(Suomeksi käätty Helsingin Kaupunnisa präntätystä, Helsingfors' Morgonblad nimisestä, Ruotsalaisesta Aviisistä. Oulun Wiikko-Sanomia 1833:20,21,22)

Kauvan olet sinä kyllä saanut oottaa sekä vastausta kirjallesi, joka, tänne tultuansa, monenkertaisesti ilahutti minua, että selitystä, mitenkä minä olen käyttänyt sulta lähetetyt rahat, täällä oleviin köyhiin avuksi; mutta älä kuitenkaan vielä tuskau minuun. Sinun kirjasi tullesa makasin minä vielä, tääll'ä yhä vallittevasa, kulkutauvisa, jota Ruottalaiset nervfeeberiksi hokevat, enkä voinut siis kirjoittaa sulle vastausta. Sitten minä kyllä vähitellen paranin, siksi että minä jo, viikon verran takaperin laskiin, olisin jaksanut piirustella muutamia sananrivijä vastaukseksi; mutta tahtoisani samalla antaa sinulle jotaan selitystä meijän huonosta tilaisuuestamme, tällä Suomen maan nurkalla, ja saattaakseni jollaan tavalla kostain vastata sinun erinomaista kansakärsivällisyyttäsi meijän surkeuvesamme, ylöslykkäsin minä silloin kirjoittaa, siksi kuin minun lisäyväiset voimani sallisivat minun muutamankaan tiiman istua kirjoitus pöytäni ääresä, jota ne vielä, viikko sitten, kielsivät. Sinä petyt, jo eellä käsin, jos sinä ootat minulta täyvellistä ja järjestykseen suunnitettua kertomusta; - sitä en minä saata luvata. Kuin kaiken elatuksen puutos ja kaikenlainen surkeus ja viheliäisyys on nossut niin korkialle, kuin nykyssä aikana, meijän surkiasa Kajaanin Läänisämme, niin on kohta mahotoin selittää niitä sille, joka niitä omilla silmillänsä ei ole nähnyt. Ei minulla sunkaan ole sanoja eikä kuntoa sitä yrittää.

Elävä on vielä mielesäni seuraavan tapauksen muisto. Minä näjin sen keskellä menneen vuoen Elokuuta; ja kauvan taitaa se mielesäni pysyä. Minä vaelsin silloin Saunajärven kylästä, (Kuhmoniemen, eli Kuhmon Kappelisa, Sotkamon pitäjäsä), ja poikkeusin Kuusjärven kylään, aikomuksella viettää siellä yötä. Hiljan illalla tulin minä muutamaan torppaan, josa Emäntä, suuren lapsijoukkonsa kansa, oli kotona. Kerran olin minä jo samana päivänä eksynyt syänmaan poluille, joita minä vaelsin, ja pelkäsin taas olevani väärällä tiellä. Kohta katosi kuitenki minun pelkoni, emännältä kuultuani, että minä olin oikialla tiellä. »Mutta», sanoi hän, »teijän piitää ensistä mennä meijän salmen yli, kylään päästäksennä.» Viipymättä oliki hän valmis saattamaan minua sen yli. Me astuimma veneeseen, ja lapset jäivät rannalle itkemään. Yli tultuamme, tarjosin minä hänelle soutopalkkaa; mutta hän ei myöntänyt vähääkään palkintoa vastaan ottamaan, vaikka minä kyllä kojin pakotta häntä siihen; hän takasi vaan jo monina Herran aikoina saattaneensa ihmisiä salmen yli, ja tekevänsä sitä vielä eeskipäin, kenenkään moitimatta, ettei hän palkata niin paljon olisi auttanut lähimmäistänsä. Havattuani suurimman köyhyyen vallitsevan hänen talouvesansa; mutta päättäin hänen yksipintaisesta kiellostansa, vastaan ottaa saattamapalkkaa, erinomasta tarvetta ei olevan hänen talosansa, kysäsin minä, jos heillä vielä oli leivänvaraa elonaikaan eli leikkuuseen asti. Hän pyrskähti itkemään, ja vastasi minulle: »Rukiista leipää me, Herra kulta! emmä ole nähneetkään sitten kuin jäät keväillä lähtivät, ja moneen viikkoon meillä ei ole ollut kouraakaan jauhoja seottaa petäjäleipäämme.» Minulla oli laukusani (Renselisäni) limppuleipä, jolla Maanmittarin (Ingenieur) Wickmannin Frouva Nurmisten pitäjäsä, varusti minua, Viinan Kaupunkiin (Archangel) lähtiisäni. - Sen minä otin laukustani: leikkasin siitä puolen, ja käskin hänen jakaa se lapsillensa, jotka yhä vielä kuuluivat itkevän toisella rannalla. Hänen ilonsa siitä vähäisestä ja halvasta lahjasta oli suurempi kuin monen muun olisi yhtä suuresta kulta tönkistä. Hän palasi sitten veneeseensä ja souti rannasta, josa minä vivyin siksi että hän päsi yli, lastensa luokse. Minulla ei ole sanoja joilla minä selittäisin niitten iloa, kuin he näkivät äitillänsä olevan leipää. Syämmellisesti ilotellen piirittivät he äitinsä, ja riemuiten, juuri kuin voiton-Sankarit, astukselivat he rannasta pirttiinsä, johon he katosivat minun silmistäni.

Se tapahtui jo keskellä Elokuuta, ja merkittävä on, ettei ainostaan mainitusa, mutta, kuka tiesi, monesa muusakin mettämökisä, eletty silkalla petäjäisellä. Yleiseen löytyi semmosia paikkoja, joka on siitäkin havaittava, että minun täyty kantaa leipää kansani, laukusani, jot'en minä, tosiaan mielelläni olisi tehnyt, jos minulla olisi ollut toivoa, ees joka kymmenennesä talosa, jottein sivu minä kuljin, saaha rukiista-leipää, johon minun vattani, lapsuuestani asti, on niin harjauntunut, että minä tuskin tulen toimeen petäjäleivällä. - Vuonna ennen jo (1831), kuin minä Heinäkuusa vaelsin Kuhmon kirkolta Kiannalle (Hyrynsalmesa), Vuosanka, Mikittä, ja Härmäjärvi nimisten, ja muitten kyläin, läpi, en voinut minä, vähilleen kolmeen vuorikauteen, saaha muuta ruvaksi kuin petäjäleipää ja maitoa. - Niin kauvan ovat jo ne tienot nälkää nähneet. Ennen kuin vimmesyksynen halla kohtasi Pohjanmaata, olivat eelliset pari eli kolme vuotta, jotka myös olivat katovuosia muutamille tienoille erinomattain, tyhjentäneet kaikki entiset varat, ja sulkeneet entiset elatuksen keinot. Ihmisten täyty tyhjentää viimmeisetkin säästetyt rahakassansa, eloa ostaaksensa; niitten täyty lainnata, mistä saivat, moninkertaisesti korotettuna kasvoa, ja erinäisiä hyväntekiäisiä vastaan, joita lainan antajat näillä main ovat tottuneet vaatimaan ja ottamaan velan ottajilta. Parempia aikoja toivottiin, joina velat aivottiin maksaa. Monet, nääntynynnä pitkällisen kärsimyksensä kuorman alle, hylkäsivät viimmen itte toivonki, ja kuin sanomat, kuka tiesi mistä, levisivät maakuntaan, siunatuita elonmaita olevan paljon autiona, etelä puolella Suomen-Lahtia, valmistivat peretkunnat, saottain, ittensä kohta, ijäksensä heittämään syntymämaansa maat ja mantereet. He möivät kaikki, mitä he eivät voineet kansansa kulettaa, ja lähtivät matkustamaan Suomen pääkaupunkiin, josta heitä, puheitten jälkeen, piti vietämän meren yli, Riian kaupunkiin. Yksi osa vaelsi St. Pietarihin, sieltä Riian kaupunkiin mennäksensä. Riikaa, Riikaa, vaan yleisen mainittiin; ja jos joku koki talonpojille selittää asian oikiata järjestystä, niin ei kukaan häntä uskonut. Iso väestö vaelsi silloin etelään; mutta moni palasi sieltä vielä suurempaan köyhyyteen; sillä lähtiisänsä reisulle olivat he myöneet eläimensä ja muun tavaransa; ja heijän poisa olonsa kautta oli kaikki työ jäänyt tekemättä. Muutamia jäi etelä maihin asumaan, ja epäilemättä löysivät ne siellä parempia etuja, kuin ne jotka kotiinsa palasivat.

Niin paljon oli jo menneenä kesänä puutoksen tuska ja epätoivo hätäyttänyt ihmisiä. Muttei siinä kyllä; syksyn piti sammuttaa toivon viimmesenki kipinän, joka vielä oli säilynyt muutamitten povesa. Kauhistuksella muistelen minä viimmeisen Syyskuun 6:ta päivää. Minä olin silloin Haapavaaran Kestikivarisa, Kajaanin ja Iisalmen välillä. Koko päivän sato silloin lunta, lakkaamata, ja pellot olivat yleiseen vielää leikkaamatta, eikä ees vielä joutuneetkaan. Yöllä jälkeen tuli niin kova pakkanen, että ojisa ja maantienraveisa, aamulla, minun matkustaisani Iisalmeen, oli paksu jää. Mettä oli, niin kuin talvella, aivan valkia lumesta, ja mettäteillä ajettiin jo reellä. Mainittu yö lopetti kaikki, ja vaikutti että tuhansittain ihmisiä, jotka vielä siihen asti olivat toivoneet omilla varoillansa, ehkä vaivoin, tulla toimeen, kohta sen jälkeen, kerjäläisinä, joukottain täyttivät kaikki kylät. Vanhoja varoja ei löytynyt misään. Kaikki mitä hankkia oli voitu, se oli tarkoin kulunut eellisinä katovuosina. Vielä lisäksi oli vuoen vähäinen tulo aivan kelvoton ruvaksi ihmisille. Jauhot, mainituista eloista, olivat viheriät ja karvaat; ja niistä leivotut leivät eivät pysyneet, tavallisesti, niinkään paljon koosa, että niitä olisi saattanut oikeen paistaa; sen tähen piti taikina leivottaman tuohilevyin eli ropeisiin, ja niitten turvin saataman uuniin ja uunista ulos. Jos velliä keitti niistä jauhoista, niin laskeusivat ne pohjaan, saven taikka mullan tavoin, eikä paisuneet eli karsuneet ne ollenkaan. Ne, jotka eellisinä vuosina olivat lainanneet muille, olivat nyt ittekkin puutoksesa, ja kaipasivat omaansa takasin ihmisiltä, joilla nyt oli kymmenen kertaa vähemmin kuin siihen aikaan jona heijän täytyi lainata. Ulosmittauksia seurasi toinen toisen päälle, ja teki heijän tilaisuutensa vielä surkuteltavammaksi. Kovin monet ovat jo siis nähneet viimmesen lehmänsä myytävän; ja sitä tapahtuu vielä joka päivä.

*

Muutamia viikkoja sitten näjin minä, Kuhmon ja Suomussalmen Kappelisa kulkiisani, monta taloa, eli maata, aivan autiona. Niitten asujamet olivat muuttauneet rajan yli, Olonetsin Lääniin, josa sanotaan olevan paremman ruvan saaliin. Minä tapasinki muutamia, jotka juuri olivat muuttoreisullansa. Yksi ja toinen niistä möi vähäisetkin talonkappaleensa, joita heillä vielä oli, ja lähtivät matkalle, ajatuksella ijäksensä eritä syntymämaaltansa; muutamat aikoivat tulevana kevännä palata Venäjänmaalta.

Reisuilla, joita täällä tulee tekemään, on matkustavainen tosiaan usein välikäessä ruvanseikasta. Joski täällä kotoaan lähtisi hyvillä evähillä, niin on ensiksi vaikia syyä taloin pirteisä, kuin nälkäytyneitä ihmisiä on huoneen täysi kattomasa syöjää suuhun, ja ne luonnollisesti ajattelevat »Voi! kuinka me olemma onnettomat tuon suhteen!» toiseksi täytyy silloin aina jakaa jotaan kattojille, joski ne ei juuri suoraan anokkaan; josta seuraa että matkamiehen eväät ennen pitkää loppuvat, ja hänki saapi vuoronsa nälkää nähä. Muuan minun Tuttuni mainitti, että kuin hän, joku aika sitten, muutamasa talonpojan pirtisä oli syöskennellyt eväitään, oli yksi pienonen, kaheksannella oleva, poika tullut häntä likelle, kattonut häntä, vähän hetken, tarkasti silmiin ja viimmen sanonut: »Minun veljelläni on nälkä». Se sanat oli poika sanonut niin totisella ja jäykällä äänellä, että kuulian syämmen niistä täyty liikkua, varsin kuin ne tulivat lapsen suusta. Hänen veljensä, jolle hän anoi, oli ollut monta vuotta vanhempi, mutta monet viikot jo maannut sairasna. Kuin sairas oli ruokaa saanut, oli poika erinomaisesti tytynynnä vetäynyt ulemmaksi vieraasta, mitään ittellensä anomatta ja merkkiäkään antamatta, että hänelläkin oli nälkä, ehkä asia luultavasti taisi niin olla, koska talosa ei ollut löytynyt muuta kuin petäjäistäleipää.
Semmosia täällä usein näkee matkustaisaan; mutta välttääkseni ettei kirjani, joka pituuellaan jo on tainnut väsyttää sinua, kasvasi vielä pitemmäksi, minä en mainitte niistä mitään, vaikka niistä olisi kyllä paljon sanomista.

Jos ruvan puutos nykyssä aikana on suuri ja kova, niin on vielä surkiampi ettei ole pitkiin aikoin toivoakaan parempain aikoin tulosta. Viimmessä syksynä oli niin suuri rukiinsiementen puutos, että parahiksi puolet peltoja, tavallisuuen suhteen, saatiin kylvöön, itävillä siemenillä; Kevätkylvöin siementen puutos tulee uskottavasti vielä suuremmaksi.

Nälkä, vaikka kyllä suuri, ei ole kuitenkaan ainoa tuska joka nyt vaivaa maakuntaa. Kovin kuolettavaiset kulkutauvit ovat seuranneet sitä kuin uskolliset matkatoverit. Nervfeeberi ja Punatauti ovat jo kuolettaneet erinomaisesti paljon ihmisiä, ja pitkittävät yhä samalla kovuuella kuin ennen. Eellä mainittua tautia oli jo menneen vuoen alusa Suomussalmesa ja Kuhmosa. Sieltä alko se vähitellen levetä etelää kohen, ja oli jo ennättänyt Sotkamon Emäkirkon lääniin, josa hän tuli yksiin punatauvin kansa, joka menneen kesän syksypuoleen tultuansa Kajaanin etelä maihin, alko levetä pohjasta kohen. Yksiin tultuansa ovat nämät kulkutauvit uskollisesti auttaneet toisiaan kuolettaisa yhtä toisen perään. Kummaksensa silloin tapasi jonku talon josa ei ollut monia sairaita. Monisa taloisa makasi jokainen henki tautivuoteesa; ja siis täyty vierasten kattoa ja holhoa niitä. Monet talot jäivät kylmille, kuin joka henki oli kuollut. Uuen vuoen aikana laskettiin joka kuuennen hengen Sotkamosa kuolleen mainituihin kulkutautein. Kuinka luotettava se lasku oikeen lienee, sitä minä en taija sanoa; mutta kuin samat tauvit uuenki vuoen jälkeen ovat siellä niin kovasti vallinneet, että joka viikkona kolme- ja neljäki kymmentä ihmistä on niille uhriksi mennyt, niin on jo nyt ainakin kuolleitten luku laskettava kuuenneksi eli viienneksikin osaksi Pitäjän koko väestöstä. Paltamon pitäjäsä ovat nimitetyt kulkutauvit yhtä kuolettavaiset. Vähän aikaa sitten ei ollut koko Kajaanin kaupunnisa usiampaa kuin kolme taloa vapaana tauvista ja sairaista, ja ainoastaan Mieslahen kyläsä oli, joku aika sitten, enemmin kuin sata henkiä kuollut.

Syy minkä tähen nämät tauvit ovat niin lavialle levenneet, ja niin kuolettavaiset, on kahtalainen, ja sitä ei ole helppo auttaa: 1:siksi sairasten kerjäläisten kuljettaminen talo talolta ja kylä kylältä, jonka kautta tarttuvainen tauti ennen pitkää tuli yleiseen levitetyksi, 2:seksi ruvan puutos, eli sen kelvottomuus. Mitä viimmeksi mainittuun tulee, niin olen minä vakuutettu, että vähintäin toinen puoli kuolleista sairaista olisi tervehtynyt, jos niillä olisi ollut kelvollista ruokaa. Onko se kumma että se ihminen kuolee monta viikkoa maattuvasa ja kaiken voiman kadottavasa tauvisa, viimmen saatuansa ruvan halun, on pakotettu petäjätä syömään, ja jolla välistä ei ole sitään syötävänä? Mitenkä voipi huono vatta, joka semmosten tautein jälkeen ei taho sietää helpostikaan vattasa sulaavia ruokia, eikä niihin tottua, mitenkä se voipi kohta sulata kovaa petäjäleipää? Ennen mainitulla, viimme vuoen elosta leivotulla, leivällä, josa sitä löytyy, samoin kuin muulla siitä valmistetulla ruvalla, vielä lisäksi, erinäinen, vattaa turmelevainen ja pilaavainen luonto. Kohta, sitä syötyä, alkaa vattaa purra; ja se vaikuttaa monta muuta pahaa, jota siihen tottumatoin varsin tuntee.

*

Suurimmalla kiitollisuuella ovat Kajaanin Läänin Asukkaat, sekä Ruunulta että hyviltä ihmisiltä vastaan ottaneet isoja lahjoja ja apuja onnettomuuensa huojennukseksi. Se ainoastansa on valitettava, että surkeus on niin suuri ettei sitä voi kokonaan estää eikä auttaa; mutta sitä ei saata imehellä kuin ajatellaan, että Kajaanin Läänin Asujamet, joski ne olisivat kovimmasti hätäyneet ja suurimmassa tarpeesa, eivät kuitenkaan hetikään ole ainoat, jotka apua tarvittevat.
Ruunu on lahjoittanut, lainannut ja myönyt helpoon hintaan jyviä syötäviksi, ja vielä lisäksi huolta pitänyt laittaaksensa Kevätkylvön siemeniä talonpojille. Yhteisesti peljätään kuitenki, ettei tarpeet täyvy niistä; mutta kiitoksen on kuitenki vähempikin runsaasti ansainnut. Viiestä kymmenestä tuhannesta Ruplasta, joka Ruunu on määrännyt vilua vaikuttavain Soijen ja rämeitten ojittamiseksi ja muokkaamiseksi, Oulun Läänisä, pitäsi jonkunlainen osa käytettämään Kajaanin Läänin avuksi, niin että kohta keväistä, kuin lumi ja kirsi on sulannut maasta, työn tekijät saisivat työllä elatuksensa. Vielä lisäksi on vaimoväelle valmistettu tila kehräämällä elättää henkiänsä, ja sen tähen on ostettu pellavia, hamppuja ja villoja jaettaviksi niille, jotka ilmottavat haluansa niitä kehrätä.
Sairasten holhomiseksi, jotka ennen kerjäten kulkivat kylä kylältä, on monet Lasareetit nyt järjestykseen laitetut, sekä kaupunnisa että maalla. Mainitut Lasareetit ovat niin omaa laatua, että niistä kyllä saapi vähän laviammalta kirjoittaa. Ittekuki niistä on valmistettu tavallisesta savupirtistä, johon on koko joukko olkivuoteita laitettu lattialle. Niillä vuoteilla makaavat Sairaat, eikä ole heillä muita makuuvaatteita eikä peittoja.

Vaikka nämät Lasareetit kyllä taitavat niitä silmään pistää, jotka semmosia eivät ole nähneet, niin ovat ne kuitengin paljon hyvää vaikuttaneet. Jos näihin, samoin kuin oikioihin Lasarettein, olisi hankittu sänkyjä ja sänkävaatteita, ja muita kapineita, niin olisi niitten osto kovin kuluttanut rahavaramme, joita paremmin saatto käyttää ihmisten näljäntuskan huojentamiseksi.

Nykyään on semmoisia Lasarettejä yheksän; ja sairaita, joita niisä holhotaan, on jo 300; josta arvaa että kuin yhesä pirtisä usein löytyy 50 sairasta, taikka enemminki, niin on vaikia päästä ittekunki tykö. Mainituista 300, jotka kaikki ovat tuiki köyhät, ja joita kuletettiin, kuin kerjäläisiä, ympäri kyliä, ennen kuin ne Lasarettein otettiin, olisi epäilemättä toinen puoli, ja vielä enemminki, kuollut, jos ei näitä Lasarettejä olisi toimitettu, joisa sairaita toki ei ole aivan paljon kuollut. Luonnollisesti ei ottanut kukaan mielellänsä vastaan kulkutauveilta saastuneita kerjäläisiä, jonka tähen ne tavallisesti kuolivat taikka holhomisen eli ruvan puutteesta. Monet niitä vaipuivat kyliin välille, kuoleman uneen. Joku aika sitten tuli muuan vasta sairastunut ihminen, jolla kuitenki vielä oli siksi voimaa, että hän vaivoin kulekseli talo talolta, muutamaan taloon Sotkamosa, rukoillen yösiaa. Pelvosta tauvin tarttuvan hänestä taloon, oli emäntä käskenyt hänen mennä muualle. Sen tähen oli Sairas lähtenyt matelemaan toiseen taloon; mutta tauvin ja voimattomuuen käsiin oli hän uupunut tielle, ja sinne heittänyt henkensä. Paltamosa tapahtui, joku aika sitten, että muuan mies lähti kävelemään muutamaan kaukaiseen kylään. Taipaleella kohtasi häntä tauti niin yhtäkkiä ja kovasti, etä hän suurin vaivoin, kohta kontaten, viimmen pääsi autiohon tervamiesten mettä-Saunaan. Siinä makasi hän koko viikon aivan ruvatta, ja kyllä kovasa pakkaisesa, eikä jaksanut hän polttopuitakaan ulkoa noutaa sitä lämmittääkseen. Sen ainoastansa oli hän voinut, että koota tervamiesten vuoetoljet laattialta, ja sytyttää ne palamaan; mutta kuinka pitkällinen semmoinen nuotio oli, ja mitä lämmintä siitä lähti? - Viikon kuluttua löyttiin hän sieltä melkeen kontettununna. Kuitenkin oli hänesä vielä henki; mutta taloon tärkin kuljetettuna loppui hän kohta. Monista muistakin olen minä kuullut puhuttavan, jotka ovat nääntyneet teille ja sieltä löytty taikka kuollunna eli vähisä hengisä. Monet, jotka ei kehtaa kerjätä, ja viimmeseen hätään asti kokevat kotonansa eleskellä, ovat samasa onnettomuuesa. Monisa syänmaan torpisa, eli mökeisä, on joka henki yhtä aikaa sairastunut; ja niisä ei ole siis ollut lämmityksenkään hankkioita eikä petäjäisenkään ruan laittajia.

Sen kaltaiset vahingot ovat nyt tulleet enemmiten estetyiksi, mainituin Lasarettein kautta, jotka vielä lisäksi ovat pysäyttäneet kulkutauvit levenemästä maakuntaan, sairasten kerjäläisten kuljettamisella kylä kylältä.

Minä olen jo maininnut mitä Ruunu on tehnyt hätäytyneen maakunnan auttamiseksi. Melkeen yhtä paljon tulee maakunnan kiittää monia erinäisiä hyviä ihmisiä, jotka, osittain varalliset, mutta osittain ittekkin tarvittevaiset, surkutellen kansaihmistensä surkeutta, ovat hellillä syämmillä koonneet apua heijän onnettomuutensa huojennukseksi. Niitten lahjat ja avut jo enemmiten tulleet Suomen-Maan Aviiseisä luetelluiksi; jonka tähen minä täsä en nimitä yhtään erinäisesti. Mutta siihen siaan minä tahon mainita kuinka niitä lahjoja hätäytyneitten avuksi käytetään. Läänin Maanherra, joka kaikella lailla ja kaikella kunnollansa on kokenut eesauttaa Lääninsä hyvää, ja itte kulkenut ympäri kaikki pitäjät, tarkemmin tutkiaksensa kunki tienon tarpeet, on joka pitäjähän säätänyt ja laitattanut Köyhäin-holhomisen Seuroja (Komitteeoja) joitten tulee köyhille jakaa, heille lähetetyt lahjat, ja tili tehä jaosta. Niihin Seuroin kuuluvat tavallisesti Kirkkoherrat, Nimismiehet, muut Herrasmiehet pitäjisä, Kirkkoin Kuudennus miehet, ja muita ymmärtäväisiä Talonpoikia. Minä olen muutaman kerran ollut saapuvilla niisä javoisa, ja nähnyt kuinka ne toimitetaan. Köyhiä kokoupi kylistä, joukottain, oottain apua. Suurimman osan niitä on Komitteea kattonut tarvittevaisiksi; mutta monet arveleepi se vielä tulevan toimeen avuttakin. Eellimäisille jaetaan sitten, siihen kattoin kuin kusaki mökisä eli peretkunnasa on paljon väkiä, 1, 2, 3, ja neljäkin, kappaa jyviä, peretkuntaan, joita lahjotetuilla rahoilla on ostettu. Ei tosiaan sillä tavoin tule paljon kunki osalle; mutta hyvä on vähäkin suurus petäjän sekaan.

Jakaakseni sinulta tänne lähetetyt lahjat, joita muutamat Tutentit, seurueessaan, ovat koonneet Köyhäin avuksi Kajaanin Läänisä, kuttuin minä Kajaanin Kaupunnisa kokoon, erinäiseen Komitteeaan, Kaupunnin Pastorin ja muut Herrasmiehet, jotka, tuumattuansa muittenki kansa, päättivät jakaa mainitut lahjat Kahelle toista kymmenelle köyhälle peretkunnalle, joista jokainen oli semmoinen, ettei sillä ollut leipäpalaakaan huomeseksi. Siinä me kyllä teimmä vastoin sinun ja muitten Antajiin tahota, jonka jälkeen mainitut lahjat piti jaettaman 2:helle eli kolmelle köyhälle peretkunnalle, sitä tuntuvammaksi avuksi heille. Mutta siihen luulin minä olevan sen enemmin syytä suostua, kuin sinä kirjasasi mainittet, ettei minun kuitenkaan välttämättömästi tarvinnut täyttää teijän mainuttua toivoanne. Kuitenki koettiin, lahjoja jakaisa, sitäkin muistaa. Kolme köyhintä peretkuntaa sai siis kukin likimääriin 20 paperiruplaa, ja muut vähemmin. Muuan köyhä Torppari, monen pienen lapsen kansa, jonka ainoa lehmä myötiin velan tähen auksionisa, sai niin paljon teijän lahjoistanne, että hän sillä itte saatto huutaa lehmänsä auksionista. - Mielelläni minä eeskantasin näitten köyhäin, teijän lahoistanne osallisiksi tulleiten, peretkuntain kiitoksia ja siunauksia, niitten hyville, tuntemattomille Antajille, jotka omista vähistä varoistansa ovat koonneet heille niin suuren avun; mutt'en minä taija heijän syämmiinsä kieltä kirjoittaa. Osottakoon Taivan Jumala kuullensa heijän siunauksensa ja toivotuksensa teijän onneenna ja menestykseennä! - Ja nyt hyvästi!