Kajaanista 7 päiwänä Joulukuuta 1833
                 Oulun Wiikko-Sanomia 1833: 51

Jo kolme tahikko neljä viikkoa tästä takaperin tuli puheeksi, että Talonpoika, Henrikki Komulainen, Nuasjärveltä Sotkamosta, oli elonsa puolesta sangen ahtaasa tilasa. Kaikki yhestä päästä kiittivät häntä töiseväksi, toimelliseksi, viinan ryyppäämättömäksi, siivoksi ja rehelliseksi mieheksi. Vaan viieltä katovuoelta, toinen toisensa jälkeen, onnettomasti kohattuna oli hän velkauntunut siksi, että viimmesetki elot, karjan puoli ja työkalut olivat mennä ryöstötuomioitten täytteeksi. Me koimma auttaa häntä, pannen vähä kukin varastamme, vaan nähtävästi emme saaneet silläkään tavalla mitään hänen puutoksensa suhteen ulottuvaista apua. Oli mieli tästä asiasta kirjottaa joko Helsinkiinki eli Ouluun, sillä tuumalla, että siellä, josakusa kokouksesa saaha herroja yhistymään tätä avun ansainnutta miestä auttamaan. Helsinkiin ei kuitenkaan taittu kirjottaa, josa meiän tilamme, kaukaisuutensa vuoksi, lienee vähemmin tuttu, ja pian taitaisi meille hävyttömyyeksi luettaa, jos heitä yhä puutostemme valituksilla vaivaisimma, olletikki heiän nykysinä aikoina niitä runsaalta kuultua ja avaroilla käsillä meitä autettua. Pelkäsimmä, että taitais käyvä, kun sausa Oinaalle, joka huuvollansa: »susi tulee!» usein oli pettänyt paimenen, niin ettei häntä viimmen enää uskottu, koska susi toesti tuli ja hän taasen huusi samalla tavalla; Jonka tähen hän estämättä sai vaeltaa suen kitatietä. Pian yhenlainen oli asia Ouluunki kirjoittaisa. Muistelimma kuitenki heijän entistä auttavaisuuttansa ja tovoimma heiän vieläki olevan sitä helläkäteisemmät apuun, kun heiän apuansa ei pyytty ulkoläänin asukkaalle. Tähän tuumahan yllytti ja rohkasi meitä päälliseksi Ruunun-vouvin Wichmannin seuraava, täsä luettava kirjotus:

»Viimmenki saan palautetuksi kirjan, johon täällä asuvaiset, joilla on mieli Komulaista auttaa, ovat nimensä ja antimensa suuruuen pistäneet. Ei täältä kuitenkaan ole karttunut niin suurta apua, kun olisimma toivoneet, ja syynä sihen on, että herrasväki täälläki on harvalukuinen. Sitä ennemmin olisin suonut tämän avun suuremmaksiki, jota tarkemmin tieän, ettei Komulainen millään muotoa, joko huolimattomuuesta, laiskuuesta taikka juoppouvesta ole itte syy köyhyyteensä, joka kaiketikki seuraa hänelle niistä kovista katovuosista, joita hänen jo usiammat vuoet perätysten on täytynyt kärsiä, kovin hallaisella tilallansa, ja joista vimmenenki vei kaiken elon häneltä. Kaikki, joita olen Komulaisesta puhutellut, ja jotka tuntevat hänen yhtä hyvin, kun itteki, taitavat toistaa, että hän, ehkä köyhyyesä, aina uutteruuella ja rehellisyyellä on voimansa myöten kokenut hankkia elatusta vaimollensa ja kolmelle lapselle, eikä suurimmassakaan köyhyyessä tahtonut avun anomisella tulla toisten rasitukseksi, jos ei aivan suuresa hääsä. Hiljanen tavoiltaan ja tasanen käytöksisään on hän sitä paitti vapa kaikesta vilpistä ja petollisuuesta. Enkä ole millonkaan havannut mitään taikautta eli pienintäkään taipumusta juoppouteen tällä miehellä, jotka viat muuten valitettavasti liiaksiki asuvat tämän nykysen kansan luona. Taitava huonetten rakennuksisa on Komulainen silläki näinä kovina aikoina kokenut elättää ittensä ja pereensä, vaan on nyt kuitenki niin velkautunut, että hän omin tuumin ei heti taia selvittäytä, jos hyväntahtoiset ihmiset eivät riennä hälle avuksi. Toivoisin sen tähen, ettet olisi milläsikään tämän ensimmäisen yrityksen puuttuvaisuuesta, vaan että kirjoittaisit muallekki, joissa varat ja hyväntahtoisuus lienevät ulottuvammat tämän uutteran ja rehellisen talonpojan avuksi. Tosin löytyy meiän seuvuilla montaki, jotka ovat yhtä tarvitsevaiset, kun Komulainenki, mutta en tunne yhtäkään, joka paremmin olisi avun ansaitteva.

23:na päivänä Marraskuusa lähetimmä täältä kirjan Ouluun, Raati- ja Kauppamiehelle ***, kehottain häntä toimittamaan, että Komulaisen asiata hyvän tahtoiset herrat siellä muistaisivat. Kuinka suuresti ouvoksuimma ja ihastuimma ei ainoastansa niitten herrain anteliaisuuesta ja lahjan suuruuesta, vaan ajanki pikasuuesta, jona kaikki tämä oli siellä toimitettu, koska jo viimme keskiviikkona, taikka puolentoista viikon päästä, nimitetyn kirjamme täältä mentyä, saimma vastauksen 150 riksillä Ruottin velka konttuorin se'eleisä ja tynnyrillä rukiita lupauskirjansa. Komulainen sattu päivällä eellä tulla henkein kirjotukseen ja ruunuvelkain suorintaan kaupunkiin, eikä tiennyt näistä tuumista suuresti mitään, jos hän vähä ennen lienee kuullutki jolta kulta siitä mainittavan. Jo siitä vähäsestäki lahjasta, joka täällä oli hänelle koottu ja jonka hän nyt kaupunnisa ollen sai kätehensä, tuli hänen mielensä sangen iloseksi. Postin tultua lähetti Ruununvouti Wichmann kohta hänen peräänsä, antain hänelle äsken tulleen sa'an riksin pankko heti se'elin ja lupauskirjan ruistynnyristä. Miehellä ei liene ikänänsä ollut niin suurta rahaa käesä, ja arvattavasti vaikutti tämä lahja, olletikki siinä tilasa, josa hän nyt oli monta aikaa murehtinut eteen tulevista ajoistaan, ja nälästa laihtuneena, senlaisen mielen liikunnon hänesä, että hän heti purskahti itkemään, eikä voinut ensite virkata sanaakaan.

Aamulla jälestä tuli hän puheillemme ja sano tietävänsä millä tavalla hän voisi kiittää niin hyväntahtoisia herroja. Nämät olivat hänen omat sanansa: Jumala heitä lohuttakoon; sillä minä en voi heitä kiitoksellani palkita. He ovat sen rakkauvesta minulle tehneet ja minulla ei ole millään heille hyvää tehä. Käyttäköön Jumala heillen onnensa, niinkun he ovat minulle tahtoneet. Kaiken yötä olen tätä asiaita ajatellut ja ollut levoton, koska en tunne, millä olisin tämän hyvän ansainnut, joka nyt minulle on tapahtunut. Vasten käymisisä oli minulla seki lohutus tunnosani, että tiesin ne hyvin ansainneeni, vaan nyt en tieä mitä ajattelen.»

Koska jokainenki arvattavasti tahoisi tietä, että hänen antimensa on tullut oikiaan käteen, niin olisi toivottava että seuraava nimikirjotus pantaisiin Wiikko-Sanomiin. Sitä pyyämme Komulaisenki puolesta, joka kehotti meitä Wiikko-Sanomisa hänelle tapahtuneesta hyvästi lausumaan.