Nuoret miinanraivaajat

Perääntyessään suomalaiset olivat miinoittaneet hyvin monet piirimme paikat viivyttääkseen neuvostojoukkojen hyökkäystä. Erityisen perusteellisesti oli miinoitettu Voznesenjen ja Soutjärven välinen valtatie ja sen varrella olevat tiet ja pellot. Jotta tämä valtava alue olisi saatu vaarattomaksi, vapautetussa Soutjärvessä muodostettiin heti jälleen hallintoelimet ja Osoaviahimin (Neuvostoliiton maanpuolustus- sekä lentokone- ja kemiallisen alan edistämisyhdistys) komitea järjesti miinanraivaajien pikakurssin. Kurssille osallistui 16-18-vuotiaita nuoria, joista suurin osa oli tyttöjä. Opetus tapahtui 7-vuotisen koulun tiloissa. Koulutuksen johtajana oli aliluutnantti Gratšov ja kurssille osallistui jopa 100 henkeä. Nuoret suhtautuivat opiskeluun vakavasti. Opiskelijat ymmärsivät, millainen työ oli heillä edessään. Eihän tästä ammatista ole suotta syntynyt laajasti tunnettu sanonta, että miinanraivaaja erehtyy vain kerran…

Kaikki nuoret valmistuivat kurssilta kiitettävin ja hyvin arvosanoin ja heidät lähetettiin piirin alueen miinanraivaukseen. Tulevien miinanraivaajien koko iso ryhmä jaettiin joukkueisiin. Jokaisessa joukkueessa oli johtaja, ryhmänjohtajat ja lääkintämiehiä. Kaikki nämä valittiin kurssien päästökokeissa parhaiden menestyneiden joukosta. Ensimmäisen joukkueen johtajaksi tuli Anja Kurganova, ryhmänjohtajiksi Muza Kurganova ja Anja Filatova, lääkintämiehiksi Taisija Zaitseva, Tanja Griškina ja muita.

Heti kurssien päättymisen jälkeen he alkoivat käydä vaarallisessa työssään. He lauloivat lempilaulujaan Štšorsista, Tšapajevista ja muista sisällissodan sankareista. Suosittuja lauluja kansamme urotöistä Isänmaallisen sodan aikana nuorisomme ei vielä osannut. Juuri heistä, omista ikätovereistaan, soutjärveläinen runoilija Eduard Bronzov kirjoitti vuosien päästä runon.

Miinanraivaajat

Kulkivat he keväät,
syksyt, kesät
Koiranilmojakin
uhmaten.
Kulkivat sineä taivaan
huomaamatta,
Kuolemaa maan alta
etsien.
Nyt kulkevat he tietään
jaloa
Luo meidän vuosienkin
takaa.
Siis eläkööt he kansan
muistissa
Viel´ vuosia ja
vuosisatoja.

Kahden päivän aikana 26.-27. kesäkuuta 1944 piirimme vapautettiin kokonaan viimeisistä vihollisen sotajoukoista. Juuri nämä pioneerijoukot olivat jääneet miinoittamaan aluetta tarkoituksena pysäyttää joksikin aikaa joukkojemme eteneminen. Joten vastaleivotuille miinanraivaajillemme riitti töitä ja se työ oli äärimmäisen vastuullista. Pieninkin erehdys saattoi johtaa kuolemaan. Mutta nuoret pojat ja tytöt menivät rohkeasti suorittamaan tehtävää, ikään kuin välittämättä vaarasta. Ja tragedia vaani 15-vuotiasta soutjärveläistä Liza Popovaa.

Lizan ystävä Jelena Spirkova on kertonut tästä onnettomuudesta seuraavaa:

”Aamulla lähdimme miinojen raivaukseen rivistössä ja lauloimme yhtä lempilauluistamme. Se tapahtui lähellä Soksua. Liisa kulki vieressäni ja yhtäkkiä sanoi minulle: ”Jokin huolestuttaa minua. En voi selittää, mikä, mutta mieleni on hieman rauhaton.” Minä yritin rohkaista häntä, muka olemme menossa töihin, olemme varovaisia. Tulimme perille ja ryhdyimme työhön. Liza löysi heti tien pientareelta kuulamiinan. Hän alkoi varovasti, kuten oli opetettukin, poistaa maakerrosta sen päältä. Yhtäkkiä kuului räjähdys. Tämän tyypin miinat olivat erittäin salakavalia. Kuulat lensivät joka suuntaan ja yksi niistä osui hänen päähänsä. Hän suoristui heti vaistomaisesti ja juoksi sivuun, mutta siihen tien viereen lyyhistyikin. Jonkin aikaa hän oli vielä elossa. Me sidoimme hänen haavansa ja lähetimme hänet autokyydillä Petroskoin sairaalaan. Sinne hän kuoli. Kaikki me, varsinkin minä, hänen paras ystävänsä, surimme kovasti tätä menetystä.”

Valitettavasti nuorten miinanraivaajien työssä syntyi uhreja myös myöhemmin. Jonkin ajan päästä miinanraivaustyössä kuolivat Klava Štšerbakova Kalajoelta ja Šura Sperkina Kušlegan kylästä. Valja Kemljakova (Lebedeva) Rozmegan kylästä haavoittui kahdesti. Kotikamaralla oli vaarallista kulkea. Ihmiset kuitenkin kulkivat unohtaen vaaran. Elämä pakotti toimittamaan arkiaskareita: käymään halkometsässä ja heinäniityllä, keräämään marjoja ja sieniä, kalastamaan… Missä tahansa paikassa on voinut olla miinoja tai räjähtämättömiä ammuksia. Myös karja astui miinoihin. Ja nuoret miinanraivaajat tutkivat yhä uudestaan maaperää joka paikassa ja tekivät miinoja vaarattomaksi. Johtuen kuitenkin siitä, että nuoria miinanraivaajia oli kuollut ja haavoittunut, heidän työtapaansa muutettiin jonkin verran. Heidän tehtävänään oli nyt paikantaa miina. Sen paikalle oli laitettava pieni punainen lippu ja lähdettävä etsimään seuraavaa. Näitä merkkilippuja seuraten kokeneemmat pioneerit puhdistivat sitten maaston tappavasta vaarasta. Vaarattomaksi tehdyt miinat koottiin yhteen paikkaan, kuoppaan tai ojaan, ja sitten räjäytettiin. Miinoja oli erilaisia, muistaakseni niitä oli kuutta lajia. Jokaisella näistä miinatyypeistä oli omat salakavalat ominaisuuteensa. Tästä johtuen jouduttiin käyttämään myös erilaisia vaarattomaksi tekemisen menetelmiä.

Vihollisen ”tuomiseen” saattoi törmätä mitä yllättävimmissä paikoissa. Erityisen pahasti oli miinoitettu Kakkarovon kylä ja siellä sijainnut vihannesvarasto sekä kylän lähellä sijaitsevat pellot. Sillä alueella työskenteli ensimmäinen pioneerijoukkue, jonka johtajana oli Anja Kurganova (Kuznetsova). Yksi pelto oli osoittautunut olevan niin täynnä miinoja, ettei sinne ollut menemistä. Sen raivaaminen miinoista tavallisella tavalla oli mahdotonta. Silloin päädyttiin käyttämään detonaatiomenetelmää. Muistona siitä ajasta sitä peltoa kutsutaan vielä tänäkin päivänä ”miinapelloksi”.

Kaksi kautta keväästä syksyyn nuoret miinanraivaajat puhdistivat kotikamaraa sodan mustista jäljistä. Erityisen vaikeaa ja, sanoisin, uhkarohkeaa oli heidän työskentelynsä ensimmäisen kauden aikana. Heillä ei ollut edes erityisiä miinanetsijöitä. Voi tietenkin viitata sota-aikaan, olosuhteisiin, joissa kaikki keinot ovat hyviä, kunhan saadaan suoritettua tämä vaarallinen ja riskialtis työ. Pitihän ihmisten todellakin elää ja kulkea omalla maalla, myös kylän ulkopuolella. Mutta silti, miten on voinut lähettää nuoria kokemattomia häthätää koulutettuja poikia ja tyttöjä ilman erikoislaitteita ja -varustusta, joskus jopa ilman kokeneita ohjaajia suorittamaan tätä mitä vaarallisinta tehtävää?

Ne samaiset miinanetsijät tuotiin vasta juuri ennen toisen miinanraivauskauden alkamista. Jos niitä olisi ollut alusta alkaen, ehkä uhreiltakin olisi voitu välttyä. Työt päätettiin ensimmäisen lumikerroksen peitettyä maan.

Voitonpäivän juhlinnan jälkeen maassa ryhdyttiin jälleenrakentamaan tuhottua taloutta. Sadat kaupungit ja tuhannet teollisuuslaitokset ja hiilikaivokset olivat raunioina. Kaikki tämä piti jälleenrakentaa mahdollisimman lyhyessä ajassa. Tarvittiin suuria määriä rakennuspuuta. Sen kuljettaminen Siperiasta oli kannattamatonta ja kuljetusmatka pitkä. Karjala oli lähellä. Nuoret, eiliset miinanraivaajat mukaan lukien, ryhtyivät metsureiksi. Metsänhakkuutyö oli niinä vuosina raskasta. Metsää kaadettiin justeerisahoilla. Ne, jotka ovat joutuneet tekemään sitä työtä, tietävät miltä se tuntuu. Myös helpommat työnvaiheet, kuten oksien karsinta, jota laitettiin tekemään nuoret tytöt ja vanhemman polven naiset, kuluttivat voimia. Kokeilepas heiluttaa raskasta kirvestä kahdeksan, tai enemmänkin, tuntia peräkkäin. Ja mikä oli se ravinto voimien palauttamiseksi? – maitoa ja perunaa. Parhaassa tapauksessa ylimääräinen leipäpala. Mutta ihmiset menivät töihin ja raatoivat, ja kaikkein vähiten he järkeilivät isänmaanrakkaudesta. He vain tiesivät ja ymmärsivät, että on pakko. Ja yrittivät olla masentumatta. Nuoruus näkyi kaikessa: niin työinnossa, siinä, että teki mieli pysyä muiden työtahdissa, kuin myös lauluissa ja leikinlaskussa nuotion äärellä lyhyiden taukojen aikana. Muisteltiin vielä hyvin läheistä menneisyyttä. Niinpä kerran Zina Vaskina (Jeršova) muisteli: ”Kun työskentelimme niiden miinojen parissa, Kaskesojan Nastja Kabakovalla oli päässä silkkihuivi. Yhtäkkiä se alkoi kahista tuulenpuuskaan riepottelemana. Nastja vain luuli, että miina oli alkanut sihistä maassa hänen vieressään ja että kohta se räjähtää. Ja hän antoi koko ryhmälle käskyn: ”Maahan!” Jännitys, joka oli syntynyt räjähdyksen odotuksesta, purkautui yhteiseen naurunremahdukseen.” Niinä hetkinä muisteltiin myös muita hullunkurisia tapauksia, ja joka kerta hellittämättömällä surulla muisteltiin ystäviä, jotka olivat kuolleet miinakentillä tai muissa olosuhteissa.

Ne nuoret pojat ja tytöt olivat kokeneet paljon. He olivat oppineet tuntemaan niin sodan ja siihen liittyneen vihatun miehityksen ankarat murheet, kuin sodanjälkeisten vuosien vaikeudetkin. Melkein kaikki he aloittivat työuransa 15-vuotiaina, kuka kolhoosissa tai metsässä, kuka uitossa. Sukupolvellamme ei ollut aikaa opiskella. Ensin opiskelun oli estänyt sota, sitten sodanjälkeisten vuosien katkeruus. Kaiken tämän he ovat arvokkaasti ja kunnialla kantaneet haurailla harteillaan.

Kuunnelkaamme, mitä on kertonut itsestään ja siitä ajasta Valentina Štšerbakova Kalajoelta. ”Nuoria olimme. Teki mieli käydä tansseissakin ja laulaa ystävättärien kanssa lauluja. Mutta on ikävä muistella sitä: ei ollut mitään jalkaan laitettavaa. Oli vain yhdet vanhat kalossit, ja nekin sidoin nauhoilla, että olisivat pysyneet jalassa. Ei tansseista siis voinut olla puhettakaan. Eikä ollut mitään päälle pantavaakaan. Samat vaatteet laitettiin kasvimaalle ja ihmisten ilmoille mentäessä. Ymmärrystä löytyi kaikilta. Oli ollut sellainen sota, rappio. Mistäpä äitimme olisivat saaneet mitään hankittua. Miinanraivaajakurssit päättyivät juuri 9. toukokuuta, Voitonpäivänä. Tytöt riemastuivat, luulivat, että heidät päästetään heti kotiin. Mutta sotakomissaari sanoi, että sotilailla on vielä paljon keskeneräisiä töitä eivätkä he vielä palaa tänäkään keväänä. Peltoja pitää kuitenkin muokata, kyntää ja kylvää. Mutta läheskään kaikkia miinoja ei ole vielä löydetty. Ja me menimme pelloille korjaamaan sitä karmeaa ”satoa”, jonka perääntyvä vihollinen oli kylvänyt maillemme.”

Näin ollen miinanraivaajaosasto, johon oli määrätty myös Valentina Štšerbakova, ryhtyi työhön. Työ aloitettiin Kakkarovon kylän lähellä sijainneen kolhoosipellon raivauksesta. Heti ensimmäisenä päivänä miinaan astui Valentina Vasiljevnan sukunimikaima Klava Štšerbakova. Häntä lähdettiin viemään hevosrattailla Kalajoen sairaalaan. Jonkin aikaa hän oli tajuissaan eikä ajatellut kuolemaa. Hyppymiina oli silponut hänen molemmat jalkateränsä. Nähtävästi se oli aiheuttanut myös muita vammoja. Pian Klavdia kuoli. Hänen kuolemansa ja sitä ennen jo itse tapaturma olivat kovasti järkyttäneet tyttöjä. Surtiin ja itkettiin aikansa, mutta minkäs sille mahtoi, ja joka aamu lähdettiin taas miinapellolle, joka oli vuosien kuluessa saanut sen nimen, mistä olenkin jo maininnut. Jos päivä sujui ilman tapaturmia, se riittikin kaikille ilonaiheeksi. Kakkarovo oli niinä vuosina melko iso kylä ja tytöt oli majoitettu eri taloihin.

Myös Valentina Feodorova Kaskesjoelta oli saanut kirjallisen kutsun näihin töihin, Hän oli luokkakaverini suomalaisessa koulussa. Me istuimme samassa pulpetissa ja saimme kerran yhdessä kokea Mikko-opettajan karttakeppikuria (Mikko-opettaja sijaisti väliaikaisesti opettajaamme Selmaa). Valentina työskenteli miinakentillä kaksi kautta päivästä päivään. Jumalan ja oman varovaisuutensa ansiosta hän oli jäänyt eloon ja terveeksi.

Seuraavaksi tutustukaamme entisen Kalajoen kylän asukkaan nykyisin Soutjärvellä asuvan A. I. Kottinan kertomukseen, joka julkaistiin Prionežje-lehdessä 25. tammikuuta 1995: ”…Se oli kauheaa aikaa. Hyökätessään sotilaamme pystyivät pysähtymään lepotauoille vain tien keskelle. Kun sotilaat olivat hieman levähtäneet, ensimmäisenä nousi taas seuraava vapaaehtoinen. Usein hän sai jonkin ajan päästä surmansa… Ja kaikki toistui uudestaan. Ne, jotka ovat kävelleet jalkaisin Kaskesojalta Kalajoelle muistavat, että tien varressa oli paljon yksittäisiä hautoja. Vasta vuosikymmenien päästä kaatuneiden jäännökset siirrettiin ja haudattiin veljeshautoihin.

Sotilaiden ja miinanraivaajien lisäksi miinoihin kuoli myös seutumme asukkaita. Ne olivat karmeita näkyjä. Muistan, kuinka paloiksi revittyjen ruumiiden ja likaisten palaneiden haavojen näkeminen ahdisti ihmisten sydänalaa niin, että muutamat pyörtyivät.

Tässä on vain muutamia niiden traagisten tapausten episodeja. Luokkatoveristani Igor Klimovista jäi miinan räjähdyksen jälkeen vain lihan- ja tukanriekaleita. Hänen äitiään talutettiin kainaloista, ja äiti puristi rintaansa vasten esiliinaa, jonka sisällä oli rakkaan poikansa jäännökset. Toinen luokkatoverini, Valentin Kuzmin, oli palaamassa kotiin Kakkarovoon koulupäivän jälkeen. Ne olivat nälkävuosia. Poika ei pystynyt vastustamaan kiusausta ja laskeutui tienvarressa olevaan ojaan syömään vadelmia. Ja astui miinaan… Hän kuoli sillä paikalla. Vadelmia oli sinä vuonna paljon. Ihmiset eivät kuitenkaan uskaltaneet poimia niitä, riskeerata omaa elämäänsä.

Praskovja Mironova, ystävättäreni äiti, astui panssarimiinaan. Tai oikeastaan naisen taluttama hevonen hipaisi miinaa takajalallaan. Eläin repeytyi kahtia. Nainen oli puolestaan kauttaaltaan täynnä repimähaavoja. Valitettavasti hän ei onnistunut jäämään eloon, vaan kuoli aamuyöllä kauheissa tuskissa.

Kerran Kakkarovossa kuului kauhea räjähdys. Me, Kaskesojan lapset, olimme menossa siihen kylään ja meidät kohtasi karmea näky: ensimmäisen talon ikkunan alla makasi kolme ruumista, kolme naapurinaista, jotka olivat kokoontuneet ulkona juttelemaan, ja yhden naisen poika. Voisi tuoda esille myös lukuisia muita vastaavien tapausten kuvauksia, mutta uskon, että nämäkin riittävät antamaan havainnollisen käsityksen siitä ajasta. Ikäpolveni Kalajoen asukkaat muistavat hyvin sen ajan ja pystyvät kertomaan muitakin vastaavia tarinoita.”

Vaikka pioneerit etsivät kuinka tarkasti miinoja ja purkivat niitä, joitakin miinoja oli silti jäänyt lymyilemään maahan ja odottamaan mustan hetkensä koittavan. Myös luokkatoverini Venja Lavruškin Kukagd´in (Volodarskogo) kylästä oli astunut miinan ja jäänyt koko lopuksi iäkseen invalidiksi. Mieleeni on jäänyt, kuinka suomalaisessa koulussa opettaja oli rangaissut häntä ennen ensimmäisen tunnin alkua. Ensin opettaja oli järjestänyt hänelle ankaran kuulustelun koko luokan läsnäollessa, sitten vienyt hänet opettajainhuoneeseen, joka sijaitsi luokan vieressä peiliovien takana, ja hakannut hänet karttakepillä. Veniaminin koko ”rikkomus” oli siinä, että edellisenä päivänä hänellä oli särkenyt hammasta eikä hän ollut tullut kouluun.

Miinanraivauksen jälkeen maahan jääneet miinat olivat vahingoittaneet myös muita ikätovereittamme, kuten Maria Ijudinaa Kaskesojalta, Nikolai Grininiä Vuori-Soutjärveltä ja muita. Nikolai on muutamaa vuotta minua vanhempi ja, kuten sain myöhemmin tietää, hän oli ollut jatkuvasti yhteydessä maan alla toimineisiin partisaaneihin, jotka piileskelivät Dmitri Tutšinin ja tämän vaimon Maria Mihailovnan talossa. Itse Dmitri Jegorovitš oli partisaanipäällystön toimeksiannosta suostunut ”palvelemaan” suomalaisia kylänvanhimman tehtävässä. Parempaa suojaa partisaaneille ei olisi voinut ollakaan. Tutšinien talo sijaitsi Kalin-saarella, joka kuului Vuori-Soutjärven kylään.

Siirtykäämme kuitenkin soutjärveläisen Valentina Komljakovan, kotoisin Rozmegan kylästä, muistelmiin.

”Sodan jälkeen”, hän kertoo, ”meidät, nuoret tytöt, kutsuttiin lyhyelle miinanraivauskurssille. Opiskelimme sillä ainoastaan kuukauden Soutjärven seitsenvuotisen koulun tiloissa. Olin silloin 16-vuotias. Koulutuksen jälkeen meidät lähetettiin raivaamaan lähiseutuamme miinoista. Aloitimme Kakkarovan kylästä. Sen pellot olivat kirjaimellisesti täynnä miinoja. Joukkueessamme oli 22 henkeä. Heti ensimmäisenä päivänä minä haavoituin, onneksi lievästi.

Vuonna 1946 meidät lähetettiin Soksun ja Ruisjärven suunnalle. Tätä vaarallista työtä riitti vielä seuraaviksikin vuosiksi. Vuonna 1947 minut lähetettiin Kalevalan (silloin Uhtuan) piirikeskukseen, Uhtuan kylään. Siellä haavoituin toistamiseen. Vamma osoittautui vakavammaksi ja vietin kaksi kuukautta sairaalassa. Toipumisen jälkeen palasin kotiin vanhempieni luo ja vuoden ajan en ollut vammautumisen takia töissä. Vuonna 1946 minut palkittiin Erinomainen miinanraivaaja -rintamerkillä.”

Jokaiset tällaisista niiden tapahtumien silminnäkijöiden muistelmista tuovat omat lisäpiirtonsa yleiseen tapahtumakuvaan. Seuraavaksi Soutjärvellä syntyisin olevan Jevgenia Mjakishevan (Virolaisen) muistelmia:

”Muistan hyvin, kuinka me, nuoret tytöt ja pojat, suhtauduimme vakavasti miinanraivaajakurssin kolmen kuukauden opetusohjelman omaksumiseen. Meidän piti oppia koko aineisto, käytännön harjoitukset mukaan lukien, yhdessä kuukaudessa.

Valmistuimme kurssilta heinäkuussa 1944. Meidät jaettiin joukkueisiin. Ainoastaan tytöistä koostunut 30 hengen joukkueemme määrättiin Soutjärven-Kalajoen alueen miinanraivaukseen. Osastomme tukikohta sijaitsi Kakkorovon kylässä Suotjäven ja Kalajoen välillä. Minut määrättiin joukkueen johtajaksi. Joukkueessa oli neljä ryhmää, joita johtivat Muza Kurganova ja Nina Žerebtsova, sairaanhoitajina olivat Tanja Zaitseva ja Tanja Griškina. Miinoja oli jopa kuutta eri lajia: panssarimiinat T-36, saksalaiset hyppymiinat (S-miina), valurautaiset sirpalemiinat, vaajamiinat ja muovimiinat, joita kutsuttiin saippuarasioiksi. Runsaasti oli PMD-6-jalkaväkimiinoja. Oli myös yllätysmiinoja ja kuulamiinoja. Kaikilla niillä oli omat erikoisuutensa, mikä vaikeutti työtä.

Asuimme kolmessa talossa, kymmenen henkeä jokaisessa talossa. Lähdimme kentälle varhain aamulla ja työskentelimme koko valoisan ajan. Työ oli kuluttavaa, mutta kukaan ei valittanut väsymystä. Aamulla, ennen kuin ryhdyttiin seuraavan maa-alueen miinanraivaukseen, järjestäydyimme riviin kylän laidalla. Tarkistimme valmiuden ja ryhdyimme tutkimaan maata niin sanotulla miinaharavalla 10 senttimetrin välein, eli käytännössä tutkimme kyseisen maa-alan kauttaaltaan. Heti kun miina löytyi, laitoimme siihen paikkaan lipun ja jatkoimme matkaa. Työpäivän lopussa muutama henkilö joukkueen johtajan johdolla puhdisti miinat maasta ja räjäytti koko sen päivän «sadon» aikatulilangan ja tulilankanallien avulla.

Miinanraivauskausi alkoi huhtikuussa ja jatkui myöhäissyksyyn saakka, siihen asti kunnes maa peittyi lumeen.

Olin 17-vuotias kun sota alkoi. Muiden tyttöjen tavoin minut mobilisoitiin puolustustöihin Karjalan rintaman linjalle. Kaivoimme taisteluhautoja ja suojia, teimme panssariestekaivantoja, rakensimme korsuja ja hakkasimme puita näitä rakennelmia varten. Kaikki tehtiin kasin, työ oli erittäin raskasta. Terveyteni petti ja minut vietiin vertavuotavana sotasairaalaan. Tarvittiin verensiirtoa. Onneksi äitini asui lähellä ja luovutti minua varten verta.

Sota jätti maankamaraamme monia arpia: kaivantoja, taisteluhautoja, pommien ja ammusten, mutta sitäkin enemmän naamioitujen miinojen jättämiä räjähdyskuoppia. Niinpä alkoi sodan toinen vaihe, miinojen purkaminen. Maa odotti rakentajaa ja kyntäjää. Miinarintamalle astuivat nuorisoliittolaiset. Tasavallan hallitus järjesti muutamissa piireissä miinanraivaajien kurssit. Valmistuttuamme niistä harteillemme lankesi hyvin vaikea ja vastuullinen tehtävä. Miinanraivaustekniikka oli kaukana huipusta, mikä lisäsi työn riskiä. Ystävättäreni kuoli. Minä sain ruhjevamman, joka heikensi pysyvästi kuuloni ja jonka takia olen koko ikäni kärsinyt päänsäryistä. Minulle on tehty neljä ruokatorvileikkausta. Nyt olen 2. luokan invalidi. Kirjoitan näitä muistelmia kyynelet silmissä. Ei ole helppoa muistella sitä menetysten ja puutteen aikaa.”

Tämä sota- ja työveteraanin Aleksandra Beljavskajan kirje on julkaistu kokonaan Prionežje-lehdessä 21.kesäkuuta 1992. Karjalais-suomalaisen neuvostotasavallan ansioitunut lääkäri Baranov, jonka nimeä kantaa tänään Tasavallan sairaalamme. on kirjoittanut Leninskoje znamja -lehdessä syksyllä 1945 nuoresta miinanraivaajasta Nadja Trifonovasta seuraavaa:

”Nadja Trifonova työskenteli miinanraivauksessa Soutjärven piirissä. 27 elokuuta 1945 hän astui miinaan, jolloin sirpaleita osui hänen päähänsä. Syyskuun 1. päivänä haavoittunut tuotiin tajuttomana Petroskoin kirurgiseen sairaalaan. Potilaan tila näytti toivottomalta. Sirpaleet olivat murtaneet pääkallon ja osa ydintä oli pudonnut ulos. Muutaman päivän potilaalla oli korkea kuume. Yleisvointi oli huono, mikä esti suorittamasta leikkausta.

4. syyskuuta tein vaikean leikkauksen, jonka tarkoituksena oli poistaa metalli- ja luunsirpaleet kallo-ontelosta. Ensimmäiset päivät leikkauksen jälkeen potilas oli edelleen tajuttomassa tilassa ja vasta 10. syyskuuta hän alkoi osoittaa ensimmäisiä tajunnan merkkejä. Kuun loppuun mennessä haava umpeutui täysin ja potilas alkoi kävellä.”

Lokakuussa 1944 miinanraivausalueen päällikkö aliluutnantti Gratšov ja Osoaviahimin piirikomitean puheenjohtaja Kalmykov esittivät palkittavaksi monia nuoria miinanraivaajia: Elizaveta Šišovaa, Muza Kurganovaa, joka oli ryhmänjohtajana, Tatjana Griškinaa, Jevgenija Mjakiševaa, Taisija Mikkojevaa ynnä muita. Erinomainen miinanraivaaja -rintamerkillä palkittiin Maria Trifonova, Olga Ganina, Klavdia Jemeljanova, Valentina Lebedeva. Kaikki edellä mainitut sukunimet ovat tyttönimiä.

Siitä ajasta on kulunut lähes 60 vuotta. Kaikki he ovat vanhentuneet. Heidän lapsensa ovat kasvaneet aikuisiksi, nyt varttuvat lastenlapset. Jotkut heistä ovat muuttaneet muualle Venäjälle, muutamat jopa ulkomaille. Entisille miinanraivaajille muistuu silti tuon tuostakin mieleen oma nuoruutensa. Sitä ei voi sanoa onnelliseksi. Mutta eihän kukaan ole julistanut, että oikea onni tarkoittaisi vain rauhaa ja hyvinvointia. He ovat täyttäneet pyhän tehtävänsä, jotta heidän lapsensa ja lapsenlapsensa voisivat rauhassa elää, työskennellä ja toteuttaa unelmiaan. Eikö tämä ole onnea? Olkoon, että se nuoruus olikin vaikeaa, joskus traagistakin, mutta eihän kohtaloa valita. Tärkeintä on, että ihminen kulkee elämäntaipaleensa arvokkaasti. Ja sen he ovat tehneet.

Marraskuun 27. päivänä 1993 Soutjärvellä järjestettiin juhlatilaisuus, jossa paljastettiin entisille miinanraivaajille omistettu muistolaatta. Laatta sijaitsee koulun seinässä, sen saman rakennuksen seinässä, jossa miinanraivaajat saivat kurssimuotoista koulutusta. Sen mieleenpainuvan tapahtuman aloitteentekijänä on ollut tämän kirjan kirjoittaja. Juhlan järjestäminen ei olisi kuitenkaan onnistunut ilman kansalaispiirien, paikallisen hallinnon ja kulttuuritalon työntekijöiden tukea. Tärkeintä kuitenkin on, että nyt jokainen kylämme varttuva asukas ja vieraat saavat tietää, että juuri tästä paikasta nuoret miinanraivaajat lähtivät levottomina vuoden 1944 kesäpäivinä kotiseutulakeuksille puhdistaakseen ikivanhan historiallisen maankamaramme vihollissaastasta.

Muistolaatan paljastaminen sujui järjestyneesti ja jäi ihmisten mieleen. Laatan paljastamiseen oli kutsuttu ja saapunut entisiä miinanraivaajia Petroskoista ja Vepsän volostimme isoista ja pienistä kylistä. Tässä tilaisuudessa olivat aktiivisesti ja kiinnostuneesti mukana koulun opettajat ja oppilaat. Juhlatilaisuus päättyi suureen konserttiin kulttuuritalossa. Veteraanien kunniaksi esitettiin hyvä konsertti ja järjestettiin teenjuontitilaisuus, jonka aikana muisteltiin taakse jäänyttä aikaa teekupin ääressä. Ankarien päivien ja koettelemusten aikaisten vanhojen ystävien tapaaminen oli liikuttava. Monet eivät peitelleet kyyneleitään, eikä niissä ollutkaan mitään paheksuttavaa. Niin monta tietä oli kuljettu yhdessä, niin paljon koettu… Kaiken lisäksi se oli heidän nuoruuttaan. Oli se hyvä tai huono, eihän sitä kahdesti anneta. Soutjärveläiset ja kaikki juhlallisuuksien osallistujat olivat kiitollisia Kalajoen kaivoksen johtokunnalle, joka oli ilmaiseksi valmistanut kyseisen muistolaatan.

Kertomukseni sodan päivistä, seutumme miehityksestä ja miinanraivaaja-sankareista lähestyy loppuaan. En tiedä, olenko onnistunut välittämään edes pienen osan sitä mielenliikutusta ja muistoa, joista mieleni on täyttynyt kaikki nämä vuodet aina kun olen muistellut kadotetun lapsuutemme aikaa. Lapset sodan jaloissa ovat erikoisia lapsia. Usein patruunat ja ammutut hylsyt korvasivat heille lelut ja piilosilla olemisen sijaan he joutuivat piiloutumaan milloin kylänvanhimman tai komendantin pelottavilta huudahduksilta milloin koulunopettajan rangaistuksilta.

Kaskeojan kylämme oli, sanoisin, erikoisasemassa. Petroskoin ja Voznesenjen välillä kulkevan valtatien varrella sijaitsevia kyliämme myöten kulki rintama. Jokainen eletty päivä oli jännityksen ja huolien päivä. Suurimmalla osalla meistä isät ja isoveljet joko kaatuivat sodan rintamilla tai hävisivät sodan myrskyissä kadoten jäljettömiin. Äitimme raatoivat koko elämänsä kolhooseissa ilman palkkaa, ilman lomaa ja tavattoman raskaissa töissä ja huolissa kestäneet miehitysvuosien kaikki murheet kasvattaakseen meidät ja antaakseen meille oikean elämänsuunnan. Ei maailmasta löydy varmaan sellaisia sanoja, jotka auttaisivat ilmaisemaan kaiken rakkautemme heitä kohtaan ja ikuisen kiitollisuutemme heille.

Kun sota päättyi, ihmisissä heräsi toivo paremmasta elämästä. Sepäs ei käynytkään niin vain. Palasivat kolhoosit ja niiden mukana myös entiset kolhoosikäytännöt. Ymmärrän, että valtion ja kaikkien ihmisten oli vaikeaa. Ympärillä oli sekasortoa ja rappiota. Maaseutua alettiin vielä pahemmin kuristaa erilaisilla veroilla. Lyhytnäköinen maatalouspolitiikka alkoi johtaa siihen, että nuoremmat ihmiset muuttivat keinolla millä tahansa pois kylistään ja matkustivat kaupunkeihin paremman elämän perässä. Minäkin jouduin menemään opiskelemaan Petroskoihin. Maistoin ammattikoulun jälkeen kaupunkilaisleipää, mutta pian kotiseutu kutsui minut takaisin. Sellainen oli näköjään elämäntehtäväni. Maaseutu- ja varsinkin kolhoosielämä oli edelleen ilotonta. Siitä elämästä on sepitetty paljon kupletteja, sananparsia ja osuvia sanontoja. Mieleeni on jäänyt niiltä ajoilta seuraava kupletti:

Kolhoosiin menin
Tyllihame päällä
Kolhoosista lähdin
Vain paljaat jalat alla.

Sodanjälkeisestä maaseudusta kirjoittaminen on kuitenkin erillinen aihe. Ehkä ajan kanssa yritän kirjoittaa muistelmani myös siitä.

Älköön vain lukija ajatelko, että sukupolvemme on niiden kaikkien olosuhteiden vaikutuksesta, joista olen kertonut tässä kirjasessa, kasvanut synkiksi ja elämän iloista paitsi jääneiksi ihmisiksi. Ehdottomasti ei. Juuri päinvastoin. Koettuamme kasvoillamme niin sotatulipalojen kajastuksen kuin voiton ilotulistuksen juhlallisen kajon, opimme vieläkin herkemmin arvostamaan ja ymmärtämään ihmishyvyyttä, iloitsemaan menestyksistä ja onnistumisista, olivat ne paikallisluonteisia tai koko maata koskevia. Henkilökohtaisesti en voi tänään olla iloitsematta siitä, että tämänpäiväisellä kansallisuuspolitiikallamme on tarkka ja oikea suunta. On ilahduttavaa, että se ei johda kansojemme eristyneisyyteen, vaan antaa mahdollisuuden, niiden yhteisyyden tuntien, kehittää ja kartuttaa omia perinteitä ja kulttuuria ajan vaatimusten mukaisesti.

Tänä päivänä Soutjärvellä, Vepsän volostin hallinnollisessa keskuksessa, on kolme kuoroa! Kylässä toimii vepsäläinen kansankuoro, sota- ja työveteraanien kuoro sekä koulun yhteydessä toimiva lasten vepsäläinen kuoro. Näiden kuorojen jäsenistä voi sanoa vain, että he ovat harrastukselleen omistautuneista ihmisiä, sydämellisiä ja vastuuntuntoisia kaikessa.

Vepsäläisen etnografisen museon viereen pystytettiin vuonna 1975 Karjalan ASNT:n Kulttuuriministeriön määräyksellä Tutšinien talo. Talo siirrettiin sinne naapurikylästä, Vuori-Soutjärveltä, missä nimenomaan siinä talossa sijaitsi partisaaniliikkeen esikunta. Kaikesta tästä on kerrottu mielenkiintoisesti ja seikkaperäisesti karjalaisen kirjailijamme Oleg Tihonovin kirjassa ”Operaatio tyhjiössä”. Tutšinien talon memoriaalimuseossa on myös paljon kävijöitä. Ihmiset tutkivat tarkasti talon sisustusta, joka on säilytetty samanlaisena, kuin se on ollut talon isäntien maanalaisen toiminnan aikana, ja kuuntelevat mielellään oppaan kertomuksia niistä sankarillisista päivistä ja tapahtumista.

Soutjärvellä käy turisteja maamme eri kolkista. Tutustuessaan kylämme nähtävyyksiin, sen elämään ja arkeen, he käyvät myös kylän keskustassa sijaitsevalla veljeshaudalla, johon on haudattu 45 soturia, jotka kuolivat vapauttaessaan kansallisen volostimme kyliä. Kylän asukkaat vaalivat tarkasti ja pitävät asianmukaisessa kunnossa tätä heille pyhää paikkaa.

Museossa säilytetään monia kirjeitä ihmisiltä, joiden lähisukulaiset on haudattu paljon kärsineelle seudullemme. Kirjeiden kirjoittajien sukulaisten hautapaikat on saatu tarkasti selville asiakirjojen avulla. Tässä esimerkiksi ote Maria Aleksandrovna Lebedevan Valeri Aleksandrovitš Lebedevin, s. 1913, äidin kirjeestä. Valeri Lebedev kaatui täällä ja on haudattu veljeshautaan: ”Poikani lähti rintamalle vapaaehtoisena heti sodan ensimmäisinä päivinä. Hän oli haavoittunut useamman kerran. 26. toukokuuta, kuten hiljattain selvisi, vihollisen luoti katkaisi hänen elämänsä ja menetin rakkaan poikani…”

M. I. Galuškina Tjumenin alueen Ala-Tavdan piirin Veližanyn kylästä on kirjoittanut seuraavaa: ”Mieheni kaatui Soutjärven kylän vapautustaisteluissa. Olen kovin kiitollinen teille, ettette unohda Andrei Jakovlevitšiani, joka kaatui kylänne puolesta käydyssä taistelussa. Hän oli syntynyt vuonna 1914. Olen kirjoittanut lapsilleni, Jekaterina-tyttärelle, joka työskentelee Valko-Venäjällä opettajana, ja Šurik-pojalle Uljanovskin alueelle heidän isästään. Mieltäni lämmittää nyt, että he tietävät isänsä sankarikuolemasta ja missä lepää hänen tomunsa. Uskon, että hekin matkustavat myöhemmin kumartamaan tälle veljeshaudalle.”

Kesällä 1990 Soutjärvellä pidettiin entisten miinanraivaajien tapaaminen. Pioneeriveteraanien ensimmäisenä toiveena oli käydä taistelutoverinsa Jelizaveta Popovan haudalla yleisellä hautausmaalla. Lizan elämä katkesi aivan alussa, juuri silloin kun ihmiselle alkavat avautua kaikki elämäntiensä. Hän kuoli 16-vuotiaana täyttäessään sotilaallista kansalaisvelvollisuuttaan. Hautausmaalla pidettiin lyhyt kokous. Veteraanit laskivat hänen haudalleen kukkia. Siinä hiljaisuudessa jokaiselle heistä muistuivat mieleen ne päivät, kun he tovereiden ja ystävien kanssa kulkivat monia kilometrejä kotiseudun kamaralla, vapauttaen sitä tappavasta lastista.

Kulttuuritalon luona juhla oli samaan aikaan täydessä vauhdissa. Juhlaan saapuneet sotilaat pystyttivät teltan ja kenttäkeittiöstä, missä häärivät kokeneet keittäjät, alkoi levitä herkullista ja täyttävää puuron tuoksua.

Ruokalan työntekijät olivat paistaneet vepsäläisiä karjalanpiirakoita, rahkapiiraita ja kalakukkoja… Pioneeriveteraanit ja kaikki tämän tapaamisen osallistujat tunsivat olonsa kotoisaksi. Tällaisessa tapaamisen ilmapiirissä keskustelutkin olivat erityisen luottamuksellisia ja mieleenpainuvia. Luoden katseensa niihin kaukaisiin vuosiin, monet veteraanit ihmettelivät, miten he, niin nuoret ja kokemattomat, onnistuivat suorittamaan niin vakavan ja laajamittaisen tehtävän. Valtavaksi suruksi, uhreilta ei kuitenkaan pystytty välttymään.

Tapaamisessa ei ollut välinpitämättömiä. Veteraanit kiittelivät lämpimästi järjestäjiä kutsusta ja kohtaamisten ilosta. Erityisen paljon lämpimiä sanoja oli osoitettu Soutjärven kuoron veteraaneille. Kuoro oli luonut lauluillaan juhlatunnelmaa koko päivän ajan.

Jäljennös
Todistus nro 30 (?)

Todistus on annettu kansalainen Raktšejevalle Vera Pavlovnalle, s. 1927, siitä, että hän on käynyt Karjalais-suomalaisen SNT:n Osoaviahimin Keskusneuvoston järjestämät 300 tunnin ohjelman mukaiset miinanraivaus- ja sotasaaliskeräyskurssit.
Mikä täten oikeaksi todistetaan
Peruste: 6. Kesäkuuta 1945 päivätty akti

Petroskoissa,
6. kesäkuuta 1945

KARJALAIS-SUOMALAISEN SNT:N
OSOAVIAHIMIN KESKUSNEUVOSTON
VARAPUHEENJOHTAJA: -
(TURKOV)

K-SSNT:N
OSOAVIAHIMIN KESKUSNEUVOSTON
SOTILAALLISEN KOULUTUKSEN
OSASTON PÄÄLLIKKÖ: -
(VELIKANOV)


Palkittavien Soutjärven piirin joukkueen miinanraivaajien LUETTELO