Suomalaiset alkavat ymmärtää, miten sota tulee päättymään
Palatkaamme kuitenkin sota-aikaan. On menossa vuosi 1944. Suomalaiset ovat jo alkaneet ymmärtää, että ovat hävinneet sodan. Sotilaiden mielialat ja asenteet ovat muuttuneet. Kerran kävelin Äänisen rannalta kyläkatuamme myöten. Edessäni kulki kaksi sotilasta harmaissa univormuissaan. Toinen heistä sanoi kaverilleen: ”Mihin me tarvitsemme tätä sotaa?” Toinen vastasi siihen: ”Meille sanottiin, että me tulemme tänne vepsäläisten ja karjalaisten vapauttajina. Heidän olisi pitänyt elää omaa vuosisatojen aikana muovautunutta elämäänsä. Sotaa emme todellakaan tarvitse mekään, suomalaiset.” Minä kävelin ja ajattelin, että sotilaat järkeilevät oikein ja että sota nähtävästi pian päättyy. Kuinka paljon pelkoa olimmekaan saaneet kokea joukkojemme perääntymisen ensimmäisestä päivästä lähtien: pommituksia, pitkän kantaman aseiden ammuntaa, miehitysvallan, jolloin ihminen ei ole isäntä talossaan. Suojahaudatkaan eivät taanneet turvaa. Sukulaisemme Jekaterina Avdejeva joutui hänkin poikineen kuoleman partaalle mentyään suojaan talonsa vieressä sijainneeseen suojahautaan. Ammus putosi heidän viereensä. Talosta meni rikki useampi ikkunalasi.
Vähän ajan kuluttua talollemme tuli kaksi sotilasta kepit kädessä. Tulematta sisään he alkoivat koputtaa kepeillään talon seinää. Äiti kurkisti ikkunasta ja kysyi mikä asia heillä on. He selittivät, että tänään lähempänä yötä venäläiset joukot voivat lähestyä kylää ja alkaa taistelu. Siksi meidän, kylän asukkaiden, on piilouduttava metsään. ”Mitäs me lehmän kanssa tehdään?” kysyi äiti. ”Ottakaa lehmäkin mukaan”, vastasivat sotilaat. Tällä tavoin he tiedottivat kylän asukkaille joka talossa. Samaan aikaan neuvostojoukot kävivät hyökkäystaisteluja Syvärin suunnalta ja mursivat varmoin ottein vihollisen puolustusta joen etelärannalla, jonne vihollinen oli rakentanut vahvan kantalinnoituksen, jota nimitettiin Vepsänlinnaksi.
Kylän asukkaat olivat selvästi huolissaan. Eikä suotta. Taistelu itse kylässä tai vaikkapa sen laidalla ei luvannut mitään hyvää. Mikä tahansa talo olisi voinut vahingoittua ammusten räjähdyksestä, palaa tai tuhoutua kokonaan. Jos joku olikin aidosti masentunut ja pelkäsi joukkojemme saapumista ja neuvostovallan paluuta, niin kylänvanhin. Olihan asia niin, että kun miehitysviranomaiset olivat määränneet hänet tähän virkaan, hän oli ollut varma, että venäläiset eivät enää palaa. Viimeisinä päivinä ennen joukkojemme tuloa hän ei poistunut talostaan.
Sen levottoman päivän iltana kaikki kylän asukkaat, ketkä vain kynnelle kykenivät kokoontuivat perheineen ja lehmineen kylän keskustaan Danšinien talon luo. Karjakellojen kilinä, lehmien ammunta ja ihmisten vilkas puheensorina – kaikki tämä yhdistyi äänihuminaksi. Ja koko tämä ihmisjoukko, jota ei niitä tunteina johtanut kukaan, suunnisti lähestyvän vaaran tunteen ja itsesuojeluvietin ohjaamana kohti kyläntakaista metsää. Jokainen emäntä talutti perässään nuorassa lehmää, perheen elättäjää. Ihmiset järjestyivät tahattomasti yhteen pitkään jonoon ja kulkivat kapeaa kivistä polkua kohti kolmen kilometrin päässä sijaitsevaa metsää.
Mekin kuljimme muiden mukana. Äiti talutti nuorassa lehmää, minä hoputtelin sitä kevyesti takaa. Virkoin äidilleni: ”Onpas meillä, äiti, tänä vuonna kesäloma…” Mutta ei hänellä ollut aikaa ajatella minun huoliani ja kiinnostuksiani. Omissa ajatuksissaan hän nyki nuoraa, kun liukasteleva ja kiviin kompasteleva lehmä hidasti kulkuaan. Boris laahusti perässäni vaiteliaana. Hän oli väsynyt ja hyvä ettei ruikuttanut. Ja niin me tulimme suurelle metsäaukiolle. Alkoi hämärtää. Kaikki ryhtyivät järjestelemään väliaikaista leiripaikkaamme. Toiset iskivät maahan keppejä, jotta lehmät voitiin laittaa liekaan, toiset ryhtyivät rakentamaan havumajoja yöpymistä varten ja hankkimaan polttopuita, jotta voitaisiin valmistaa nuotiolla illallinen. Kirveitä oli vähän ja ne siirtyivät ihmiseltä toiselle.
Nuotion tekemisestä, josta me, pojat, olimme niin kovasti haaveilleet, ei tullut mitään. Siinä samassa kun joku oli aikonut sytyttää nuotion, kuului huudahdus: ”Ei mitään nuotioita! Se voi koitua onnettomuudeksemme. Kun koneemme lentävät tänne, ne voivat luulla, että suomalaiset ne piileskelevät täällä ennen perääntymistään, ja alkavat pommittaa ja tulittaa meitä.” Perustelu oli melko järkevä, ja nuotioaikomukset jätettiin sikseen. Alettiin laittautua yöpuulle. Kyhäsimme häthätää havumajan. Borjakin auttoi parhaansa mukaan. Usein hän kuitenkin laittoi havuja väärin ja hänen työnjälkeänsä joutui korjaamaan. Mutta, kuten sanonta kuuluu, pitäköön lapsi lystiä, kunhan vain ei itke. Eikä hän aikonutkaan ruveta itkemään. Ymmärtämättä kunnolla mitä tapahtuu, hän suhtautui tähän kaikkeen jonkinlaisella mielenkiinnolla ja oli utelias asioita kohtaan.
Kello läheni puoltayötä ja meille oli ehtinyt tulla aikamoinen nälkä. Kysyin: ”Äiti, onko meillä jotain syömistä?” – Hän vastasi: ”Itsehän sinä kannoit ruokakassia. Ota sieltä jotain. Siellä on maitoa, leipää ja voita.” Istuimme illastamaan. Söimme vaiti, mutta kaikilla pyöri samat ajatukset: ”Kunhan vaan suomalaiset eivät polttaisi kylää.” Sen jälkeen kun oma talomme ja kaksi naapuritaloa olivat palaneet, aloin erityisesti pelätä tulipaloa. Hyvä sentään, että tulipalon jälkeen komendantti auttoi meitä majoittumaan vanhaan taloon, jossa viime aikoihin asti asui vanhemmanpuoleinen suomalainen agronomi. Uusi asumuksemme ei vetänyt mitään vertoja vanhalle avaralle ja kodikkaalle talollemme, mutta, kuten sanonta kuuluu, tulipalossa kotinsa menettänyt on iloinen mille tahansa katokselle pään päällä.
Illastettuamme kävimme nukkumaan. Yö oli onneksemme tyyni ja lämmin. Hiljaisen lehtien kahinan läpi kuului lintujen laulua. Eläimetkin olivat väsyneitä kuljettuaan vaikean matkan ja melkein kaikki ne olivat käyneet pitkälleen metsäaukiolle. Kellojen kilinä vaikeni lähes kokonaan. Äidille uni ei tullut. Hän lähti katsomaan, miten siellä Musti-lehmämme jaksaa. Äidin huoli omasta elättäjästään oli aiheellinen. Noin vuotta aikaisemmin lehmämme oli sairastunut. Sen utareet turposivat ja muuttuivat kivenkoviksi. Mikä avuksi? Hukkuva takertuu oljenkorteen. Niinpä äiti päätti kutsua kyläparantajan Agrepina Romanovan ja lähetti minut hakemaan häntä. Tämä tuli, tutki lehmän, sopotti jotain, silitti ja lähti pois. Mutta lehmän vointi ei kohentunut. Niinpä äiti rohkeni pyytää apua komendantilta. Tämä kutsui eläinlääkärin Soutjärveltä. Kohtapuolin eläinlääkäri tulikin apulaisensa, nuoren harjoittelijan Mihail Popovin kanssa. He saapuivat polkupyörillä. Kokenut eläinlääkäri oli tutkinut eläimen ja saanut selville taudin syyn. Hän antoi sille pistoksen, jätti jotain lääkkeitä, joita lehmämme tuli ottaa juomisensa seassa, ja he lähtivät pois. Vähitellen Mustimme alkoi toipua ja parani kokonaan. Äiti murehti vielä pitkään, ettei siinä touhussa ja murheellisessa mielentilassaan muistanut tarjota ”lehmätohtoreille” teetä.
Väliaikainen leirimme vaipui uneen. Kyläläiset olivat kuitenkin järjestäneet päivystyksen. Aamulla varhain, heti kun ensimmäiset auringonsäteet alkoivat näkyä metsän takaa, päivystäjä komensi: ”Herätys!” Ihmiset alkoivat liikehtiä, metsänaukio täyttyi ihmisten puheensorinasta ja lehmien ammunnasta. En muista, että kylään olisi lähetetty tiedustelijaa ottamaan selvää, mitä siellä tapahtuu: ovatko suomalaiset perääntyneet, ovatko venäläisten joukot saapuneet ja oliko kylästä käyty taistelua. Heti kun kaikki olivat heränneet ja syöneet hätäisesti aamupalansa, alettiin suoriutua paluumatkalle. Meitä oli yhteensä nelisenkymmentä henkeä, lehmiä hieman vähemmän. Ja niin karjakellot kilisten ja lehmät ammuen lähdimme samaa polkua takaisin. Lehmiä ei enää tarvinnut taluttaa nuorassa eikä hoputella takaa vitsoilla. Eläimet vainusivat, että ovat menossa kotiin. Perheemme käveli tämän elävän ketjun keskellä, perässämme kulki isämme sisar Maria Lumbina, jo iäkäs nainen. Hän ei pitänyt lehmää, joten huolia hänellä oli hieman vähemmän. Hän auttoi mielellään meitä, kun oli tarvis. Äkkiä hän pysähtyi ja virkkoi minulle: ”Kuuletko? Joku itkee tuolla pensaikossa…” Minäkin pysähdyin ja höristin korviani. Tosiaankin, minäkin olin kuulevinani naisen itkua. Sanoin tästä tädille, ja itse tunsin oloni jotenkin epämukavaksi. Viivytellä ei kuitenkaan saanut. Perässä kulkivat kyläläiset lehmineen.
Muut eivät kiinnittäneet asiaan huomiota ja omalaatuinen kolonnamme jatkoi kulkuaan. Minä taas, muistellen erilaisia ihmesatuja, joita olin lukenut vielä ennen sotaa, ajattelin, että kenties Syöjätär-akka oli piiloutunut sinne pensaikkoon ja valittanut siellä.
Askel askeleelta olimme yhä lähempänä kylää. Jokainen ajatteli: mitä siellä tapahtuu, onko talo tallella, ovatko venäläiset jo kylässä?
Kohta alkoi näkyä kyläkin. Saavuttuamme kylään katselimme sitä ikään kuin olisimme jättäneet sen aikoja sitten. Outoa kyllä, mikään ei ollut muuttunut. Kadulla kulki suomalaisia sotilaita, jotka käyttäytyvät rauhallisesti. Mitään taistelua ei siis ollut eikä ollut odotettavissakaan. Emännät veivät lehmänsä navettoihin ja ryhtyivät tavanomaisiin kotiaskareisiin.
Puolenpäivän aikaan päätimme äidin kanssa käydä kylällä tervehtimässä sukulaisiamme. Olimme kävelemässä katua pitkin, kun yhtäkkiä kaksi suomalaista sotilasta pysäytti meidät. Äiti selitti, että olemme menossa tapamaan sukulaisia. Toinen sotilaista osoitti kädellään kohti entistä kolhoosin perunavarastoa ja sanoi: ”Menkää sinne ja äkkiä!” Samalla tavalla he pysäyttivät jokaisen ohikulkijan ja pakottivat noudattamaan tätä vaatimusta. Menimme sinne. Varaston sisäänkäynnin luokse, auki olevan portin eteen oli jo kertynyt jopa kaksikymmentä paikallista asukasta lapsineen ja kaikki odottivat uusia käskyjä. Noin viidentoista metrin päässä ihmisjoukosta seisoi kolme sotilasta rynnäkkökivääreineen. He katsoivat ihmisiä mitään sanomattomin silmin. Liityimme muiden joukkoon ja asetuimme eteen. Kaikki odottivat, mitä vartijat sanovat heille tai ehkä aivan kohta tulee komendantti ja selittää, miksi ihmiset on kerätty tänne. Boris se ei oikein ymmärtänyt mitään, mutta minua alkoi jännittää ja sanoin äidille: ”Äiti, mennään täältä kotiin!” – ”Ei”, hän vastasi, ”meitä ei nyt päästetä. Odotamme, mitä meille sanotaan ja mitä varten meidät on lähetetty tänne.” Äänensä oli kuitenkin huolestunut. Huolestuneet ja mitään ymmärtämättömät ihmiset seisoivat vaiti kymmenisen tai viitisentoista minuuttia. Sitten paikalle tuli upseeri. Hän keskusteli jostain hiljaa sotilaiden kanssa ja pienen tauon jälkeen annettiin käsky: ”Hajaantukaa!” Sitä ei tarvinnut toistaa, ihmisen hajaantuivat taloihinsa hetkessä. Silloin ei ollut aikaa miettiä, mitä varten meidät oli kerätty vihannesvaraston luo. Tapahtumat vaihtuivat niin nopeasti, että ne kasautuivat kerroksittain toinen toisensa päälle. Vasta jonkin ajan päästä olin tullut siihen johtopäätökseen, että ellei kaikkia kylän asukkaita, niin ainakin ne, jotka he, suomalaiset, olivat saaneet kiinni ulkona, oli päätetty teljetä tähän rakennukseen. Mitä varten? Ehkä siksi, että ihmiset olisi voitu räjäyttää kostoksi suomalaisten omista epäonnistumisista, siitä, että he joutuivat perääntymään? Mutta viime hetkellä, nähtävästi, he olivat todenneet tällaisen barbaarimaisen toimenpiteen järjettömyyden turhaksi, ja heidän perääntymistä johtanut korkein päällikkönsä oli päättänyt peruuttaa sen.
Sillä aikaa neuvostojoukot ahdistivat suomalaisten yksiköitä kohti suomalaisten kantalinnoitusta, Vepsänlinnaa, jota suomalaiset pitivät valloittamattomana. Suomalaiset strategit ymmärsivät kuitenkin, että he joutuvat kohta jättämään myös tämän hyvin linnoitetun puolustuslinjansa, koska voimansa eivät riitä pitämään sitä hallussaan. Pioneerimme taas jo valmistivat lauttoja ja ponttonisiltoja joenylitystä ja ratkaisevaa rynnäkköä varten.