Kesäloma

Huomaamatta saapui kevät ja sitten alkoi kesälomakin. Minä pääsin neljännelle luokalle. Kesän ajaksi opettajat matkustivat kotiseudulleen Suomeen. Ennen lomalle lähtöään Selma kokosi meidät kevätjuhlan jälkeen koulun pihalle. Hän esitti meille seuraavan pyynnön: ”Lapset, älkää lähtekö vielä kotiin. Tulkaa kaikki perässäni.” Ja niin me lähdimme, meitä oli parikymmentä henkeä. Hän toi meidät kylän laidalle vastakynnetylle pellolle. Siihen mennessä suomalaiset viranomaiset olivat jakaneet kaikki kolhoosimaat yksityistalouksille. Siellä opettaja sanoi meille: ”Minä lähden kesäksi kotiin. Teille on tältä pellolta annettu aarin suuruinen palsta jokaiselle. Ja te kaikki rupeatte kasvattamaan palstallanne vihanneksia itseänne varten.”

Se oli yksi työkasvatuksen oppitunneista. Kaikki ymmärsivät, ettei tehtävästä voinut kieltäytyä. Hän oli tuonut mukanaan jopa siemeniä ja kysyi kuka mitäkin vihanneksia haluaa kasvattaa. Sitten hän otti kepin, veti sillä maahan pienen syvennyksen ja näytti, miten kylvetään siemenet. Minä valitsin tarjolla olleista porkkanan, punajuuren ja, muistaakseni, nauriin siemenet. Ne olivat minulle hyvin tuttuja. Olin useamman kerran auttanut äitiäni istutustöissä kotikasvimaallamme. Jokainen meistä merkitsi palstansa rajat pajupensaasta taittamallaan vitsalla. Tämän lisäksi meidän piti kotona kirjoittaa laudanpätkästä tehtyyn kylttiin oma sukunimi ja pystyttää kyltti omalle palstalle, jotta jokainen tietäisi tarkasti ja muistaisi omat kasvipenkkinsä. Selma oli lisäksi sanonut, että palattuaan hän tarkastaisi, miten kukin on ahkeroinut ja millaisen sadon saanut.

Kyltin valmistaminen ja sen naulaaminen teräväkärkiseen keppiin ei ollut kummoinen asia. Kirjoitin kirkkaanvärisin kirjaimin oman sukunimeni. Koulussa meidän piti kaikissa yhteyksissä käyttää historiallisia vepsäläisiä muinaisilta ajoilta käytössä olleita sukunimiämme, eikä niitä, joita olimme käyttäneet ennen sotaa.

Kesäloma merkitsi vapautta ja mukavaa ulkotekemistä. Sai juoksennella huolettomasti tai käydä uimassa, leikkiä tai kalastaa. Ja kuitenkin näitä lastenhuveja rajoitti kasvimaalla ahertaminen. Melkein joka päivä kastelimme, sitten kitkimme. Kukaan ei kehdannut näyttää pellolla muita huonommalta ja kaikki halusivat saada hyvän sadon, ettei luvatusta tarkastuksesta koituisi ikävyyksiä.

Varmaan jokainen on lapsena tehnyt poikamaisia kujeita. Tietenkin minäkin olen syyllistynyt erilaisiin kepposiin, mutta totta puhuen, en ollut erityisen rohkea. Ehkä se johtui siitä, että juuri niinä vuosina, jolloin alkaa muodostua miehinen luonne, minä en tuntenut isän tai isoveljen ohjaavaa kättä. Sen takia olinkin koko ajan äidin kintereillä tarpeen vaatimuksesta tai useimmiten ilman mitään tarvetta. Kerran valitin äidille, että ulkona eräs samanikäinen tai vähän vanhempi poika oli lyönyt minua olkapäähän. Odotin häneltä myötätuntoa, mutta kuulinkin vastaukseksi: ”Olisi pitänyt antaa takaisin!”

Minulla puuttui rohkeutta myös muissa tilanteissa, minkä takia jouduin noloon asemaan. Kerran oli meneillään luokkakuoromme harjoitus…

Opettaja soitti pianoa ja seurasi, että laulamme oikein. Minä seisoin toisessa rivissä, mutta en laulanut. Näytin harmistuneelta ja sen näki myös kasvoistani. Opettaja keskeytti soittamisen ja kysyi: ”Miksipä sinä et laula?” – Minä olin vaiti. Vasemmalla puolellani seissyt poika selitti puolestani: ”Häneltä hävisi ulkona välitunnilla vasemman jalan kalossi, siitä hänellä onkin paha mieli.” Opettaja lähetti minua etsimään kadonnutta jalkinettani. Etsin sitä koulun luona, mutta turhaan, sitten menin suojahaudalle ja sieltä se löytyikin. Ilahduin, laitoin kengän jalkaan ja palasin luokkaan. Menin omalle paikalleni ja aloin laulaa muiden mukana. Minähän olisin voinut sanoa heti, että olen hävittänyt kalossini ja opettaja olisi päästänyt minut, eikä sitä epämiellyttävää kohtausta olisi tapahtunut. Mutta mitäs sille teet, rohkeuteni ei taaskaan riittänyt. Mutta iän karttuessa olen askel askeleelta voittanut arkuuttani ja kasvattanut luonnettani. Itse elämä on pakottanut minua tähän, ja sehän on, kuten tunnettua, paras opettaja.

Ennen sotaa monista meistä ei vielä ehtinyt tulla pioneereja. Mutta sanontaa ”pioneerin kunniasana”, jota käytettiin silloin, kun sanoja halusi korostaa olevansa oikeassa, saattoi aika ajoin kuulla myös meidän suustamme. Miehityksen aikana koulun vaikutuksesta nämä sanat, kuten jotkin muutkin sanonnat olivat hävinneet käytöstämme. Nyt on mielenkiintoista muistella, että ”pioneerin kunniasana” -vakuutus vaihtui sanoiksi ”D’umalad ne predam!” Eikä se kuulostanut ihan vepsältä, vaan siinä oli yksi sana vepsää ja kaksi venäjää, ikään kuin sointuvuuden vuoksi.

Oli koululoma. Me leikimme ja pidimme hauskaa. Kerran menimme pienellä joukolla piikkiaidan luo, joka ympäröi rannalla hautausmaan aidan vieressä seisovia veneitä. Veneitä vartioitiin. Kaiken lisäksi vartijat olivat paikalla yötä päivää, etteivät partisaanit tai ulkopuoliset asukkaat olisi voineet käyttää veneitä hyväkseen.

Kolja Nazarovilla, ystäväni Miša Nazarovin pikkuveljellä, paita ei ollut työnnetty housujen sisään. Yksi suomalaisista sotilaista huomasi tämän ja sanoi hänelle: ”Laita heti paita housujen sisään. Eiväthän kunnon vepsäläiset kävele tämännäköisenä.” Tässä tapauksessa ei näyttänyt olevan mitään merkillistä. Mutta se muistutti meitä liiemman kerran siitä, että tunsimme käytännössä joka askeleellamme suomalaisen järjestyksen vaatimukset.

Oli aurinkoinen päivä. Me päätimme mennä katsomaan miten Pepšinin Stjopa-setä restauroi vanhaa Danšinien taloa tulevan koulumme käyttöön. Se oli korkea kaksikerroksinen rakennus, jossa oli ullakkohuone. Talon isännät olivat kollektivisoinnin jälkeen lähteneet kuka minnekin etsimään parempia tienestejä ja hyvää elämää. Talon he olivat jättäneet oman onnensa nojaan. Juuri siksi suomalainen hallinto oli päättänyt käyttää sitä opetustarkoituksiin. Ne rakennukset, joista kerroin aiemmilla sivuilla, olivat koulun toiminnalle hieman ahtaita.

Kun tulimme kyseisen talon luo, Stjopa-setä oli asettamassa karmeja ikkuna-aukkoihin. Karmit olivat upouusia, hänen itsensä äsken valmistamia. Hän oli tunnollinen ja taitava työntekijä. Sitä isoa taloa hän oli, muistaakseni, korjaamassa yksin, ilman apulaisia, ja työt olivat jo loppusuoralla. Mies oli invalidi. Talon piti olla valmis määrättyyn päivään mennessä. Stjopa-setä oli keskittynyt työhönsä eikä höpöttänyt joutavia, siksi hän näytti meistä synkältä ja harvapuheiselta.

Haluaisin tuoda esiin erään leikkeihimme liittyneen tapauksen, jolloin me jouduimme kääntymään hänen puoleensa eikä siitä tullut mitään. Olimme päättäneet valmistaa leikkiämme varten vanerista auton lavan ja rakentaa jonkinlaisen kuorma-auton tapaisen, jolla voisi kuljettaa hiekkaa. En tiedä, mitä siitä hommastamme olisi tullut, mutta vaneria me emme löytäneet ja siihen kaikki loppuikin. Juuri sitä varten tulimmekin Stjopa-sedän luo. Hän oli jostain syystä selvästi huonolla tuulella, ja kaiken lisäksi me heitimme vielä jonkin ruokottoman sutkauksen. Ja niinpä hän ei edes halunnut keskustella kanssamme, vaan pyysi poistumaan talosta.