisten opiskelijain tietomäärässä. Kasvatus- ja opetustyö aloitettiin tämän vuoksi Itä-Karjalan Sotilashallintoesikunnan Valistusasiainosaston toimesta erillisen kurssin muodossa.
Opetussuunnitelmassa on kiinnitetty erikoista huomiota niihin aineisiin, joitten tietomäärässä on tuntuvimman aukot havaittu. Näitä aineita ovat paitsi luonnollisesti uskonto, nimenomaan, historia, äidinkieli ja maantiede sekä kaikki harjoitusaineet, käsityöt, laulu ja soitto, piirustus sekä voimistelu. Kurssin opettajina eri aineissa toimii aikaisemminkin seminaari- ja kansakoulualalla työskennelleitä henkilöitä. Alkuvaikeuksia on luonnollisesti ollut, mutta ne on onnellisesti voitettu. Oppilaat osoittavat opiskelua ja tulevaa elämäntehtäväänsä kohtaan suurta mielenkiintoa ja harrastusta, ja heissä ilmenee sama opinhalu, lahjakkuus ja nopea oppimiskyky, joka on ominainen itäkarjalaisille yleensä.”
Ennen kuin siirryn omiin muistelmiini opiskelusta suomalaisessa koulussa, esitän Latva-Vetkan asukkaan Vasili Timofejevin muistelmia.
”Soutjärven piiri miehitettiin syksyllä 1941. Suomessa Opettajain lehden kautta ilmoitettiin hakukilpailusta, jolla haettiin opettajia työhön Itä-Karjalaan. Yli 600 henkeä tuli meille opetustyöhön. Soutjärven piiriin avattiin yhdeksän koulua. Opetus tapahtui suomen kielellä. Kaikkien alle 12-vuotiaiden lasten oli käytävä koulua. Kaikki koulutarvikkeet, kuten vihkot, kynät, muutamat oppikirjat ja havaintovälineet oli tuotu Suomesta ja mahdollisuuksien mukaan niitä jaettiin jokaiselle oppilaalle.
Opetuksessa kiinnitettiin suurta huomiota liikuntaan ja käsitöihin. Ahkeruutta voi varmaan sanoa opiskelun päämotoksi. Lapsille opetettiin ehdotonta aikuisten kunnioittamista, vaatimattomuutta ja rehellisyyttä. Valehtelemista ja varastamista pidettiin rikoksina ja niistä rangaistiin ankarasti. Täytyy sanoa, että kuri oli ankara. Tottelemattomuudesta jotkut lapsista saivat jopa fyysisiä rangaistuksia.
Kouluissa annettiin ilmainen lounas ja vaikeaan sota-aikaan nähden ruoka oli melko hyvää. Ennen lounasta lausuttiin yhteen ääneen rukous, sekin suomen kielellä. Tosin meidän koulussamme ruokarukousta ei lausuttu.”
Vuonna 1938 osaamatta yhtään venäjää aloitin ensimmäisen luokan Kaskesojan ala-asteen koulussa. Opetus tapahtui ainoastaan venäjäksi. Puhuimme silti keskenämme jopa koulun sisällä vain vepsää. Mutta opiskelimme innostuneesti ja omaksuimme venäjän kieltä nopeasti. Minä päätin menestyksellisesti ensimmäisen luokan, sitten toisen luokan ja siirryin kolmannelle. Emme ehtineet opiskella kuukauttakaan, kun meidän piirimme miehitettiin ja kyläämme ilmestyivät suomalaiset.
Kun rintamalinja oli siirtynyt Voznesenjen ja Syvärin taakse, Vepsänmaallamme avautuivat suomalaiset koulut. Aluksi koottiin kaikki oppivelvolliset lapset. Meidät jaettiin luokkiin sen mukaan, miten olimme opiskelleet rauhan aikana. Näin ollen minä jatkoin opiskelua kolmannella luokalla. Koska vepsän kielemme muistuttaa jonkin verran suomea, omaksuimme suomea nopeasti. Kylässä oli paljon kouluikäisiä lapsia. En nyt muista heidän tarkkaa lukumäärää, mutta koulu jouduttiin avaamaan kolmessa rakennuksessa. Koulun toiminta tapahtui kahdessa entisessä koulurakennuksessa, jotka sijaitsivat aivan Äänisjärven rannalla. Niihin sijoitettiin luokat toisesta viidenteen. Ekaluokka alkoi sen sijaan opiskella talomme yläkerrassa, siis noin kahdensadan metrin päässä kahdesta muusta koulurakennuksesta. Setämme Nikolain ei auttanut muu kuin suostua antamaan nämä tilat koulukäyttöön. Ei ollut mitään mieltä harata miehityshallintoa vastaan.
Koulussamme opiskeli myös lapsia Kukagjin (Volodarskajan) kylästä, joka kuuluu nyt Leningradin alueeseen. Se sijaitsee vain parin kilometrin päässä kylästämme.
Ensimmäisenä opettajanamme suomalaisessa koulussa oli Selma. Joidenkin opettajien sukunimiä en muista, koska kylässä heitä kutsuttiin vain nimeltä.
Oppikirjat, havaintovälineet ja välttämättömät koulutarvikkeet oli, kuten Vasili Timofejev muistelmissaan toteaa, tuotu Suomesta. Kaikki se jaettiin oppilaille ilmaiseksi. Oli tuotu jopa uudet pulpetit. Erääseen luokkahuoneeseen, jossa pidettiin laulun ja musiikin tunteja, oli tuotu piano. Käsityötunteja varten verstaassa oli puutöihin tarvittavaa kalustoa. Kaikki oli suunniteltu erittäin järkevästi. Tuntien jälkeen koneet oli mahdollista nostaa pystyyn ja kiinnittää seinään. Tällä tavoin vapautui tilaa kouluruokailua varten. Kaikki tämä oli järjestetty tilavassa hyväkuntoisessa talossa, entisessä pappilassa, joka oli jopa ulkoapäin vuorattu punttilaudoilla ja maalattu keltaiseksi. Kyseinen talo sijaitsi samoin järven rannalla kahden muun koulurakennuksen vieressä, mikä tuki opetusprosessin sujuvuutta.
Olen jo kertonut, että kylässä oli muutamaan paikkaan kaivettu komendantin käskystä kapeita suojahautoja äkillisten pommitusten varalta. Tällainen melkein 20 metriä pitkä suojahauta oli kaivettu toisen koulurakennuksen viereenkin. Mutta koska maaperä on täällä hiekkaista, niin erilaisista leikeistämme ja jatkuvasta juoksentelusta johtuen juoksuhaudan reuna vähitellen mureni ja hauta alkoi kohta muistuttaa puoliksi sortunutta kaivantoa.
Mieleeni on jäänyt ensimmäinen koulupäivä. Oppitunteja ei ollut. Opettajan valvonnassa ryhdyimme siivoamaan koulua ja sen ympäristöä. Siivottavaa riitti. Käytävän nurkassa roinakasan seassa lojui myös entisiä oppikirjoja ja vihkoja, jotka oli tarkoitus tuhota. Lisäksi vain vähän aikaa sitten rakennuksessa oli sijainnut sotilaskasarmi. Siivouksen ja lattioiden pesun jälkeen kasarmin tiloihin oli tuotu pulpetit.
Opettaja komenteli: ”Lapset, kantakaa kaikki venäläiset kirjat ja vihkot ulos. Poltamme ne nuotiolla.” Siihen mennessä olimme jo oppineet ymmärtämään suomen kieltä. Muutamat pojat lähtivät heti koulurakennukseen ja alkoivat kantaa kirjoja ulos. Monet meistä katsoivat kaikkea tätä kaihon ja surun tuntein. Vain vähän aikaa sitten opiskelimme näiden kirjojen mukaan, ja ne olivat alkaneet avata meille niin suurta ja kiehtovaa maailmaa. Joku kavereistani sanoi surumielisesti: ”Juuri samalla tavalla on joskus palanut myös pioneerinuotiomme…” Itsekin olin hieman surullinen katsoessani tätä näkyä ja ajattelin: hyvä, kun olen ehtinyt viedä kotiin edes muutamia kymmeniä kirjoja ja ne säilyvät siellä talossamme.
Siinä samassa koulun luo ajoivat hevosrattaat. Rattaissa kohosi iso pahvilaatikko. Hevonen pysähtyi juuri leimuavan nuotion kohdalle. Ajuri nosti laatikon maahan ja sanoi opettajalle: ”Ottakaa lahjat vastaan. Jumala on teille lähettänyt!” Laatikosta löytyi 200 gramman margariinipakkauksia. Kuitattuaan ja laskettuaan laatikon sisällön opettaja alkoi jakaa margariinia oppilaille niin, että jokainen sai yhden pakkauksen. Kun margariini oli jaettu, hän sanoi kaikille: ”Menkää ja viekää margariini vanhemmillenne.” Me haimme omat laukkumme (olimme luulleet, että oppitunnit alkavat heti ensimmäisenä päivänä), laitoimme niihin odottamattomat lahjat ja aloimme hajaantua. Minä tutkin tarkasti pakkauksen ja sanoin kavereille: ”Katsokaa, margariinihan on kotimaista, neuvostovalmisteista! Miten se on joutunut tänne? Varmaan suomalaiset ovat hyökätessään saaneet käsiinsä jonkin ison elintarvikevaraston.” Monet ihmettelivät kertomaani ja alkoivat myös pyöritellä käsissään margariinipakkauksia. Mutta, kuten sanonta kuuluu, lahjahevosta ei suuhun katsota, ja me lähdimme nopeasti kävelemään koteihimme. Hieman myöhemmin samanlaiseen käärepaperiin pakattua margariinia ilmestyi myös kauppaan, ja sitä myytiin ilman ruokakorttia.
Seuraavan päivän aamuna olimme koululla tasan yhdeksältä, kuten lukujärjestyksen mukaan kuuluikin olla. Mutta ovi on lukossa. Mitä tehdä? Pitäisikö mennä takaisin kotiin? Aloimme juosta rakennuksen ympäri ja samassa kello soikin. Me keräännyimme oven eteen. Kuulimme, kuinka sisällä oven salpa vedettiin sivuun. Ovi avautui ja oviaukkoon ilmestyi opettajamme Selma metrin mittainen karttakeppi kädessään. Hän komensi reippaasti: ”Asettukaa neljään jonoon kasvot minuun päin!” Järjestäytyessämme jonoihin aiheutimme tungosta, koska emme tienneet jonojärjestystä emmekä sitä, kenen tulee seistä kenenkin perässä jonossa. Äkkiä kuului uusi komento: ”Nostakaa kädet ylös olkapään tasolle!” Tottelimme, vaikka emme aivan moitteettomasti, tätäkin komentoa. ”Hiljaa!” huusi hän jo tiukemmalla äänellä ja lähti kiertämään epätasaista jonoamme lyöden kepillään, tosin ei erityisen kovaa, sormille niitä, jotka eivät mitenkään malttaneet rauhoittua. Saatuaan aikaan hiljaisuuden ja moitteettoman kuualiaisuuden, hän alkoi jono kerrallaan päästää meitä luokkaan. Aluksi menimme istumaan minne kukin ehti. Sitten opettaja kuitenkin alkoi istuttaa meitä oman harkintansa mukaan. Saatuaan valmiiksi tämän siirtelyhomman, hän selitti, että jatkossa meidän täytyy istua pulpetteihin samassa järjestyksessä. Sitä paitsi joka kerta kun kello soi, meidän tulee asettua jonoon ja hänen käskystään samassa järjestyksessä tulla luokkaan. Hänen opastuksestaan meille selvisi myös, että säällä kuin säällä meidän täytyy poistua luokkahuoneesta ulos, että huone voidaan tuulettaa. Ja niin me juoksimmekin ulos säällä kuin säällä – sillä ei ollut väliä, satoiko ulkona vettä tai lunta, tuuliko vai paukkuiko pakkanen. En kuitenkaan muista, että olisimme usein vilustuneet. Vain kerran, todennäköisesti kuitenkin vilustumisesta, joka ei välttämättä liittynyt kouluun, johtuen oikeaan pakaraani ilmestyi muutama pieni mutta erittäin kipeä paise. Olin poissa koulusta, koska kotonakin pystyin istumaan vain sivuttain untuvatyynyllä. Ja täytyy tunnustaa Selma-opettajan ansioksi, että hän kävi iltaisin meillä ja hoiti paiseitani jollain mustalla voimakastuoksuisella salvalla. Pian minä paraninkin.
Ja kuitenkin tänäkin päivänä minun on vaikea selittää itselleni, miten opettajan huolenpito ja huomaavaisuus oppilaita kohtaan (niistä voin tuoda lukuisia muitakin esimerkkejä) voivat esiintyä hänessä rinnan äärimmäisen ankaruutensa, ellen sanoisi julmuuden kanssa. Opettaja rankaisi pienimmästäkin kurin rikkomisesta. Tunnin aikana hän tuli kurinrikkojan luo, otti häntä kiinni hiuksista ohimon kohdalta ja nosti syyllisen seisomaan pulpetin vieressä tunnin loppuun tai laittoi seisomaan luokkahuoneen etunurkkaan (selin muihin päin) siihen asti kunnes kello soi.
Kerran olin palaamassa välitunnilta luokkaan. Oli hälinää ja tungosta. Pulpettien välisellä käytävällä tönäisin kevyesti yhtä poikaa, että hän kävelisi nopeammin. Epäonnekseni hän kompastui johonkin, lyyhistyi toiselle jalalle ja hipaisi päällään pulpetin nurkkaa. Haavastaan tihkui verta. Opettaja tuli luoksemme ja kysyi: ”Miksi hän vuotaa verta?” ”Tuo tönäisi minua ja minä iskin pääni pulpettiin”, vastasi poika ja osoitti minua. Selma kutsui minut pöytänsä luokse, joka oli liitutaulun vieressä, ja alkoi torua: ”Entä jos hän olisi iskenyt ohimonsa? Se olisi voinut johtaa hänen kuolemaansa.” Minä kuuntelin vaiti, katse alas luotuna. Puolustautuminen olisi ollut turhaa. ”Laita sormet pöydän reunalle”, hän käski. Ojensin toisen käteni ja laitoin se sinne, mihin hän oli käskenyt. Selma otti pöydältä viivoittimen ja alkoi lyödä sillä sormiani vasten. Se sattui, mutta minä yritin kestää. Hän löi useamman kerran. ”Mene istumaan!” sanoi hän sitten, ja minä lähdin omalle paikalleni. Tunneilla oppilaiden tuli pitää kädet pulpetilla ja olla ehdottoman hiljaa.
En tiedä, oliko niinä sotavuosina sama kasvatusmenetelmä käytössä myös Suomen kouluissa vai oliko se kehitetty Itä-Karjalan kouluja varten…
Aamulla ennen tuntien alkamista meidän kaikkien tuli seisten pulpettien vieressä, ensimmäisenä koulupäivänä saadut mustakantiset rukouskirjat kädessämme lausua yhteen ääneen rukous.
Vepsäläisissä pirteissämme, kuten kaikissa muissakin ortodoksiuskoisissa kylissä, ikonit sijoitettiin etunurkkaan, jota sanottiin kauniiksi nurkaksi. Luokassamme Pyhän Jumalansynnyttäjän ikoni riippui oven luona vasemmassa nurkassa, ja kun rukoilimme seisten, emme katsoneet ikonia, vaan opettajanpöytää ja liitutaulua. Kuten tiedetään, suomalaiset ovat luterilaisia, ja tämä ristiriita johtui nähtävästi tämän uskonnon kanoneista. Tosin jostain syystä tämä ikoni poistettiin pian luokasta.
Lausuimme seuraavanlaisen rukouksen:
”Isä meidän, joka olet taivaassa! Pyhitetty olkoon sinun nimesi; Tulkoon sinun valtakuntasi; Tapahtukoon sinun tahtosi myös maan päällä niin kuin taivaassa; Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme ja anna meille meidän velkamme anteeksi, niin kuin mekin annamme anteeksi meidän velallisillemme; Äläkä saata meitä kiusaukseen, vaan päästä meidät pahasta, sillä sinun on valtakunta ja voima ja kunnia iänkaikkisesti. Amen!”
Vaikka rukous lausuttiinkin, opetusohjelmaan ei kuulunut mitään erityisiä uskonnon tunteja. Tätä ainetta halukkaat voivat opiskella luokassa oppituntien jälkeen.
Noin puolen vuoden päästä meille ilmestyi uusi opettaja, jonka nimeä en muista. Hän se ehdottikin halukkaille uskonnon tunteja ja pyysi meitä keskustelemaan asiasta vanhempien kanssa. Minä sainkin äidiltä luvan käydä näillä tunneilla. Sen sijaan serkkutytölleni Ženja Loninalle, joka asui talossamme seinän takana, isänsä ei lupaa antanut. Melkein samanlainen tilanne oli muidenkin oppilaiden kohdalta, ja kuitenkin halukkaiksi ilmoittautuneita kertyi luokan verran, noin 15 henkeä. Uskonnon tunti pidettiin kerran viikossa ja se kesti tunnin. Ennen oppitunnin alkua opettaja teroitti meille: ”Nämä tunnit ovat erikoisia. Häiritseminen ja peuhaaminen on ehdottomasti kiellettyä. Pyydän teitä kuuntelemaan minua tarkasti.” Me yritimme noudattaa tätä pyyntöä.
Mieleeni on painunut eräs uskonnontunti, jonka sisältö oli seuraava: ”Eräs rauhanomainen sotajoukko joutui perääntymään ylivoimaisen vihollisen joukon ahdistamana. Se oli tullut jo meren rantaan, mutta vihollisen sotilaat yhä vain hyökkäsivät sitä kohti. Hädässä olevien sotureiden luo ilmestyi Jeesus Kristus, ja sotapäällikkö kääntyi puoleensa pyytäen pelastamaan sotajoukon. Kristus kuunteli tarkkaan sotapäällikön puhetta. Hän totesi sotapäällikön perustelut vakuuttaviksi ja vakuuttui myös siitä, ettei päällikön johtamalla sotajoukolla ollut hyökkäysaikomuksia. Hän heilautti sauvallaan meren suuntaan ja mereen ilmestyi kapea käytävä. Sitä kautta sotajoukko pääsi ehjänä toiselle rannalle.
Pian samalle rannalle oli tullut myös vihollisten joukko, joka päätti ajaa perääntyvää joukkoa takaa samaa käytävää myöten. Mutta kun sen sotilaat olivat päässeet puoliväliin merta, vesiseinät yhdistyivät heidän päänsä päällä ja he kaikki kuolivat.”
Kuunnellessani opettajan kertomusta, huomasin kuinka hänen äänensä värisee ja kyyneleet ovat tulvahtaa hänen silmiinsä. Ei, ei hän pitänyt tuntia muodollisesti, vaan syvä usko Jumalaan sydämessään. Mutta miten hän pystyi todistamaan omassa mielessään oikeutetuksi oman suomalaisen sotajoukon etenemisen ja vieraan alueen valloittamisen, sitä en tiedä tänäkään päivänä. Nähtävästi sodan pääideologin Mannerin viraston syöttämä virallinen suomalainen propaganda oli pystynyt uskottelemaan niin armeijansa sotilaille kuin myös suurimmalle osalle muita suomalaisia Itä-Karjalan maiden ja niillä asuvien kansojen ”pyhän vapauttamisen” olevan välttämätön historiallinen tehtävä.
Liikunnan tunnit pidettiin koulun pihalla. Niillä tehtiin erilaisia voimisteluliikesarjoja liikuntalaulujen tahdissa. Me lauloimme yhdessä koko luokka. Mitään musiikkia ei tietenkään ollut. Mutta lauloimme reippaasti, samoin kuin teimme voimisteluliikkeitäkin. Ja kylän asukkaat kävellessään ohitsemme vieressä kulkevaa tietä pitkin, pysähtyivät ja katsoivat hyväksyvästi meidän uurastustamme.
Me pidimme näistä tunneista, mutta niitä järjestettiin harvoin, kerran viikossa ja vain ensilumeen asti. Sitten siirryttiin hiihtoon. Opettaja hiihti ensimmäisenä ja avasi latua muille. Hänen perässään hiihti koko luokka. Tällaisia latuja oli tehty useampia. Ajatuksena oli, että lapset voisivat käydä hiihtämässä tuntien jälkeen ja suorittaa hiihtomerkkejä. Kylänpäätämme varten tehty latu kulki taloltamme pellon, kallion ja metsänreunan kautta. Hiihtotuntien jälkeen palasimme kotiin tätä reittiä, joka oli noin kaksi kilometriä pitkä.
Jokaisella meistä piti olla omat sukset. Minulla ei sellaisia ollut, eikä niitä ollut myytävänäkään, joten ei auttanut muu kuin tehdä ne itse. Vanhemmat pojat neuvoivat miten ne tehdään. Otin kaksi pientä koivunrunkoa, jotka äiti oli hiljattain tuonut polttopuiksi. Veistin ja höyläsin niitä niin, että sain aluksi kaksi litteää ja tasaista suksenpaksuista laudanpätkää. Lauantaina, kun oli lämmitetty sauna, laitoin niiden päät kattilaan kuumaan veteen. Haudutettu puu muuttui taipuvaksi ja minä sain melko vaivattomasti taivutettua suksien kärjet. Lautojen vastakkaiset päät kiinnitin lattiaan. Tällaisessa asennossa omatekoiset sukseni olivat aamuun asti. Kun otin ne pois, teelmäni saivat oikean muodon. Ne kaipasivat enää vain viimeistelyä ja tervausta. Mutta se ei ollutkaan suuri homma.
Elettiin vuotta 1942. Syvärin takaa korviimme kantautui usein pitkän kantaman aseiden jylinää. Me pelkäsimme edelleen omien pommikoneiden hyökkäyksiä kylään. Mitään väestön varoitusjärjestelmiähän ei ollut. Ja niin kerran keskellä päivää oppitunnin aikana kuului voimakas räjähdys. Koulurakennus vavahti. Opettaja antoi käskyn: ”Äkkiä kaikki suojaan!” Me ryntäsimme joukolla ulos luokasta. Siinä paniikissa toiset juoksivat suojahaudalle ja toiset koteihinsa. Minä juoksin kotiin. Äiti näytti säikähtäneeltä. Hän kertoi: ”Lähdin hakemaan kellarista perunaa. Yhtäkkiä räjähti. Kaikki värisi ympärillä. Katso, pudotin käsistäni jopa rautapadan, jossa kannoin perunoita. Mutta kiitos Jumalan, näyttää siltä, että olemme taas kerran säästyneet pahimmalta murheelta.”
Tällä kertaa pommi oli pudonnut keskelle kylää. Se ei kuitenkaan aiheuttanut ihmisvahinkoja. Semminkin, kun se putosi tyhjillään olevan talon viereen. Seuraavana päivänä äiti lähetti minut kauppaan ruokaostoksille. Meillä oli jo jonkin verran Suomen markkoja. Äiti työskenteli koulussa siivoojana ja sai pientä palkkaa. Tultuani kauppaan kuulin siellä seuraavan keskustelun. Suomalainen myyjätär kertoi asiakkaille: ”Voi kuinka minä eilen säikähdinkään! Luulin, että kaikesta on tullut loppu. Se oli niin kamalaa! Ne venäläiset koneet kävivät pommittamassa kylää. Hiljattain oli tuotu myyntiin teeastioita. Niitä oli esillä tiskillä. Ja niin siinä kävi, että osa niistä tippui lattialle ja meni rikki.” Ihmiset voivottelivat ja huokailivat aikansa, valittelivat sodan kauhuja ja poistuivat sitten omille asioilleen. Myös koulunkäyntimme jatkui.
Opittuamme suomen aakkoset, mikä ei ollut meille, entisille kolmosluokkalaisille, mitenkään vaikeaa, opimme melko sujuvasti lukemaan ja jopa aika hyvin kirjoittamaan. Siitä huolimatta minulle tapahtui kerran nolo juttu, jonka takia minut siirrettiin nuorempien ryhmään toiseen koulurakennukseen. Tapaus oli seuraava.
Selma nosti minut seisomaan ja pyysi lukemaan ääneen katkelman oppikirjasta, joka muistutti jollain lailla aapiskirjaamme. Minä luin melko reippaasti, mutta suomalaisen P-kirjaimen, jonka kirjoitusasu on sama kuin venäläisen R-kirjaimen, olinkin lukenut juuri niin, venäläisittäin. ”Istu”, opettaja huokaisi katkerasti, päätettyään näköjään, että minä olin harjoitellut tosi huonosti, ”välitunnilla tulet luokseni opettajainhuoneeseen.” Ja niin minä tulinkin. Opettaja otti minua mitään sanomatta kädestä ja vei toiseen rakennukseen nuorempien ryhmään. Täytyy tunnustaa, että pahoitin tästä valtavasti mieleni: käsittääkseni en ollut koulussa muita laiskempi tai heikompi ja yhtäkkiä jouduinkin nuorempien ryhmään. Ajattelin, että kun äiti saa tietää asiasta, minulle on luvassa löylytys. Kuitenkin, kun olin kaiken perusteellisesti selittänyt hänelle, hän ei ruvennut torumaan minua.
Ekaluokassa minä osoittauduin kaikkia muita pitemmäksi. Siksi sen luokan opettaja laittoi minut istumaan takapulpettiin. Hän antoi minulle aapisen, jossa oli värikkäitä kuvia. Istuin ja selailin sitä. Sitten kuulin opettajan äänen: ”Lapset, avatkaa aapisenne. Tavataan yhteen ääneen”. Me luimme: ”Ka-na mu-ni kak-si mu-naa”. Mutta sitten soi kello ja kaikki ryntäsivät pihalle.
Viikon päästä minut siirrettiin takaisin kolmosluokalleni. Viikon aikana muiden oppimaa aineistoa jouduin opettelemaan kotona, ja se vaati ylimääräisiä ponnistuksia. Sellaista opetuskeinoa oli Selma siis käyttänyt, että minä olisin oppinut kunnolla aapisen perusteet enkä sekoittaisi suomalaisia aakkosia venäläisiin.
Kuten olen jo maininnut, suomen kielen oppimiseen kiinnitettiin erityistä huomiota. Olen jo aiemmin siteerannut asiaa koskevaa Itä-Karjalan hallinnon vuosien 1943-1944 opetussuunnitelmia koskevaa asetusta. Mutta pakostakin herää kysymys: ihanko tosissaan suomalainen sotapäällystö ja sodanjälkeisen rakentamisen ideologit (kaikki sodathan loppuvat aiemmin tai myöhemmin) yhä vakavissaan uskoivat voittoonsa. Siihen mennessä saksalaiset oli jo murskattu Stalingradin taisteluissa. Joukkomme olivat toteuttaneet myös monia muita rajua ja loistavia operaatioita… Mutta kyläläiset, ja aivan erityisesti me, lapset, emme ajatelleet näitä asioita, sillä kenelläkään ei ollut mitään tietoa siitä, mitä tapahtui rintamalla. Monet odottivat minkälaista tahansa sodan loppua. Sellaista oli meidän lapsellinen ymmärryksemme.
Meitä ei kiinnostanut niinkään opiskelu koulussa kuin hiihtotunnit talviaikaan. Koulun jälkeen kuului hiihtää avattua latua pitkin ja kertoa opettajalle ennen oppituntia, kuinka pitkän matkan olit hiihtänyt. Valehdella ei saanut. Siitä seurasi rangaistus ja sen kaikki ymmärsivät. Näin kasvatettiin rehellisyyttä, vaikkakin kovin keinoin. Opettaja kirjasi nämä tulokset omaan vihkoonsa ja kuun lopussa laski tulokset. Parhaat hiihtäjät palkittiin rintamerkillä, jossa oli litteän maankaivulapion kuva. Merkkejä oli kolmea lajia: ”kulta”, ”hopea” ja ”kupari”. Suurimmalla osalla oli varma kannustin: saada kultamerkki. Jotkut onnistuivatkin siinä. Yläluokkien oppilaat hiihtivät erikseen meistä. Semminkin, kun he valmistautuivat piirin hiihtokilpailujuhliin, jotka järjestettiin joka vuosi Soutjärven kylässä.