Punalippu 2, 1989

Kiinnostukseni taustat

Rjurik Lonin, syntynyt 1930 Kaskesojan kylässä, on lapsuudestaan asti rakastanut kansanperinnettä. Hän on vain tavallinen työkaluseppä, mutta hän on saanut aikaan ainutlaatuisen kansanmuseon ja alkanut opettaa Šoutjärven koulussa vepsän puhekieltä. Hän haluaa, että vepsäläiset olisivat kansa eikä mikään kuoleva heimo.

Lonin on jo eläkkeellä, mutta jatkaa kansansa valistusta ja lisäksi laulaa vepsäläisessä kansankuorossa, kirjoittelee runoja ja maalaa tauluja. Karjala-kustantamossa odottaa julkaisuvuoroaan hänen toimittamansa kansanrunouskokoelma.

En tiedä toisista, mutta minusta on hauskaa muistella lapsuusvuosia. Alan siitä ajasta, kun minussa syntyi kiinnostus kansanperinnettä kohtaan ja jolle olen jälkeenpäin omistanut elämäni. Ne olivat niitä routavuosia, jolloin maassamme riehui sota. Ei se jättänyt rauhaan minunkaan kotiseutuani. Kaskesojan kylä, jossa asuin tuolloin äitini ja pikkuveljeni kanssa, oli lentopommien ja tykinammusten räjähdyskuoppia täynnä. Yksi ammuksista oli osunut jopa hautausmaahan, isoäitini haudan viereen, ikään kuin jokin paha henki olisi näin omituisella tavalla kuuluttanut vainajille sodan ja muukalaisten tulon.

Rakennukset eivät olleet kuitenkaan pahemmin vaurioituneet, ainoastaan naapurin sauna ja kolhoosin riihi tuhoutuivat, jossa mylläkässä kuoli kaksi ihmistä. Riihi oli muuten ollut perheemme entistä omaisuutta. Se oli rakennettu isoisäni vanhasta talosta. Kun 1930 kyläämme perustettiin kolhoosi, riihi takavarikoitiin ilman mitään korvausta, ja nyt se sitten paloi.

Vasta kun rintamalinja oli siirtynyt jonnekin Syvärin taakse, tuli kyläämme hiljaisuus. Vain joskus taivaalle ilmaantui neuvostoliittolaisia lentokoneita jättäen jälkeensä kiemuraisia savujuovia. Ne muistuttivat piirrettyä tekstiä, jonka salaperäisiä sanoja me, pikkupojat, yritimme arvailla olettaen, että ne on tarkoitettu tervehdykseksi miehitetyn alueen ihmisille.

Kaskesoja sijaitsee Äänisen rannalla, 25 kilometriä Šoutjärvestä. Paikka on erittäin kaunis kesällä. Ennen sotaa täällä kävi lomailemassa petroskoilaisia ja lapsille järjestettiin pioneerileirejä. Suosituin kisojen ja juhlien viettopaikka oli ns. Kappelikenttä (Časoun pöud), joka sijaitsi vastapäätä kirkkoa. Mutta nyt ei ihmisiä enää juuri näkynyt.

Iltaisin, etenkin talvella, naiset kerääntyivät värttinöineen johonkin taloon kehräämään lankaa ja juttelemaan. He pyysivät usein äitiäni povaamaan korpeista heidän sodassa olevien miestensä tai poikiensa kohtaloa. He uskoivat povaukseen ja siihen, mitä äitini heille puhui, vaikka hän ei ollutkaan mikään ammattipovaaja.

Usein meillä vietti iltoja naapurimme Anja Lonina, pienikokoinen, reipas kolmikymmenvuotias nainen, jota nimi vepsäksi oli Anja Mikitahn’e. Hän oli taitava kirjailemaan käsipaikkoja ja laulamaan kansanlauluja, etenkin venäläisiä. Ne olivat peräisin niiltä ajoilta, kun vepsäläiset oli pakotettu käymään ansiotöissä venäläisten alueilla. Vaikka monikaan ei osannut venäjää, lauluja silti opittiin ja sitä tietä ne kulkeutuivat vepsäläiskyliin. Anjalla oli kaunis ääni. Kaikki illanistujaisiin kokoontuneet kuuntelivat häntä liikuttuneena, vaikka silti pelättiin, että joku suomalaisista sotilaista saattaa kuulla, että pirtissämme lauletaan venäjäksi. Tuolloin oli venäjän kieli kielletty kylissämme.

Ehkä juuri tuon viehättävän naisen lauluista saikin alkuunsa kiinnostukseni kansanlauluun. Kerran pelatessani hippaa serkkuni Ženjan kanssa sanoin hänelle:

Ruvetaan kirjoittamaan muistiin venäläisiä kansanlauluja. Olethan kuullut kuinka kauniisti Anja-täti niitä laulaa.

Mutta sehän on vaarallista, Ženja katsoi minua pelokkaana. — Oletko jo unohtanut, kun opettaja löi sinua päähän metrin pituisella karttakepillä ainoastaan siitä, että kuiskuttelit tunnilla Valjan kanssa?

Kyllä muistan, kun silmissäni aivan musteni. Mutta nythän meitä opettaa Selma. Ei hän ole niin häijy kuin Mikko, vaikka joskus tukistaakin oppilaitaan.

Olimme Ženjan kanssa samalla luokalla ja meillä oli yhteisiä harrastuksia, kuten urheilu. Osallistuimme muun muassa hiihtokilpailuihin, joissa kumpikin saimme Hopea- ja Kultalapio-rintamerkin.

Päivä oli lämmin ja kirkas. Yhtäkkiä ties mistä taivaalle ilmaantui synkkä pilvi ja alkoi sataa kuin saavista kaataen. Me juoksimme suojaan laulellen:

Seuraavana päivänä me hankimme muutaman vihkon, teimme niistä kaksi albumia ja aloimme tallettaa lauluja kiertäen iltaisin talosta taloon. Joka kerta varoitimme isäntäväkeä, ettei missään nimessä kertoisi suomalaisille meidän harrastuksestamme.

Olimme keränneet jo runsaan sadon, kun yhtäkkiä tapahtui suuri onnettomuus: lasten varomattomuudesta syttyi tulipalo, jossa tuhoutui kolme taloa, myös Anja Loninan talo, ja sen mukana kaikki meidän muistiinpanomme. Minä en kuitenkaan luopunut aikeistani.

Täytettyäni 16 vuotta matkustin heti sodan jälkeen Petroskoihin ammattikouluun. Hankin uuden albumin ja aloin jälleen kerätä kansanperinnettä. Sen lisäksi kirjoitin muistiin lukuisia taistelulauluja ja ammattisäveltäjien lauluja.

Nyt kun juhlapäivinä kokoonnumme sukulaisten kanssa yhteen, otamme esille tämän vanhan albumin omatekoisissa verkakansissa ja laulamme kaikki tutuimmat laulut. Siinä palautuvat mieleeni ne sota-ajan illat, jolloin naapurimme Anja Lonina lauloi kyläläisille kauniin heleällä äänellä venäläisiä kansanlauluja. Silloin vain eivät kaikki ymmärtäneet niiden sisältöä. Nyt on eri asia, kun kylässä ja jopa samassa perheessä on eri kansallisuuksien edustajia ja venäjä on yleiskieli.

Venäläinen kulttuuri on ammoisista ajoista vaikuttanut vepsäläiseen kulttuuriin ja näin ollen jättänyt siihen lähtemättömän jäljen. Muistan isoäidin laulaneen minulle lapsuudessani eeppisiä lauluja vepsäksi. Nyt voin sanoa, että niissä, samoin kuin monissa hänen kertomissaan tarinoissa, oli melkoisesti venäläistä vaikutusta.

Mutta vepsäläisyydelläkin on ollut oma vaikutuksensa venäläiseen kulttuuriin ja historiaan (tarkoitan tässä Pohjois-Venäjää). Siitä on hurjasti aikaa, kun ajoin ensi kertaa linja-autolla Petroskoista Voznesen’jeen. Vierelläni istui vanha mies Kalajoelta. Koko matkan hän kertoi erilaisia tarinoita. Kun bussi pysähtyi Petäjäselän kohdalle, mies sanoi, että vaikka kylässä asuukin nykyään vain venäläisiä, ovat vepsäläiset sen perustaneet. Sen alkuperäinen nimikin on Pedaisel’g. Myös Latva on vepsäläisten perustama kylä, mies jatkoi.

Tästä matkasta syntyi minun kiinnostukseni paikannimistöä kohtaan.

Kerran päähäni pälkähti ajatus: otanpa ja kirjoitan muutaman säkeen vepsäksi. Lähetin sepitelmäni Leninskaja pravda -lehteen. Sieltä tuli vastaus, jossa kehotettiin näyttämään runoni Tiedeakatemian tutkijalle, tohtori Viktor Jevsejeville. Hän antoi niistä hyvin myönteisen lausunnon, mutta sanoi kuitenkin, että olisi parempi, jos ryhtyisin vakavasti kansanrunouden keruuseen. Näin minusta tuli Tiedeakatemian avustaja varsinaisen leipätyöni ohella.

Asuin tuolloin Petroskoissa, työskentelin autokorjaamossa ja olin vielä poikamies. Vapaa-aikanani kiertelin entisiä perukkalaisiani, jotka olivat syystä tai toisesta muuttaneet kaupunkiin.

Vuonna 1957 tapasin ensimmäistä kertaa kansanperinteen tuntijan, Šoutjärven kuoron perustajan Vasiliĭ Kononovin. Kun tulin hänen luokseen, kysyin heti ilman mitään esipuheita, tietääkö hän vepsäläisiä tarinoita. Hän katsoi minua ihmeissään ja kysyi, kuka minä olen ja mikä on ammattini. Kuultuaan vastaukseni Kononov pyysi ensin minua kertomaan jonkin tarinan. Niin teinkin, kerroin äidiltäni lapsuudessani kuullun sadun. Kun olin lopettanut, Kononov sanoi iloisesti: »Esitän sinulle itkuvirren. Mutta, koska en pysty itkemään, lausun vain tekstin.» Se oli Morsiamen itku, joka kertoi tytön joutuneen naimisiin väkipakolla, sillä hän rakasti toista. Sinä iltana kirjoitin muistiin vielä muutaman sadun.

Olin tyytyväinen elämääni kaupungissa. Sain käydä teattereissa ja elokuvissa, oli tarjolla muitakin huvituksia. Kerran menin Suolusmäen kerhotalolle, jossa lauloi lapsikuoro. Yllätyksekseni se esitti vepsäläisen kansanlaulun »Vepsänma om randaröunal» ja minulle tuli niin kova koti-ikävä, että päätin palata syntymäseudulleni. Vanhempani asuivat tuolloin Šoutjärvellä. Kirjoitin isälleni kirjeen ja hän vastasi, että olen tehnyt oikean päätöksen. Palattuani kotiin sain työtä kolhoosin korjaamopajasta. Jotkut kyläläisistä saattoivat kyllä naureskellakin minulle, etkö muka viihtynyt kaupungissa, mutta en välittänyt heidän puheistaan.

Harrastin edelleen vapaa-aikanani kansanrunoutta. Kiertelin kaikki äänisvepsäläiset kylät ja sain kasaan melkoisen kokoelman, josta huomattava osa oli arvoituksia, sananlaskuja ja satuja. Niistä löytyi todellisia helmiä, jotka hämmästyttivät elämänviisaudellaan ja huumorillaan. Yhden sellaisista saduista kirjoitin muistiin Kalajoella:

Eräänä kesänä tein retken Etelä-Vepsään. Saavuin Šondoilan kylään, jossa tapasin mainion satujenkertojan Vasilisa Urokovan. Hän oli keski-ikäinen, aivan sokea nainen, menettänyt näkönsä pallosalamasta. Kaurismäen asukas Marfa Filina esitti minulle hääitkuja, muissa kylissä kuulin hauskoja rekilauluja sekä sellaisia arvoituksia ja sananlaskuja, joita ei tunnettu Äänis-Vepsässä.

Eivät tietenkään kaikki tallenteeni olleet yhtä arvokkaita. Tärkeintä oli se, että niistä oli tutkijoille hyötyä. Olisin kuitenkin toivonut, että mielenkiintoisimmat tarinat olisi julkaistu, jotta ne tulisi tutuksi kaikille vepsäläisille, etenkin nuorisolle.

Kierrellessäni Vepsänmaata näin erilaisia vanhoja työesineitä, puu- ja saviastioita, kirjailtuja liinoja ja ajattelin, että olisi hyvä kerätä ne yhteen paikkaan ja perustaa museo. Niinpä vuonna 1964 kirjoitin Äänisenseudun piirilehteen ja pyysin kaikkia vepsäläiskylien asukkaita luovuttamaan tulevalle kansanmuseolle taloudessa tarpeettomiksi tulleet esineet, kuten patahaarukat, jauhinkivet, pesukartut, tuohi- ja saviastiat jne. Puhuin asiasta myös paikallisradiossa. Ja pian sen jälkeen alkoi tulla museotavaraa. Kokosin sitä taloni ullakolle, asuinhuoneisiin ja puuvajaan. Mutta kohta keräelmäni oli niin iso, että vaimo alkoi motkottaa. Ei ollut muuta neuvoa kuin mennä kyläneuvostoon pyytämään jonkinlaista huoneistoa, mutta enpä mitään saanut. Harmitti kovasti: ihmiset toivat yhä uusia esineitä eikä niille löytynyt tilaa. Eräs mummo antoi minulle joskus apeltaan saadun savisen pesukannun. Mummo piti. sitä aarteena ja luopui siitä vain sen takia, ettei voinut, kuten hän sanoi, ottaa mukaansa hautaan. Minustakin pesukannu vaikutti arvokkaalta. Laskin sen suoraan maahan, ulkorappujen viereen ja taas menin kyläneuvostoon, lieneekö jo kuudennen kerran, mutta viranomaiset eivät vieläkään viitsineet kallistaa korvaansa pyynnölleni. Monet jo kehottivat luopumaan aikeestani, mutta avustajani, joiden joukossa oli enimmäkseen eläkeläisvanhuksia, tukivat minua. Ja niinpä vuonna 1967 kokoelmalleni löytyi kirjastosta jopa kaksi huonetta, tosin kovin pientä. Oli juuri toukotöiden aika, mutta kiireistä huolimatta rakensin iltaisin telineitä, hyllyjä, kehyksiä yms. Kun olin puusepäntöissäni päässyt jo aika pitkälle, Petroskoista tuli tutustumaan hankkeeseeni museovirkailija J. Rybak. (En vain tiedä, mistä hän oli saanut siitä kuulla.) Katsellessaan tulevan museon tiloja hän vaikutti hyvin epäluuloiselta. Sitten hän sanoi päättäväisesti: »Ei tästä tule mitään. Ei tämä kelpaa museohuoneistoksi.» Rupesin selittämään hänelle, että koska muutakaan vaihtoehtoa ei ole, kokoelma on sijoitettava näihin tiloihin. Lopulta hän myöntyi ja antoi minulle hyviä neuvoja.

Kului vielä jonkin verran aikaa, esineitä oli jo lähes kolme tuhatta ja tuli suurempien tilojen tarve. Siihen hätään löytyi vanha pieni pirtti, jossa museo nykyisin sijaitseekin. Nyt on tosin kunnostettu museota varten kylämme vanhin ja komein talo, jonka aikoinaan omisti rikas talonpoika Ivan Mel’kin (veps. Melkhiine). Mutta toistaiseksi puuttuvat lämmityspatterit ja tämä asia on viivästänyt muuttoa.

Vuonna 1980 Kulttuuriministeriön päätöksellä museostamme tuli Karjalan kotiseutumuseon Vepsän kansatieteellinen osasto, toisin sanoen se sai virallisen museon oikeudet ja minusta tuli sen työntekijä.

Vuosien mittaan museomme on saanut mainetta. Tähän on vaikuttanut erityisesti lehdistö. On tullut satoja kirjeitä eri puolilta Neuvostoliittoa ja jopa ulkomailta. Geologi Marina Markova Samarkandista pyysi minua kertomaan vepsäläisistä, koska hän ei ollut aikaisemmin kuullut mitään tällaisesta kansasta. Sama kysymys kiinnosti myös Krimillä sijaitsevan Kerčin kaupungin koululaisia, jotka harrastivat Neuvostoliiton kansojen historiaa.

Useita kirjeitä olen saanut tiedemiehillä. Fjodor Kratkov kysyi minulta muun muassa tunnetaanko Vepsässä vanhoja bylinoja ensimmäisistä Venäjän ruhtinaista Rjurikista, Sineuksesta ja Truvorista. Akateemikko Boris Rybakov olettaa, että ne ovat ehkä säilyneet maamme pohjoisosissa ja saattaa olla että vepsäläisten keskuudessa. Jos niitä löytyisi, se olisi arvokas panos tieteeseen. Näistä ruhtinaista ei ole olemassa juuri minkäänlaisia tietoja: mitä kansallisuutta he olivat, mistä päin olivat saapuneet Laatokalle ja sitten Novgorodiin.

Mainittakoon, että nimeni on myös Rjurik. Kysyin kerran isältäni, mistä hän oli sen keksinyt. Isä vastasi, että näin kutsuttiin erästä Novgorodin ruhtinasta, joka huhujen mukaan oli vepsäläinen.

Mielenkiintoinen kirje tuli Karhumäen asukkaalta Mihail Luĭkinilta. Häntä kiinnosti minkälaista kirjaimistoa olen käyttänyt tallettaessani kansanperinnettä. Hänen mielestään latinalainen aakkosto sopisi vepsän kielelle parhaiten. Tämän yhteydessä hän esitti myös toivomuksensa, että julkaisisin vepsäläiset kansanlaulut erillisenä kirjana ja liittäisin siihen venäjänkielisen rinnakkaiskäännöksen. Hän pahoitteli sitä, että vepsäläisillä ei ole tähän saakka ollut omaa kirjakieltään, kun taas joillakin jukagiireillä, joita on maailmassa vain 600 henkeä, on oma aakkostonsa ja oma kirjakielensä, samoin kuin Neuvostoliiton eskimoilla.

Ehdotuksia ja toivomuksia tuli muiltakin ihmisiltä, Čuvaššian pääkaupungissa Čeboksaryssa asuva sotaveteraani, kotiseututyötä harrastava Aleksandr Mocalov lähetti minulle lyhyen tekstin, jonka hän toivoi asetettavaksi museon ovelle. Siinä luki: »Hyvä ystävä! Osoita auliuttasi vepsäläisten kansanmuseon kokoelman kartuttamiseksi. Luovuttamasi esineet ovat kaunis muisto talonpoikien erinomaisesta käsityötaidosta.»

Täytin Močalovin toivomuksen, laitoin tekstin kehyksiin ja kiinnitin sen eteisen ovenpieleen. Nyt sen lukee jokainen museossa kävijä ja mikäli hänellä on jotain tarjottavaa, hän tekee sen mielihyvin.

Olen saanut kirjeitä norjalaisilta ja tanskalaisilta tiedemiehiltä. Heitä kiinnostaa, mitä merkitsee vepsäläisten kaivaani-nimitys ja mistä se on peräisin sekä vepsäläisten pakanalliset käsitykset maailman luomisesta.

Eräs kirje oli kirjoitettu vepsäksi. Se tuli Suomesta Niina ja Jussi Rainiolta. Lainaan siitä otteen:

»Hyvä Rürik Lonin!
Luimme Punalipusta matkastanne Ojatti-Vepsään ja kansanmuseon perustamisesta. Se on erinomainen aloite. Harvoin tapaa ihmisiä, jotka ryhtyvät oma-aloitteisesti tällaiseen työhön. Museonne on todella harvinainen.»

Kesällä 1987 Šoutjärvellä kävi Neuvostoliiton kulttuurirahaston Leningradin edustaja Jevgeniĭ Belodubrovskiĭ. Matkansa vaikutelmista hän kirjoitti piirilehteemme Kommunist Prionež’ja:

»Minua kiehtoi komeudellaan tuleva museotalo. Katsellessani sitä kuvittelin, että kuinka olisikaan hyvä, että ensimmäisiä äidinkielen tunteja pidettäisiin lapsille sen kauniissa huoneissa tutustuttaen heitä samalla kansan kulttuuriperinteeseen. Opetus olisi silloin havainnollista ja tehokasta.»

Vepsän kielen ja kulttuurin säilyttämisestä on tullut vakava keskustelunaihe. Asiaa on käsitelty viime aikoina eri instansseissa, jopa Moskovassa. Huhtikuussa 1988 Petroskoissa pohdittiin virallisella tasolla sekä vepsän että karjalan kielen opetusta kouluissa. Opetusministeri Viktor Stepanov sanoi, että opetus aloitetaan vasta 1990–91, ja vain kokeilumielessä. Minua suorastaan ihmetyttää tuollainen suhde näin vakavaan kysymykseen kuin äidinkielen säilyttäminen. Kuinka kauan voidaan vielä viivytellä?! On totta, että meiltä puuttuvat oppikirjat, joita parhaillaan tehdään. Mutta onhan jo pari vuotta opetettu Šoutjärven koulussa vepsän puhekieltä hyvällä menestyksellä ja eikö tämä kokeilu ole jo tarpeeksi vakuuttava esimerkki siitä, että lapset ovat kiinnostuneet oppimaan isovanhempiensa kieltä. Ja miksi tämä ns. kokeilu pitää rajoittaa vain Šuotjärven kouluun. Miksi sitä ei voitaisi suorittaa yht’aikaa myös Kalajoella ja Šokšussa sekä muilla vepsäläisalueilla? Silloin tuloksetkin olisivat näkyvämmät.

Vuonna 1932 Leningradin alueella toimi 54 alkeiskoulua, joissa opetettiin vepsää. Vuoden 1937 alussa alettiin opettaa äidinkieltä myös Äänis-Vepsässä, mutta kahden kuukauden kuluttua se lopetettiin. Oppikirjat takavarikoitiin ja poltettiin. Vepsäläiset samoin kuin muutkin vähemmistökansallisuudet joutuivat »uuden» kansallisuuspolitiikan uhreiksi. Vedottiin siihen, että vepsäläiset eivät ole muka sivistyskansa eikä vepsää voida käyttää hallintokielenä, koska meillä ei ole päteviä virkamiehiä. Mutta eipä meidän kansalliseen kehitykseemme ollut annettu juuri ollenkaan aikaa, vaan riistettiin viimeisetkin oikeudet ja mahdollisuudet pois.

Vepsäläisten kohtalo on ollut puheenaiheena monessa viime aikoina pidetyssä tilaisuudessa. Voidaan sanoa, että ongelmaa käsiteltiin vakavasti ensimmäistä kertaa vepsäläisten kulttuuriperinnejuhlissa, jotka pidettiin kesällä 1987 Vidlan kylässä Leningradin alueella. Oli järjestetty myös tieteellinen konferenssi, johon osallistui kansatieteilijöitä, kielentutkijoita ja kirjailijoita Moskovasta, Leningradista, Vologdasta, Virosta ja Karjalasta. Konferenssissa todettiin, että eniten huolestuneisuutta aiheuttaa se, että 50 viime vuoden aikana vepsäläisten lukumäärä on pienentynyt 35 tuhannesta 12 tuhanteen henkeen, mikä on ollut myös vääristeltyjen väestönlaskennan tulosten ansiota. On tullut tietoon useita tapauksia, joissa viranhaltijat ovat merkinneet vepsäläisiä venäläisiksi vetoamalla siihen, että Neuvostoliiton kansallisuusluettelossa ei muka ole sellaista kansallisuutta. Kuten Neuvostoliiton Tiedeakatemian kirjeenvaihtajajäsen, Sovetskaja etnografija -aikakauslehden päätoimittaja Kirill Čistov totesi, se on sula valhe: vepsäläiset ovat kuuluneet siihen luetteloon.

Konferenssissa hyväksyttiin päätös, jonka mukaan olisi muodostettava vepsäläisten autonominen hallintoalue tai -piirikunta ja annettava sille vähemmistökansallisuuksien oikeudet.

On aloitettava äidinkielen ja kotiseututiedon opetus kouluissa, elvytettävä perinteiset elinkeinoalat. Kansallistunnon kohottamiseksi on perustettava yhteinen kansatieteellinen museo. On käytettävä hyväksi lehdistöä ja muita viestimiä vepsäläisten tutustuttamiseksi omaan syntyperäänsä, historiaansa ja kulttuuriinsa. On alettava kouluttaa Petroskoin yliopistossa vepsän kielen opettajia ja tutkijoita.

Mutta tässä vaiheessa olisi mielestäni jo mahdollista julkaista paikallislehdissä erillistä vepsänkielistä sivua tai jopa perustaa yhteinen äänenkannattaja huolimatta siitä, että asumme eri hallintoalueilla. Meidän, vepsäläisten, on tehtävä kaikkemme, ettemme menettäisi juuriamme kokonaan.