Rakkahin veli!

Vaikka olen antanutkin sanomattomasti tervetulleen kirjeesi tänne saavuttua kulua pari postipäivää ainoastaan sillaikaa voidakseni lähemmin miettiä asiaa avonaiseksi tulleesta suomenkielen professorinvirasta, niin en ole, sen pahempi, kumminkaan voinut päästä onnelliseen tulokseen, vaan täytyy pitää sitä asiaa menetettynä. Jo edellisellä kerralla, kun sama paikka oli haettavana, olisin minä, jollei nyt syvästi kaivattua veljeämme Castréniakaan olisi ollut, pitänyt itseäni liian vanhana, ja ompa se melkein ihan varmaa, etten siitä ajasta ole nuorentunut, sillä ei mikään nainen ole ilmaissut minulle tuota tärkeätä salaisuutta, eikä täällä Pohjanmaalla ole krapujakaan, joista olisin voinut oppia keinon muutoin kulkea takaperin. Mitä minä puolella vuosisadalla selässäni voisin saada toimeen professorinpaikalla, jota ei nuoremmat - ja niitä löytyy kyllä - puolta paremmin toimittaisi. Jotta et epäilisi, että siihen sopiwampia henkilöitä löytyy allekirjoittanut, en tarvitse muuta kuin mainita tohtori Kellgrenin ja Akianderin. Miehen erittäinkin Kellgrenin ijällä pitäisi vasta nimitetyn akademisen opettajan olla, ettei hän kohta joutuisi muinaiskalujen kokoelman hyväksi, johonka vuodet hänen kumminkin lopulta vievät väkistenkin. Mutta jos paikalle pidetään tarpeellisena vanhempi mies, joka omalla vakavuudellaan kannattaisi sen epävakavuutta, niin löytyyhän siellä professori von Becker, puhumattakaan lehtori Gottlundista.

Mitä tulee vaaraan, että tuo uusi professorinvirka saisi tapaturmaisen kuoleman, niin ei se lie niin suuri kuin sinä luulet, ja kaikissa tapauksissa en minä voisi sen potilaan henkeä pelastaa. Jos se lakkautetaan hakijain puutteessa, niin on se todistuksena siitä, ettei koko professorin viralla täyttä totta tarkoitettu, ja sellaisten leikkiteosten kanssa, kuin suomenkielen professorinvirka siinä tapauksessa olisi, tahtoisin minä kaikkein viimeiseksi olla tekemisissä, jollei vielä muutkin arvelut minua siitä estäisi.

Sydämellinen kiitos uskollisesta ystävyydestäsi, sillä elävänä todistuksena siitä pidän kirjan »Claes Flemings tider» omistamisen minulle, ja jollei niin olisi toruisin sinua aika lailla sellaisesta huomiosta, jota en ollenkaan ansaitse. Kirja on minulla jo pari kuukautta ollut ja saan kiittää sinua sen sisällöstä paljoa enemmän kuin omistuksesta. Älä sentähden tästä päätä, että olisin siitä nureissani, sillä, kuten sanottu, tämä omistaminen on aina oleva minulle kallis ystävänmuisto niin kauan kuin elän.

Siinä tapauksessa, ettei sinua täällä koskaan saada nähdä, niin täytynee kai minun vielä joskus laittaa itseni Helsinkiin ainoastaan saadakseni tavata sinua ja muita tuttavia.

Tähän täytyy minun postitunnin pikaisen päättymisen tähden panna piste.

Tuus Elias Lönnrot [Uusi Suometar 1888:300A]