VIERAALLA MAALLA
(Evakuoitujen muistelmia)


Ogerišton kylästä kotoisin olevan Soutjärvellä asuvan Anna Loninan (Kjarginskajan), kirjan tekijän vaimon, muistelmia


Olin 4,5-vuotias kun sota alkoi. Perheemme asui Soutjärvellä, minne se oli muuttanut kaksi vuotta ennen sotaa Ogerišton kylästä. Ogerišto oli isäni kotikylä ja siellä olen syntynyt minäkin. Meitä oli perheessä kolme lasta. Minä olin lapsista vanhin, vanhemmuusjärjestyksessä seuraava oli Borja, joka oli silloin kolmevuotias. Nuorin veljeni Šurik oli vasta kahdeksan kuukauden ikäinen. Kanssamme asui myös isomummoni, joka oli kasvattanut äitini, jonka vanhemmat olivat kuolleet ennenaikaisesti ylivoimaiseen raadantaan ja lääketieteellisen avun puuttumiseen. Kanssamme asui myös äitini veli, Pjotr-eno. Tällainen perhe oli siis meillä ennen sotaa. Kun sota päättyi, olimme jääneet äidin kanssa kahdestaan.

Siitä lähtien kun oli ilmoitettu sodan alkaneen, ihmiset elivät odottaen huolestuneesti murheellisia muutoksia. Vihollinen eteni nopeasti maamme sisäalueille. Kutsuntaikäiset miehet valmistautuivat saamaan kutsun asevoimiin. Ihmiset kuuntelivat jännittyneenä radiokaiuttimista uutisia ja viimeisimpiä tiedotteita rintamalta. Vaikka joukkomme perääntyivätkin, monet uskoivat sen olevan väliaikainen toimenpide ja että vihollinen pysäytetään aivan pian. Uskottiin, ettei sota kestä kauan ja ettei se ainakaan leviä paikkakunnallemme asti. Kului silti vain muutama kuukausi ja Soutjärven kautta alkoi kulkea pakolaisia, ajoneuvoilla ja jalan. He ajoivat lehmä- ja hevoskarjaa. Vihollinen hyökkäsi.

Kesä alkoi lähestyä loppua, tuli syyskuu. Ihmiset kiirehtivät kaivamaan perunat perunamailtaan ja laittamaan ne talveksi perunakuoppiin. Kerran isä lähti varhain aamulla töihin Soutjärven maatalouskoneasemalle, jolla hän työskenteli traktorinkuljettajana, mutta palasikin pian kotiin. Hän näytti surulliselta ja sanoi äidille: ”Tänään teurastan porsaan. Huomenna lähdemme matkaan. Joten kerää mukaan välttämättömimmät tavarat. Menemme Voznesenjeen ja siellä nousemme höyrylaivaan. Äläkä itke, kyyneleet eivät auta mitään.”


Äiti yritti vastustaa vedoten lapsiin ja siihen, että talon ja kaiken omaisuuden jättäminen oman onnensa nojaan merkitsi sitä, että perhe joutuisi kokemaan ankaraa puutetta. Isä muistutti kuitenkin, että hän on kommunisti ja että hänet on laitettu partisaaniosaston listoille. Ja siksi on saatu käsky, että kommunistien perheiden tulee evakuoitua ensisijassa. Vihollinen hyökkää ja kohta voi ilmestyä Soutjärvellekin. Isä lohdutti meitä vain sillä, että hän itse veisi meidät Voznesenjeen asti traktorilla ja laittaisi siellä höyrylaivaan tai proomuun.

Ei siinä mitään voinut tehdä. Äiti pakkasi häthätää jotain tavaroita ja vaatteita, otti mukaan pienen määrän kuivattamiaan korppuja ja aamulla lähdimme matkaan. Isomummo ja Petja-eno lähtivät myös kanssamme. Tulimme Kalajoelle. Siellä isä sai kuitenkin käskyn palata viipymättä. Suomalaiset olivat jo Petroskoissa ja partisaaniosaston, johon isä oli kiinnitetty, tuli kiireellisesti siirtyä metsään ennalta sovittuun väliaikaiseen tukikohtaansa.

Meidän teki niin kovasti mieli palata isän mukana, mutta käskyä ei voinut olla tottelematta. Ja me jatkoimme matkaa. Traktorinkuljettajaksi laitettiin nuori poika. Hän vei meidät Himjoelle (nyt se kuluu Leningradin alueeseen) asti, mutta siellä traktori meni rikki. Traktorinkuljettaja häipyi yöllä jonnekin ja me jäimme hehkuvan nuotion äärelle tienvarteen. Onneksemme ohi ajoi Petroskoista perääntyviä sotilaita. He kuormasivat tavaramme autoon ja ottivat meidät kyytiin. Näin me pääsimme Vytegralle asti ja sieltä avoproomulla Mariinskin vesistöä pitkin Volgalle. Matka taittui yöllä, päivällä pidettiin taukoa. Naisen nousivat rannoille, tekivät nuotioita ja laittoivat tulella ruokaa. Yön pimetessä matka jatkui taas.

Isomummomme hyvästeli meidät Voznesenjessa. Hän ilmoitti, ettei lähde sitä kauemmas vieraalle maalle, vaan palaa kuolemaan kotiin. Oli turha yrittää saada hänet muuttamaan mieltänsä. Hänellä oli edessään pitkä matka, 56 kilometriä. Äiti itki, mutta tuntien mummon vahvan luonteen, joutui nöyrtymään mummon tekemään ratkaisuun. Mummo pääsi onnellisesti perille. Hän joutui miehitysvallan alle, mikä ei häntä erityisemmin pelottanut: mitä voi vaatia vanhalta ihmiseltä? Hän asui Soutjärvellä vuoden ja sitten kuoli. Naapurit hautasivat hänet.

Me taas jatkoimme matkaamme jokea pitkin. Yöt muuttuivat yhä kylmemmiksi ja avuproomulla meillä oli kylmä. Erityisesti kylmyydestä ja muista matkan vaikeuksista kärsivät lapset. Rybinskissa meidät siirrettiin höyrylaivaan. Saksalaiset pommituskoneet jo pommittivat Volgaa. Eräänä yönä pommi putosi lähelle laivaamme ja se kallistui toiselle kyljelle. Naiset aikoivat valittaa odottaen pikaista loppua. Äiti rutisti meidät itseään vasten ja alkoi hyvästellä meitä. Kanssamme matkustanut nainen kietoi kätensä pikkuveljeni ympäri, ettei aalto olisi huuhtonut poikaa veteen. Kohta lentokone lensi pois. Nähtävästi siltä olivat loppuneet pommit. Laivan kapteenin ja miehistön onnistui suoristaa laiva. Luoksemme tuli moottoriveneitä ja me aloimme siirtyä niihin. Pian äiti huomasi, että siinä hässäkässä meiltä oli varastettu lihaämpäri. Hän harmistui siitä kovasti, eikä suotta. Meitähän piti jollain syöttää, ettemme olisi kuolleet nälkään. Ja kuitenkin kaikista murheista ja kärsimyksista huolimatta pääsimme puolentoista kuukauden matkan jälkeen Permiin asti. Siellä Uralilla meitä alettiin kuljettaa hevosilla kyliin. Perheemme tuotiin kylään, joka sijaitsi lähellä Bolshovo-nimistä piirikeskusta Usinskin piirissä. Kylä kuului kolhoosiin, joka nimi oli «Kolhoz imeni Iljitša».

Meidät majoitettiin pieneen taloon, jossa asuivat ukko ja akka. Talossa oli iso venäläinen uuni, joka seisoi keskellä pirttiä. Pirtissä oli lavitsat, joilla isäntäväki nukkui. Meille annettiin nukkumapaikaksi kylmä lattia. Nukkuessa tuli pahasti vilu, äiti ja Petja-eno eivät nukkuneet ollenkaan. Petja-eno kävi tuon tuostakin peittelemässä meitä, ettemme palelisi. Sitten Petja-eno sai jostain hankittua lautoja ja laati uunin viereen pukkisängyt. Emme palelleet enää aivan niin paljon. Sitten löysimme olkia ja rupesimme nukkumaan niiden päällä. Mutta siitäkään ei juuri ollut apua. Kohta sairastui nuorin lapsista, Šurik, ja kuoli. Hänet haudattiin vuoden 1942 ankarana talvena. Silloin sairastui toinenkin veli, Borja. Muistan, että hänellä oli kova kuume, mutta kylässä ei ollut edes välskäriä. Äiti rutisti häntä itseään vasten ja rukoili, ettei hän kuolisi. Mutta kuolema ei kallistanut korvaansa äidin rukouksille ja otti pois kauniin kiharapäisen poikamme, koko perheen suosikin. Hänet haudattiin Šurikin viereen. Keväällä sairastuin myös minä. Kylmyys ja nälkä tekivät synkkää tehtäväänsä. Jalkani halvaantuivat, enkä pystynyt kävelemään, konttasin vain pirtin lattialla. Nyt äiti rukoili minun puolestani, että kunpa edes minä jäisin eloon. Hän muisti isän evästyksen pitää huolta lapsista ja yrittikin pitää parhaansa mukaan, mutta äidin rakkaus ja uhrautuvaisuuskin ovat joskus voimattomia. Hän ajatteli tahtomattaan, miten hän selittää isälle, kun sota päättyy, ettei pystynyt varjelemaan lapsiaan.

Lopultakin saimme isältämme kaivatun viestin. Hänen kirjeensä oli etsinyt meitä kolme kuukautta. Äiti ja Petja-eno päättivät kirjoittaa hänelle kaiken katkeran totuuden, mutta eivät pystyneet siihen heti. Vasta seuraavassa kirjeessä he ilmoittivat kahden pojan kuolemasta ja siitä, että minä sairastelen. Isä tuli tietysti kovin murheelliseksi ja löysi mahdollisuuden lähettää meille rahalähetyksen. Hän lähetti Belomorskista, jossa partisaanijoukkonsa siihen aikaan oli, vähän rahaa, että äiti ostaisi vuohen ja juottaisi minulle maitoa. Äiti työskenteli kolhoosissa sekatyöläisenä. Työpäivistä annettiin jauhoja ja me paistoimme siitä niukkaa leipäämme. Emäntä ei juuri osoittanut meitä kohtaan myötätuntoa ja motkotti koko ajan, että me poltamme liian paljon puita. Äiti ei enää kestänyt sitä ja alkoi ärähdellä takaisin. Emäntä ei millään meinannut rauhoittua ja äiti joutui valittamaan asiasta kyläneuvostoon.

Niinpä kerran meillä poikkesikin uusi kolhoosin puheenjohtaja Jemeljan Prokopjevitš, sotilas, joka oli palannut Brestistä ilman toista kättä. Niin paljon kuin muistan, hän ratsasti hevosella ja yritti olla mahdollisimman paljon tekemisissä ihmisten kanssa. Hän yritti auttaa kaikkia voimiensa ja mahdollisuuksiensa mukaan. Hän katsoi miten asuimme, näki, että minä en enää pystynyt hallitsemaan jalkojani, ja kauhistuttuaan elinolojamme haukkui isännät pataluhaksi. Meille hän lupasi, että antaa meille huoneen kolhoosin keskuskylästä, kolhoosin hallintorakennuksesta. Huoneessa olisi myös uuni.

Seuraavana päivänä muutimme sinne. Nyt meillä oli oma erillinen huone lämpimine uuneineen hallintorakennuksen toisessa päädyssä. Äiti alkoi työskennellä samassa talossa siivoojana ja keittää traktorinkuljettajille lounaita. Minä aloin parantua. Pystyin vähitellen myös kävelemään. Mutta sitten sairastui Petja-eno. Ensin hän oli piirinsairaalassa. Pian hänet kuitenkin kotiutettiin. Lääkärit olivat sanoneet äidille, ettei eno ollut hakeutunut ajoissa hoitoon, eikä häntä enää pystytä täysin parantamaan. Eno masentui ja alkoi miettiä pikaista loppua. Sängyssä maatessaan hän alkoi kerran laulaa vanhaa kansanlaulua, jota en vieläkään pysty kuuntelemaan kyyneleittä. Tässä on sen sanat:

Soi tarhassa, laaksossa
Satakielen laulu.
Minä poika ihmisten unohtama
Kuljen vieraalla maalla.

Olen nuorena joutunut
Kaikkien hylkäämäksi,
Olen orvoksi jäänyt,
Ei ole onnea elämässäin.

On toisilla omaiset,
Jotka hellivät joskus,
Vaan minua kiusaavat kaikki,
Olen kaikille vieras.

Kun kuolen, kun kuolen,
Minut lasketaan multaan.
Eikä omaiset tietää saa,
Missä hautani onkaan.

On toisilla haudoilla
Kukkia paljon.
Vaan haudalla omalla
Pensaat on paljaat.

Eikä haudallain koskaan
Vieraile kukaan,
Vain keväällä varhain
Satakieli laulaa sen yllä.

Se laulaa ja visertää
Ja lentää taas pois.
Jää hautani kurja
Taas ypöyksin.

Petja-eno oli jäänyt ilman vanhempia nelivuotiaana ja kasvanut orpona. Hänen äitinsä oli sairastunut raskaan työn murtamana ja kuollut 30-vuotiaana. Isä oli kutsuttu Saksan sotaan vuonna 1915 ja kadonnut. Lapset, ja heidän joukossaan myös Petja-eno, jäivät isomummoni Marfan huostaan, hän oli kasvattanut heidät. Petja-eno kuoli 27 vuoden ikäisenä.

…Neuvostojoukot olivat jo ryhtyneet ajamaan fasisteja pois Stalingradin muurien luota. Ihmisten mieliala koheni. Me taas aloimme miettiä palaamista kotiin. Ihmiset raatoivat kolhoosissa voimiaan säästämättä. Vetoomus ”kaikki rintamaa varten, kaikki voittoa varten” sai joka päivä konkreettista sisältöä. Keskusviljavarastoihin kulki uutisviljakuormastoja. Traktoreita ja muita maatalouskoneita käyttivät nuoret pojat ja tytöt. He korvasivat sotaan lähteneet isänsä ja isoveljensä. Työtä ei tehty työvuoroina vaan voimien mukaan. Sattui sellaistakin, että nuoret traktorinkuljettajat nukahtivat rattiin ja tippuivat traktorista.

Peltokiireiden aikana äiti lähti muiden mukana pellolle varhain aamulla ja palasi kotiin vasta myöhään illalla. Hän syötti meidät, lypsi vuohen ja taas lähti johonkin työhön. Ihmettelen vieläkin, mistä ihmiset saivat tällaiseen työntekoon voimia ja nöyrää kärsivällisyyttä.

Isältä ei ollut pitkään viestejä. Sitten saapui ilmoitus hänen kuolemastaan. Se oli perheellemme suuri suru. Äiti itki pitkään. Meille tulivat monet naapurit. Minä hupsu vain yritin vakuuttaa kaikille, ettei isä voinut kuolla, että hän aivan varmasti palaa ja vie meidät kotiin, kotiseudullemme. Pian hautasimme myös Petja-enon. Ja me äidin kanssa jäimme kahdestaan.

Kesällä 1944 saimme iloisen tiedon, että joukkomme ovat vapauttaneet Karjalan. Aloimme äidin kanssa valmistautua kotimatkalle. Kolhoosin puheenjohtaja suostutteli meitä jäämään tai odottamaan ainakin, että kotiseutumme toipuisi hävityksestä. Äiti oli kuitenkin päättänyt lujasti palata kotiseudulle. Ja me lähdimme. Kolhoosin johto ja tavalliset ihmiset saattoivat meidät lämpimin evästyksin. Me palasimme samaa reittiä kuin olimme matkustaneet Urallillekin. Matka sujui kuitenkin paljon nopeammin ja matkustusolosuhteet olivat tietenkin paremmat. Matkan varrella katselimme raunioituneita Volgan varren kaupunkeja, poltettuja kyliä ja ohi vilahtelevien satamien touhuja.

Vihdoinkin silmiemme edessä oli rakas Soutjärvemme. Talomme oli pystyssä, mutta puoliksi hajonnut. Omaisuus, jonka olimme jättäneet taloon lähtiessämme, oli varastettu. Vuoden ajan asuimme sukulaisilla. Sitten äiti alkoi vähitellen kunnostaa taloamme. Ensimmäinen vuosi oli hyvin vaikea. Ja vaikka sanotaankin, että kotona seinätkin auttavat, aluksi me jopa kaduimme sitä, että olimme lähteneet pois Uralilta. Oli kuitenkin pakko elää. Minä aloitin koulun. Äiti meni naimisiin. Nyt jo meidän uusi perheemme alkoi kasvaa. Syntyivät veli ja sisko. Silmieni edessä olivat kuitenkin edelleen pienet veikkoni ja Petja-eno. Minä odotin edelleen isää ja lapsen sinisilmäisyydellä uskoin, että hän palaa vielä elävänä ja terveenä. Ja tässä sopii siteerata itseni sepittämät runonsäkeet:

Tulkoot sukulaiset ja ystävät
Harmaantuneiden obeliskien luokse.
Sytyttäkööt kynttilän niillä haudoilla
Ja seiskööt siinä hetken pää kumarassa.
Eivät haavat ole vielä arpeutuneet,
Vaikka on kulunutkin jo monia vuosia.
Ihmiset tulevat muistamaan vielä pitkään
Menneen sodan verisen jäljen.

(runojen käännökset alustavia)


Vuori-Soutjärven kylästä kotoisin olevan, nykyisin Soutjärvellä asuvan Polina Ljovkinan (Sidorovan) muistelmia


Meillä oli iso perhe, siinä kasvoi kuusi lasta. Kesän puolessavälissä vuonna 1941, kun suomalaiset joukot olivat hyökänneet tasavaltamme alueelle ja alkoivat liikkua kohti Petroskoita, me jouduimme pakkaamaan matkatavarat evakuointia varten. Isämme oli kommunisti ja puolueenjäsenten perheet evakuoitiin ensimmäisten joukossa. Niinpä perheemme lähti kylästä rattaisiin valjastetulla hevosella. Rattaissa istuvat 5-10-vuotiaat lapset ja heidän vieressään raskaana oleva äiti. Evakossa hän synnytti tyttären lokakuussa 1941. Matkamme kulki Vologdan alueen kautta. Tulimme Kovžinin piirin kauppalaan, jolla oli merkillinen nimi Rubež (tarkoittaa venäjäksi ”rajaa” – käänt. huom.). Selvisi, että tässä kauppalassa oli jo entuudestaan paljon evakuoituja. Paikalliset asukkaat eivät halunneet päästää meitä taloihinsa, ei edes yöksi pidemmästä ajasta puhumattakaan. Muutaman vuorokauden asuimme saunassa. Kohta satoi lumi. Niinä päivinä meille ilmoitettiin, että meidän täytyy jatkaa matkaa. Koska emme saaneet tarpeeksi ruokaa eikä meillä ollut pitkään aikaan mahdollisuutta käydä saunassa, meihin tuli matkalla täitä. Siellä, minne pysähdyimme joksikin aikaa, meille jaettiin niukkoja leipäannoksia. Kun olimme päässeet perille, saman piirin Novyi put´ (Uusi tie) -kolhoosiin, aloimme asettua sinne asumaan.

Isä pääsi töihin sahalle uunimestariksi. Häntä ei ollut kutsuttu armeijaan ja hän pysyi reservissä, koska hänellä oli maatalousalan koulutus ja hän oli diplomiagronomi. Hänet määrättiin työhön kolhoosiin, puheenjohtajan virkaan.

Alkoi ensimmäinen sodanaikainen kouluvuosi. Minä aloin käydä koulua 15 kilometrin päässä sijaitsevassa Rubežin kauppalassa, siinä samassa, jonka asukkailta olimme vain vähän aikaa sitten saaneet niin epäystävällisen vastaanoton. Asuin internaatissa. Viikonlopuiksi ja juhlapyhiksi tulin kotiin. Mutta kesäkuussa 1942 perhettämme kohtasi suuri suru. Äitimme kuoli sydänhalvaukseen. Hänen heikentynyt terveytensä ei kestänyt traagista viestiä tyttären, sisaremme Anjan, kuolemasta. Anja kuoli Karjalan rintamalla Petrovski Jam -nimisessä paikassa. Siellä oli neuvostoliittolainen sotilassairaala, jossa hoidettiin useita kymmeniä sotilaita. Suomalainen hävityskomennuskunta oli päässyt pimeyden turvin alueellemme ja vallannut sotilassairaalan. Vihollinen tappoi puolustuskyvyttömät ihmiset barbaarimaisella tavalla, joka ei ole hyväksyttävä edes sota-ajan lakien mukaan. Sotilassairaala yhdessä siellä olleiden haavoittuneiden kanssa oli poltettu ja sairaalan henkilökunta, yhteensä 25 henkeä, joukossa myös Anjamme, ammuttu. Tämän traagisen tiedon saimme Kenttäposti-lehden toimituksesta tulleen kirjeen mukana. Kirjeen ja lehden, jossa oli tätä tragediaa koskeva artikkeli, oli lähettänyt lehden päätoimittaja Čippijev.

Anja kutsuttiin armeijaan sairaanhoitoalan työntekijänä. Ennen sotaa hän oli valmistunut Petroskoin lääketieteellisestä opistosta ja työskenteli sairaanhoitajana Prääsän sairaalassa. Tämä suru ei helpottanut perheessämme vielä monia vuosia, äiti-raukan se oli tappanut miltei heti…

Tämän barbaarimaisen koston uhrien jäännökset siirrettiin myöhemmin veljeshautaan Segežaan ja Annan nimi merkittiin obeliskiin.

Isämme huollettavaksi jäi kuusi lasta. Oliko hänen helppoa selviytyä näin ison perheen kanssa? Elämä oli vaikeaa. Saimme jatkuvasti kokea vilua ja nälkää. Päivän leipäannoksen söimme yhdellä kertaa. Kolhoosilta emme saaneet mitään, se oli köyhä. Sen navetassa oli muutama lehmä, tallissa ei ollut kymmentäkään hevosta. Kaiken lisäksi rehusta oli puutetta. Hevosia kaatui tuon tuosta. Ne teurastettiin heti lihaksi, ja siitä liikeni jotain meillekin. Kesän tultua siirryimme niin sanotusti laidunrehuun. Revimme suolaheinää ja nokkosia keittoa varten, sienet ja marjat olivat meille myös hyvää lisäravintoa. Syksyllä meillä oli jo omaa perunaa ja kaalia. Kaikki vihreät kaalinlehdet suolasimme talveksi. Minä autoin isää navetalla, missä hän oli töissä. Otin vastaan maitoa, joka luovutettiin sitten kylän meijeriin, pesin ämpäreitä, lypsykiuluja ja ruoka-astioita. Työskentelin navetalla aamuisin ja iltaisin.

Nälkään ja kurjien olojen takia kuolivat tätini ja setäni sekä yksi siskoistani. Vuonna 1944 päätettyäni koulun matkustimme Vytegraan. Siellä meille ilmoitettiin, että Soutjärvi on vapautettu. Kotiin meitä ei kuitenkaan päästetty, koska kylän ympäristö oli miinoitettu. Päätimme matkustaa Tšerepovetsin kaupunkiin. Siellä sain kirjanpitäjän töitä kaupungin kunnallistalousviraston kuljetusosastolta. Olin päivisin töissä ja iltaisin opiskelin sairaanhoitaja- ja lastenkasvattajakurssilla.

Elintarvikkeista oli vieläkin pulaa. Elimme nälässä. Kaikki kunnon tavarat, jotka olimme tuoneet mukanamme kotoa, olimme vaihtaneet ruokaan. Samovaarista olisi saanut leipälimpun, mutta sen me kuitenkin säilytimme. Vain yksi esine palasikin kanssamme kotiin. Tšerepovetsissa asuimme kaksi vuotta ja vasta tammikuussa 1946 palasimme kotipuoleen.

Tatjana Kiseljovan (Nikonovan) muistelmista


Olen syntynyt vuonna 1927 Soutjärven piirin Verhovjen kylässä. Vuodesta 1930 vuoteen 1941 perheemme asui Murmanskissa. Kun sota alkoi, olin 14-vuotias. Muistan kuinka kovasti pommitettiin kaupunkeja ja kuinka minä jouduin ikätovereitteni kanssa sammuttamaan polttopommeja, joita putosi saksalaisista lentokoneista talojen katoille. Vihollinen yritti saada mahdollisimman pian haltuunsa Vienanmeren-Itämeren kanavan ja päästä Venäjän sisämaahan, Moskovan lähelle. Kaupungin asukkaat evakuoitiin kiireesti. Isä lähetettiin rintamalle ja muu perheemme ehti juuri ja juuri päästä Petroskoihin junalla. Me saavuimme Petroskoihin 2. syyskuuta 1941. Mutta täälläkin oli jo ilmahälytyksiä. Lähdimme Soutjärvelle sukulaisten luo. Asuimme siellä 24 päivää. Äiti meni työhön lastenkotiin, joka oli perustettu sotapakolaisten koulun yhteyteen. Syyskuun viimeisinä päivinä lähdimme lastenkodin mukana evakkoon proomulla Äänistä myöten. Vihollisen joukot hyökkäsivät ja olivat jo lähellä Soutjärveä.

Määränpäähän matkasimme koko kuukauden. Lähellä Voznesenjea proomuun tuli reikä. Ruumaan tulvahti vesi. Voznesenjen satamassa meidät siirrettiin toiseen proomuun. Luulimme, että meitä kuljetetaan etelään, lämpimään. Mutta kun saavuimme perille, näimme, että joki on jäässä, vaikka matkalla ei ollutkaan jääpatoja. Nälkää ja vilua olemme saaneet kärsiä yllin kyllin.

Meitä oli äidillä neljä lasta. Minä olin vanhin. Minun jälkeeni tulivat kaksi siskoa, 11- ja 3-vuotiaat, veli ei ollut vielä täyttänyt vuottakaan. Häntä kanneltiin sylissä peitteeseen käärittynä. Emme kuitenkaan saaneet häntä varjelluksi, hän kuoli. Proomulla nukuimme lavereilla, lämmintä paikkaa ei koko aluksella ollut. Kerran vuorokaudessa pidettiin pysähdystauko. Rannalla tehtiin nuotioita ja laitettiin konstailematonta kuumaa ruokaa. Piti syöttää lastenkodin lapsia, mutta heidän lisäksi oli paljon muitakin evakuoituja.

Edessämme kulkenut proomu upposi Kalajoen rannalla saatuaan suoran ammuksen tai pommin osuman. Aluksemme kuitenkin pääsi perille. Soutjärvestä lähdimme 24. syyskuuta ja matkamme taittui kolmella proomulla. Matkalla kuolleet, joista valtaosa oli lapsia, haudattiin pysähdyspaikoilla.

Meidät tuotiin Molotovin (nykyään Permin) alueen Ohanskin piirin Kazankan kylään ja majoitettiin hylättyyn kirkkoon. Kaikki neljä evakkovuotta asuimme yhtenä perheenä naapurikylästämme Vuori-Soutjärveltä kotoisin olevien Gorbatšovien kanssa. Heidän perheessään oli kolme poikaa.

Siellä kävin 6. ja 7. luokan. Kävin myös kolhoositöissä auttaakseni äitiä elättämään perhettä. Seitsenvuotisen koulun jälkeen minut lähetettiin opiskelemaan opettajaopistoon Ohanskin kaupunkiin 18 kilometrin päähän. Asuin internaatissa, viikonlopuiksi tulin jalkaisin kotiin. Kesällä työskentelin kolhoosin pelloilla yöpimeään asti. Elämä oli raskasta, elimme nälässä, talvet kuitenkin opiskelin sinnikkäästi ja kesät, kuten olen jo maininnut, työskentelin kolhoosissa. Sadonkorjuun jälkeen keräsimme myöhäissyksyyn asti tähkiä, emme kuitenkaan omiin tarpeisiimme, vaan luovutettavaksi kolhoosin varastoon.

Vuonna 1942 saimme kuolinilmoituksen isästä. Itkimme ja surimme aikansa, mutta oli pakko elää, selviytyä ja kasvattaa lapsia. Äiti työskenteli keittäjänä päiväkodissa. Elimme parempien aikojen toivossa. Kuinka paljon iloa olikaan, kun saimme tiedon Petroskoin vapauttamisesta. Toukokuun 15. päivänä 1945 matkustimme yhdessä Gorbatšovien kanssa tavaravaunussa kotipuoleen. Pääsimme perille Soutjärvelle. Talo oli ehjä, mutta aivan tyhjä. Kaikki, mikä oli vietävissä, oli viety.

Siihen mennessä olin käynyt kaksi vuosikurssia Ohanskin opettajaopistossa. Saatuaan tietää tästä, Soutjärven koulun johtaja Nikolai Zaharovitsh Rjabkov tarjosi minulle työtä Kušlegan kylästä. Mutta minä kieltäydyin. Olin vasta 18-vuotias enkä edes tiennyt, missä se kylä sijaitsi. Tästä kieltäytymisestä minulta evättiin ruokakortit ja minut lähetettiin metsätöihin. Loppujen lopuksi lähdin kuitenkin opettajaksi Matvejanselkään. Kušlegasta sain myöhemmin tietää, että se on venäläinen kylä. Vuoteen 1940 se kuului Leningradin alueeseen. Se oli takapajuinen kylä. Tiettömyyden takia sen asukkaille ei aina voitu toimittaa ruokaa ja tarjota lääketieteellistä apua muista arjen vaikeuksista puhumattakaan. Kylän asukkaat olivat kokouksessaan päättäneet kääntyä Soutjärven piirin johdon puoleen ja pyytää kylänsä liittämistä piiriin. Ylemmät hallintoelimet hyväksyivät tämän pyynnön. Sen jälkeen tilanne hieman parani.

Mikä koskee taas omaa kohtaloani, niin minä jatkoin opettajana Matvejanselässä.



Haluaisin päättää kirjoitukseni isää koskevilla muistelmilla.


Kaskesojan, kotikyläni, kylänlaidan takana on paikka, jolla on erityinen merkitys kylän asukkaille. Siellä kulkee Petroskoin ja Voznesenjen välinen valtatie. Tämä paikka on saanut kansan keskuudessa nimen ”Kiitaš”, siis hyvästelyn ja surun paikka. Juuri sillä paikalla maanmieheni ovat hyvästelleet poikiaan ja läheisiään, jotka lähtivät rekryytteinä pitkään sotapalvelukseen. Tälle paikalle asti ovat myös tytöt saattaneet rakastettujaan ja vuodattaneet tytönkyyneleitään ennen pitkää erossa oloa.

Täällä hyvästeltiin myös kausityöläiset, jotka lähtivät tienesteihin kauas vieraille maille. Samalla tavoin äitinikin oli saattanut täällä isäni vähän ennen sotaa. Hän oli lähdössä pitkälle matkalle reppu selässä.

Isä joutui joksikin aikaa jättämään kotiseutunsa, koska Kalajoen gabrodiabaasilouhimolla, jossa hän työskenteli kivenlouhijana, hänelle tuli riitaa työpaikan johdon kanssa. En tiedä, mikä tarkasti oli pakottanut isän toimimaan sillä tavalla, mutta tiedän varmasti, että kuri oli louhimolla äärimmäisen ankara. Ihminen voitiin irtisanoa pienestäkin myöhästymisestä, vaikka se olisi tapahtunut hänestä riippumattomasta syystä. Mutta kuten sanotaan, se oli kaksipiippuinen juttu. Tällainen ankaruus saattoi johtaa siihen, että kohta kivilouhimoilla ei olisi jäänyt päteviä mestareita. Silloin tuotantolaitoksen johto keksi ammattiliittojärjestön suostumuksella aika erikoisen lintsareiden kurittamiskeinon. Rokuleita pitävälle järjestettiin valehautajaiset. Valmistettiin ruumisarkku, laitettiin se rattaille ja kuljetettiin kylää pitkin. Arkun kyljessä luki: ”Lintsari NN:n hautajaiset”. Kaikki ymmärsivät, että se oli tökeröä ihmisarvoa halventavaa farssia ja harvat ohikulkijat liittyivät tähän kulkueeseen. Sellaisia olivat sen ajan tavat. Sellainen kuritoimenpide oli kuitenkin käytössä vain vähän aikaa.

Isäni ei kuitenkaan varmasti ollut ainakaan lintsari eikä edes myöhästellyt töistä. Ennen sotaa hän oli lähtenyt Petroskoihin tarkoituksena löytää sieltä työpaikka, saada jonkinlainen asunto ja sitten tuoda sinne myös meidät. Hän palkkautui sotilasvaruskuntaan hevosten hoitajaksi. Tämä varuskunta sijaitsi kaupungin laidalla. Kohta alkoi sota. Rintamalle häntä ei ikänsä takia otettu, hän oli jo silloin yli viidenkymmenen. Saatuamme tietää, että kaupunkia pommitetaan, äiti päätti, että meidän on tavattava isä ja yhdessä hänen kanssaan päätettävä, mitä teemme. Me matkustimmekin Petroskoihin ja löysimme hänet. Isä majoitti meidät tallin vintille, koska itse hän asui miesten asuntolassa, johon meitä äidin kanssa ei voinut majoittaa.

Me jouduimme vihollisen ilmahyökkäysten, sireenien ulvonnan ja pommitusten silminnäkijöiksi. Vietimme kaupungissa kaksi levotonta yötä. Kolmantena päivänä isä saattoi meidät kaupungin satamaan ja laittoi Uritski-höyrylaivaan, joka kulki Kalajoelle asti. Jostain syystä laiva kulki erittäin hitaasti, 80 kilometrin matkaa se puski kokonaiset kuusi tuntia. Isä vilkutti meille laiturilta ja sen jälkeen hävitimme häneen yhteyden.

Muutaman viikon kuluttua vihollisen joukot valtasivat Soutjärven ja ilmestyivät Kalajoelle. Näin me äidin ja kuusivuotiaan veljeni kanssa jouduimme miehitysvallan alle. Kaikki ne kolme vuotta emme saaneet mitään viestejä isästä. Kerron tässä rikkoen kerronnan kronologisen järjestyksen, että tapasimme hänen vasta piirimme vapautuksen jälkeen. Hänet tuotiin kotiin hevosella Kalajoen satamasta. Hän oli niin nälkiintynyt, että muistutti pikemminkin luurankoa. Ensimmäiset sanansa, jotka hän lausui meille, olivat: ”Jos näin olisi jatkunut vielä viikon tai toisen, niin tuskin olisi nähnyt teitä jälleen…”

Oli tapahtunut seuraavaa. Sotilasosaston kanssa hän evakuoitui Puutoisiin. Siellä hän sai, kunnes oli töissä varuskunnassa, 700 gramman leipäannoksen päivässä. Mutta kahden vuoden päästä hän sairastui. Hänet irtisanottiin työkyvyttömänä ja hän alkoi saada vain 100 grammaa leipää. Pysyäkseen hengissä, välttyäkseen siis nälkäkuolemalta, hän söi kulkukoiria ja -kissoja, onnistui pyytämään pyydyksillä variksia, jotka nekin kelpasivat ruoaksi.

Hänen silmiensä edessä monet ihmiset kuolivat nälkään. Aivan nälkiintyneet ja nääntyneet ihmiset kaatuivat ja kuolivat suoraan kaduilla tai julkisessa saunassa. Voi kuvitella, kuinka hirveää nälkää saivat kokea ne ihmiset, joiden onnistui jäädä eloon Puutoisten piirissä, erityisesti evakuoidut, kun jopa saarretussa Leningradissa annettiin 125 grammaa leipää ihmistä kohti. Isämme taisteli monien muiden tavoin elämästään parhaansa mukaan ja säilyi hengissä. Hän palasi kotiin ja vaikka mekin elimme hyvin niukasti, äiti löysi kuitenkin mahdollisuuden tarjota isälle lisäravintoa ja vähitellen, päivä päivältä hänen voimansa ja terveytensä palautuivat. Jatkuvan nälänhädän heikentämä ruumis oireili silti jatkuvasti. Isä sai kokea monia leikkauksia, mutta eli kuitenkin vielä 20 vuotta. Työskentelystä sotilasvaruskunnassa sodan aikana hänet palkittiin vuonna 1945 Saksasta saavutetusta voitosta -mitalilla.


Palatkaamme kuitenkin evakuoitujen asemaan Puutoisissa ja Puutoisten piirissä. Siitä, mitä nämä ihmiset ovat joutuneet kokemaan, kertoo vaikuttavasti 23. huhtikuuta 1942 päivätty tasavallan NKVD:n päällikön KSSNT:n NKP(b):n keskuskomitealle ja Kansankomissaarien neuvostolle lähettämä muistio.

”Olen jo ilmoittanut vaikeasta tilanteesta, joka koskee leivän jakelua Puutoisten piirin asukkaille, mikä on synnyttänyt epäterveitä mielialoja. Tällä hetkellä, NKVD:n Puutoisten piirin osaston päällikön tov. Dovženkon ilmoituksen mukaan, väestön ruokahuoltotilanne on huonontunut entisestään. Kuluvan vuoden toukokuun aikana piirin väestölle on jaettu pienin keskeytyksin 200-300 grammaa leipää henkeä kohti. Muita elintarvikkeita ei ole jaettu. Jatkuva kaksi kuukautta kestänyt vajaaravitsemus on johtanut väestön joukkomittaiseen nälkiintymiseen, joka koskee merkittävää osaa väestöstä. Tästä johtuen on kasvanut myös kuolleisuus. Huhtikuussa piirissä on kuollut 238 henkeä, joista alle 1-vuotiaita lapsia 67 henkeä. Ainoastaan Puutoisten kyläneuvoston alueella on toukokuun 27 päivän aikana kuollut, pääosin aliravitsemukseen, 82 henkeä, mm. alle 10-vuotiaita 17 henkeä. Šalan kyläneuvoston alueella vaikean elintarviketilanteen takia muutamat suksitehtaan työläiset käyttävät ravinnokseen kissoja ja koiria. Tehtaan työläisten kokonaismäärästä (275 henkeä) 30-35% on saanut lääkäriltä vapautuksen työstä ainoastaan aliravitsemuksen takia, johon on kuollut viime aikoina päivittäin kaksi kolme henkeä. Šalan sataman 185 työläisestä 30-35 ei käy työssä nälkiintymisen takia. Tästä ilmiöstä johtuen piirissä on huonontunut työkuri. Tuotantolaitosten ja virastojen työntekijät jättävät työaikana työpaikkansa ja seisovat tuntikaudet jonoissa saadakseen leipänorminsa. Joskus he eivät tule töihin ollenkaan.”

Minusta tuntuu, ettei ole tarvetta siteerata tätä asiakirjaa kokonaan. Tästä katkelmasta saa melko objektiivisen kuvan niistä tapahtumista.

Vepsäks
По-русски

Tekijät