Kansanlaulut avaavat ihanan maailman
Syyspäivät ovat lyhyitä. Naiset alkoivat taas käydä illanistujaisissa. Odotin malttamattomasti, milloin vuorossa olisi vihdoinkin meidän pirttimme. Tiesin, että sinä iltana luoksemme tulisi myös sukunimikaimamme Manja-täti. Hän oli pienikokoinen, aina siististi pukeutunut nuori nainen, jolla oli ihmeellinen lauluääni ja joka rakasti mielettömästi vepsäläisiä ja venäläisiä kansanlauluja.
Ja niinpä hän istuukin keskustelukumppaneidensa keskellä jotain kirjomassa. Sanoo välillä jotain osallistuen yhteiseen keskusteluun. Keskustelun katkettua pidemmäksi aikaa, hän aloittaa laulun, sitten toisen. Ne, joille laulu on tuttu, yhtyvät hänen lauluunsa, muut vain istuvat kuunnellen miellyttävää soljuvaa ääntään. Laulun myötä ihminen ryhdistyy ja murheet unohtuvat.
Kun alettiin laulaa venäläisiä lauluja, me, pojannassikat, menimme talon rappusille. Tähyilimme ja kuuntelimme tarkkaan, eikö lähettyvillä ole suomalaisen hallinnon edustajia. Entä jos he kuulevatkin venäläisiä lauluja, tulevat ja järjestävät ikävyyksiä. Olihan venäjän kieli kielletty kylässä ja koko lähiseudullakin. Talomme seisoi kuitenkin kylän laidalla eivätkä venäläiset laulut kantautuneet suomalaisten sotilaiden korviin. Tosin tavallisilla sotilailla olisi tuskin ollut mitään tätä laulamista vastaan ja tuskin he olisivat ryhtyneet sen johdosta mihinkään ikäviin toimenpiteisiin. Ehkä he itsekin kuuntelivat mielellään näitä kauniita sävelmiä. Luulen alkaneeni jo silloin, sydämelläni enkä järjelläni, ymmärtää ja arvostaa kansanrunoutta, laulujen kautta. Vuosien mittaan tämä rakkaus ei ainoastaan vahvistunut ja selkiytynyt, vaan siitä on tullut yksi elämäni sisällöistä. Minä ymmärrän, kuinka hellävaroin meidän tulee suhtautua minkä tahansa kansan folkloreen, kerätä ja säilyttää sitä tuleville sukupolville. Sanotaan, että laulu on kansan sielu. Laulu, joka perustuu kansanrunouteen, ei ole ainoastaan sielu, vaan se on myös sen kulttuurin ja kansallisen identiteetin alkulähteitä.
Kerran me serkkutyttöni Ženjan kanssa hankimme vihot, joihin meillä oli tarkoitus kirjoittaa meille rakkaiksi tulleita venäläisiä lauluja. ”Se pitää tehdä salassa”, sanoi Ženja. ”Muuten jos suomalaiset saavat tietää, me emme välty ongelmilta.” Olin hänen kansaan aivan samaa mieltä. Muistutin hänelle myös, kuinka kerran maantiedon tunnilla erehdyin kuiskaamaan muutaman sanan vieressäni istuneelle Valja-tytölle rikkoen näin ollen kuria. Siitä Mikko-opettaja läimäytti minua päähän karttakepillä niin, että silmissäni pimeni.
Ja niin me Ženjan kanssa ostimme kaupasta suomalaisvalmisteiset viivoitetut kirjoitusvihot. Samana päivänä vihkooni ilmestyi ensimmäinen laulu: ”Moi kostjor v tumane svetit” (”Nuotioni loistaa usvassa”). Kirjoitin sen ylös naapureiltamme Nazaroveilta. Seuraavaksi vihkoon ilmestyi laulu kansalaissodan sankarista Tšapajevista. Sen lauloi minulle Maria Lumbina. Laulut ”Metelitsa” (Tuisku), ”Marusja” ja ”Mama ja takogo-to ljublju” (Äiti, rakastan erästä poikaa) kirjoitin Loninan Manja-tädiltä. Me tallensimme lauluja yksittäin. Siltä varalta, ettei kukaan olisi saanut tietää, että meillä on olemassa sellainen sopimus. Ja kun vihkoihimme ilmestyi jälleen yksi hyvä laulu, koimme mielessämme ilon ja avaruuden tunnetta. Laulujen ja myöhemmin sananlaskujen ja sananparsien keräämisestä tuli meille Ženjan kanssa sielun tarve. Onneksi luokanopettajamme Mikko, joka oli muita opettajia ankarampi, ei saanut tietää tästä.
Tänäkin päivänä minun on surullista muistella, kuinka eräänä kesäiltana vuonna 1944 meidän kaksikerroksinen talomme paloi poroksi pienten lasten tulitikkuleikin seurauksena. Silloin oli kova tuuli ja valtavat liekit tarttuivat myös pieneen naapuritaloon, joka oli rakkaan laulajamme Manja-tädin talo, ja jopa kolmanteen taloon, jotka kaikki tuli tuhosi vaivaisessa puolessa tunnissa. Suureksi suruksemme siinä paloivat myös minun ja Ženjan muistiinpanot. Mutta kuten venäläinen sananlasku sanoo: ”Kun on pää mennyt, ei hiuksia itketä.” Paloivat myös venäjänkieliset koulukirjat, jotka olin tuonut kotiin ennen suomalaisen armeijan hyökkäystä. En sittenkään pystynyt täyttämään toivettani antaa ne opettajallemme Maria Ivanovnalle hänen palattuaan evakosta.
Mutta mikään tuli ei pystynyt tuhoamaan haluani laatia oikea iso venäläisten kansanlaulujen albumi. Niinpä myöhemmin, kun jo opiskelin sodan jälkeen opistossa Petroskoissa, ryhdyin taas keräämään tätä kansanrikkautta ja parhaiden neuvostosäveltäjien lauluja. Sen ensimmäisen keräämisvaiheen tuloksena suljin albumin sivulla 455. Kansanlaulujen lisäksi albumi sisälsi vepsänkielisiä käännöksiä sekä ystävieni, amatöörirunoilijoiden, runoja ja lauluja.
Nyt siitä on kulunut jo monia vuosia. Muistan silti edelleen hyvien ystävieni ja kavereitteni nimet, niiden, joiden kanssa opiskelin, asuin samassa asuntolassa ja myöhemmin työskentelin muutamien kanssa Onegan tehtaalla. Tuntien heitä kohtaan vilpitöntä kiitollisuutta heidän ystävyydestään ja avustaan, haluaisin mainita heidät jokaisen nimeltä. He siis ovat: Anatoli Ryboretski Kalajoelta, Viktor Andrijanov ja Valentin Loginov Toiseltajoelta, Leonid Avdejev Kaskesojalta. En tiedän missä nykyään asuvat ja työskentelevät, mutta ehkä lukevat nämä rivini I. Kirjanov, G. Kostin, J. Jeršov, V. Jeršova, I. Vällijeva, J. Leppälä, V. Utkin ja monet muut ikätoverini.
Nyt minulla on kolme miniää ja seitsemän lastenlasta, joista kuusi poikaa ja yksi tyttö. Kaksi miniöistäni ovat venäläisiä ja yksi tataari. Kaikki me elämme sulassa sovussa. Ja kun me keräännymme juhlapäivinä yhteiseen ruokapöytään, minä otan liikutuksen vallassa arkistostani kalliin omakätisesti sidotun kangaskantisen albumin, jonka nimi on ”Lapsuuteni ja nuoruuteni laulut”, ja me alamme laulaa niitä kielellä, jonka me kaikki ymmärrämme.