Suomalaisten joukkojen perääntyminen.
Omien saapuminen

Joukkojemme hyökkäys alkoi aamulla 21. kesäkuuta Syvärijoen ylityksellä. Sitä ennen vihollisen asemia oli tulitettu ja pommitettu voimakkaasti maasta ja ilmasta. Sen jälkeen 16 hengen nuorten vapaaehtoissotilaiden ryhmä, kuten V. G. Makurov kirjoittaa kirjassaan ”Karjala Isänmaallisessa sodassa 1941-1945”, alkoi ylittää 400 metriä leveää Syvärijokea. Vihollinen avattua tulen uskalikkoja kohti, tähystäjämme panivat merkille vihollisen ampumapisteiden sijainnin ja alkoivat ampua suoraan niitä kohti. Tämä auttoikin kaikkia 16 kaartilaista pääsemään onnellisesti vastakkaiselle rannalle ja linnoittautumaan siellä asemiinsa, mikä auttoi päävoimia ylittämään onnistuneesti joen…

Seuraavana yönä kylän asukkaat jättivät jälleen talonsa ja menivät samalle metsäaukiolle. Lehmiä ei kuitenkaan otettu tällä kertaa mukaan, niiden kanssa kun oli matkalla niin paljon hommaa. Ne jätettiin tanhuoille oman onnensa nojaan. Meidän joukkomme kävivät hyökkäystaisteluita ja ammusten rähähdykset kuuluivat yhä paremmin. Taistelu kylästä olisi voinut alkaa millä hetkellä tahansa, mitä kaikki tietenkin pelkäsimme.

Tulimme vanhalle leiripaikalle. Majoituimme niin ikään omiin havumajoihimme. Laitoimme yksinkertaista illallista ja keskustelimme mieltä askarruttavasta aiheesta: mitä voimme odottaa huomiselta päivältä. Kaikki olivat päässeet piilopaikalle asti onnellisesti, Stepan Pepšinia lukuun ottamatta. Hän oli rampa ja hänen oli vaikea kävellä kivikkoista polkua, joka oli täynnä kaikenmoisia kuopia ja monttuja. Käveltyään noin kolmanneksen matkasta hän oli ilmoittanut: ”Minä en pysty jatkamaan matkaa. Jään tälle kalliolle. Täältä näkyy hyvin koko kylä, eikä kukaan huomaa minua pensaikossa. Seuraan koko yön kylää: keksivätkö suomalaiset tehdä siellä jotain pahaa.” Hän irtaantui meistä ja hävisi tiheään pensaikkoon. Hänen lisäksi monen meistäkin teki kovasti mieli nähdä, miten joukkomme valtaavat taistelussa kylän. Onneksi kaikki tapahtui rauhallisesti. Joukkojemme hyökätessä samoin kuin perääntyessäänkään itse kylässä ei ollut taistelutoimia, mikä pelastikin sen tuholta. Yöt olivat valoisia, ja Stepan Pepšin näki kallioltaan hyvin, mitä kylässä tapahtui.

Yö sujui rauhallisesti. Varhain aamulla joku komensi taas: ”Herätys!” Kiirehtimättä kaikki nousivat jalkeille. Meitä oli kolmisenkymmentä henkeä lapsineen. Vähemmän kuin edellisenä päivänä. Monet olivat jääneet koteihinsa sanoen ”tapahtukoon mikä on tapahtuakseen” ja ”kohtaloa et pakene”. Häthätää haukkasimme eväitä ja lähdimme paluumatkalle. Huoli kalvoi kulkijoiden mieltä, kuka oli huolissaan mistäkin. Eräs edessämme kävellyt nainen rupesi voihkimaan: ”Mitä jos tulemme kotiin, eikä tanhualla olekaan lehmiä. Suomalaiset ovat voineet lastata ne autoihin ja viedä Suomeen. Voi kuinka ahdistaa, voi kun sydämeni tuntee jotain pahaa tapahtuneen.” Toinen yritti puhua hänelle järkeä: ”Älä sinä ennen aikoja voihki. Kun tulemme perille, niin näemme, että kaikki on paikallaan.”

Ja niin me tulimme sille paikalle, jossa edellisenä päivänä Lumbinan Maria-täti oli kuulevinaan jonkun itkua ja minulle tuli mieleen Syöjätär-akka. ”Mitä jos hän antaa taas tietää itsestään”, ajattelin. Mutta kaikki oli hiljaista, eikä kukaan halunnut poiketa syvemmälle pensaikkoon, vaikkei meillä kenelläkään ollutkaan raskaita kantamuksia. Lähestyimme metsänreunaa. Sen takana alkoi kosteikko, jonka nimi oli Soht. Joku meistä oli jo huomannut, että palopaikalla, jossa oli aikaisemmin seissyt kotitalomme, kävelee venäläisiä sotilaita, ja ehdottanut nostamaan kädet ylös, etteivät sotilaat vahingossa luulisi kolonnaamme suomalaisiksi eivätkä avaisi meitä kohti tulta. Ja niin monet meistä kädet ylös nostettuna kävelivät sotilaiden luo. Heitä oli kolme, rynnäkkökiväärit kaulassa. He seisoivat entisen kaksikerroksisen talon luona, hiiltyneen kolmihaaraisen koivun vieressä. Jotkut meistä menivät sotilaiden luo, toiset lähtivät heti koteihinsa. Ihmisten teki mieli vakuuttua mahdollisimman pian, että heillä on kaikki tallessa – omaisuus ja tanhualle jäänyt karja. Pian selvisi, etteivät suomalaiset olleet koskeneet karjaan. Mitään ei ollut hävinnyt yhdestäkään talosta.

Kyläläisemme tervehtivät sotilaita ja selittivät heille, että ovat palaamassa metsästä, jossa ovat viettäneet kaksi yötä.

”Miksi te jouduitte metsään?” yksi sotilaista kysyi. – ”Ei siihen ole muuta syytä kuin että olimme odottaneet kaksi yötä, että kylästä tulee taistelu ja olimme ajatelleet, että odottaisimme siellä tämän levottoman ajan yli. Ennen ensimmäistä yötä meidät olivat pakottaneet metsään suomalaiset. Me menimme sinne lehminemme, rakensimme sinne havumajat ja aamun tultua palasimme takaisin. Seuraavaksi yöksi lähdimme jo ilman karjaa. Ja nyt olemme palaamassa.” – ”Miksi te sitten lähestyitte meitä kädet ylhäällä?” sotilas uteli. – ”Että te ette olisi luulleet meitä kaukaa suomalaisiksi ettekä olisi avanneet vahingossa tulta.” – ”Mutta näimmehän me kiikareilla, että sieltä tulee siviiliväestöä emmekä olisi missään tapauksessa ruvenneet ampumaan.”

Tähän selityksen kukaan meikäläisistä ei osannut vastata. Toinen sotilas, päätettyään, että asia on nyt selvä, pyysi vettä janoonsa. Yksi naisista tarjoutui tuomaan maitoa. Sotilaat eivät kieltäytyneet. Nainen toi ison ruukun maitoa ja kolme sotilasta tyhjensivät sen heti kiitollisena. Kohta sen jälkeen kaikki menivät koteihinsa. Tämä hetki oli merkinnyt uuden elämän alkua. Ei, ei se merkinnyt vanhan, sotaa edeltäneen elämän jatkumista, vaan nimenomaan uuden elämän alkamista, koska kaikissa meissä eli toivo, että sota päättyisi, ja seudullamme se olikin jo päättynyt, ja me alkaisimme elää paremmin ja toisin. Mutta miten toisin, sitä ei vielä kukaan tiennyt.

Seuraava päivä alkoi yhteisillä karkeloilla. Nazarovien talon vastapäätä, suoraan tien keskellä järjestettiin tanssit harmonikan säestyksellä. Tämän juhlan sankareita olivat tietenkin voittajasoturimme. Ehkä joku heistä oli yksi niistä kuudestatoista uskalikosta, jotka olivat ylittäneet Syvärin vihollisen tulen alla. Harmonikan soiton houkuttelemana paikalle oli kerääntynyt koko kylä. Tanssit vuorottelivat kansanlaulujen kanssa. Erityisen mukaansatempaavasti ja kauniisti lauloivat siperialaiset. Me lapset seisoimme sivussa ja kuuntelimme lauluja ja sointuvaa venäjän kieltä.

Yhtäkkiä yksi Siperiasta kotoisin olevista sotilaista tuli luoksemme puhumaan: ”No mitä, lapset, ovatko suomalaiset tehneet teille pahaa?” Kolmen miehitysvuoden aikana me emme olleet unohtaneet venäjän kieltä ja vastasimme, että koulussa joskus sattui sellaistakin, että olivat tehneet pahaa.

”Älkää välittäkö”, sotilas sanoi, ”aiemmin tai myöhemmin kaikki nämä teidän kiusaajanne joutuvat vastaamaan meille teoistaan.”

Suomalaiset opettajat olivat koulusta lähtiessään ottaneet mukaansa ja vieneet kotimaahansa kaikki kolme vuotta aikaisemmin tuomansa tavarat: eikä ainoastaan kevyempiä esineistä, vaan myös pianon, pulpetit ja höyläpenkit.

Mutta siirtykäämme hetkeksi G. N. Kuprijanovin kirjaan. Kuprijanov oli niinä vuosina paitsi tasavaltamme puolueen keskuskomitean ensimmäinen sihteeri, myös Karjalan rintaman Sotaneuvoston jäsen. Kirjassaan ”Karjalan rintamalinjan takana” (Karelia, 1979) hän kirjoittaa sivuilla 254-255 mm. seuraavaa: ”Helmikuussa 1944 entinen Suomen Moskovan-suurlähettiläs Paasikivi saapui Tukholmaan ja pyysi tapaamista Ruotsin suurlähettiläämme A. M. Kollontain kanssa. Helmikuun 16. päivänä hänet otettiin vastaan ja hän ilmoitti suurlähettiläälle, että Suomen hallitus on valtuuttanut hänet selvittämään Neuvostoliiton hallituksen ehdot Suomen sotatoimien lopettamisen ja sodasta vetäytymisen suhteen. Uuden tapaamisen aikana A. M: Kollontai välitti Neuvostoliiton hallituksen vastauksen, joka sisälsi seuraavat välirauhan ehdot:

1. Suomen on katkaistava suhteet Saksan kanssa ja internoitava Suomessa olevat saksalaiset joukot. Sitä paitsi, jos Suomi katsoo tämän tehtävän itselleen ylivoimaiseksi, niin Neuvostoliitto voi myöntää siihen tarvittavaa apua sotajoukkojen ja ilmavoimien muodossa. On otettava taas käyttöön vuoden 1940 Suomen ja Neuvostoliiton välinen rauhansopimus ja vedettävä suomalaiset joukot vuoden 1940 rajan taakse.

2. Neuvostoliittolaiset ja liittoutuneiden sotavangit on palautettava viipymättä, samoin kuin Neuvostoliiton ja liittoutuneiden siviilit, jotka ovat keskitysleireillä tai joita suomalaiset käyttävät työvoimana.

3. Kysymys Suomen armeijan osittaisesta tai täydellisestä demobilisoinnista on jätettävä Moskovan neuvotteluihin.

4. Kysymys Neuvostoliitolle sotatoimilla ja neuvostoalueiden miehityksellä aiheuttamien vahinkojen korvaamisesta jätettävä Moskovan neuvotteluihin.

5. Kysymys Petsamosta jätettävä Moskovan neuvotteluihin.”

Kaikkia näitä ehtoja kommentoitiin laajasti Suomen lehdistössä ja Suomen taantumuksellisimmat piirit esiintyivät raivokkaasti niitä vastaan. Samaan aikaan vuoden 1944 helmi-maaliskuussa suomalaiset upseerit harjoittivat ahkerasti propagandaa miehitetyn alueen väestön keskuudessa yrittäen saada aikaan sen, että kokouksissaan ihmiset esittäisivät protestilauseita näitä muka liian ankaria ehtoja vastaan, tai siinä tapauksessa, että Suomen hallitus joutuisi hyväksymään ne, lähtisivät Suomeen Suomen armeijan mukana. Tällaista propagandaa levitettiin jopa kouluissa lasten keskuudessa.

Tästä kaikesta on jo kauan aikaa. Toisen maailman sodan päättymisestä on kulunut jo yli puoli vuosisataa. Kaikki se on kuitenkin säilynyt tuoreena tapahtumiin osallistuneiden ja vaikeat miehityksen vuodet kokeneiden muistissa. Eivät ole unohtaneet sitä aikaa nekään vielä elossa olevat suomalaiset sotilaat ja upseerit sekä suomalaisten koulujen opettajat, jotka työskentelivät miehitetyllä alueella. Suurin osa heistä on antanut oikean ja objektiivisen arvoin sen ajan tapahtumille. Joistakin heistä on tullut historiantutkijoita, lehtimiehiä ja kirjailijoita. Heidän teoksensa ovat meille tänä päivänä hyvin tuttuja. Molemminpuolisten kaunojen ja väliemme selvittelyn aika on ohi kauan sitten. On tullut ystävyyden ja hedelmällisen yhteistyön aika. Suomalaisista turisteista ja liikemiehistä on tullut tuttuja vieraita Karjalassamme ja Vepsänmaallamme. Olemme aina iloisia näistä tapaamisista. Ne ovat molemmin puolin rikastuttavia.

Esimerkiksi entinen suomalainen opettaja, Kuhmossa asuva Hilkka Immonen, joka opetti alakoulussamme, jossa Boriksemmekin opiskeli, kävi vuonna 1992 vepsäläisten kansanjuhlassa, joka pidettiin Toisenjoen kylässä. Mielenkiintoisinta on, että hän tapasi siinä runsasväkisessä juhlassa omia entisiä oppilaitaan. Ne olivat sydämellisiä tapaamisia ja muisteluita. Kaikesta huolimattahan täytyy todeta, että suomalainen koulu auttoi meitä elämään sen vaikean ajan yli ja suomalaiset opettajat, humaanin ammatin edustajat, olivat tehneet paljon sen hyväksi. Vaikka sota ja humanismi ovatkin vaikeasti yhteensopivia käsitteitä.

Myöhemmin etnograafisessa museossamme kävi turistimatkalla ollut Aune Lipsanen Helsingistä. Hän oli opettajana Toisellajoella, mutta oli usein käynyt opettaja-asioillaan myös Kaskesojan koulussamme. Samana päivänä, jolloin hän vieraili museossamme, hän ehti käydä myös Toisellajoella. Hän poikkesi siellä muutamien entisten oppilaittensa taloissa. Joten ne sotavuodet ovat jättäneet samanlaisen millään pyyhkimättömän jälkensä myös suomalaisten sieluihin …

Ja kun kerran on tullut puhetta museon perustamisesta, haluaisin sanoa, että esineiden kokoamisessa olen saanut suurta apua äidiltäni ja veljeltäni Borikselta, joka työskenteli niinä vuosina autonkuljettajana valtiontilalla. Kaikki Kaskesojalta löytyneet esineet hän oli tuonut Soutjärvelle autolla. Mutta museon perustamisesta ja siitä, mitä vaiheita sen historiaan on kuulunut, täytyy kirjoittaa erikseen.