Levottomien odotusten päivät


Monet kylämme Kaskesojan asukkaat tietäen, että vihollinen ilmestyy seudullemme aivan kohta, aikoivat lähteä pois. Ajoneuvoja kuitenkin puuttui. Koko kolhoosissamme oli vain kolme hevosta.

Eräänä tällaisena päivänä äitini sanoi minulle: ”Kaivetaanpas kuoppa ja laitetaan sinne kaikki paras irtaimistomme. Jos joudumme lähtemään evakkoon, emme pysty ottamaan paljon mukaan. Sitten kun palaamme, kaikki tämä on meille tarpeen. Sota on sota. Talo voidaan polttaa tai pommittaa hajalle…”

Vanhimpana poikana, olin siihen aikaan 11-vuotias, ryhdyin auttamaan häntä. Otimme pistolapion ja aloimme kaivaa kuoppaa perunapellon takana, jyrkän rinteen ja aitan vieressä. Nurmikerroksen alla oli hiekkamaata ja kuoppa syveni nopeasti. Kun äiti suoristui levähtääkseen minä kysyin häneltä: ”Kuinka monta vuotta vanhempi minua sinä olet?” – Äiti hymyili mietteliäästi ja sanoi: ”Sinä olet 11 ja minä 39. Siitä voit laskea.” Kuoppa kaivettiin metrin syvyiseksi. Pohja päällystettiin laudoilla, jotka peitettiin vanhalla kotikutoisella räsymatolla. Sitten pitämättä kiirettä alettiin kantaa talosta tavaroita. Ensin äiti laittoi kuoppaan Singer-ompelukoneen, jonka isä oli ostanut joskus vielä nuorena miehenä. Sitten nyytin, jossa oli jotain kenkiä, joitakin astioita. Kun kuoppa täyttyi tavaroista, se peitettiin samanlaisella räsymatolla ja sen päälle laitettiin lautakerros. Kun oli varmistuttu, että kaikki on pakattu ja peitetty hyvin, päälle lapioitiin multaa. Minä kysyin: ”Äiti, kuinka kauan tavarat voivat olla siellä turvassa. Maahan on kosteaa ja kaikki se voi mennä pilalle”. – Hän vastasi minulle: ”Jos jumala suo, palaamme pian, jos joutuisimmekin jättämään kodin. Jos taas jäämme, niin voimme hakea tavarat pois milloin tahansa”.

Samaan aikaan maantietä pitkin kohti Voznesenjea liikkui hitaasti kuormastoja ja jalan kulkevia ihmisiä. Karjalaiset olivat menossa evakkoon, jättäen talonsa ja ikivanhat maansa. He kulkivat väsyneinä, vielä tietämättä, että tämä on vasta evakkotaivalkärsimystensä alkua. Monien hevoskuormien perässä kulkivat narussa perheiden elättäjät, lehmät. Kärryissä istui pieniä lapsia ja raihnaisia vanhuksia. Katsoimme heitä tuntien sääliä ja myötätuntoa aavistamatta, mikä meillä itsellämme on edessä. He kulkivat loppumattomana virtana, ja korviimme kantautui karjalankielistä puhettaan, joka muistutti hyvin paljon meidän omaa vepsänkieltämme. Tulin kerran kotiin ja sanoin: ”Hei äiti, tiellä kulkee vepsäläisiä, mutta ne joistain syystä puhuvat niin huonosti, ääntävät sanojamme väärin”. Äiti selitti minulle: ”Eivät ne ole vepsäläisiä, vaan karjalaisia. Heidän kielensä muistuttaa meidän kieltämme”.

Yksi pakolaisperhe pysähtyi kyläämme teurastamaan lehmänsä. He olivat päättäneet, että näin he saavat matkalle ruokaa ja pääsevät eroon ylimääräisistä huolista.

Seuraavana päivänä Petroskoista saapui kälyni, isoveljeni Aleksandrin vaimo Anna Lonina. Hän sanoi meille heti ovelta: ”Lähtekää äkkiä pois, suomalaiset ovat jo lähellä. Turha odottaa mitään hyvää. Radiossa kerrottiin, kuinka valloitetuissa kylissä heidän sotilaansa leikkaavat naisilta rinnat pois…”

Anna ei istahtanut edes pöytään juomaan kupillista teetä ennen matkaa. Hän kertoi meille kiireesti ilottomat uutisensa ja lähti hätäisesti pois.

Mielemme muuttui apeaksi. Mitä tekisimme? Pihalla on lehmä, ladossa kanoja. Eihän tätä kaikkea voi jättää kohtalon armoille. Ja vain viisivuotiasta Borka-veljenäni ei mikään huolettanut. Äiti rauhoitteli minua: ”Teemme niin kuin muutkin. Kenties pärjäämme. Käyn ottamassa selvää, mitä Nikolai aikoo tehdä”. Seinän takana asui isäni veljen perhe. Äiti kävi siellä keskustelemassa ja palasi muutaman minuutin kuluttua: ”Kolja-setämme ei aio lähteä minnekään. Jos suomalaiset tulevat, saavat tehdä meille mitä lystäävät, mutta kotoa minä en liiku. Hänelläkin on pihalla lehmä ja muuta elukoita”.

Äiti meni naapuriin, Pavel Lonin -nimisen ukon luo. Kysyi häneltä: ”Entäs te, aiotteko lähteä pois?” Hänkin oli päättänyt olla lähtemättä kotoa mihinkään. Ja niin alkoivat pitkät huolestuttavien odotusten täyttämät päivät. Äiti oli huolissaan siitä, miten meidän käy, pystyykö hän varjelemaan meitä murheilta ja harmeilta. Kaiken kukkuraksi kylässä alkoi levitä huhu, että ikkunalaseihin on muka liimattava ristikkäin paperisuikaleita, etteivät lasit halkea pommituksissa tai ammusten räjähdyksistä, jos ne vavisuttavat kylää. Tämän työn äiti uskoi minulle. Hän keitti jauhoista liimaa. Minä taas otin muutaman vanhan Punainen Soutjärvi -lehden ja aloin leikellä niistä noin kahden sentin levyisiä nauhoja. Liimasin ikkunat ja me jouduimme ikään kuin kaltereiden taakse.

Kului päivä. Mieleeni tuli koulu. Juoksin katsomaan, onko se lukossa. Ovi olikin sepposen selällään. Astuin käytävään. Näin, että kattoluukusta oli pudonnut lattialle liidunpalasia. Osa niistä oli jo tallottu rikki. Luokkahuoneessa, jossa opiskelin, pulpetit oli käännetty nurin. Oppikirjat ja erilaiset opetusmateriaalit, joita yleensä säilytettiin opettajainhuoneessa, oli heitelty pitkin lattiaa. Lattialla lojui myös V. I. Leninin muotokuva, joka oli aiemmin riippunut liitutaulun vieressä lasikehyksissä. Lasikin oli rikki. Ikään kuin joku olisi järjestänyt oikean mellakan. Se oli paikallisten huligaanien työtä, eihän suomalaisia kylässä vielä ollut.

Seisoin hetken nurin käännettyjen pulpettien keskellä ja ajattelin, että sen jälkeen kun opettajamme Maria Ivanovna oli lähtenyt pois koulu oli jäänyt ilman valvontaa. Se olikin aiheuttanut tämän tuhon. Nostin muutaman kirjan lattialta ja toin ne kotiin. Äiti ei heti ymmärtänyt, mistä olin saanut kirjat ja alkoi torua minua: ”Vie kirjat takaisin, sinne, mistä olet ottanut. Vierasta ei saa ottaa”. Selitin hänelle, että ne ovat koulun kirjoja ja koulun tiloissa on täysi tuho. Minä olen ottanut kirjat säilytykseen. Kun opettaja Maria Ivanovna palaa ja koulu alkaa taas toimia, palautan ne. Sen jälkeen äiti rauhoittui ja kertoi puolestaan minulle, mitä kylässä on tapahtunut. Kävi ilmi, että yöllä oli ryöstetty kauppa ja lastenseimi, joka sijaitsi lähellä kotitaloamme. Uteliaisuuttani juoksin katsomaan, mitä siellä oli tapahtunut. Huoneissa oli tyhjää, kaikki vietävissä ollut oli viety. Mieleeni jäi, että lastenseimen ruokalassa lojui lattialla yksi ainoa haarukka.

Suomalaisia ei vaan vieläkään näkynyt. Päivällä äiti sanoi: ”Käyn Katja Avdejevan luona, ole sinä kotona Borkan kanssa, palaan pian”. – ”Ei”, sanoin minä vastaan, ”minä haluan lähteä mukaan,” ja aloin suostutella häntä. Hän suostui ja Borja päätettiin jättää yksin, koska emme poistuneet kotoa kauaksi. Menimme kylänraitille ja näimme kuinka tielle ilmestyi polkupyörillä kolme suomalaista harmaissa univormuissaan. Päätimme, että he ajavat ohi eivätkä kiinnitä meihin huomiota. Mutta he pysähtyivät vierellemme. Kuinkas ollakaan ohi kulkenut Matrjona Lonina tuli luoksemme. Suomalaiset tervehtivät meitä sanoen ”Päivää!”

Sotilaat rupesivat keskustelemaan kanssamme. He kysyivät, miten olimme eläneet ennen heidän tuloaan ja onko kylässä kommunisteja. Minä vaan ajattelin, että onneksi Maria Ivanovna oli ehtinyt evakuoitua. Hän oli puolueen jäsen.

Ymmärsimme, että nämä kolme suomalaista olivat tiedustelijoita. Näin ollen kylä oli vallattu ilman ainuttakaan laukausta.

Me emme viipyneet kauaa Avdejevan Katja-tädin luona ja kun tulimme hänen luota ulos, pyysin äidiltä lupaa olla ulkona. Olin päättänyt poiketa vielä kerran koulun rakennuksessa ja, jos mahdollista, ottaa säilytettäväkseni vielä vaikkapa jonkin verran kirjoja. Menin kouluun, keräsin pinon kirjoja ja lähdin kotiin päin. Olin juuri kulkemassa tien vieressä sijainneen osittain sortuneen tsasounan ohi, kun näin, että kylän laidalla olevaan tienhaaraan oli ilmestynyt suomalaissotilaiden kolonna. He kulkivat neljässä rivissä konepistoolit kädessä. Sotilaat kävelivät hitaasti, koska olivat näköjään varmoja siitä, etteivät kohtaa kylässä minkäänlaista vastarintaa. Minä piilouduin kirjoineni tsasounan kulman taakse. Rupesin odottamaan, että he poistuvat. Vähän pelotti: mitä jos minut äkätään ja aletaan kiskoa tietoja, mistä olen saanut nämä kirjat ja minne olen niitä kantamassa. Minä jo kaduin, etten kutsunut mukaani uskollista ystävääni Miša Nazarovia. Kahdestaan ei olisi pelottanut niin paljon. Kylänraitilla ei ollut ristinsielua. Ensimmäinen kolonna meni ohi, siinä oli ehkä 50 henkeä. Minua ei huomattu. Kun sotilaat olivat jo kauempana, päätin juosta tien yli, mutta siinä samassa näin, että oli lähestymässä uusi kolonna, joka sekin ilmestyi tienhaaran takaa. Se meni kuin menikin ohitse ja tienhaaraan ilmestyi seuraava. Minä en jaksanut enää odottaa, vaan päätin juosta tien ylitse. Uskon, että ensimmäisissä riveissä kulkeneet sotilaat huomasivat minut, mutta kukaan ei jaksanut kiinnostua juoksevasta teinistä.

Ilmestyin kirjoineni kotiin. Äiti motkotti vähän, pelotteli minua vierailla sotilailla, joiden aikeista samoin kuin siitäkään, miten he tulevat suhtautumaan kylän asukkaisiin, ei ollut mitään tietoa. Yritin rauhoitella häntä, ettei minulle mitään tapahdu, mutta kaikki koulun kirjat, mitkä pystyy, täytyy säilyttää. Äiti oli lukutaidoton ja halusi, että minä opiskelisin ja oppisin kirjaviisautta. Itsestään ja omasta lapsuudestaan sekä siitä, kuinka hän ei päässyt opiskelemaan. hän kertoi: ”Äiti ei päästänyt minua kouluun. Luuli, että jos minä opin lukemaan ja kirjoittamaan, niin en muuta teekään kuin kirjoittelen pojille kirjeitä”. Ennen vanhaan monet vanhat ihmiset uskoivat, että tärkeintä ovat kotityöt, työ omassa taloudessa. Opiskelu sen sijaan on ikään kuin semmoista huvitusta, ei siitä paljon hyötyä ole. Minun koulunkäyntiini äiti suhtautui kuitenkin kiinnostuksella ja hänestä oli sääli, että sota oli katkaissut opintoni.



Vepsäks
По-русски

Tekijät