Karhun ammunnassa kulki vanha tietäjä muiden kumppalina, jotta kaikki meni sääntöjen mukaan. Kun karhu saatiin ammutuksi, kierräteltiin veitsellä hulipanta (=huulet renkaana) ensi töiksi pois. Jos näet siihen sattui paikalle syrjäisiä, pääsivät he osille karhusta, jos huulipantaa ei vielä oltu ehditty leikata.

Karhunpeijaisissa oli erilaisia menoja, laulu- ja ja kyselyitä. Karhun lihat keitettiin pistokodassa ja kaksi miestä kantoi ne pohtimella pirttiin. Nämä pysähtyivät pirtin ovelle ja kysyivät pöydän takana kunniapaikalla istuvalta peäveleholta:

-joko on sillat sivottuna?
Vellho: -jo!
Lihantuojat edelleen:
-joko om pestüp pienet pöüvät?
Velho: -jo!
Kysyjät: -joko ol lautase lavottu?
V. -jo!
K: -joko ol lusikat luvettu?
V: -jo!

Tämän jälkeen lihan kantajat lähestyivät juhlallisesti pöytää, huojuttelivat pohdinta seuraavan laulun tahtiin jota lauloivat:

ei jo ouvon ottamista,
takaturman tappamista
kolomen künnüksen takkoa.
üksi künnüs puinen künnüs,
toenen künnüs luinen künnüs,
kolomasi kivinen künnüs.
ei jo meijän miehistämme,
meijän miehet lapsimiehet,
meijän koerat pentukoerat,
meijän untelot urohot.

Lopuksi kaksi miestä vei karhun peähín (kallon) erääseen suureen petäjään. Tähänkin toimitukseen liittyi lotrauksia, joita kertoja ei kuitenkaan muistanut.