Nurmeksen kirkolta on ainakin 6 peninkulmaa Jonkerin kylään, joka on Nurmeksen äärimmäisessä sopukassa, Repola toisella ja Kuhmon kappeli toisella puolellaan. Huonot polut johtavat vaihdellen milloin soiden, milloin matalien ylänköjen yli, jotka yhdessä muodostavat äärettömän, jylhän erämaan. Puolitiehen asti tapaa kuitenkin siellä täällä jonkun metsätalon, mutta matkan jälkitaipaleella ei ollut, lukuun ottamatta erästä huonoa torppaa, ainoatakaan asuttua paikkaa. Meillä oli alussa oppaana muuan Pekka Viiliäinen, joka oli koko nero. Lapsuudestaan alkaen hänellä oli ollut suuret tuumat ja laajat yritykset, jotka vielä siihen määrään kummittelivat hänen aivoissaan, että olivat ainakin puoleksi karkoittaneet niistä niin sanotun tavallisen selvän järjen. Paitsi useissa Suomen kaupungeissa hän oli moneen kertaan käynyt Pietarissa ja Tukholmassa. Joku aika sen jälkeen kuin Suomi oli yhdistetty Venäjään, oli hänellä ollut se armo, että sai korkeanautuaalle Keisari Aleksanterille näyttää omituiset sotavaunut, jotka itse oli keksinyt, sekä ojentaa esiin kaikkeinalamaisimman anomuskirjeen, jossa pyysi että Hänen Keisarillinen Majesteettinsa armoissa suvaitsisi solmia ikuisen rauhan kaikkien kristittyjen valtojen kanssa sekä yhdessä niiden kanssa rangaista Suur-Turkkia sen jumalattomuuden vuoksi. Että hänen sotavaununsa, mitä jälkimäiseen kohtaan tuli, erittäin soveltuivat Hänen Keisarilliselle Majesteetilleen, sen hän itse parhaiten ymmärsi, ja juuri sen tähden hän oli vaivannut itseään niiden keksimisellä.

Kaikki tämä kerrotaan lähemmin hänen äskenmainitussa anomuskirjeessään; siitä sain kunnian ottaa kopion, joka nyt kuitenkin muutamien muiden muistiinpanojeni seassa on Helsingissä. Tämän kirjeen alkuperäistä alustelmaa sekä itse vaunujen piirustusta Viiliäinen alati säilyttää luonansa. Jos oikein muistan, hänen sanotaan määränneen että nämä tärkeät asiapaperit hänen kuoltuaan olivat suljettavat hänen mukaansa hautaan. Vaikka siis luultavasti tulee olemaan sangen vaikeata jonkun ajan kuluttua saada niitä käsiinsä, laiminlöin, paha kyllä, itse piirustuksen kopioimisen. Mikäli minulle siitä selveni, se kuvasi parihevosten vedettäviä vaunuja, jotka molemmat, sekä vaunut että hevoset, olivat rautapeltisen, linnanmuotoisen katoksen alla. Tämä peitti ne joka taholta ja oli ainoastaan maata kohden avoin. Se oli edestä suippo, mutta takaa jotenkin leveä, niin että se oli kärjestään poikkileikatun tasakylkisen kolmion näköinen. Muutamia pieniä aukkoja oli edessä ja sivuilla, mutta ne eivät kuitenkaan olleet suuremmat kuin oli tarpeellista, jotta joltisestikkin niistä saattoi nähdä ja ampua. Etuosassa ja sivuissa oli teräviä rautoja, jotka olivat kiinnitetyt niihin pitkittäin ja olivat hieman leveämmät tavallista viikatetta.

 

Jokainen saattaa nyt helposti kuvitella, mitä kauheata tuhoa nämä vaunut saattoivat aikaansaada Suur-Turkin riveissä, jos istuen niissä suvaitsi karauttaa keskelle vihollista ja ajaa siellä muutaman kierroksen, minkä kyllä saattoi tehdä ajanvietteekseen tai vallan kuten tavallisen ajeluretken, ajaja kun itse peltilinnassaan oli suojassa kaikelta vaaralta. Jos joku pelastuisi leikkautumasta kahtia terävien viikatteiden iskuista, niin saattoi pienistä aukoista helposti ampua pakolaisen kuoliaaksi.Tämä verraton mestariteos inhimillisen neron tuottamien keksintöjen joukossa lienee erittäin suuresti huvittanut Keisari Aleksanteria, koska hän lienee määrännyt keksijälle, tuolle Viiliäiselle, 500 ruplan palkkion. Ei ollut kummallista, että Viiliäinen näin loistavan menestyksen ja rohkaisun jälkeen sekä hereillä ollen että nukkuessaan tuumi uusia keksintöjä.

On vaikeata tietää, kuinka pitkälle hän olisi voinut edistyä; ehkäpä hän lopuksi olisi löytänyt tien ainakin kuuhun, jos ei juuri muihin kiertotähtiin, ellei hän onnettomuudekseen olisi tullut hieman mielenvikaiseksi. Tämän perin ikävän sattuman jälkeen hän ei enää voinut ryhtyä niin rohkeisiin yrityksiin, kuin esim. kuuhun pyrkimiseen, sillä hän tietää, ettei pidä lentää korkeammalle kuin siivet kantavat. Kuitenkin hänellä sittemmin alati on ollut pienempiä tuumia ja yleishyvän edistämispyrkimyksiä. Näistä voi mainita, että hän omalla kustannuksellaan ja omin käsin oli Nurmeksessa Ylikylän ja Saramon välillä kasvavaan metsään hakannut uuden tien, koska vanha, jota hänen usein täytyi kulkea, kulki monessa mutkassa eikä siis sopinut niin suurituumaiselle miehelle. Tässä kohdin häntä kuitenkin kohtasi esteitä, joita hän hyvän ja epäitsekkään tarkoituksensa vuoksi ei suinkaan olisi ansainnut. Vanha polku, jota Viiliäisen isä ja isoisä sekä heidän esivanhempansa ammoisista ajoista olivat käyttäneet, oli tarpeeksi kova ja tasainen, mutta uusi sitä vastoin, vaikka olikin suora, oli nurmen, sammalen ja kivien peittämä, jonka vuoksi saramolaiset yhä edelleen käyttivät vanhaa polkua, jokikinen heistä, paitsi Viiliäinen itse, joka tietysti kulki omaa tietänsä. Luonnollisesti häntä harmitti, että kaikki muut hänen työtänsä, johon hän kuitenkin oli käyttänyt suurimman osan kesää, niin ylenkatsoivat, etteivät edes panneet jalkaansakkaan hänen puolelleen. Tämän oikeutetun harminsa kiihottamana hän eräänä päivänä kuljetti kaikki lähistössä saatavilla olevat puut vanhan polun suulle, siten tukkiaksensa sen. Tämän olisi luullut nyt auttavan; mutta miten kävikään? Eräänä lauantaina, jolloin saramolaiset olivat kirkolle menossa, he näkivät korkean puupinon tiensä sulkuna. Jos heillä olisi ollut vähänkin arvostelukykyä, heidän olisi pitänyt huomata, mitä se merkitsi, nimittäin että heidän tuli tottua uuteen polkuun. Mutta kaikkea muuta! He raivasivat pois puut ja mikä ikävämpää oli, tulivat sattumalta viskanneeksi ne Viiliäisen tielle. Kuka tahansa saattaa asettua Viiliäisen kannalle ja arvata, minkä närkästyksen tämä tahallinen solvaus, sillä muuna Viiliäinen ei voinut sitä pitää, hänessä kaiketi herätti. Mutta sellaisen palkan ansiokkaat teot yleensä saavat. Hän näytti jo olevan niin tottunut sentapaisiin nöyryytyksiin, että ilmaisematta mitään närkästystä suostui seuraamaan meitä vanhalle polulle, jonka, armottomasti kyllä, valitsimme hyläten hänen hakkaamansa uuden tien. Matkalla hän kertoi, mitä minulla juuri on ollut kunnia kertoa, mutta hän ei ikinä tahtonut uskoa, että saramolaiset olivat sattumalta viskanneet ne puut, joilla hän oli tukkinut heidän tiensä, hänen omalle tiellensä, vaan luuli että he sen olivat tahallansa tehneet ivatakseen häntä ja hänen tietänsä.

 

Paraikaa Viiliäinen hautoi mielessään kahta suurta tuumaa, jotka lakkaamatta pitivät hänen järkensä jäännöksiä pyörteisessä liikkeessä. Toinen koski muutamia malmivuoria, joista ottamiaan useita näytepalasia hän antoi katseltavaksemme. Niitä hän alati kantoi toisessa taskussaan, toisessa taas yllämainittuja asiapapereita. Hän aikoi mitä pikimmin lähteä Pietariin esittääkseen ne Keisari Nikolaille. Hänellä oli myös suomeksi tehty kirjoitus, jossa kaikkein alamaisimmin anoo, ettei Keisari koskaan sallisi sotajoukkojen törmätä yhteen näillä vuorilla. Todisteena Viiliäisen suuresta epäitsekkäisyydestä saatan mainita, että hän, vaikka hänellä löytämistään rikassuonisista malmivuorista oli odotettavissa varma ja melkoinen palkinto, kuitenkin 50 pankkoruplasta olisi luovuttanut minulle omistusoikeuden kaikkeen, huostassaan olevat näytepalaset siihen luettuina. Tilapäinen rahapuha esti minua käyttämästä edukseni hänen jalomielistä tarjoustaan, ja kun asiaa lähemmin ajattelin, olin siihen sangen tyytyväinen, sillä olisin vastaedes voinut saada tunnonvaivoja siitä, että toisen kustannuksella olisin rikastunut.

Viiliäisen toinen tuuma ei tarkoituksiltaan ollut valtiota vähemmin hyödyttävä. Se näet tarkoitti vapaakaupunginoikeuksien hankkimista Oululle. Kauan, niin hän väitti, rahvas näillä seuduin oli valittanut sitä, että heidän täytyi Oulussa myydä tavaransa, etenkin terva, polkuhintaan. He selittävät tämän johtuvan sopimuksesta sikäläisten kauppiasten kesken, joiden sanottiin edeltä asettavan talonpoikien tavaroille määrähinnan, mitä korkeampaa ei kukaan saanut tarjota. Poistaakseen tämän epäkohdan Viiliäinen oli hankkinut Sotkamon, Hyrynsalmen, Paltamon, Nurmeksen ja Pielisjärven pitäjäläisten allekirjoitukset; he näet kaikki toivoivat muutoksen tapahtuvan tässä asiassa. Yhdessä näistä pitäjistä pitäjäkirjuri kuitenkin oli kirjoittanut seuraavasti: „Pitäjäläisten mielipiteet kysymyksessä olevan asian suhteen näyttävät olevan yhtä sekavat, kuin esityksentekijänkin, minkä vuoksi niistä ei ole voinut saada mitään lopullista kokonaiskäsitystä." Nämä allekirjoitukset muassaan Viiliäinen aikoi lähteä Pietariin, mutta sitävarten hän luuli tarvitsevansa Ruotsin ja kenties myös Englannin kuninkaan puumerkit, joita hän ei vielä ollut ehtinyt hankkia. Koetin vakuuttaa hänelle, ettei se ollut välttämätöntä, mutta hän oli kerran saanut sen päähänsä eikä siitä luopunut. Hänen tuumansa mainittujen vapaakaupunginoikeuksien suhteen oli muuten seuraava: Kerta vuodessa, joka syksy, oli Oulun kaupungille myönnettävä 3-4 viikkoa kestävät vapaamarkkinat, joiden aikana talonpojalla oli oikeus myydä ulkomaalaisille tavaroitaan kädestä käteen. Näin hän luuli koko asian olevan autetun, eikä hän muuta aikonutkaan anoa Keisarilta.

Kuten minulla on ollut kunnia aikaisemmin mainita, oli oikeus ja yleishyvän edistäminen jo nuoruudessa Viiliäisen lempiharrastuksia. Ei siinä kylliksi, että hän itse pidättäytyi tekemästä toisille pienintäkään vääryyttä, hän vaati samaa muiltakin, silloinkin, kun asia ei vähääkään liikuttanut häntä. Senkaltaisesta asiasta hän oli aiheuttanut asianomaisille ilmiantamaan erään sotakomisariuksen eli tavaranhankkijan, jonka oli kuullut kruunulta kiskoneen liikoja rahoja siten, että tilinteoissa oli kruunulta kantanut maksua muutaman sadan sotamiehen elatuksesta, joita ei ollenkaan ollut olemassa, vaan jotka koreilevat ainoastaan hänen toimikirjoissaan ja laskuissaan. Kukapa nyt ihmettelisi, että rehellinen Viiliäinen, jolle huhu moista kertoi, siitä kovasti suuttui ja että hän rauhoittaakseen herkän omantuntonsa mitä pikimmin ilmoitti asian tutkittavaksi! Tämän kautta hän kuitenkin tuotti niskoilleen vallan odottamattoman ja kovin ikävän jutun, josta ei mitenkään voinut vetäytyä pois. Hänet näet velvoitettiin todistamaan ilmiantonsa ja väitteensä. Hän todisteli todistelemistaan monta vuotta perätysten, kunnen hänen tilansa, joka ennen oli ollut sangen hyvässä kunnossa, joutui rappiolle ja oli luovutettava toiselle. Viimein asia ratkaistiin siten, että oikeus määräsi Viiliäisen maksamaan melkoiset sakkorahat ja oikeuskulut sille, jota oli syyttänyt, ja tämä saattoi hänet kokonaan vararikkoon. Yllämainitulla 500 ruplan rahapalkkiolla hänen olisi pitänyt voida jossakin määrin korjata huonoja rahaasioitaan. Hän olikin lujasti päättänyt tehdä sen ja palkkasi sitä varten joukon miehiä, joiden avulla kaatoi ison metsän kaskeksi. Seuraavana vuonna hän jäljellä olevilla rahoilla osti rukiita, jotka kylvi kaskeen. Kaikki onnistui tähän asti hyvin, ja hän aikoi perustaa uutisasunnon siihen paikkaan, johon kaski oli kaadettu, mutta pieni seikka muutti vähässä ajassa kaikki ja petti häntä sangen pahasti laskuissaan. Hän oli huomaamattaan tullut kaataneeksi kasken toisen maalle, joka seikka vähää ennen elonleikkuuaikaa hänen suureksi hämmästyksekseen tuli ilmi. Se, jonka maalla kaski oli, korjasi koko melkoisen sadon, ja muutenkin kovaonninen Viiliäinen vielä sakotettiin päälle päätteeksi. Vaikka hän olikin alati tyyni ja itseään hillitsevä, ei hän voinut muistella tätä tapausta ilman että se karvaasti kävi hänen mielelleen. Tämän kasken ainaiseksi muistoksi hän kutsui maata, johon sen oli kaatanut, Riikinahoksi. Tällä nimellä hän luultavasti tarkoitti sen syntyneen hänen yllämainittujen valtion hyödyksi keksimäinsä sotavaunujen johdosta.

Jos kohta Viiliäinen nyt eli huonoissa oloissa, hän ei ollut vielä heittänyt kaikkea toivoa. Paitsi suuria tuumiaan hänellä oli useampia vähemmän tärkeitä. Hän oli esim. huomannut kotiseutunsa viidenkymmenen vuoden kuluessa siten muuttuneen, että siellä, missä maanmittari ennen oli löytänyt järviä, soita ja vuoria, jotka tietysti olivat arvotonta aluetta, nyt oli oivallisia metsiä ja että siis tarjoutui tilaisuutta niityn ja yleensä viljelykseen kelpaavan maan perkaamiseen. Tätä havaintoaan hän kerran aikoi käyttää hyväkseen ja, ensin selvitettyään tärkeämmät asiat, uudelleen yrittää uutisasunnon perustamista.

Jos Viiliäinen olisi saanut pitää kaiken järkensä loukkaamattomana, hän epäilemättä olisi aikaansaanut suuria maailmassa. Järkensä jätteilläkin hän ajatteli ja puheli usein paljoa järkevämmin kuin monet, joilla on koko järkensä tallella. Mainitsenpa tästäkin esimerkin. Rahvas pelkäsi näinä aikoina kaikkialla, että Merkuriustähden yhteentörmäys auringon kanssa, jonka piti tapahtua Aasiassa ja almanakan mukaan sattua toukokuun 5 päiväksi, jonkun tärkeän esiytyneen esteen johdosta oli lykkäytynyt toistaiseksi, ja että, kun se kerta oli toteutuva, oli pelättävä, jos ei juuri auringon täydellistä häviötä, niin ainakin muita suuria muutoksia. Moni luuli todella, että Merkurius saattoi räjähyttää rikki auringon, joka sitten voi sadella alas pieninä sirpaleina ja polttaa poroksi koko maapallon. Kysyin mitä Viiliäinen tästä asiasta arveli, ja hänellä oli heti selvillä, että koska aurinko ei ollut suvainnut näyttäytyä sinä päivänä, Merkurius kaiketi ei ollut niin pian voinut sitä löytää, vaan mennyt tiehensä, sillä kun ei ollut paljoa aikaa hukata. Hän piti siis kaikkea pelkoa tämän asian suhteen nyt enää vallan aiheettomana. Muuten hän arveli, ettei hänellä ollut mitään tekemistä auringin eikä Merkuriuksen kanssa, kunhan ne vaan eivät ruvenneet estämään hänen tuumiansa, jota eivät siihen asti vielä koskaan olleet tehneet.

Kaiketi arvelet, että liiaksi kauan olen puhunut ystävästämme Viiliäisestä, mutta nyt jätänkin hänet, ja tuossa tuokiossa olemme Jonkerissa, jonne meillä on ollut kuljettava 6 peninkulmaa erämaan halki. Jonkeristahan muutama kymmenkunta vuotta sitten lapsia tuli hiihtäen Nurmeksen kirkolle itseään kastattamaan. Viivyimme yön eräässä talossa, sitten kuljimme ylemmäksi Saunajärvelle, missä erosin vaelluskumppaneistani, heillä kun ei ollut aikomusta lähteä Venäjän puolelle. Tunnin matkan jälkeen, jonka suoritin ensin vesitse sitten maitse, saavuin Niskavaaraan, niin läpimärkänä kovasta rankkasateesta kuin jos olisin koko päivän loikonut vedessä.

Täältä minun piti lähteä Ukonvaaraan, jonka sanottiin olevan kolmen virstan päässä. Pieni, korkeintaan viisi- tai kuusivuotias poika - kaikki vanhemmat ihmiset näet olivat poissa - opasti minua vähän matkaa polkua pitkin ja neuvoi minulle, että tuli poiketa milloin oikealle, milloin vasemmalle, jonka jälkeen hän jätti minut. Seurasin tarkoin hänen neuvoansa, mitä tuli oikealle ja vasemmalle poikkeamiseen, mutta milloin millekin puolelle piti poiketa, sitä en olleenkaan tietänyt. Viimein tulin kauan astuttuani tilalle, jota sanottiin Losolaksi tai Losonvaaraksi. Sieltä minulla vielä oli kaksi virstaa Ukonvaaraan ja viimemainitusta paikasta kuusi virstaa Kuusjärvelle, jonne saavuin sangen myöhään illalla. Seuraavana aamuna läksin täältä ja palkkasin miehen opastaaman itseäni Kolvasjärvelle, ensimmäiseen Venäjänpuolella olevaan kylään, jonne oli runsas kahden peninkulman matka. Kuljimme enimmäkseen kuivia mäntyharjanteita, jotka parhaasta päästä ovat hyvin kaidat ja kulkevat yhdensuuntaisesti, suomaita välillään. Saattaa paraiten muodostaa itselleen käsityksen näiden seutujen ulkonäöstä, jos kuvittelee niiden ennen olleen jonkun vetelän ainejoukon peittämänä, joka on joutunut liikkumaan suunnattoman suurina aaltoina, mutta sitten äkkiä jäykistynyt ja jähmettynyt aaltojen muotoon. Aaltojen harjoista olisivat silloin tulleet mainutut harjanteet, aallonpohjista suot. Mutta hirvittäviksi täytyy tuo raivonnut myrsky kuvitella, jotta se on voinut aikaansaada tällaisia aaltoja, joihin verrattuina tavallisissa merihätä- ja haaksirikkokertomuksissa kuvatut, katselkoonpa niitä millaisten suurennuslasien lävitse tahansa, kuitenkin ovat vallan mitättömät. Muuten astuin nyt kuivin jaloin ja ilman vähintäkään vaaraa harjuja pitkin. Pitkiä ja kapeita soita keskeytti siellä täällä joku metsälampi; mutta nekin lukuun otettuina, ei kokonaisuus tarjonnut mitään miellyttävää näköalaa. Jos olisimme kulkeneet poikittain siihen suuntaan nähden, johon nyt kuljimme, olisi meidän lakkaamatta täytynyt nousta harjanteelle, kulkea sen rinnettä alas toiselle puolelle, sitten kahlata suon poikki, j.n.e.

Astuttuamme noin kolmetoista virstaa, tulimme Osmajärven rannalle. Se toivomme, että täällä olisimme löytäneet jonkun veneen, millä jatkaa matkaa, petti kokonaan. Aloimme sen tähden kulkea rantaa pitkin, jättäen järven vasemmalle ja saavuimme neljä virstaa astuttuamme salmelle, joka yhdistää Osmajärven Kolvasjärveen. Täällä huusimme, minkä suinkin jaksoimme: venettä! venettä!, mutta venettä vaan ei näkynyt. Eipä huutomme myöskään hevin saattanut kuulua Kolvasjärven kylään, joka oli runsaan kolmen virstan päässä salmen toisella puolella. Järven yli meidän kuitenkin täytyi päästä, sillä emme voineet kiertää sen ympäri, se kun oli niin laaja, ja vaikka olisimme koettaneetkin tehdä niin, olisimme järven päässä tulleet leveän ojan rannalle, jonka yli olisi ollut yhtä vaikea päästä. Meillä ei siis ollut muu neuvona kuin tilaisuutta varten tekaista oma alus ylipääsöä varten. Vähäisen matkan päässä rannasta oli joukko mäntyjä, joista Kolvasjärveläiset edellisenä kesänä olivat kuorineet kaarnan pois, siitä valmistaakseen piirakoita, kuten oppaani suvaitsi lausua. Kreikanuskoiset suomalaiset käyttävät näet paljon piirakoita sekä pyhänä että arkena, ja nyt, kun viljan puute heilläkin oli tuntuva, oli pettu niiden pääasiallisena aineksena. Näistä kesällä kuivuneista männyistä hakkasi oppaani kolmen ja puolen kirvesvarren pituisia pölkkyjä; ne sitten kannoimme rannalle ja kyhäsimme niistä lautan. Kuusi sellaista pölkkyä riitti meitä kantamaan. Kahteen hakattiin uurrokset kumpaankin päähän, jotka sitten liitettiin yhteen poikkipölkyillä niin etäälle toisistaan, että muut neljä pölkkyä mahtuivat niiden väliin. Nämä pantiin vallan irtonaisina poikkipölkkyjen alle, ja ainoastaan pieni kolo piti niitä näissä sen verran kiinni, etteivät ne päässeet luistamaan pois. Jos vähänkin olisi polkenut niitä, ne olisivat uponneet ja joutuneet epäjärjestykseen. Meidän painomme täytyi siis levätä sivupölkyillä, joita taas välipölkyt mainittujen poikkipuiden avulla kannattivat. Senpä vuoksi panimme poikittain päälle vielä muutamia irtonaisia puita tuhdoiksemme. Sellainen oli se alus, joka kyhättynä tunnin ajassa onnellisesti, joskin hitaasti kantoi meidät puolen virstan levyisen salmen yli. Mies kertoi monta kertaa ennen kulkeneensa siitä yli samalla tavalla ja sanoi, että hänellä ennen oli ollut vaan yksi poikkipölkky sivutukkien välillä, vaan että hän oli minun tähteni oli tahtonut varustaa sen kahdella.