Suomalaisten joukot saapuvat kylään
Suomalaisten saavuttua kylään ymmärsimme, ettei meillä ollut enää mitään mahdollisuutta lähteä pois ja että me jäisimme kotiin. Mitä tuleman piti, sen tiesi vain jumala. Samana päivänä äiti sanoi minulle: ”Mennäänpäs, Jura (näin hän minua kutsui), avataan kuoppa ja tuodaan kaikki tavarat takaisin kotiin. Nyt me tulemme niitä tarvitsemaan.”
Vaikka tavarat olivat olleet maassa vain näin vähän aikaa, ne olivat imeneet itseensä kosteutta ja haisivat ummehtuneelta. Tuuletimme ne ja laitoimme entisille paikoilleen. Olin iloinen siitä, että kirjahyllylleni muodostui pieni kirjasto.
Talomme seisoi mäellä. Se oli aika iso, koska oli rakennettu neljälle veljekselle: isälleni ja kolmelle sedälleni, Ivanille, Jefimille ja Nikolaille. He rakensivat taloaan omin voimin. Ivanista ja Jefimista ei tosin juuri ollut apua, koska heillä ei ollut tarkoitustakaan jäädä asumaan kylään, vaan he aikoivat lähteä jonnekin tienesteihin. Kohtapuolin Ivan lähti Petroskoihin ja Jefim, jo uudesta talosta, 12 km päähän Kalajoelle. Näin ollen koko yläkerta, joka oli tarkoitettu heidän perheilleen, jäi tyhjäksi. Palatkaamme kuitenkin miehityksen alkuaikojen tapahtumiin.
Sen päivän iltana, jolloin viholliskolonnat olivat marssineet kylään, talomme oveen koputettiin. Sisään astui suomalaisia sotilaita. Vanhin heistä kysyi äidiltäni: ”Voimmeko majoittua teille yöksi?” Ymmärsin kysymyksen melkein täysin ja ajattelin, että joku kyläläisistä oli varmaan neuvonut heille talomme, koska yläkertamme oli tyhjillään. Äiti hämmästyi aluksi eikä tiennyt, mitä vastata. Tai ehkä hän ei saanut täysin selvää kysymyksestä: haluavatko kysyjät vain levätä ja torkahtaa matkan jälkeen vai haluavatko he majoittua taloon. Suomalaiset olivat varmaan päättäneet, ettemme ymmärrä heitä kunnolla. Yksi heistä laittoi kämmenen poskelle ja kallisti päätään, esittäen nukkuvaa ihmistä. Tästä äiti vihdoinkin arvasi, että he pyrkivät yöksi. Hän vastasi: ”Olen nainen, minulla on pieniä lapsia ja minua pelottaa päästää taloon vieraita ihmisiä. Menisitte talon toiselle puolelle, siellä asuu mies. Jos hän ei päästä, niin ei voi mitään, tulkaa sitten. Mutta sänkyjä meillä ei yläkerrassa ole”.– ”Meillä on makuupussit”, suomalainen selitti ja kohta he lähtivät pois. Mutta kun vähän ajan päästä kurkistin ulos ikkunasta, näin, että sotilaat olivat palaamassa meille. ”Katso, äiti, he tulevat meille”. – ”Pitää näköjään päästää, ei voi mitään”, hän sanoi.
Odottamattomat vieraat tulivat taas tupaan ja sanoivat: ”Se ukko kieltäytyi päästämästä meitä yöksi ja lähetti teille”.
Tuli mieleen vepsäläinen sananlasku: ”Päästä mustalainen kynnyksen yli, niin hän valtaa tuvan ikoninurkan, eikä häntä saa enää talosta pois”. Huolestuimme: tosiaanko he majoittuvat meille pitkäksi aikaa?
Aamulla kuten aina olemme juomassa samovaarissa keitettyä teetä. Yhtäkkiä he astuvat sisään. ”Huomenta”, tervehtivät. Äiti kutsuu pöytään: ”Jos haluatte teetä, istukaa kanssamme pöytään”. – Rupesimme keskustelemaan. Eivät he näköjään kunnolla, mutta joka toisen sanan vepsänkielisestä puheesta ymmärtävät. Yksi heistä kysyy: ”Missä on aviomiehenne? Varmaan, sodassa. Meitä vastaan siis taistelee?” – Äiti vastaa: ”Ei, ei hän ole sodassa. Ennen sodan alkamista hän on lähtenyt Petroskoihin hakeutumaan töihin. Häntä ei iän puolesta kutsuttu sotaväkeen. Varmaan hänet on evakuoitu jonnekin muiden mukana”. Juteltuaan vielä vähän niitä näitä, he nousivat pöydästä ja poistuivat talosta.
Tuli syyskuu. Mutta kouluun ei tarvinnut mennä. Alkoi ”koululoma”, jonka kestosta ei ollut mitään tietoa. Muistelin usein opettajaamme Maria Ivanovna Pepšinaa. Missä hän nyt lienee?
Pian koittaa perunannosto- ja vihannestenkorjuuaika. Meillä oli jopa kolme perunamaata. Pieni perunamaa talon edessä, toinen talon takana ja kolmas järven rannalla koulun vieressä. Ne eivät olleet isoja, mutta äiti oli silti huolissaan: miten me pärjäämme ilman isää?
Muutaman päivän kuluttua sisään astui kaksi upseeria. He ilmoittivat käskynluonteisesti: ”Majoitamme teille väliaikaisesti muutaman sotilaan. Yläkerta on teillä vapaana”. Äiti yritti aluksi vastustaa, mutta upseeri antoi ymmärtää, että on olemassa sellaisen päätös ja että sota on sotaa. Näin ollen talon yläkertaan majoittui kymmenen sotilasta. Noin tunnin kuluttua yksi heistä tuli kysymään meiltä: ”Siellä on korkea yöpöytä. Haluaisimme käyttää sitä ruokapöytänä. Voiko sen jalkoja sahata lyhyemmäksi?” – Äiti viittasi kädellä: ”Sahatkaa, ei meillä ole mitään sitä vastaan, emme me sitä käytä …”
He eivät asuneet meillä kauan, vain kaksi viikkoa. Käyttäytyivät rauhallisesti, eivätkä liioin häirinneet meitä. Joka tapauksessa meidän pelkomme tuntematonta vihollista kohtaan, joita tunsimme silloin, kun emme olleet sitä vielä nähneetkään, vähitellen laantuivat ja me aloimme päivä päivältä tottua miehitystilan erikoisuuksiin. Hyyryläisemme siirtyivät asumaan kasarmiin, joksi oli muutettu eräs tyhjillään ollut talo, jonka suomalaiset olivat korjanneet ennen käyttöönottoa. Se oli Polinien talo.
Iloitsimme, että taloon on taas palannut rauha. Myöhemmin kävi ilmi, että ilomme oli ennenaikaista.
Sillä välin olimme ryhtyneet perunnanostoon. Päätimme aluksi korjata sadon rannalla sijainneelta perunamaalta. Emme ehtineet vielä ryhtyä työhön, kun kuulimme raskaan tykistön ammuntaa. Ammuttiin järveltä päin. Punaisia tulipalloja lensi kohti kylää. Jätimme perunaämpärit pellolle ja ryntäsimme kohti lähimpänä olevaa Kabakovien taloa, joka seisoi notkossa. Juoksimme tanhuan ajosiltaa pitkin suojaan. Emäntä näki meidät ikkunasta ja tuli ulkorappusille: ”Mitä varten te kiipesitte ylisille? Tulkaa äkkiä pois sieltä. Kun ammutaan, pitää mennä pitkälleen maahan.” – Heti kun olimme tulleet pois tanhualta, ammunta lakkasi.
Täytyy myöntää, että olimme säikähtäneet aika lailla. Onneksi ampujat olivat nähtävästi tähdänneet väärin ja kaikki ammukset olivat lentäneet kylän yli. Räjähdykset pamahtivat läheisessä metsässä. Kummat olivat ampuneet, meikäläiset vai suomalaiset, emme sittenkään ymmärtäneen. Ajattelimme vain sillä hetkellä, että sota oli tullut kylään yhtäaikaa kahdelta suunnalta, järveltä ja Voznesenjesta.
Kohta kylään saapui avokuorma-auto (taisi olla Suomesta), joka oli lastattu ruisjauhosäkeillä. Se pysähtyi kylän keskustaan ja ajoi sitten suuren Ijudinin talon pihaan. Sen ympärille kerääntyi ihmisiä. Ohjaamosta tuli ulos lastaaja ja selitti: ”Olemme tuoneet teille, mummot, jauhoja. Niitä annetaan kauhallinen ihmistä kohti”. Ihmisjoukkoon tuli liikettä, ihmiset alkoivat touhuta. Joku kysyi: ”Ilmaiseksiko? Eihän meillä toistaiseksi ole Suomen rahaa…” – ”Kyllä, ilmaiseksi”, lastaaja selitti ja siinä samassa pyysi kahta kylän poikaa nousemaan auton lavalle purkamaan kuormaa. Maahan kyhättiin äkkiä lauta-alusta säkkejä varten. Paikalle tuli kylän staarosta Nikita Kabakov. Hänet oli nimitetty komendantiksi suomalaisten joukkojen saapumisen ensimmäisinä päivinä. Hän alkoi omakätisesti jakaa jauhoja ja valvoi tarkasti, ettei mittaisi kahdesti samalle hakijalle. Seuratessani tätä mietin: meitä on kolme, meille siis kuuluu saada kolme kauhallista. Juoksin kotiin ja riemuiten ilmoitin äidille: ”Äiti, Ijudinin talon luona annetaan ilmaiseksi ruisjauhoja, anna pussi, minä käyn hakemassa. Meille annetaan kauhallinen jokaista kohti”. Otin kangaspussin ja juoksin takaisin. Savuttuani paikalle näin, että jonossa oli vielä viitisentoista mummoa. Kyläläisten puheenaiheena oli edelleen eilinen ammunta, joka tapahtui keskellä päivää joidenkin laivojen takia. Nikita jakoi jauhoja ripeästi. Niitä ei tarvinnut punnita. Jäljelle jääneet jauhot vietiin toiseen kylään. Muistaakseni kukaan ei ruvennut kyselemään, mistä jauhot ovat peräisin, Suomestako vai jostakin kolhoosinvarastosta. Tärkeintä oli, että ihmiset saivat jotain.
Rintamalinja kulki jo kaukana Syvärin takana. Tyynellä ilmalla sieltä kuului aika ajoin raskaan tykistön ammunnan jylinää. Silloin emme vielä ymmärtäneet, kuinka raskasta oli meikäläisten käydä verisiä puolustustaisteluita ja jättää vasta edellisenä päivänä kaivettuja juoksuhautoja. Armeijan perääntyessä tämä on lähes jokapäiväinen asia. Sotilaat olivat ymmärrettävästi sodassa ja taisteluhauta-arjesta, johon kuului jatkuvaa kuolemanvaarantunnetta, tuli heille osa rintamaelämää, kohtaloa. Mutta sota ei jättänyt rauhaan siviiliasukkaitakaan. Toiset heistä kuolivat proomujen pommituksissa Äänisjärvellä, loput saivat kokea roppakaupalla pelkoa ja puutetta. Ne, jotka olivat jääneet miehitetylle alueelle, näkivät tätä sotaa joka päivä mailleen tulleiden vieraiden sotilaiden muodossa, ja jokainen tällainen päivä olisi voinut kääntyä näille ihmisille murheeksi. Kaiken lisäksi silloin tällöin kyläämme pommittivat neuvostopommikoneet. Pommitusten tarkoituksena oli tuhota vihollisen joukkojen keskittymä. Mutta eihän omienkaan pommi kysy, kenen puolella olet, ja ne tappavat ennen kaikkea siviiliväestöä.
Niinpä kylään pudotettiin taas kerran pommi. Se putosi talomme lähelle ja vain onnenkaupalla ei osunut siihen. Se oli pudonnut kolmihaaraisen koivun viereen ja jättänyt siihen syvän arven. Oli rikkonut muutaman ikkunalasinkin. Toinen pommi putosi Filinien saunan viereen ja vahingoitti sitä melkoisesti heittäen joitakin hirsiä sikin sokin kauemmas. Mielessäni on säilynyt seuraava tähän liittyvä tapaus. Seuraavana päivänä tuhotun saunan luokse tuli kaksi suomalaista sotilasta, jotka päättivät ottaa yhden sijoiltaan vääntyneistä hirsistä polttopuiksi. Filinan mummo näki sen ja juoksi paikalle huutaen: ”Älkää koskeko, se on minun saunani!” – Sotilaat olivat jo nostaneet hirren olkapäille. He eivät kuitenkaan uskaltaneet toimia luvattomasti, laittoivat hirren paikalleen ja poistuivat mitään sanomatta. Nähtävästi siitä oli olemassa Suomen armeijan johdon käsky – ilman erityistä tarvetta siviiliväestöä ei saanut ahdistella.
Kerran luokseni tuli sukulaisemme Jekaterina Avdejevan Arkadi-poika (hän oli muutamaa vuotta minua nuorempi) ja ehdotti: ”Pelataan karkkipaperipeliä!” Me löysimme muutaman väripaperiarkin ja teimme tarvittavan määrän ”karkkipapereita”. Borjaa emme ottaneet mukaan peliin. Hän oli mielestämme vielä liian pieni eikä ymmärtänyt siitä mitään. Peli alkoi. Se, joka onnistuu keräämään itselleen eniten karkkipapereita, on voittaja. Pelin kulku on seuraava: laitat paperin kämmenelle ja lyöt kämmenellä pöydän reunaa alhaalta. Iskusta paperi pompahtaa ilmaan ja putoaa pöydälle. Karkkipaperi on asetettava sillä tavalla, että pudotessaan se hipaisee toista karkkipaperia, jolloin pelaaja saa molemmat itselleen. Tämä peli tempasi meidät mukaansa.
Usein pelasimme myös berilki-nimistä pöytäpeliä. Teimme kymmenen suoraa ja kymmenen lapionmuotoista tikkua. Molempien piti olla samankokoisia, noin 15 senttimetriä pitkiä ja noin viisi kuusi millimetriä paksuja. Lapionmuotoisiin tikkuihin laitettiin musteella numerot, vastaavasti 1-10. Sitten kaikki tikut otetaan toiseen käteen, nostetaan käsi pöydän ylle, avataan nyrkki ja kaikki tikut putoavat pöydälle hujan hajan. Ensin pitää poimia suora tikku, sen jälkeen mikä tahansa, mutta niin, ettet kosketa sillä vierellä olevaa tikkua. Jos kosketat, peli päättyy ja pelivuoro siirtyy vastapelaajalle. Tarkoitus on saada mahdollisimman paljon pisteitä.
Aamusta alkoi tihuttaa vettä. Kun taivas oli hieman selkiintynyt, Arkaša ehdotti: ”Mennään leikkimään hiekalle”. Se oli lempileikkipaikkamme, joka sijaitsi juuri sen vähän aikaa sitten pommin tuhoaman saunan lähellä. Siellä virtaa joki. Me tulimme sille paikalle ja ryhdyimme muovailemaan hiekasta taloja. Hiekka ei ollut vielä kuivunut sateen jälkeen. Meidän käsistämme syntyi kokonainen kylä. Leikkiessämme luoksemme tuli suomalainen hevosmies, vanhemmanpuoleinen sotilas. Hän seisoi ja katsoi leikkimistämme. Ei sanonut mitään, niin kuin olisi ollut mykkä. ”Leikitään nyt sotaa”, Arkaša sanoi. ”Ruvetaan pommittamaan tätä kylää”. Me teimme hiekasta muutaman pallon, laitoimme ne riviin ja ryhdyimme ”pommittamaan” rakennelmiamme. Heitimme yhden pallon, se lensi luomustemme ohi, toisen – taas ohi, kolmas putosi sotilaan olkapäälle. Hän karisti hiekat olaltaan, nappasi Arkašan syliin ja lähti kantamaan häntä joelle. Arkaša kiemurteli hänen sylissään, mutta sotilas ei päästänyt häntä ennen kuin oli laittanut istumaan veteen. Niin loppuikin leikkimme, myös sotaleikkimme, jossa ”uhriksi” oli joutunut kaverini. Niine hyvineen menimmekin koteihimme.
Kylää pommitettiin, vaikka ei kovin usein. Suomalaisia joukkoja oli kylässä melkoisesti, todennäköisesti jopa pataljoonan verran. Kaikki nämä asemapaikat näkyivät hyvin lentokoneesta, samoin kuin mäellä seissyt talommekin. Nähtävästi sen takia pommit lensivätkin juuri sen suuntaan. Ehkä pommikoneiden lentäjät luulivat, että siinä sijaitsee suomalaisten esikunta. Mitään varoitustoimia ilmahyökkäysten aikana ei suomalaisilla ollut ja ne hyökkäykset tulivat kyläläisille joka kerta yllätyksenä.