MUITA KIRJOITUKSIA


Punalippu 1–2, 1982

VEPSÄN VAINIOILLA
Vanhempieni elinvaiheita


Isäni koki 20-luvun lopulla suuren onnettomuuden. Hänen seitsemättä lasta odottava vaimonsa kuoli keuhkokuumeeseen. Silloin talossa alkoi kaikki mennä sekaisin. Ja oli syytäkin hermoilla, koska nuorin poika oli vasta vuoden ikäinen. Isä käveli vihaisena pirtin nurkassa riippuvan ikonin luo, sen olivat ostaneet hänen vanhempansa vielä ennen vallankumousta, ja kääntyen sen puoleen sanoi tuskallisesti: »Jos sinä olisit olemassa, olisit säälinyt minua, etkä jättänyt yksin kuuden lapsen kanssa». Hän kosketti ikonia, se romahti lattialle ja ohut lasi särkyi säpäleiksi.

Mummo, isäni äiti, juoksi nostamaan pyhäinkuvansa ja korjasi sen talteen. Sitten hän siivosi jok’ikisen lasinsirpaleen, etteivät paljasjalkaiset lapset olisi astuneet niihin.

Vaimonsa Annan isäni hautasi kirkkomaahan, vaikkei kirkko enää toiminut. (Kirkon aarteita kylläkin vielä säilytettiin kahden riippulukon takana.)

Pian sen jälkeen isäni nuorin poika Pavel vilustui ja kuoli. Hänet haudattiin äitinsä viereen. Jäljelle jääneitä viittä lasta, joista nuorin oli kolmivuotias ja vanhin kolmentoista, hoitivat heidän vaarinsa ja mummonsa, kunnes hekin kuolivat. Isäni ei kuitenkaan mennyt uusiin naimisiin eikä hankkinut lapsilleen uutta äitiä, kunnes kerran naapurit puhuivat hänelle:

— Mitä sinä, Pjotr Ivanovič, olet murhemäelle menossa. Olethan vasta neljänkymmenen. Kerrotaan, että Mecäntagan kylässä on ahkera tyttö, hyvin taitava käsistään. Tarttuipa mihin tahansa, kaikki luontuu häneltä. Hän oli naimisissa Ogerišton kylässä ja olisikohan kuukauden päivät elänyt miehensä luona. Erosivat kuulemma siitä syystä, että mies osoittautui laiskaksi, tyttö taas tykkäsi työn teosta ja palasi isänsä kotiin.

Isäni kallisti korvansa naapureiden neuvoille. Pitemmittä puheitta hän kutsui koolle kosijat, sitten valjastettiin hevonen ja lähdettiin matkaan runsaan 30 virstan päähän. Kun hän kosijat mukanaan tuli Rjabčikoveille ja esitteli heille itsensä sekä seuralaiset, alkoi talossa tohina, morsian meni piiloon pätsin (leivinuunin) taakse ja alkoi odottaa mitä tapahtuu. Teevesi kiehautettiin samovaarissa, paistettiin piiraita vepsäläisittäin, katettiin pöytä yläkertaan.

Morsiamen äiti Anastasija avasi porstuanoven ja kutsui tytärtään. “Tule, Fjokla, yläkertaan. Kaskesojan vieraat odottavat sinua.”

Hän tuli. Istuttiin pöytään. Siinä alkoi keskustelu naimisiinmenosta. Fjokla pani ensin vastaan, koska sulhasella oli paljon lapsia ja siinä kyllä joutuu pesemään ja pyykkäämään. Eiväthän ne olleet edes hänen itsensä synnyttämiä lapsia. Äiti alkoi puhua:

Kuuntelepas, tyttöseni, ja koeta ymmärtää. Hiljattain kävivät kosijat Divenista, sinä kieltäydyit, koska siellä muka asuu venäläistä väkeä, ja sinä et venäjää osaa ja sinulle alkavat muka nauraa siellä. Kaskesojassa asuu meikäläistä väkeä, kaikki he puhuvat vepsää. Kyläkin on aivan Äänisen rannalla, eikö se ole hyvä?

Tällä tavalla sai äiti tyttärensä suostumaan, ja hänen isänsä oli vain nyökytellyt päätään pöydässä istuessaan. Ei hän ollut vastaan tyttärensä naimisiinmenoa. Näin isäni toi lapsilleen uuden äidin. Vuoden kuluttua synnyin minä. Kun sitten aloin kasvaa ja ymmärtää elämää, näin että äitini oli ahkera ja hyväntahtoinen. Kaikki ottolapsensa hän kasvatti ja auttoi nousemaan jaloilleen.

Vepsäläisten menneitä muistellen


Isäni isä kuoli, kun olin kahden vuoden ikäinen, mummon kuollessa olin kuusivuotias. Mummo piti kovasti kotieläimistä. Vaikka olin vielä hyvin pieni, jäi hän elävästi mieleeni. Kerran hän istui lautsalla. Kissa hieroi siinä mummon kylkeen. Tämä hyväili sitä ja aivan kuin leikillisesti kyselisi kissalta vepsäksi:

– Kiska kažiine, armaz živataine, kus sina olid?

Ja kissan oli aivan kuin vastattava:

– Olin mina Leppojal.

– Mida sina said?

– Sain mina oravan.

– Kuna sina panid?

– Panin mina pal’čale.

Avdos’ja-mummoni muisti satuja ja tarinoita, joita oli kertonut hänen äitinsä silloin, kun ihmisillä ei vielä ollut käsitystäkään öljylampusta, sähköstä puhumattakaan. Tämä tapahtui 1900-luvun alkuvuosina. Pärevalkealla työn lomassa kerrottiin iltaisin vepsäläisiä satuja perhepiirissä. Kun pantiin pätsi lämpiämään, istuttiin lattialle odottamaan, kun puut paloivat. Savupiippuja ei taloissa ollut, vaan savu meni katossa olleesta räppänästä ulos. Siinä odotellessa kerrottiinkin, kuka mitä tiesi, höystäen puhetta sutkauksilla. Perheemme oli suuri, eräinä vuosina nousi luku kolmeentoista. Elettiin kurjasti. Kotina oli savupirtti, myöhemmin se siirrettiin toiseen paikkaan ja siitä tehtiin riihi. Samanlaiset savupirtit olivat kaikilla kylässämme ja muissakin kylissä. Lattiat olivat maalaamattomat, mutta lankut hyvin höylätty. Lankkuja saatiin sahaamalla hirsi halki korkealla pukilla. Miehet pitivät nuoresta pitäen partaa, kylässä ei ollut yhtään parratonta poikaa. Kerran eräs mies hävisi korttipelissä partansa ja se piti ajaa pois. Parran menettäminen tiesi tälle häpeää uskonnollisten velvoitteiden vuoksi. Kyläläiset olivat pilkanneet häntä, ja pappi leimasi miehen jumalaa vastaan rikkoneeksi.

Vähitellen 1900-luvun puolivälissä alkoi vepsäläisiin kyliin kulkeutua jonkinmoista kulttuuria venäläisellä naapuriväestöltä. Taloihin tehtiin savupiiput, vaikkei sekään uudistus nopeasti tapahtunut. Kaskesojan väki näki ensimmäisen katolta törröttävän savupiipun erään kylässä asuneen Romanovin talossa. Kylän ukot arvelivat heidän rikastuneen, koska hänen perheensä alkoi elää siistimmässä asumuksessa. Sitten vähitellen rakensivat tiilistä savupiiput taloihinsa muutkin kyläläiset.

Väki oli lähes kokonaan luku- ja kirjoitustaidotonta. Vasta neuvostovallan aikana alkoi laaja kamppailu lukutaidottomuuden poistamiseksi. Lapset pääsivät kouluihin ja heidän vanhempiensa luona kävivät opettajat pari kolme kertaa viikossa luku- ja kirjoitustaitoa opettamassa.

Muistan minä vielä senkin, kun ensimmäinen kuorma-auto tuli kylään. Auton nähdessään eräs nainen sanoi: »Kuinkas rattaat voivat liikkua ilman hevosta?»

Tiedostuksen polkua


Kasvoin minäkin hissun kissun ja aloin yhä enemmän tuntea vetoa kaskujen, laulujen ja ylipäänsä oman kansani kansanrunouden puoleen. Niissä on runsaasti paikallista sanastoa, joustavia sananparsia ja sananlaskuja, iloisia ja kaihoisia lauluja, runomittaisia arvoituksia. Usein ihmettelin niiden omaperäisyyttä. Oheisena yksi niistä, satu nimittäin.

Kut ukk kaič ičeže höbon
Oli ende ukk.
Oli hänel höbo,
kudamban hän
lujas navedi i kaič.
Kerdan läks hän necel höbol
mecha hougod čapmaha.
Tuli.
Čapoi hougod täuden regen.
Ližaks vel čapoi ühten koivhäižen.
Ištoihe regehe.
Ott’ sen koivhäižen ičeze polvile i ajab.
Tulob akk vastha, küzub:
— Ukk! Mikš sina koivun polvil pidad?
— Ka, kut-žo ei pidada,
ninka on höboižele vedada kebdemba,
sanub vasthaze ukk.



Otetaan vaikkapa laulu.

D’äniž d’oksob d’ähutt möto
Karvaižed-se hanged möto
Čilahtoitin čiloižehe
Helahtoitin heloižehe.

Vepsäläisillä on tarujakin riittämiin. Eräs niistä kertoo siitä, miten kylät saivat nimensä.

Kuoppaista ja mutkikasta tietä pitkin ajoi ratsain Syvärille päin muuan venäläinen mies. Matkallaan tapasi hän ammattimiehiä Petroskoista. Nämä selittävät:

— Olisi tarkoitus laittaa tie peltojen poikki, mutta kyläläiset rukoilemalla rukoilevat jättämään maan turmelematta. Kovin hyvää maa muka on. Kasvaa mitä vain.

— On se todella hyvää maata, matkamies myöntää silmäillessään mäeltä peltoja ja niittyjä. Kylän miehet tarjoavat voitynnyrin lunnaiksi, pitää kai antaa periksi, miehet arvelevat.

— Sanos vain. Voimäki [Voimättas] tämä sitten onkin, matkalainen virkkoi, eikä arvannut, että siitä lähtien kylää ruvettiin nimittämään Voimäeksi.


Isäni muisti tarinoita loputtomiin ja kertoili niitä minulle mielellään talvi-iltoina kun istui suutaroimaan perheen jalkineita. Myös äitini muisti paljon juttuja, jotka olivat välittyneet Mecäntagan kylässä suusta suuhun. »Kuinka metsästäjä kävi metsässä», »Kuinka mies tapasi karhun mäellä» ja paljon muita.

Kansanrunouden keruuta


Kävin koulun ja suoritin asevelvollisuuden. Asuin Petroskoissa ja olin viilarina autokorjaamossa. Vähitellen aloin uudella tavalla suhtautua kansani erinomaiseen taiteelliseen perintöön: satuihin, lauluihin, kansantaruihin, joihin olin mieltynyt pienestä pitäen. Petroskoissa asuessani tuli päähäni ajatus: mitä jos kirjoittaisin muutaman runosäkeen vepsäksi ja lähettäisin ne aluelehteen Leninskaja pravdaan, ehkä ne julkaistaisiinkin.

Sieltä tuli vastaus: »Kehotamme Teitä kääntymään SNTL:n Tiedeakatemian Karjalan kielen ja historian tutkimuslaitoksen puoleen.» Postitin säkeeni sinne. Runossa kerrottiin kotiseutuni kauneudesta, iloa tuottavasta työstä. Pian sain vastauksen: »Teitä kiinnostavan asian johdosta pyydämme Teitä ystävällisesti saapumaan tutkimuslaitoksemme fennougristiikan osastolle.»

Siellä tapasin ensi kertaa osaston johtajan professori Viktor Jevsejevin. Paikalla oli myös vepsää tutkiva Nikolai Bogdanov. Jevsejev sanoi keskustellessamme:

— Runoileminen on hyvä asia. Olisi kuitenkin parempi jos ryhtyisitte keräämään kansanrunoutta, koska meidän tutkijamme eivät ole onnistuneet hankkimaan riittävästi aineistoa vepsäläisistä.

Minä suostuin ja sain asiamiespaperin, jossa sanottiin: »Kaikkia järjestöjä ja yksityisiä henkilöitä pyydetään antamaan asianomaiselle tukea vepsäläisen kansanrunouden keruussa». Näin minusta tuli kielen tutkimuslaitoksen avustaja.

Olen kiertänyt kaikki Petroskoissa asuvat vepsäläiset. Ensimmäisen hääitkun kirjoitin muistiin kaupungissa asuvalta Jekaterina Lebedevalta, syntyisin Mecäntagan kylästä. Muutaman säkeistön rekilauluja sain Matfejansel’gan kylästä kotoisin olevilta Marija Arestovalta ja Marija Ščetininalta. Muutaman arvoituksen kertoi Leonid Semov, rekilauluja muisti Ivan Kabakov, he olivat muuttaneet kaupunkiin Kaskesojasta.

Erikoisesti täytyy mainita tapaamisestani Vasiliĭ Kononovin kanssa. Hän on balettimestari, Karjalan ansioitunut taiteilija ja Venäjän Federaation ansioitunut toimihenkilö. Tapaaminen hänen kanssaan oli hyvin mielenkiintoinen. Kysyin häneltä: »Tiedättekö vepsäläisiä satuja. Olettehan joskus saaneet kokoon vepsäläisen kuoron.» Hän katsoi minua ihmeissään, ja tiedusteli: »Mistä päin olette ja mihin tarvitsette satuja?»

Selitin hänelle. Ennen kuin sain kuulla häneltä mitään, jouduin itse kertomaan hänelle tarinan, jonka olin kuullut äidiltäni aikoinaan. Muistin ulkoa »Kuinka mies karhua tapasi». Kononov kuunteli loppuun, nousi ja vastasi:

— Kerron teille itkuvirren, olen mies enkä voi itkeä, kerron sen sanoin. Siinä teepöydässä hän kertoi »Morsiamen itkuvirren», kuinka vanhemmat väkisin naittavat tyttärensä. Ennen kuin morsian istuu hääpöytään sulhasensa viereen hän kävelee sukulaistensa luokse ja itkien sanoo: »Saattakaa minut armaan äitini luo, saattakaa minut armaan isäni luo». Sitten tulee vanhempiensa luo yhä itkien: »Voi äitini synnyttäjäni, voi isäni kasvattajani, jättäisitte minut omaan kotiini vaikka kesäksi, miksi käskitte minun mennä vihille. Vai oletteko väsyneet minuun, 17-vuotiaaseen tyttäreenne. Kalliit vanhempani, eikö minusta ollut ahertajaksi teidän pelloillanne? …» Ja lopuksi hän mieltä karmaisevin sanoin kääntyy veljensä puoleen: »Voi, tulkaahan vieraalle kuistille, tulkaahan vieraan akkunan luokse.»

Kononov kertoi vielä muutaman sadun. Hän pyysi minua jäämään yöksi, mutta jätin hyvästit ja lähdin. Kello näytti jo puolen yön aikaa.

Takaisin kotikonnuille


Luulin, että jään koko elämäkseni kaupunkiin. Olin ammatiltani työkaluseppä, oli oma huone Suolusmäellä. Työpäivä kun päättyi, vedin puhtaat vaatteet päälleni ja menin elokuviin taikka teatteriin. Lähdin kerran kavereitteni kanssa katsomaan Suolusmäen kulttuuritalolle Petroskoin 25. koulun oppilaiden esittämää ohjelmaa. Kuoro lauloi vepsäksi »Vepsän ma om randaröunal». Paluumatkalla pojat huomasivat murhemieleni. Minä ajattelin: »Kuinka minä, vepsäläinen, unohdin kotikontuni. Isäni ja äitini ovat siellä ja minä asun täällä kaupungissa.» Olin silloin 28-vuotias. Tavaroiden kerääminen ei kestänyt kauan. Isälleni ja äidilleni kerroin, että haluan elää kotona. Isäni kävi sovhoosin hallinnossa. Kun hän tuli sieltä, hän sanoi: »Sovhoosin konepajassa on työtä sinulle, viilaajia siellä tarvitaan.» Pääsin konepajaan työhön, ja täällä kotipuolessa kuuntelin korva tarkkana vanhojen ihmisten kuvaannollista kieltä. Murusina, sana kerrallaan etsin ja löysin vapaa-aikanani tavattoman mielenkiintoisia näytteitä kansanperinteestä. Kiersin kaikki Äänisenrannan alueen vepsäläiset. Kirjoitin muistiin suusanaista taidetta vepsäläisiltä, jotka 1960-luvun alussa olivat muuttaneet Kaskesojan kylään Vologdan alueelta.

Kerran sain minua ilahduttaneen kirjeen. Minut kutsuttiin kielentutkimuslaitokseen Petroskoihin osallistumaan neuvotteluun, jossa käsitellään kansanrunouden keruuta ja tutkimusta Neuvostoliiton pohjoisilla alueilla ja tasavalloissa. Äitini alkoi vastustaa, kun sai tietää asiasta: »Ei sinulla ole siellä mitään tekemistä. Tiedemiehet saavat neuvotella keskenään. Sinähän olet työmies, eivät ne katsokaan sinun puoleesi.» Aamulla kuitenkin äitini kysyi minulta: »Työtakki selässäkö lähdet tiedemiesten luokse?» Siihen aikaan aamusta sovhoosin auto vei aina minut keskuskonepajalle.

Siinä matkalla päätin lähteäkin tuohon neuvotteluun. Tulin Petroskoihin. Vanhin veljeni antoi minulle puhtaat vaatteet. Tunnin kuluttua olin tutkimuslaitoksessa tiedemiesseurassa. Tutut Jevsejev ja Bogdanov pyysivät minua esiintymään keskustelussa — kertomaan korokkeelta keruutyöstäni, mutta minä vältyin, koska en ollut valmistunut puhumaan. Neuvottelu kesti kaksi päivää.

Vuonna 1963 käytin osan lomastani matkaan keskivepsäläisten luokse Leningradin alueelle ja Podporož’jen piiriin. Olin aikoja sitten kuullut, että jossain kaukana meistä asuu vepsäläisiä ja siellä oli jopa oma vepsänkielinen koulu. Halusin kovasti matkustaa tapaamaan heitä. Toivoin saavani heiltä runsaasti kansanrunoutta. Kun aloin valmistautua matkaan Ojatin rannoille, oli äitini taas vastustamassa tuntemattomalle alueelle lähtöä. Hän ei ylipäänsä halunnut, että tutkisin vepsää, vaikka itse oli vepsäläinen eikä juuri osannut venäjää. Hän oli sitä mieltä, että koska se on vain puhuttua kieltä, vähän tunnettua, niin se on siitä syystä huonossa kunniassa. Ja jos jatkan tämän kielen tutkimusta, alkavat ihmiset nauraa minulle.

Pitkin kyliä kynä kädessä


Tulin Voznesen’jen kylään keskipäivällä. Syvärin vastakkaisella rannalla sain autokyydin. Ajoin yli 100 kilometriä Gomorovičiin, venäläiseen kylään. Piti yöpyä, koska oli jo myöhäinen ilta ja matkaa oli vielä 70 km minulle tuntemattomaan vepsänmaahan. Seuraavana aamuna seisoin salkku kainalossa kylän linja-autoasemalla.

Kohta pysäkille tuli kaksi naista. Seisottuaan aikansa toinen kysyi toiselta: »Kuinkas pitkälle sitä ollaan menossa?» Tämä vastaa: »Vepsälään». Minä ajattelin itsekseni: »Sepä hyvä, minun täytyykin pitää hänestä kiinni, mihin hän, sinne minäkin.» Tuli linja-auto. Istuttiin, lähdettiin matkaan. Minä kysyin vastanneelta naiselta: »Mihin kylään olette menossa?» » Vidlaan», tämä vastasi. Syntyi keskustelu. Selvisi, että Vidl on vepsäläisten entinen piirikeskus.

Kuljettaja lisäsi vauhtia. Linja-auton ikkunasta näkyi siellä sun täällä ohi viliseviä pieniä niittyjä, kuivuvaa ja suovattua heinää. Paikka paikoin sinipintaiset metsälammet näkyivät aivan tien poskessa. Ihmeen kaunista! »Miksi», ajattelin, »me, vepsäläiset, asumme Karjalassa ja täällä on myös vepsäläisiä?» En osannut vastata tähän itselleni mitenkään. Vasta myöhemmin, vuonna 1965, kun ilmestyi Vladimir Pimenovin kirja »Vepsäläiset», minä luin pohjoisvepsäläisten keskuuteen levinneen tarun, jossa yritetään selittää, miksi Äänisenrannan vepsäläiset asuvat erillään muista. Tarun mukaan vepsäläiset asuivat ennen tiiviisti Syvärin kummallakin rannalla. Venäjän valtakuntaan kuuluvina he eivät kuitenkaan muka tahtoneet palvella tsaarin Venäjän armeijassa ja piilottelivat asevelvollisia metsissä. Tästä syystä Pietari Suuri oli muka kerran kulkiessaan sotajoukkonsa kanssa Syvärin seudulla käskenyt siirtää vepsäläisten asutukset 30 virstan päähän joen kummaltakin rannalta, mikä käsky olikin täytetty. Kirjan tekijä osoittaa, että tuskin tällaista määräystä oli todellisuudessa ollut, mutta tarun viittaus vepsäläisten entiseen tiiviiseen asumiseen on huomion arvoinen ja saa tukea muistakin lähteistä.

Linja-automme lähestyi Vidlaa — vepsäläisten keskustaa. »Edessäni on tie syvälle vepsänmaahan, taruista tunnetun vepsän jälkeläisten luo», tulin ajatelleeksi. Katselin ympärilleni. Vieressäni oli aukio-kuvaan liittyvä korkea, puinen kaksikerroksinen Vinnican kulttuuritalo. Sen ympärillä ja kauempana olivat talot yksikerroksisia ja liiterit saman katoksen alla. Puuleikkauksilla koristettuja ikkunalautoja, aittoja. Ohitseni kulki syksyisen kevyesti puettu nainen. Kysyin häneltä: »Kuka osaisi kertoa minulle vepsäläisen sadun taikka laulun laulaa?» Hän ajatteli hetken ja osoitti matalaan taloon.

— Vidl on kylläkin venäläinen kylä. Mene, nuorimies tuohon. Isännän pitäisi olla kotona. Ennen sotaa hän kävi vepsäläistä koulua. Tuolla kylän laidassa asuu muista kylistä muuttaneita vepsäläisiä. Heidän kotipaikkansa oli suoperäistä, nainen jatkoi.— Niinpä rakensivatkin talonsa meidän viereen. Katsopas kuinka vahvoja taloja heillä on tuolla kahtena rivinä. Katselin ympärilleni. Kylä on todellakin vahvasti paikallaan eikä se vaikuttanut vanhaltakaan, koska puutalojen seinät eivät olleet tummuneet. Kävelin talolle, johon nainen oli käskenyt mennä. Kuistilta hyppäsi vastaan punakarvainen koira, mutta muristen se siirtyi syrjään. Isäntä oli juuri ehtinyt tulla päivälliselle. Esittelin itseni. Hän vilkaisi minuun tavallisen tyynesti. Mies oli keski-ikäinen. Ivan Zaicev oli aito vepsäläinen. Ensi kertaa tapasivat saman kansan pohjois- ja keskialueen vepsää puhuvat edustajat. Me ymmärsimme hyvin toisiamme, vaikka pohjois- ja keskivepsän murteet eroavat hieman toisistaan. Hän oli joskus käynyt vepsänkielistä koulua, muttei oppikirjatekstien lisäksi, jotka muistaa vieläkin, osannut kertoa mitään. Olin pahoillani siitä. Oppikirjajutut eivät kiinnostaneet minua. Minä kaipasin maailmalle tuntematonta kansanrunoutta.

Lähtiessäni hän kehotti minua käymään kylän lähettyvillä sijaitsevalla pellolla, jossa naiset leikkasivat ruista. Kun pääsin isolle ruispellolle, hämmästyin: naiset leikkasivat ruista sirpillä — eihän Karjalassa enää tapaa tällaista työntekoa. Mieleeni muistui nuoruuteni. Silloinhan kotipuolessani tehtiin työtä samalla tavalla.

Kysyin: »Eikö teillä koneita ole?» Kaikki viisitoista nostivat päänsä, oikaisivat selkänsä. »On, mutta näillä pelloilla koneet menevät rikki, kovin kivikkoisia ovat», naiset vastasivat yhteen ääneen.

En tullut kysyneeksi kuinka sitten keväällä. Ei kai peltoja käsin kylvetä? Eräs naisista iski minulle silmää ja sanoi naapurilleen: »Siinä olisi sulhanen sinulle».

Otin vihkon taskustani ja kysyin:

— Ehkä joku teistä laulaa vepsäläisen laulun, pidän lauluista, kirjoitan muistiin vepsää. He juttelivat keskenään ja lauloivat muutaman säkeen rekilauluja. Minä kirjoitin ne muistiin. Palasin kylään ja poikkesin vielä muutamaan taloon. Sitten täytyi lähteä jatkamaan matkaa. Vidlan väki on aika sekavaa, harva on se, joka muistaa mitään vepsäksi. Vaikka majapaikka oli tilattu, päätin kuitenkin lähteä syvemmälle Vepsän maahan.

Vidlasta seitsemän kilometrin päässä sijaitsevaan Nemžan kylään tulin illalla peukalokyydillä. Kun olin perillä, talojen ikkunoista jo tuikki valo. Silloin tuli mieleeni, mihin pääsen yöksi. Kävin moittimaan itseäni: »Pitipä lähteä, olisin jäänyt Vinnicaan yöksi. Nukkuisin herroiksi. Tulin johonkin Nemžaan.» Autonkuljettaja, nuori poika, seisoskeli autonsa vieressä lyhtyjen valossa.

Kysyin mistä voisin löytää kolhoosin puheenjohtajan. Hän osoitti pieneen taloon Ojatti-joen yli vievälle sillalle päin. Kolhoosin puheenjohtaja, pitkä, harteikas mies, oli juuri perheensä kanssa kotipuuhissa. Hän katsoi minuun ja pyysi henkilöpaperit. Sitten sanoi vepsäksi: “D’ä öks.”

Nuori emäntä tyttärensä kanssa laittoi illallista. Isäntäväki kutsui minutkin pöytään. Siinä illastaessa puhuttiin pitkään kansanrunoudesta. Sitten varoittaen isäntää, että palaan, lähdin käymään naapuritaloissa.

Tulin Filinan mummon luokse. Suulas mummo alkoi puhua:

— Minunko, 80-vuotiaan mummon, pitäisi muistaa satuja ja lauluja, joita on nuoruudessani kerrottu ja laulettu. Muistan kun keräännyimme yhteen taloon kehräämään, istuimme penkille työtä tekemään, ja joskus kun oman kylän pojat tulivat meitä kiusaamaan ja kutittelemaan, silloin se lysti vasta alkoi. Ei balalaikkoja eikä haitareita meidän kylässä kellään ollut. Joku pojista otti uunipellin ja alkoi lyödä siihen kepillä tahtia. Me siitä juoksimme tanssimaan katrillia. Lähdit kotiin puolen yön aikaan tyytyväisenä. Kehrätä piti kuitenkin, koska siitä saatiin vaatteita. Sen vuoksi talvisin kotitöistä vapaa-aika kuluikin siihen.

— Mitä voisin kertoa, Filinan mummo jatkoi.— Kerronpa itkuvirren, kun orpotyttö naimisiin menee. Ennen häitä laittaa hän päähänsä mustan liinan ja lähtee äitinsä haudalle.

Mummo alkoi itkien vaikertaa vepsäksi:

Oi armaz sina minun mamiihud!
Sinun koumale mina koverzimii!
S’erte sina ma nel’ha čuraižehe.
Ozutade sula sina minun mamiihud!
Tulin mina sinullo sirottinaine,
Küzumaha silei blagoslovend’ad,
Prostimei mina ičein valdaiženke,
Armaz minun ičein mamiihud!
D’o ed sina näge mindai kalman päl,
Suriš kündliš ičeiž tütruhutt!


Seuraavana päivänä kirjoitin Nemžassa muistiin vielä muutaman sadun ja rekilaulun. Lähdin kauemmas, Järved-nimiseen kylään, jossa asui ainoastaan vepsäläistä väkeä.

Pysäkille kävellessäni alkoi kaatosade ja kastuin läpimäräksi. Ohi ajavan kuorma-auton kuljettaja otti minut kyytiin, ja näin pääsin lähimpään isoon kylään. Auto pysähtyi kyläneuvoston luona. Menin sisään, vesi tippui vaatteistani aivan kuin olisin vedestä noussut. Tilavassa kyläneuvoston huoneessa ikkunan vieressä istui puheenjohtaja. Hänen luonaan seisoi kaksi miliisipukuista miestä selittämässä hänelle jotain vepsäksi. Oven vasemmalla puolella istui pitkällä penkillä nainen, kaikesta päätellen myös asialle tullut. Odottamatta kunnes miehet lopettaisivat keskustelunsa otin kastumattomasta salkustani todistukseni, menin lähemmäksi ja ojensin sen puheenjohtajalle sanoen vepsäksi, että pitäisi päästä kuivattelemaan itseään ja päästä jonnekin yöksikin. Puheenjohtaja kääntyi penkillä istuvan naisen puoleen ja sanoi:

— Ottakaa hänet luoksenne, hän puhuu meidän kieltä.

Kuka kaipaa kansanrunoutta


Tämän hyväntahtoisen naisen talo, jossa hän asui tyttärensä ja vanhan äitinsä kanssa, seisoi lähellä kyläneuvoston rakennusta lähdekaivoa vastapäätä. Siitä suoraan kauempana näkyi Ojatti-joki. Menimme sisään. Hänen äitinsä käski minun heti paikalla riisua märät vaatteet ja toi kuivat tilalle. Minun harmaa kotikutoinen villapuseroni oli niin lujasti paidassa kiinni, että tuskin sain sen päältäni.

Asuin heillä kolme päivää. Tällä aikaa ehdin käydä muissa lähikylissä ja sain talteen lisää kansanviisautta. Omaperäisen kauniin sadun kertoi Šondoilan kylän vanhin asukas Vasilisa Jeroškova, ikävä kyllä aivan sokea nainen. Minä kysyin häneltä kohteliaasti:

Miten olette näkönne menettänyt? Silloin hän kertoi tarinansa:

— Kun äitini kanssa kuljimme niityllä, oli hyvin kuuma ilma. Odottamatta taivaan peitti pilvi. Alkoi ukonilma. Menimme piiloon pensaikkoon eri paikkoihin. Luulimme että taivas halkeaa, kun salamoi. Äkkiä tulinen kerä vieri ohitseni ja samassa jäin sokeaksi.

Yhtä satua hän kertoi ulkomuistista kokonaisen tunnin. Tuskin ehdin kynää pyörittää. Siinä kerrottiin kuinka 12 veljestä etsivät itselleen morsiamia, kuinka nuorin Ivan viisaudellaan ja viekkaudellaan hankki itselleen kultakukon, keisarintyttären morsiamekseen ja puolet kuningaskuntaa kaupanpäällisiksi.

Ihmeen musikaalisen, alkusointuja tulvivan kansantarinan lauloi Afon’ja Danilova Fedorovskiĭn kylästä. Gourigoran kylän asukas Marfa Filina lauloi taitavasti häävalitusvirsiä. Niitä oli runsaasti hänen muistissaan, paljon hän kertoikin. Kun tuli aika lähteä, ajoi kadulla ohitseni työläisiä kuljettava auto. Minut huomattuaan huusi joku heistä minulle leikillisesti: “D’o vel kaik meide sanoimeižed kogozid”?

Kun palasin kotiin, kyselivät jotkut kyläläisistä:

— Mihin sinä tarvitset kaikkea tätä? Silloin vastasin:

— Kasvavan sukupolven pitää tuntea äidinkielensä rikkaudet.

Vepsän kansallisen kuoron johtaja A. Nikonov kääntyi puoleeni muutaman kerran lauluja etsiessään.

Vuoden 1956 ja 1964 välisenä aikana olin eri ihmisiltä kerännyt talteen seuraavan määrän aineistoa: 46 satua, 66 laulua, 129 rekilaulua, 68 sananpartta ja sananlaskuja, 34 arvoitusta sekä kansantaruja.

Satu tai laulu saattoi olla vaillinainen, melkein unohtunut. Jouduin kysymään samaa toiselta henkilöltä ja kirjoittamaan laulun tai sadun loppuun, korjailemaan, saadakseni sen alkuperäiseen muotoon. Valitettavan usein ei loppua löytynyt lainkaan.

Vuonna 1969 Nauka (Tiede) -kustantamossa ilmestynyt kirja »Vepsän kielen näytteitä» sisälsi muutamia Podporoz’jen ja Leningradin alueilla kerättyjä muistiinpanojani.

Sananen Šoutjärvestä


Šoutjärven kylä on hyvin vanha. Sen tuntevat Karjalassa historian- ja kielentutkijat, arkeologit, opettajat, koululaiset sekä matkailijat. Vepsäläiset asuttivat nämä paikkakunnat 1400-luvun lopulla ja jäivätkin näille metsäisille ja kalaisille Äänisen rannoille. Šoutjärvi on merkitty Euroopan ja Venäjän kaikkiin suuriin maantieteellisiin tietosanakirjoihin. Viime vuosisadan 30-luvulla suuren venäläisen tiedemiehen Mihail Lomonosovin työn jatkaja akateemikko Nikolaĭ Ozereckovskiĭ käytyään Šoutjärvellä kertoi seudusta matkakirjassaan ja otti mukaansa näytteeksi paikallista porfyyrikiveä Pietarin Kunstkameran mineraalikokoelmaan.

Etnografi Vladimir Nikolajevič Maĭnov on esitellyt tätä paikkakuntaa vuonna 1881 ilmestyneessä tutkielmassaan Maalauksellisen kaunista Venäjää [P. P. Semonov: Zivopis’naja Rossija, 1881] mm. seuraavasti: »Luonto oli aivan kuin asettunut heidän kansallisuutensa puolelle ja suojannut sen tuholta. Upottavat suot, kallioselät ja aarniometsät ovat čuudien perukoiden turvana. Talvella sinne ei pääse teiden puuttuessa ja kesällä soiden paljous estää matkalaista kulkemasta čuudien sisämaahan muuten kuin sitä varten keksityllä kulkuneuvolla, jossa joutuu istumaan liikuttamatta edes jalkojaan.»

Näin oli ennen, mutta elämä on aikoja sitten muuttunut. Nyt Šoutjärven kylään pääsee asfalttitietä, siellä on kivitaloja, puhelinyhteys ja televisioita. Paljon tutkittavaa löytyy silti sieltäkin ja koko Vepsänmaasta, jota ennen Lokakuun vallankumousta nimitettiin Čuudien maaksi. Šoutjärven kylän nimeä on hiljattain tutkittu monella tavalla. Vuonna 1970 Tallinnassa pidetyssä kolmannessa fennougristiikan kongressissa tämä kysymys ratkaistiin lopullisesti. Niin neuvostoliittolaiset kuin suomalaisetkin tiedemiehet pääsivät yksimielisyyteen siitä, että nimi on saanut alkunsa verbistä »soutaa». Šoutjärven yläjuoksulta pääsi soutamalla Ääniselle asti, mistä kylän nimi johtuukin. Sen jälkeen kun vuonna 1918 entiseen Šoutjärven pitäjään pystytettiin Neuvostovalta, siellä on tapahtunut paljon merkittäviä muutoksia. Vuonna 1924 otettiin teolliseen käyttöön kivilouhimot. Vuonna 1929 perustettiin Vepsä-niminen kolhoosi. Vepsäksi ja venäjäksi alkoi ilmestyä 1930 Punainen Šoutjärvi -lehti. Ensimmäinen lastentarha avattiin vuonna 1932. Vuonna 1933 kynnettiin traktorilla ensimmäinen vako kylän peltoon. Kolme vuotta myöhemmin perustettiin nykyisin ulkomaillakin tunnettu vepsäläinen kuoro.

Kiitoksia kansalleni


Kulkiessani kansanrunouden keruumatkoilla vuonna 1964 Äänisenrannan ja Leningradin alueilla virisi mielessäni ajatus vepsän kansanmuseon perustamisesta kyläämme. Silloin tapasin paljon vanhemman polven ihmisiä, jotka muistivat kuinka vepsäläiset olivat eläneet ennen. Kansanrunoushan kuuluu kansani menneisyyteen. Silloin ajattelin, että olisi hyvä kerätä kaikki tämä kansanrunous, vanhusten muistelmat ja esineet yhteen museoon, joka antaisi monipuolisen kuvan vepsäläisten elämästä ennen vallankumousta ja Neuvostovallan aikana.

Kohta museomme täyttää 15 vuotta. Sillä on jo oma lyhyt menneisyytensäkin, museovarastot, tieteelliset työntekijänsä, oppaansa. Ja kohta se muuttaa uusiin suojiin — isoon kaksikerroksiseen taloon.

Tämä talo on muisto menneisyydestä. Vepsäläinen rakennustyyli sekä sen entisen omistajan Mel’kinin maanviljelijä- ja kivenveistäjäsuku liittyy läheisesti Vepsän kansan vaiheisiin. Talo sijaitsee korkealla, näkyvällä paikalla kolmen tien risteyksessä. Ensimmäinen on asfalttipäällysteinen päätie. Ääniselle vievä tie on toinen ja kolmas johtaa talolle. Se on toistasataa vuotta vanha. Sen rakensi šoutjärveläinen Ivan Mel’kin, eräs niistä, jotka muistetaan kuuluisina porfyyrin veistäjinä. Pietarissa tunnettiin Katarinan kanavan (nykyään Gribojedovin kanavan) yli johtava kuulu punainen silta Mel’kinin siltana sen rakentajan mukaan. Tämä Ivan Mel’kin oli taitava sillanrakentaja ja oli tehnyt talonsa niin vahvaksi, että meidän päiviin asti ovat kestäneet leikkauksin koristetut ikkunalaudat sekä kuistin, portaiden ja katon koristuksetkin. Talon viimeinen isäntä Ivan Vasil’jevič Mel’kin piti hyvää huolta talosta. Kyläläiset näkivät hänet aamuisin kiertämässä vanhan talonsa ympärillä, koputtelemassa kepillä salvoksia ja alahirsiä ja kuuntelemassa, ovatko puutoukat niitä nakertaneet. Muistan hänen kertoneen talojen rakentamisesta ennen vanhaan, ja minä nyt mielelläni kerron siitä museossa käyvälle nuorisolle:

— Ennen vanhaan talot rakennettiin järvien ja jokien varsille. Tonttimaa piti ostaa Jumalalta. Kun talon rakennustyöt alkoivat, ensimmäisen hirren alle laitettiin rahakolikko lunnaaksi. Vasta tämän jälkeen salvottiin toinen hirsi. Sellainen oli uskomus. Ensimmäisen hirren ensimmäistä salvosta hakattaessa kirveen ensimmäisestä iskusta kirvonneen lastun oli pudottava maahan kaarna ylöspäin. Jos lastu putosi maahan kaarnapuolelle, tiesi se talon asukkaille huonoa onnea. Talo saattoi jopa palaa poroksi. Niin Mel’kin kertoi käyneen tätäkin taloa rakennettaessa.

Mel’kinin talon asukkaat elivät kuitenkin pitkään eikä siinä ole kertaakaan ollut tulipaloa. Ei sitä tietenkään lastu ole suojellut, vaan ihmisten hyvä huolenpito.

Voitte kuvitella kuinka olinkin iloinen, kun muutama vuosi sitten sain tietää, että tämä rakennustaiteen muistomerkkinä suojeltu talo päätettiin antaa kansanmuseon käyttöön. Peruskorjauksen jälkeen sinne voitiin sijoittaa kaikki tärkeimmät näyttelyesineet. Petroskoista tuli miehiä entisöimään rakennusta ja työ alkoi pikku hiljaa edistyä.

Oikeastaan voidaan sanoa, että toiveeni on toteutunut, koska museon toiminnasta on tullut yhteinen kulttuuriasia, nyt maanmieheni lapsineen ja lastenlapsineen voivat tulla museoon tutustumaan kotiseutunsa menneisyyteen ja nykyelämään.

Museoon saatiin jatkuvasti uusia esineitä. Muistan hyvin, kun tuotiin esine, joka kirjattiin inventaarioon numerolla 4000. Se oli üližagd’alaisen Anna Gučinan lahjoittama kotikutoinen pyyheliina.

Kirjoitin Anna Gučinalle kuitin, kuten sääntö vaatii, kiitin häntä ja ajattelin itsekseni: »Enpä ole turhaan pannut alulle tätä asiaa. Ihmiset ovat ymmärtäneet sen... Paljon kiitoksia heille tästä kaikesta.»

Silloin muistuivat menneet. Museon ensimmäisenä esineenä oli nuorempaan rautakauteen ajoittuva epätavallisen muotoinen alasin, jonka löysin Šoutjärveltä eräästä hylätystä talosta. Kyllä se oli kummallisen näköinen — alaosa muistutti neliömäistä alustaa ja yläosa oli litteän naulanpään muotoinen. Pyörittelin sitä käsissäni pitkään ja yritin ymmärtää, miten sillä oli tehty työtä. Sitten hoksasin, että alasimen kanta oli kiinnitetty pölkkyyn sahattuun syvennykseen ja yläosaa käytettiin varsinaisena alasimena. Sitten sain Aleksanterin tehtaan tykinkuulan. Se minulle tuotiin Mecäntagan kylästä. Nähtävästi vepsäläinen talonpoika oli ottanut sen talouteensa tarpeellisena esineenä. Rautaesineitä oli meidän perukoillamme ennen vähänlaisesti ja mitä tahansa tämäntapaista esinettä voitiin käyttää ison porfyyrikimpaleen halkaisemiseen tai yksinkertaisesti suolasienitynnyrin painona. Ja sittenkin kuula kielii jostakin sotakampanjasta... Kuinka paljon mielenkiintoista voivatkaan esineet kertoa.

Tiesin olevani oikeassa


Alussa keräsin vanhanaikaisia esineitä kotitaloni vinttiin ja tarkastelin niitä iltaisin pitkään työni jälkeen. Todennäköisesti jotenkin vetäydyin syrjään työkavereistani. Ihmiset alkoivat katsoa minua kieroon, sanomaan hassuksi ja naureskella kustannuksellani. Minä taas innostuin niin, etten kiinnittänyt huomiota heihin, vaikka toisinaan asia kismittikin.

Jotkut kysyivät minulta:

— Kuinka sinä kerkiät kaikkialle? Laulat kuorossa ja keräät kansanrunoutta. On perhehuolia, kun pojat kasvavat.

Toiset taas puhuivat, että katsokaapas tuota Rjurikia, vaikka on koneasentaja, kerää kaikenlaista romua, puhdistaa sitä, korjailee ihmisten hylkäämiä esineitä, joilla ei ole enää mitään arvoa. Liikkui sellaisiakin huhuja, että muka huvikseni kaikkea sitä teen, mutta jätän kuten monet muutkin ovat jättäneet. Eivät he tienneet silloin, että olin päättänyt kerätä vepsäläisen käsityötaiteen ja vanhojen esineiden kokoelman perustaakseni kylään kansanmuseon.

Vinttini oli jo täynnä, lähes kolmesataa puu-, rauta-, lasi- ja kangasesinettä. Monet niistä olin löytänyt itse kiertäessäni läheisiä ja kaukaisia vepsäläisiä kyliä. Osan olivat antaneet ymmärtäväiset ihmiset itse.

Lähdin kyläneuvostoon pyytämään jonkinlaista huonetta, mutta sain melko suoran kielteisen vastauksen. Monesti kävin myöhemminkin, mutta tuloksetta. Jälleen kerran saatuani kuulla kielteisen kuljin pitkin katua aivan tolaltani pahasta mielestäni.

»Kuinka he eivät ymmärrä, eivätkä itse näe, että nykyinen vepsäläinen nuoriso ei paljoakaan tunne kansansa menneisyyttä, ei ole kiinnostunut sen kielestä, ei tunne sen omaperäisiä lauluja, ei tiedä kuulujen vepsäläisten käsityömestareiden nimiä eikä näe mitä heidän taidoillaan on saatu aikaan. Tietämättömyyshän synnyttää välinpitämättömyyttä.»

Näitä miettiessäni kuljin kotiin päin. Eräästä talosta tuli ulos mummo ja pyysi odottamaan häntä veräjän luona. Jäin siihen ainoastaan kunnioituksesta vanhaa ihmistä kohtaan. Jonkun ajan kuluttua hän toi minulle vepsäläisen kaksinokkaisen käsienpesuastian ja sanoi:

— Ota, Rurik, tämä ruukku, jos tarvitset. Se on jäänyt minulle appiukoltani. Enhän minä kuitenkaan voi sitä viedä mukanani hautaan.

Muori kertoi vielä, että hänen appensa oli ostanut sen jo ennen vallankumousta ruukkukauppiaalta. Esine tuntui minusta hyvin arvokkaalta. Nähtävästi se oli kulkeutunut tänne Ojatin vepsäläisiltä, jotka olivat joskus liikkuneet kauppaamassa töitään Äänisenrannan kylissämme. Ruukun tietenkin otin. Ja itse ajattelin kaikenlaista. Mihin sen työntäisin, kun ei ole huonetta, kenelle kertoisin sen tarinan. Enhän voi kasata esineitä kotini täyteen. Tulin taloni pihaan ja suutuksissani heitin ruukun kynnyksen viereen.

Vuonna 1967 vietettiin maassamme vallankumouksen 50-vuotisjuhlaa. Innostus oli korkealla ja sitouduttiin ylittämään päivänormit. Ennen vappua, kylvökoneiden tarkastuksen aikana, minäkin tein pitkiä työpäiviä. En edes tupakkatauolla käynyt.

Eräänä päivänä minut kutsuttiin puhelimeen:

— Rurik, poikkeapas illalla kyläneuvostoon, puheenjohtaja kutsui luokseen.

Työn jälkeen menin väsyneenä kyläneuvostoon. Siellä sain kuulla:

— Sinulle löytyi kaksi huonetta museollesi.

Väsymys kirposi heti tipotiehensä.

— Eihän niitä ole minulle löydetty, vaan yhteiskunnallemme, sanoin.

Ja niin ryhdyin pystyttämään museota. Aloitin nollapisteestä ja vielä kuumeisena Vapun aattona, yksin, työstä vapaana aikana, jota ei minulla kylläkään paljon ollut.

Huoneet olivat pienet, paljaat seinät, kaksi pyöreätä lämmitysuunia ja lähes talon etuseinän levyinen ikkuna. Konekorjaamon johtaja Jefremov antoi minulle luvan nikkaroida töitten jälkeen. Työvuoroni päätyttyä viivyin verstaalla iltamyöhään, ja varhain aamulla kannoin tekeleitäni Äänisen rannassa sijaitsevalta verstaalta museohuoneisiini noin kolmen kilometrin päähän. Verstaan vahti Jaršin naureskeli silloin kustannuksellani: — Sinä se vain veistelet täällä ja vaimosi varmaan ihmettelee, että mihin se mies on kadonnut.

Tiesin olevani oikeassa ja päätin tehdä työn loppuun asti. Jaršin taas ei uskonut että onnistuisin.

Museon tarkoitus


Kun sain hyllyköt valmiiksi ja aloin laittaa esineitä näytteille, hämmästyin kovasti. En tiennyt mitkä niistä olivat tärkeimpiä ja minkälaisia selityksiä pitää kirjoittaa eikä mikään ylipäänsä mahtunut niin kuin olin suunnitellut. Siinä järkeillessäni useita päiviä sain apua Petroskoista Karjalan kotiseutumuseon apulaisjohtajalta Jefrem Rybakilta. Hän sai tietää vaikeuksistani ja tuli käymään Šoutjärvellä. Rybak mittasi museohuoneet ja sanoi, ettei näin pienelle pinta-alalle voi asettaa mitään näytteille ja että valaistuskin on kovin heikko.

Kutsuin Rybakin luokseni kotiin juttelemaan. Matkalla kerroin hänelle huolistani. Muistin senkin tapauksen, kun heitin arvokkaan kaksinokkaisen pesuruukun kynnyksen viereen.

— Joudunko heittämään kaiken muunkin menemään? Ajatelkaa kuinka paljon olen uhrannut aikaa tähän kaikkeen. Eihän vepsäläisistä kertovaa museota ole missään muualla. Leningradissa ja Petroskoissa etnografisissa museoissa vepsäläiset tuskin ovat edustettuna, sanoin hänelle.

Kokeneena museotyöntekijänä Jefrem Rybak ymmärsi, etten tulisi luopumaan aikeistani. Hän tarkasti kokoelmani, ihmetteli sen runsautta ja arvokkuutta, selaili kirjeenvaihtoni muiden museoavustajien kanssa sekä luki kirjoittamani lehtiartikkelit. Siinä jäi meiltä teekin juomatta.

Rybak päätti auttaa minua. Hän antoi minulle joukon neuvoja tilapäisen museon järjestämiseksi, ajoitti osan aineistosta, näytti miten kirjataan oikein museossakävijöiden päivittäinen luku.

— Hyvä on, Rurik. Jatka vain, hän sanoi hyvästellessään. — Puhun Petroskoin Kulttuuriministeriössä puolestasi ja lähetän lähipäivinä autolla muutaman oikean museohyllyn.

Olin kovin onnellinen. Erosimme ystävinä ja samoin ajattelevina.

Työ alkoi luistaa. Olin jatkuvasti juhlatuulella enkä innostuksissani tuntenut edes väsymystä.

Lokakuun 28. päivänä 1967, viikkoa ennen Lokakuun juhlaa, avasin museon ovet yleisölle. Ensimmäisinä siihen tulivat tutustumaan Šoutjärven kyläneuvoston toimeenpanevan komitean jäsenet ja kylän vanhimmat kommunistit. Laitoin näyttelyesineet niin, että niistä muodostui kaksi osastoa. Toisessa esiteltiin vallankumousta edeltävää kautta ja toisessa oli edustettuna nykyaika. Eri näyttelytelineellä oli nähtävissä vepsäläisten ja Šoutjärven asukkaiden sota-ansiot Suuressa Isänmaallisessa sodassa.

Työni ohella olin ehtinyt tehdä museossani uskomattoman paljon, vaikken läheskään kaikkea. Olisi pitänyt laajentaa Neuvostovallan lujittamisesta kertovaa osastoa. Yhteistalouden, teollisuuden ja kulttuurin nykytaso olisi sekin kaivannut laajempaa esittelyä.

Museon avaamisen jälkeen monet Šoutjärveläiset toivat henkilökohtaisia asiapapereitaan, kuten 30-luvun kunniakirjojaan, senaikaisia työkaluja, vanhoja valokuvia ym. Lainaan tässä yhden minulle kalliin lausunnon museon vieraskirjasta: »Olemme Šoutjärven keskikoulun neljännen luokan oppilaita. Näimme museossa paljon muinaisia esineitä, joita esi-isämme olivat käyttäneet. Niistä päätellen ihmisten elämä oli ollut raskasta... Museohuoneet ovat kovin pienet. Museon pitäisi saada suuremmat tilat...»

Silloin oivalsin lasten innostuksen tietävän sitä, että he tahtovat käydä täällä historiantunneilla. Ainakin näin minä sen ymmärsin ja aloin pitää kaikille yläluokille museossa historiantunteja, mutten opettajana vaan oppaana. Tämä lieneekin minkä tahansa museon tarkoitus.

Museoni sijaitsi vilkkaalla paikalla lähellä neuvostotilan toimistoa, jossa työläiset saivat päivittäiset työmääräyksensä. Samassa rakennuksessa myytiin maitoa aamulypsyn jälkeen. Iäkkäämmät työläiset tulivat toimistoon aamuvarhain ja maitoa hakevat naiset sitäkin aikaisemmin. Siinä kukin odotellessaan poikkesi museoon, katseli, ihmetteli ja lähti tyytyväisenä. Ihmiset ymmärsivät museon tarpeellisuuden. Nyt heidän lapsensakin saivat lisää tietoa omasta kansastaan. Erikoisesti museota ihmettelivät ne, jotka eivät olleet uskoneet sinnikkyyteeni ja kärsivällisyyteeni eivätkä haaveeni toteutumiseen. Siinäpä se.

Tämä lämmitti sydäntäni, vaikka pitikin herätä varhain ja palata työstä sitäkin myöhemmin ja valvoa valmistautuessa kyläläisten aamukäynteihin. Ei kannata ihmetellä, että toistan jatkuvasti minun museoni, minun museolleni jne. Alkuvaiheessa muutaman vuoden aikana minulla ei juuri ollut avustajia ja kyläläiset sekä koulun opettajat puhuivat tähän tapaan: — Lähdetään Rjurikin luokse, hänen museoonsa. Erikoisesti se oli vetänyt puoleensa uteliaita lapsia, jotka ostoksilla käydessään pistäytyivät usein sinne. He jättivät salkkunsa ja maitokannunsa käytävälle, ottivat lakin päästään ja lähtivät hiljaa kulkemaan pitkin huoneita kysellen välillä minulta: — Mistä olette tämän saanut? ja osoittivat kangaspuita ja pyysivät näyttämään, miten niillä kudottiin ennen vanhaan. Joskus he viipyivät luonani kovinkin kauan: »Ihanko totta, että pyyheliinoja kudottiin kotona?… Voi kuinka kaunista!» »Mikähän se tämä on?», he kysyivät osoittaen kaulauslautaa.

Haluan mainita uteliaimpien lapsien joukosta Sergeĭ Komljakovin, Nikolaĭ Anušenkovin, Pavel Popovin. He alkoivat toinen toisensa perään tarjota ahkerasti ja myöhemmin kantaa museoon kaikenlaisia vanhanaikaisia esineitä. »Minä voisin tuoda öljylampun», yksi sanoo. »Mummollani on vintillä hiilikoukku aivan samanlainen kuin teillä, mutta kuviot ovat toisenlaiset.» »Ettekö tarvitse vanhaa puukantista kirjaa?»

Oppilaita oppaiksi


Museomme kasvoi jatkuvasti ja tuli tunnetuksi ei ainoastaan Äänisenrannan piirissä ja Karjalassa vaan sen ulkopuolellakin. Vepsäläiseen museoon, toisin sanoen kotiosoitteelleni, alkoi tulla kirjeitä ja paketteja, joten keruuasioitteni lisäksi sain joka päivä käydä postissa hakemassa ja lähettämässä museopostia. Niitä tuli Tarton yliopistosta, kirjailijoilta ja historiantutkijoilta sekä virkaveljiltäni ympäri maata. Kerran museoon kävi tutustumassa suomalainen valtuuskuntakin.

Kävi ilmeiseksi, että tällainen museossakävijöiden määrä vaati avustajia. Luonnollisesti käännyin koulun puoleen. Opettajat suosittelivat minulle oppaiksi yläluokkalaiset Anja Jaršinan, Ljuba Kurganovan sekä Tanja ja Alja Spirkovan. Tytöt paneutuivat työhön suurella innolla ja löysivät tietoja sukulaisistaankin. Alja Spirkova tunsi eräästä valokuvasta vaarinsa Georgiĭ Spirkovin, Šoutjärven ensimmäisen bolševikin. Anja Jaršina näki eräässä kuvassa isänsä kylänsä neuvostotilan alkuvuosien parhaiden traktorinkuljettajien joukossa. Tanja Spirkova luki isänsä nimen vuoden 1969 kylän ansioituneimpien työmiesten kunniataulusta. Tyttöjä katsellessani olin mielissäni. Heidän hymynsä ja loistavat silmänsä olivat minulle parasta kiitosta.

Museon eräässä vieraskirjassa on Anja Jaršinan lausunto, jonka hän kirjoitti keskikoulusta päästyään: »Tuli aika jättää museo. Kaksi vuotta oli kuitenkin pitkä aika, ja saimme täällä tulla tietämään paljon. Ei pidä luulla museotyötä ajan tuhlaamiseksi. Tämän lukijat ymmärtävät varmasti aikanaan asian tärkeyden ja tarpeellisuuden. Heinäkuun 5. päivänä 1978.»

Nyt kun olen kertonut museon vaiheista 15 vuoden ajalta ja olen jo pari vuotta ollut museon palkallisena työntekijänä tehkäämme yhdessä…

Tutustumiskierros vanhaan pirttiin


— Edessämme ovat isot kotitekoiset kangaspuut. Voin näyttää miten niillä tehtiin työtä. Sen vieressä on hevosen länget. Kangaspuiden oikealla puolella kiikkuu vivun nenässä pajunkuoresta punottu kätkyt, värikäs kangasvarjostin ympärillään. Vivun toinen pää on katossa kiinni. Lehmän utareesta on tehty tutti. Tuo puinen pallo on vauvan lelu. Kätkyt sijaitsee leivinuunin vieressä, jonka talonpoika oli itse muurannut. Uunin päällä on pitkävartisia patahankoja. Hyllyillä kupari- ja saviastioita. Nurkassa on pyhäinkuva lampukkoineen. Sen oikealla puolella seisoo lattialla kotitekoinen rautainen päreenpidin. Tästä vasemmalla näemme karkeasta kotikutoisesta palttinasta ommellun liivihameen (sarafanin), tilkkupeitteen, virsut, paimenpillejä, viikatteita, sirppejä, joiden varret ovat hioutuneet pitkäaikaisessa työssä, hevosenkenkiä, suden-, ketun- ja karhunrautoja, amuletteja, kotitekoisia kulkusia, sienien paloittelupadan, pyykinpesutynnyrin. Siinä on suurin osa esivanhempiemme kotitalousesineistä. Kalanpyydykset olivat vepsäläisten suurimpia kalleuksia. Tuossa on omatekoisella lukolla varustettu pyssy, karhuja varten tarkoitettuja luoteja, epätavallisen muotoisia airoja, kirveitä.

Visakoivusta leikattu Äänisen vepsän rantaviivan kartta on ainutlaatuinen. On vaikea kuvitella, miten kalastajat suunnistivat sen avulla huonolla säällä. Hoksaavaisen piti vepsäläisen kalastajan olla liikkuessaan tällainen kartta kourassaan. Kerronpa samalla toisesta yhtä harvinaisesta, mutta painetusta kartasta, jonka vuoden 1978 lopulla toi museoon šoutjärveläinen tietyöläinen Boris Kurganov. Kurganovien suku on muuten hyvin vanha. Heitä oli palvelemassa jo Pietari Suuren laivastossa. Yli 250 vuotta sitten, vuonna 1728 laaditun kartan oli lähettänyt Venäjän Senaattiin erinomainen venäläinen kartanpiirtäjä Ivan Kirillov. Kartan oli hänelle valmistanut muuan Klesnev-niminen upseeri. Siinä Šoutjärven kylä on merkitty karttaan. Se on museon harvinaisimpia ja ainutlaatuisimpia esineitä, joita ei löydy Leningradin yleisen kirjaston [= Saltykovkan?] varastoistakaan.

Nimiä valoon


Erikseen täytyy kertoa museon keruutyöstä, jonka tärkeimpänä osana on vanhojen esineiden, kansanrunouden ja vepsän kielen näytteiden ohella kuuluisien vepsäläisten etsiminen.

Vuosisadan vaihteessa Šoutjärven pitäjässä oli vain muutama koulu eikä lukeneita vepsäläisiä ollut juuri nimeksikään. Suurena tapahtumana oli Šokšun kylästä kotoisin olevan Klavdija Polkinan pääseminen kaksivuotisille opettajakursseille Petroskoihin vuonna 1915. Šokšusta Petroskoihin ei ollut kuin 60 virstaa, mutta ihmisten mielissä ne joskus kasvoivat sadoiksi huonojen teiden takia. Klavdijan lähtö tuntui kyläläisistä kammottavalta. Vuonna 1917 Polkina suoritti menestyksellisesti opettajakurssin ja palasi kotikyläänsä opettajana. Helmikuussa 1918, kun pitäjään pystytettiin neuvostovalta, tuli Klavdija Polkinasta uuden koululaitoksen ensimmäinen opettaja. Pitkäaikaisesta tunnollisesta työstään Klavdija Polkina sai helmikuun 5. päivänä 1949 Leninin kunniamerkin. Hän oli ensimmäinen sillä palkittu vepsäläisnainen.

En voi olla muistamatta Vasiliĭ Kononovia, Toižegen kylästä kotoisin olevaa Karjalan ansioitunutta taiteilijaa ja Venäjän Federaation ansioitunutta taidetyöntekijää. Vasiliĭ Kononov tunsi erinomaisesti vepsäläisen kansanlauluperinteen. Hänen perustamansa kansankuoro on tehnyt Karjalan taidetta tunnetuksi kaukana sen ulkopuolella. Museossamme on aineistoa kuorosta ja sen kehityksestä yli 40 vuoden ajalta. Hänen uskollisuutensa vepsäläistä kansantaidetta kohtaan ja kuoron perustaminen oli minullekin esimerkkinä kansanmuseota järjestäessäni.

Neuvostoliiton sankari Anna Lisicyna tunnetaan myös ympäri maata. Hänestä on kerrottu kirjoissa ja elokuvissa. Hänen nimensä on annettu useille kaduille. Vielä on elossa Annan aikalaisia, jotka muistavat hänet. Olen kääntynyt Anna Lisicynan tunteneiden ihmisten puoleen hänen äidistään ja sisarestaan puhumattakaan. Monet ovat tulleet itse luokseni. Näin olemme saaneet suuren määrän luotettavaa hänen elämästään sekä hänen sankarillisesta kuolemastaan kertovaa aineistoa.

Uusiin suojiin


Tammikuun 1. päivänä 1980 Karjalan kulttuuriministeriön päätöksellä on Šoutjärven kansanmuseosta tullut Karjalan kotiseutumuseon etnografinen osasto. Mel’kinin talo on entisöity ja työt otettu vastaan. Kuitenkin muutto lykkäytyy vielä joksikin aikaa museomme etnografisen luonteen takia. Ennen avaamista on tarkoitus käydä tutustumismatkoilla Leningradin ja Tarton etnografisissa museoissa sekä neuvotella karjalaisten asiantuntijoiden kanssa. Olisi mielenkiintoista tavata Moskovassa asuva vepsäläisistä kertovan akateemisen tutkimuksen tekijä Vladimir Pimenov. Kansanmuseohaaveeni, jolle olen omistanut toistakymmentä vuotta elämästäni, on toteutunut. Olen todella onnellinen siitä.



Suom. T. FLINK