Me totuttelemme uuteen järjestykseen


Sota sotana, mutta arki säilyi. Ihmiset miettivät ruoansaantia, parsivat vanhoja vaatteita, varasivat talveksi polttopuita, ken mistäkin sai. Äiti hakkasi useita kuormia läheisessä metsässä. Hän otti hevosen ja lähti metsään. Meille Borkan kanssa hän sanoi: ”Laittakaa ovet kiinni, älkääkä avatko kenellekään, koputtakoon kuka tahansa”. Minä laitoin ovet sisäsäppiin. Vähän ajan kuluttua kuulimme koputuksen. Menin porstuaan ja kysyin vepsäksi: ”Kuka siellä?” – Kuulin vastauksen: ”Minä olen suomalainen sotilas”. – ”Äitiä ei ole kotona”, selitin, ”eikä minulla ole lupaa avata kenellekään”. Sotilas ymmärsi ja lähti pois.

Noin puolen tunnin kuluttua kuului sellaista ukkosenjyrinää, että talo vapisi. Me päätimme sen johtuneen siitä, että savupiippu oli romahtanut ja tiiliä pudonnut ullakon lattialle. Semminkin kuin kerran se savupiippu oli jo sortunut, vaikka syynä ei silloin ollutkaan ukkonen. Samassa, ikään kuin kiusaksi, joku rupesi taas jyskyttämään oveen. Menin taas porstuaan ja kysyin: ”Kuka siellä?” Kuultuani äidin äänen, rauhoituin. Heti kun hän oli astunut puolipimeään käytävään, virkoin hänelle: ”Ullakolla taisi sortua savupiippu.” – ”Ei”, hän vastasi, ”savupiippu on paikallaan, pommi se putosi.”

Katsoin pihalle ja näin: hevonen, joka on valjastettu halkoja täynnä olevan reen eteen, nousee pelosta takajaloilleen. Annoin sille heinätukon, se alkoi syödä ja rauhoittui. Kävi ilmi, että pommi oli pudonnut lähelle taloamme, lasten hiekkalaatikon viereen ja tehnyt suuren kuopan. Vähän ajan kuluttua sama lentokone tuli taas, lensi kaksi kierrosta kylän ympäri ja taas pudotti pommin. Tällä kertaa se putosi likelle keskeneräistä taloa kylän keskustassa.

Yön saavuttua näimme kuinka pimeällä taivaalla lensi tulipalloja, ammuksia. Pelotti: mitä jos jokin niistä osuu taloomme ja me kaikki kuolemme. Näitä rauhattomia öitä jatkui melkein kaksi viikkoa. Kun alkoi ammunta, äiti herätti meidät ja me piilouduimme uunisyvennyksen taakse, koska arvelimme sen varmaksi turvapaikaksi. Onneksi ammukset räjähtelivät kylän takana. Yksi niistä putosi hautausmaalle, vuonna 1936 kuolleen mummoni haudan viereen. Kun ammunta loppui, menimme taas nukkumaan. Äidille vain ei tullut uni silmään.

Pakostakin herää kysymys: miksi omat pommittivat ja tulittivat kylää tietäen, että siinä asuu edelleen siviiliväestöä, joka ei pystynyt lähtemään evakkoon. Kysymykseen voi olla vain yksi ja erittäin karvas vastaus: meitä ei kerta kaikkiaan otettu huomioon, katsottiin, että taistelussa vihollista vastaan kelpaavat kaikki keinot, jopa omien ihmisten henkien kustannuksella. Valitettavasti on tullut aika kertoa siitä kaikki karvas totuus. Ja vaikka on surullista kirjoittaa tästä, täytyy todeta, että henkiinjäämisestämme omien tulitusten aikana huolehti ja meitä pelasti suomalainen kylän komendantti pakottaen kylän asukkaita kaivamaan talojen viereen suojahautoja pommitusten ja tulitusten varalle. Tässä yhteydessä ei voi olla muistamatta kuuluisia säkeitä rintamamiehen ja runoilijan Aleksandr Mežirovin runosta. Runoilija oli joutunut runojensa takia suuriin vaikeuksiin, eikä ainoastaan sensuurin kanssa. ”Tykistö ampuu omia kohti. Sen pitäisi ampua vieraita kohti, vaan ampuu se omia, rakkaita kohti…” Kylämme laidalle naiset ja teini-ikäiset olivat kaivaneet neljä suojahautaa, jotka oli tarkoitettu neljälle perheelle. Haudat oli mitoitettu niin, että niissä riitti hyvin tilaan kunkin perheen jäsenille. Ne oli kaivettu Rjamzinien talon takapihalle ja olivat jopa puolitoista metriä syvät ja L-kirjaimen muotoiset.

Kerran illalla sanoin äidille: ”Äiti, mitä jos emme lähtisikään enää pommitusten aikana suojahautoihin, vaan suojautuisimme kuten ennenkin uunin taakse”. En tiedä, onnistuinko minä vakuuttamaan hänet vai oliko hän itsekin samaa mieltä, että se on turvallisempi suojapaikka, mutta emme enää juosseet suojahautaan. Ilman isää yritin näyttää talossa isännältä.

Suojahauta kaivettiin myös koulumme viereen. Suomalainen sivistysvirasto aikoi avata kouluumme oman koulunsa, jossa opetus tapahtuisi suomen kielellä. Mutta kerron tästä lisää myöhemmin.

Kerran aamulla äiti sanoi: ”Kuulepas, polttopuuthan on tuotu ja ne pitäisi sahata”. – ”Niin pitäisikin”, myönsin. ”Mutta sahapukkihan on kokonaan laho. Yritän tehdä uuden. Tukki on, ja se on tärkeintä”. Sahasimme tukin oikeanmittaisiksi pätkiksi ja ryhdyin tekemään sahapukkia. Seuraavana päivänä aloitimme sahaamisurakan. Minä olin tietenkin kehnonpuoleinen sahaaja, mutta yritin parhaani. Viikossa saimme puut sahatuksi. Pääurakka lankesi tietenkin äidin harteille, mutta hän oli tottunut mihin tahansa työhön eikä edes valittanut väsymystä. Saatuaan yhden asian valmiiksi, hän siirtyi heti toiseen.

Jauhoja jaettiin korteilla ja äiti paistoi leipää omassa uunissa. Hänen paistamansa leipä oli hyvää. Kyläläiset, jotka olivat sitä maistaneet, olivat pitäneet siitä kovasti. Äiti oli kätevä käsistään. Häneltä luonnistui niin leipominen kuin peltotyötkin, eikä miestenkään hommat olleet hänelle ylivoimaisia. Kerran ullakollamme, kuten olen jo kertonut, oli sortunut savupiippu. Se oli korkea ja rakennettu tiilestä. Ilman savupiippua ei pärjää mitenkään, eihän ilman sitä pysty edes tulta uuniin laittamaan. Lähde vaikka talosta pois. Uunimestareita ei kylässä ollut. Kaikki he olivat lähteneet sotaan. Koko kylään oli jäänyt ainoastaan kaksi työkykyistä miestä, ja heidätkin eräänä päivänä tappoi rannalla pommi. Äiti päätti siis itse korjata sen sortuneen savupiipun. Hän haki kellarista järvihiekkaämpärin, hankki jostain savea ja sekoitti laastin. Tiiltä oli tanhualla. Me nostimme kaiken tämän ullakolle ja äiti ryhtyi työhön. Minä seurasin, miten hän asetteli tiiliä, sovittaen niitä taitavasti yhteen. Työntulos näytti melko hyvältä. Hormi kasvoi ja nousi jo kattoon asti. Sitten edessä oli vielä vaikeampi työ. Piti lauta-alustalla seisten lisätä savupiippuun tiilikerroksia katon ulkopuolella. Vaikka tämä työosuus etenikin vaikeammin ja hitaammin illaksi kaikki oli jo valmista.

Naapurit katsoivat ihmetellen: ”On se ihme, miten näppärästi hän työskentelee, eikä pelännyt kiivetä kaksikerroksisen talon katolle!” Näin äiti sai hoidettua tämän uuniasian. Hän osasi myös korjata kenkiä. Aikaisemmin sitä oli tehnyt isä, mutta pakon edestä äiti ryhtyi myös tähän ammattiin. Muistan kuinka hän laittoi uudet pohjat vanhoihin huopikkaisiimme. Hän kuumensi tervan ja kaatoi sitä huopikkaiden pohjien päälle. Sitten hän laittoi tämän kuuman kerroksen päälle järvihiekkaa. Pohjista tuli karheat, mutta ne eivät olleet liukkaita tiellä ja kestivät kauan käytössä.

Kerran sunnuntaiaamuna, kun päivä oli vasta alkanut valjeta, meille tuli kolme tuntematonta miestä. Äiti hääri juuri uunin luona leipomassa perunapiiraita ja talkkunaleipiä. Yksi tulijoista kysyi murteellisella suomen kielellä: ”Elittekö hyvin kolhoosiaikana ennen suomalaisten tuloa?” En muista, ihmettelikö äiti kutsumattomien vieraiden äkillistä ilmestymistä ja saivatko nämä kysymykset hänet varuilleen, mutta muistaakseni hän vastasi jotenkin tähän tapaan: ”Kolhoosissa meille ei työpäivistä maksettu juuri mitään. Pidimme lehmää, kasvatimme perunaa ja vihanneksia, niillä tulimmekin toimeen. Isäntä oli töissä kivilouhoksella ja sai siellä palkkaa, vaikkakin varsin pientä. Se riitti vain leipään, teehen ja sokeriin. Joskus siitä jäi hieman kenkien ja vaatteiden ostoon. Niin elimmekin”. He istuivat vielä vähän, juttelivat niitä näitä ja sitten lähtivät.

Me mietimme vielä pitkään keitä he olivat ja mistä. Eivät kai vain olleet partisaanien lähettämiä? Tai ehkä jostain toisesta kylästä olivat menossa omille asioille ja poikenneet taloon levähtämään. Sitten tulimme siihen tulokseen, etteivät he voineet olla partisaaneja. Eivät partisaanit rupeaisi kävelemään avoimesti kylällä ja kaiken lisäksi kyselemään asioista näin suoraan. Päivällä meille tulivat kylän komendantti ja kylän staarosta Nikolai Kabakov suorittamaan kotietsintää. He rupesivat kävelemään pitkin huoneita ja kurkistelemaan kaikkiin sopukoihin, mutta eivät kuitenkaan penkoneet mitään. Katsoivat valokuvakameraa, joka riippui hihnassa viereisessä huoneessa. ”Kenen kamera?” komendantti kysyi. Äiti vastasi: ”Se on vanhimman ottopoikani Sashan kamera.” – ”Missä hän nyt on?” komendantti tivasi. – ”Sodassa”, äiti vastasi. – ”Onko hän kommunisti?” – ”Kyllä, hän oli kommunisti, mutta nyt minä en tiedä hänestä mitään.” – ”Kamera täytyy takavarikoida”, staarosta ilmoitti. Niin me jäimme ilman valokuvakameraa, surkutellen katkerasti sitä, ettemme olleet piilottaneet sitä kauemmas.

Sitten he nousivat yläkertaan. Nähtyään kirjani omatekoisella hyllyllä, he kysyivät: ”Mitä kirjoja nämä ovat?” Nyt olin minun vuoroni selittää. Sanoin rauhallisesti: ”Ne ovat koulukirjoja.” – Komendantti otti käteensä muutaman kirjan ja alkoi selailla niitä. ”Nämä kirjat on tuotava komendantinvirastoon heti huomenna”, hän määräsi. He vilkaisivat valokuvia, mutta eivät kysyneet enää mitään ja poistuivat talosta.

Vähän ajan päästä miehet järjestivät uuden talokierroksen. Tällä kertaa he olivat enemmän kiinnostuneita perunavarastoista. He laskeutuivat kellareihin ja itse arvioivat, onko talossa ylimääräistä perunaa syöjiin nähden. Jos heidän mielestään talosta löytyi liikaa perunaa, he veivät hevoskärryillä kaiken ylimääräisen niille, joiden varastot eivät ehkä muuten olisi riittäneet. Meiltä myös otettiin yksi säkillinen. Sanalla sanoen, he turvautuivat samaan tasapäistämiseen, mikä oli kolhoosienkin aikana, vaikka omaa satoa ei kolhoosilaisilta ollut kukaan koskaan vienyt. Mutta ethän miehitysvallan kanssa rupea riitelemään. Onneksi eivät ottaneet enempää.

Suomalaiset julistivat itsensä karjalaisten ja vepsäläisten vapauttajiksi.

Tästä ”vapautustehtävästä” on Suomen puolustusvoimien ylipäällikkö Carl Gustav Emil Mannerheim sanonut päiväkäskyssään seuraavaa (nämä sanat on siteerattu V. G. Makurovin kirjassa ”Karjalan sotakronikka”, ”Vojennaja letopis Karelii, Petroskoi, Karjalan tiedekeskus, 1999, s. 11-12):

”Vapaussodassa vuonna 1928 lausuin Suomen ja Vienan karjalaisille, etten tulisi panemaan miekkaani tuppeen ennen kuin Suomi ja Itä-Karjala olisivat vapaat. Vannoin tämän suomalaisen talonpoikaisarmeijan nimessä luottaen sen urhoollisiin miehiin ja Suomen uhrautuvaisiin naisiin.

Kaksikymmentä vuotta ovat Viena ja Aunus odottaneet tämän lupauksen täyttymistä; puolitoista vuotta on Suomen Karjala kunniakkaan talvisodan jälkeen autiona odottanut aamun sarastusta.

Vapaussodan taistelijat, talvisodan maineikkaat miehet, urhoolliset sotilaani! Uusi päivä on koittanut. Karjala nousee, riveissänne marssivat sen omat pataljoonat. Karjalan vapaus ja suuri Suomi välkkyy edessämme maailmanhistoriallisten tapahtumien valtavassa vyöryssä. Suokoon kansojen kohtaloja ohjaava kaitselmus Suomen armeijan täyttää Karjalan heimoille antamani lupauksen.

Sotilaat! Se kamara, jolle astutte, on heimomme veren ja kärsimysten kyllästämää, pyhää maata. Teidän voittonne tulevat vapauttamaan Karjalan, teidän tekonne luovat Suomelle suuren, onnellisen tulevaisuuden.”


Elämä kulki sillä aikaa miehitetyllä alueella tavallista latuaan. Jos muistan oikein, keväällä 1942 kylän asukkaille jaettiin ruokakortit, joilla voi ostaa välttämättömiä elintarvikkeita: jauhoja, ryynejä ja voita. Korttien vaihtamiseen tavaraan tarvittiin kuitenkin miehittäjien markkoja. Mistä ihmiset niitä olisivat kylässä saaneet? Ja emännät kaivoivat vanhoista arkuistaan kaiken, minkä pystyi myymään suomalaisille sotilaille, jotka lähettivät sitten ostoksensa paketeissa sukulaisille Suomeen. Myytiin myös kananmunia (enemmistöllä oli kanoja) tai vaihdettiin kananmunia voileipäkekseihin. Niitä leivottiin Suomessa sotilasleipänä, retkikuivamuonaksi. Voileipäkeksi oli noin 25 cm pitkä ja yhtä leveä neliö, joka oli noin sentin paksu. Sen keskellä oli pyöreä reikä, halkaisijaltaan jopa 5 cm. Keksit oli pakattu korkeisiin, jopa metrin mittaisiin, pahvilaatikoihin. Täytyy sanoa, että keksit olivat hyvänmakuisia ja hyvin suosittuja. Tai ehkä me vain luulimme niin niinä nälkäisinä vuosina.

Väestön terveydenhuoltoa varten Suomesta oli lähetetty kaksi lääkäriä. He kulkivat talosta taloon ja kyselivät kylän asukkailta heidän sairauksistaan ja vaivoistaan kirjoittaen kaiken ylös. He kävivät myös meillä.

Muutaman päivän kuluttua Suomesta tuli iso bussi, jossa oli lääketieteellistä kalustoa. Bussi näytti meistä ihmeen kiinnostavalta ja juoksimme sen perään.

Se pysähtyi vanhan koulun luo, siis sen koulun, jossa kävin kolmatta luokkaa syyskuussa 1941. Seurasimme, kuinka tätä lääketieteellistä kalustoa purettiin bussista ja vietiin sisään. ”Nyt siihen varmaan tulee sairaala”, arveli joku ikätovereistani. Pian kuitenkin selvisi, ettei mitään sairaalaa tule, vaan auto on saapunut väestön terveystarkastusta varten. Talon luo kerääntyi väkijoukko. Kaikkia kiinnosti tietää, mitä on tuotu ja mihin tarkoitukseen. Menin kotiin ja aioin kertoa kaikesta tästä äidilleni. Kävi kuitenkin ilmi, että hän oli jo itse lähtenyt paikalle ja olimme menneet hänen kanssaan matkalla ristiin. Veli istui lattialla leikkimässä. Palasin taas koululle. Sen sali oli jo täynnä ihmisiä. Toiset istuivat pulpettien takana, toiset seisoivat väliköissä. Enemmistö paikallaolijoista oli naisia. Tunkeuduin heidän läpi etsien äitiäni. Hän seisoi keskellä salia iäkkäiden naisten ympäröimänä. Huomattuaan minut hän sanoi: ”Mene äkkiä kotiin, Borja on jäänyt sinne yksin”. Minä lähdin kohti ulko-ovea ja huomasin, että salin oikeassa nurkassa lääkärin edessä istui nainen ja sylki lasinpalaselle. Niin otettiin tuberkuloosinäytettä.

Kuten monet lapset, minä olin kovasti kiintynyt äitiin. Minne hän menikin, minä tulin perässä. Hän menee naapuriin, minä perässä, hän menee kauppaan, ei minuakaan tarvitse kauaa odottaa. Äiti ei katsonut tätä suopeasti, hän sanoi, että minä olen jo liian iso juoksentelemaan koko aika perässä. Niinhän se oli, mutta kuitenkin pyrkimykseni olla jatkuvasti hänen vieressään ilmeni vielä jonkin aikaa.

Puhuimme äidin kanssa vepsää. Venäjää hän osasi huonosti. Minä taas puhuin sitä jo melko mukiinmenevästi. Siksi ehdotinkin hänelle, että opettaisimme Borjallemme venäjää. ”Mitä sinä keksit”, hän vastasi. ”Miten me voisimme ruveta opettamaan hänelle venäjää, kun minä en osaa venäjää ja sinä taidat sitä toistaiseksi juuri ja juuri?” Näin hankkeestani ei sillä kertaa tullut mitään. Kylässämme asui vain vepsäläisiä ja ihmiset puhuivat toisilleen ainoastaan äidinkieltään.

Ala-asteen koulumme oli muutettu klubiksi. Joistain oli tuotu siirrettävä elokuvakone. Kylässä levisi nopeasti huhu elokuvan esittämisestä. Elokuviin oli ilmainen sisäänpääsy. Väkeä ahtautui sinne sali täyteen. Pulpetit oli viety tapahtuman takia salista ulos. Elokuva ei ollut sota-aiheinen. Siinä näytettiin tavallista rauhanajan elämää jossain kaukaisessa maassa. Muistan siitä vain merellä kulkevan laivan, jonka kannella rakastunut pari ihaili sinistä ulappaa…

Muutaman päivän päästä ilmoitettiin sotilaiden amatöörikonsertista. Tälläkin kertaa ihmisiä tuli paikalle melkoisen paljon. Konsertissa oli parikymmentä esiintyjää. Aluksi kaikki asettuivat liitutaulun eteen ja juontaja ilmoitti esityksen alkaneeksi. Esitettiin muutama suomalainen kansanlaulu. Lähempänä konsertin loppua laulettiin myös ”Katjuša”, mikä oli koko yleisön mieleen. Tämä laulu oli kaikille tuttu ja ihmiset olivat jopa yllättyneitä sen esittämisestä. Se johtui myös siitä, että venäjän kielen käyttö oli piirissä kielletty, mutta nyt suomalaiset itse lauloivat venäjäksi. Konsertissa esitetyistä suomalaisista lauluista me lapset pidimme vain yhdestä, jossa laulajat tekivät erilaisia liikkeitä, sovittaen niitä laulun rytmiin. Muistaakseni, se muistuttaa jollain tavalla erästä nykykarjalaisen Manok-yhtyeen laulua. En uskalla väittää, että olisin oikeassa, mutta tällainen käsitys minulla on tänä päivänä.

Lapset omaksuvat helposti kaiken uuden ja mielenkiintoisen. Niin päätimmekin, että voimme itsekin tuottaa samanlaisia musiikin ääniä. Menimme niitylle, löysimme sieltä muutaman leveän saraheinän ja laadimme niistä jonkinlaisen soittimentapaisen. Aloimme puhaltaa heiniin ja tuottaa niistä erilaisia ääniä matkien konserttinumeroa. Meillä riitti keskusteltavaa myös katsotusta elokuvasta. Se johtui siitä, että olimme ensi kertaa nähneet elokuvan, jossa oli ääniä. Ennen sotaa meille oli tuotu vain mykkiä elokuvia.

Vepsäks
По-русски

Tekijät