Maanteitä ei vielä Lönnrotin aikaan eli 1800-luvun alkupuoliskolla monta ollut.
Kajaanin ja Iisalmen välinen tie oli valmistunut v. 1828 ja se oli Kainuun ensimmäinen
valtion rakentama maantie. Paharaiska tie Kajaanista Sotkamoon oli valmistunut
jo vuonna 1814, mutta sitä ei paljon käytetty, koska vesitse oli kulku nopeampaa.
Myös Ouluun oli Oulujärven pohjoispuolelta tiepahanen, mutta käyttökuntoon se
saatiin varsinaisesti vasta vuosisadan puolenvälin kunnostusten jälkeen.
Tiet olivat tarpeellisia kestikievarijärjestelmän vuoksi, mutta kievariverkosto
- jos sitä edes sellaiseksi voi luonnehtia - tuohon aikaan oli varsin vaatimaton
eikä sitä käyttänyt lähinnä kuin harvalukuinen kruunun virkamiesten joukko.
Vesitse kulkeminen oli sulien aikaan yleisintä, siellä missä se oli mahdollista.
Muutoin kuljettiin jalan eli astumalla.
Astuttuamme
noin kolmetoista virstaa, tulimme Osmajärven rannalle. Se toivomme,
että täällä olisimme löytäneet jonkun veneen, millä jatkaa matkaa, petti
kokonaan. Aloimme sen tähden kulkea rantaa pitkin, jättäen järven vasemmalle
ja saavuimme neljä virstaa astuttuamme salmelle, joka yhdistää Osmajärven
Kolvasjärveen. Täällä huusimme, minkä suinkin jaksoimme: venettä! venettä!,
mutta venettä vaan ei näkynyt. Eipä huutomme myöskään hevin saattanut
kuulua Kolvasjärven kylään, joka oli runsaan kolmen virstan päässä salmen
toisella puolella. Järven yli meidän kuitenkin täytyi päästä, sillä
emme voineet kiertää sen ympäri, se kun oli niin laaja, ja vaikka olisimme
koettaneetkin tehdä niin, olisimme järven päässä tulleet leveän ojan
rannalle, jonka yli olisi ollut yhtä vaikea päästä. Meillä ei siis ollut
muu neuvona kuin tilaisuutta varten tekaista oma alus ylipääsöä varten.
Talvisaikaan reki oli paras kulkuväline. Tuota kulkuneuvoa Lönnrot suositteli
runonkerääjillekin:
Jos
joku olisi halukas sellaista matkaa tekemään, kehottaisin häntä panemaan
sen toimeen talvella. Hän näet silloin saisi mukavammin perille tarpeelliset
matkatavaransa, koska hänellä voisi olla oma hevonen ja reki; sen lisäksi
hän sinä vuodenaikana paremmin tapaisi väkeä kotona ja työstä vapaampana
...
Kainuun lukuisat kosket puolestaan hidastivat venematkoja tai saattoivat
katkaista joskus ne kokonaan. Koskenlaskuista Lönnrot kirjoittaa:
Niillä koskilla, joita pidetään vaarallisimpina, on omat laskumiehensä,
jotka asuvat niiden varsilla ja ovat velvolliset määrätystä maksusta
ohjaamaan veneen koskesta alas sekä vahingon sattuessa antamaan siitä
korvauksen. Tälläisen perämiehen kasvojen ilmeestä huomaa selvästi miten
tärkeä yritys on, kun hän siinä nojaa melaansa, joka vahvalla koivuvaulalla
varta vasten on kiinnitetty peräkeulaan. Niiden paikkojen varalle, joissa
tavallista voimakkaampi ja nopeampi käännös on tehtävä, hän jo kosken
niskalta ottaa veneeseen apumiehen, jonka tehtävä on koko ruumiinsa
painolla käännöksessä painaa perämelaa. Ihmisen silmät ja korvat eivät
koskaan tarkkaavammin
voi kiintyä tarkattavaansa kuin näiden laskuperämiesten huomio on kiintyneenä
koskeen sitä alas laskettaessa. Useinkaan ei ole varaa poiketa edes
puolta korttelia määräsuunnasta. Monet talonpojat laskevat kuitenkin
itse alas näistä koskista. On mahdotonta, että he tuntisivat niitä joka
kiveä myöten, kuten varsinaiset laskumiehet. Mutta heillä on ihmeteltävän
harjaantunut ja tarkka silmä jo matkan päästä havaitsemaan syvälläkin
vedenpinnan alla olevia kiviä. Siinä, missä tottumaton ei näe muuta
kuin vedenpinnan, joka ei ollenkaan näy eroavan tavallisesta virrasta,
he voivat jo melkoisen matkan päästä sanoa kiven olevan, jopa osapuilleen
kuinka syvällä vedenpinnan alla se on. Sellaisissakin koskissa, joita
eivät koskaan ennen ole laskeneet, he suoriutuvat tämän taidon avulla
tehtävästään, elleivät ne ole kovin vaikeakulkuiset. Kuitenkaan ei joka
mies kykene tätä taitavuutta saavuttamaan. Useimpien täytyy vuodet läpeensä
käyttää erityistä perämiestä, rohkenematta
koskaan omin päin lähteä matkaan. Toiset, jotka uskaltavat sen tehdä,
saavat joskus kalliisti maksaa huimapäisyytensä. ... Kun hyvin ja onnellisesti
on päästy alas koskesta, niin on tavallista, että otetaan ryyppy. Muutamilla
koskilla on niin suuri maine, että ne vaativat useamman ryypyn, ja etenkin
sanotaan osoitettavan tätä kunniaa ensimäiselle koskelle, josta matkan
kuluessa lasketaan. Sillä luullaan, että sille kunniaa osoittamalla
kunnioitetaan kaikkia seuraavia koskia, joita sen varsin hyvin saattaakin
sanoa edustavan, koska se on sekä ensimmäinen että ylin niistä kaikista.
Tapahtuipa joku
aika sitten, että sangen arvossa pidetty ja toimekas talonpoika oli
kosken kunniaksi ottanut niin monta ryyppyä, että hänen jalkansa kieltäytyivät
muuta ruumista kannattamasta. Pahaksi onneksi seurakunnan pappi sattui
tulemaan paikalle, ja talonpoika piti velvollisuutenaan vanhan tavan
mukaan tervehtiä häntä kädenlyönnillä. Saatuansa tovereiltaan tiedon
papin tulosta hän sanoi heille, varsin paljoa tilastaan välittämättä:
"No, veljet ja toverit, nostakaa nyt minut pystyyn ja tukekaa minua,
että minäkin voin antaa kättä maisterille." Kaksi kumppaneista tarttui
nyt mieheen käsiksi kummaltakin puolelta ja piti häntä pystyssä niin
kauan, että hän sai kunnianosoituksensa papille suoritetuksi.
|