Lönnrotin
viides runonkeruumatka oli Kalevalan sisällön kannalta merkittävä, sillä
sen aikana hän tapasi Vienan suurimman laulajan Arhippa Perttusen.
Välittömästi tältä matkalta palattuaan Lönnrot ryhtyi virkavapautensa
(8.5.-23.7.) turvin tekemään Kalevalan käsikirjoitusta. Hän matkusti Helsinkiin
ja luuli saavansa käsikirjoituksen valmiiksi kesän aikana. Toisin kävi.
Viidennen matkan Kainuun vaiheistakin Lönnrot on kirjoittanut Suomalaisen
Kirjallisuuden Seuran sihteerille C.N.Keckmanille matkalta paluupäivän
jälkeisessä kirjeessään.
Matkan alkuvaiheesta Kainuun osalta on tarkempia tietoja Lönnrotin päiväkirjamerkinnöissä,
jotka hän on muistiinpannut - ehkä irrallisilta lappusilta tai vain muistinvaraisesti
- seuraavan vuoden tammikuun alussa.
Lönnrotin saamat kontienvirret ovat seuraavanlaisia:
Lähen miehistä metsälle,
Urohista ulkotöille.
Mielikki, metsän emäntä,
Tellervo, Tapion neiti,
Kyte kiinni koiriasi,
Rakentele rakkiasi
Kuusamisehen kujahan,
Talasehen rammisehen;
Silmät silkillä sitele - - -
[Karhun kaadettua:]
Katsellani kultoani.
Lyhyt on jalka, lysmä polvi,
Tasakärsä talleroinen,
Ohtoseni ainoseni - - -
Karhun laulu.
Kuulkoppas tätä kumua,
Salon soittajan sanoja,
Käpylinnun kälkytystä!
Nyt on kuulu kulkemassa,
Vaalumassa metän vaahti,
Salon auver astumassa,
Näille pienille pihoille,
Piikojen pitämämaille,
Vaimojen vanuttamille.
Ellös piikoja pelätkö
Eläkä vaimoja varotko
Kamaloio kukkupäitä!
Ole kiitetty Jumala
Koska laulain tuletta!
Vastaan:
Mesiänkö mehtä anto
Ilveksenko[!] maan isäntä,
Koska laulain tuletta,
Hyreksien hiihtelettä?
Ellös karja kammastelko,
Pieni vilja pillastelko!
Tuota toivoin tuon ikäni,
Kattoin kaiken kasvinajan,
Soivaksi tapion torven,
Metän pillin piukavaksi.
Illat seisoin ikkunoilla etc.
Lumet seison tanteriksi,
Tanteret suliksi maiksi,
Sulat maat somerikoiksi,
Somerikot hiesukoiksi,
Jotta eikö kuuluisi kumua etc.
Minne nyt viettä vierahanne?
Tuonne viemme vierahamme
Petäjäiseen pesään,
Matalaiseen majaan,
Alle kuulun kurkihirren,
Alle kauniin katoksen.
Kamanat ylettyööt,
Kynnykset alettuoot
Ohon tullessa tupahan,
Karvaturvan tungetessa,
Käyessä nenän nykärän!
Tuohon I[i]itän lintuseni,
Jesus siihen siunahatkoon!
Panen tuohon viinoa vilustaman,
Olusia oottamahan.
Keittämään:
Tuosta tuonne tie meneepi,
Rata uusi urkeneepi,
Näille pienille pihoille,
Kaitaisille kartanoille.
Ellös piikoja pelätkö,
Ellös vaimoja varotko
Kakaloio kukkupäitä!
Elä karja kammastelko,
Pieni vilja pillastelko!
Tänne viemme vierahamme
Köyttelemmä käviämme,
Tuohon leiteän lintuseni
Kuparihin kullittuhun,
Vaskipohjahan patahan.
Tukhulmista suolat tuotu,
Souttu suolasalmen kautta
Laskettuna laivan päällä.
Matalainen mulla mahti
Lyhykäinen onnen lykky.
Petäjäisehen pesähän.
Siinä herratki näkisi.
Papitki parahat miehet.
Panen lehville leveille,
Oksille olovimmille.
Jos ma latvahan panisin,
Siinä tuuli kuivoaisi,
Ahava pahon panisi.
- Oisin kaivanut karihin,
Söisit mustat muurajaiset -
Sano täältä saatuasi,
Mehtolahan mentyäsi:
Ei täällä pahoin pietty,
Simoa täällä syötettihin,
Mesijuomat juotettihin. - -
Elä luule lurjukseksi,
Katso karjan paimeneksi,
Enmä lurjus lienekkänä. - -
Vein emäntä limaparta, ruoko-
parta.
|
|
|
Paitsi
karhunpeijaisrunoja Lönnrot tallensi Kylmäsalmen päätalosta myös kansansadun
ketusta kalansaaliineen. Hän julkaisi sen myöhemmin Mehiläinen lehdessään.
Lönnrotin päiväkirjamerkinnät vievät meidät vielä Tormualle, ennen kuin
hän ylitti rajan ja saapui Lonkan kylään.
Kylmäsalmen Päätalosta matkustin Tormualle, viimeiseen
rajalla olevaan taloon. Tämä näytti olevan köyhä paikka,
sillä aamiaiseksi oli pantu esille pelkkää pettuleipää.
Täällä oli lisäksi lavantauti esiintynyt ankarampana
kuin tietääkseni missään muualla. Koko talon väestä,
13:sta hengestä, oli ainoastaan muuan lapsi jäänyt eloon,
kaikki muut oli kulkutauti tuhonnut. Nykyiset asujamet
olivat sittemmin tähän muuttaneet. Täällä kerrottiin,
että Kuusamossa paraikaa liikkui tauteja, ja talonväki
piti itseään onnellisena siitä, että oli niistä onnellisesti
päässyt. Äsken oltiin molemmin puolin rajaa valitettu
poronvarkaudesta, jonka rajan toisella puolella asuvien
venäläisten väitettiin tehneen.
|
|
|
Varsinaisessa matkakertomuksessa, joka julkaistiin Helsingfors Morgonbladissa
vuonna 1835, kerrotaan, miten Lönnrot siirtyi Tormualta rajan yli.
Tormualta oli tehtävä vaikeanpuolinen matka
Lonkkaan, ensimmäiseen Venäjän puolella
olevaan kylään. Tosin väliä ei ollut
enempää kuin ¾ peninkulmaa, mutta se
oli melkein kokonaan ummessa. Saavuin sinne vähää
ennen iltaa ja poikkesin Martin eli Martiskan luo, joksi
häntä nimensä diminutiivi-(vähennys-)muotoa
käyttäen sanottiin. Jo paljoa aikaisemmin
oli häntä minulle mainittu oivallisena runonlaulajana.
Eikä mieheltä puuttunutkaan sanoja, vahinko
vaan, etteivät ne hänellä olleet paremmassa
järjestyksessä. Enimmästi hän siirtyi
toisesta runosta toiseen, niin että se, minkä
häneltä panin muistiin, tosin kelpasi täydentämään
ennen keräämiäni, mutta ei tarjonnut
mitään täydellisiä runoja. Rommipulloni,
jonka sisällystä hän ahkerasti maisteli,
kuten sanoi, vahvistaakseen muistiansa, yhä vaan
sekoitti hänen ajatuksiaan. Tästä huolimatta
hän lauloi minulle loppupuolen tätä sekä
kaksi seuraavaa päivää. Etenkin viimeisenä
päivänä laulaminen sujui huononpuoleisesti.
Hänen näet oli vaikea muistaa uusia runoja;
sen sijaan hän usein alkoi laulaa samaa, mitä
edellisenä päivänä olin häneltä
kirjaan pannut.
|
|
|
Viidennen runonkeruumatkan saalis oli yhtä suuri kuin neljältä edelliseltä
yhteensä: 239 runoa ja n. 13 200 säettä. Ei siis ollut mikään ihme, että
Lönnrot viestitti nopeasti Helsinkiin, ettei hänen jo painettavaksi hyväksyttyä
keväällä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraan toimittamaansa "runokokouksen"
käsikirjoitusta julkaistaisi, ennen kuin hän täydentäisi sitä uudella
aineistollaan.
|