Runonkeruu Vienassa

Kunnia Vienan runonlaulualueen löytämisestä on annettu Sakari Topelius vanhemmalle, vaikka hän itse ei päässyt koskaan siellä käymään. Tämä Pohjanmaalla toiminut piirilääkäri oli innokas kansanrunouden kerääjä. Hän laulatti kansanihmisiä lääkärintarkastus- ja rokotusmatkoillaan ja julkaisi keräelmänsä viitenä vihkosena vuosina 1822-31. Hänen tietoonsa tuli karjalaisten laukkukauppiaiden laulumaine ja hän kutsutti heitä luokseen. Toisen julkaisemansa kansanrunovihkon esipuheessa v. 1823 hän toteaa vanhoja runonlauluja veisattavan vain Suomen itäisillä äärillä ja luoteisessa Venäjän maassa, ja viidennen vihkon esipuheessa hän nimeää, että on vain yksi ainoa laulupaikka ja sekin Suomen rajojen ulkopuolella Vuokkiniemen pitäjässä, jossa urosväen vanhat tavat ja jutut ovat säilyneet "vilpitönnä ja puhtaana".

Sjögren, Fellman, Lönnrot

Ensimmäisenä runonkerääjänä Vienan kylissä liikkui A.J.Sjögren vuonna 1825. Hänen keräyksensä eivät vaikuttaneet Kalevalan syntyyn, mutta olivat aineistona Kalevalan toiseen painokseen, sillä Lönnrot sai ne haltuunsa vasta 1840-luvun loppupuolella. Sjögren kävi ainakin Vuokkiniemen, Vuonnisen, Pirttilahden ja Uhtuan kylissä. Vuonnisessa hän laulatti Ontrei Malista.

Toinen varhainen Vienan kulkija oli Utsjoen kirkkoherra Jaakko Fellman, joka keräsi runoja talteen vuonna 1829 matkallaan Vuokkiniemen, Jyvöälahden, Uhtuan ja Jyskyjärven kautta Kemiin. Hänen matkakertomuksensa keräyksineen julkaistiin vasta 1906 eivätkä ne olleet Lönnrotin tiedossa.

Aloittaessaan runonkeruunsa Vienasta Lönnrot tunsi hyvin alueen laulumaineen. Itse asiassa hänen suunnitelmissaan oli jo ensimmäisellä runonkeruumatkalla vuonna 1828 pistäytyä Vienassakin, mutta aika ei siihen riittänyt. Toinen matka (1831) taas katkesi vähän ennen kuin hän sinne pääsi lääkintöhallituksen käskykirjeeseen palata Helsinkiin koleralääkäriksi. Vasta kolmannella kerralla (1832) hän ehti Vienaan asti - tosin vajaan viikon ajaksi eikä vielä Vuokkiniemeen asti.

Neljännestä matkasta (1833), jolloin Lönnrot ensi kerran keräsi runoja Vuokkiniemen runokylistä, tuli kulttuurihistoriallisesti merkittävä. Sen seurauksena hänellä syntyi ajatus eepoksen rakentamisesta. Viides matka (1834) taas antoi tulevalle eepokselle sisältöä, kun Lönnrot kohtasi Latvajärvessä Vienan parhaan runonlaulajan Arhippa Perttusen.

Kalevalan ensimmäisen painoksen käsikirjoituksen valmistumisen jälkeen (1835) Lönnrot itse teki enää kaksi varsinaisesti Vienaan suuntautunutta runonkeruumatkaa: kuudennen keväällä 1835 ja kaksiosaisen seitsemännen vuosina 1836-37. Runokeruu alueelta ei kuitenkaan loppunut.

Kalevalan ilmestyminen antoi pontta uusien runojen etsimiseen. Kalevalan uskottiin antaneen Suomen kansalle "muinaisuuden" ja siitä haluttiin saada talteen kaikki mahdollinen tieto. Lönnrotkin suhtautui Kalevalan "täydentämiseen" myönteisesti ja olisi jossain vaiheessa ollut valmis antamaan tämän tehtävän jonkun toisen suoritettavaksikin. Hän ei tuolloin vielä itse oivaltanut oman luovan toimintansa merkitystä eepoksen syntyyn. Hän oli runoilija, jonka materiaalina oli valtava määrä kansanrunousaineistoa. Kukaan muu ei hallinnut tuota kokonaisuutta niin hyvin kuin hän.

Jo Kalevalan ensimmäisestä painoksesta näkyy Lönnrotin oma kokonaisnäkemys siitä maailmasta ja tapahtumista, joista hänen hallussaan oleva kansanrunousaineisto kertoi. Uutta versiota luodessaan hän saattoi keskittyä epäloogisuuksien korjaamiseen, tapahtumien kuvaamisen laajentamiseen sekä esteettisen kokonaiskuvan hiomiseen. Hänen ei enää ollut tarpeellista itse kulkea etsimässä työstettävän materiaalin ohella elämyksiä ja oivalluksia eepoksensa rakennuspuiksi. Riitti, kun toiset etsivät hänelle runotoisintoja, joita hän saattoi vertailla jo hallussaan olevaan aineistoon.

Cajan, Castrén, Europaeus

Kalevalan ilmestymisen jälkeen Vienassa keräsivät runoja J.F. Cajan, M.A. Castrén sekä D.E.D. Europaeus.

Sotkamolainen ylioppilas J.F.Cajan kulki alkumatkan Uhtualle saakka Lönnrotin mukana hänen seitsemännen keruumatkansa ensi osalla loppusyksystä 1836 ja palasi sieltä runonkeruuta jatkaen Vuokkiniemen, Venehjärven ja Latvajärven kautta takaisin. Hänen saaliinsa oli n. 250 runoa ja 4700 säettä.

Kolmas Vienan runoruhtinaan Arhippa Perttusen tavannut runonkerääjä oli M.A.Castrén, joka vuonna 1839 kiersi tunnetuimmat Vienan runokylät ja kartutti Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraa 130 runolla ja n. 5 000 säkeellä.

Lönnrotin mielessä Kalevalan "täydentäminen" oli heti ensimmäisen painoksen ilmestymisen jälkeen. Huhtikuussa 1836 hän kirjoitti SKS:n sihteerille Keckmanille Helsinkiin ja pyysi sidottamaan itselleen välilehditetyn Kalevalan, johon hän saattaisi merkitä lisäyksiä ja huomautuksia.

Varsinaisen sysäyksen uuden laitoksen luomiselle antoivat nuoren ylioppilaan D.E.D.Europaeuksen runonkeruumatkojen tulokset. Huhtikuussa 1845 Lönnrot sai Kajaaniin apulaisekseen suomalais-ruotsalaisen sanakirjan tekoon rahantarpeessa olevan ylioppilaan Europaeuksen. Alunperin tämän tehtäviin olisi kuulunut puhtaaksikirjoitustyö, mutta huomattuaan nuorukaisen innon keruutyöhön, Lönnrot lähetti hänet kesällä "Venäjän ja Suomen Karjalaan" etsimään uusia sanoja sanakirjaa varten ja kirjoittamaan samalla muistiin runoja, sananlaskuja, arvoituksia ym. kansanperinnettä.

Tästä alkoi Europaeuksen keräysmatkojen sarja, jolla oli suuri merkitys lisäaineiston saamiseksi Kalevalan uutta laitosta varten. Kaikkiaan Europaeus keräsi enemmän kansarunoutta kuin Lönnrot; hänen tallentamiensa runojen kokonaismäärä on n. 1300. Kuitenkaan hänen keräyksissään ei ollut sellaista uutta, joka olisi saanut Lönnrotin perusteellisesti muuttamaan eepoksen sisältöä. Kyse oli enemmänkin täydentävästä aineistosta, toisinnoista, joilla Lönnrot laajensi ja paransi aikaisempaa kokonaisuutta. Europaeuksen keräykset tukivat myös parin runon siirtoa toiseen paikkaan (luomisruno ja kilpalaulanta), mitä Lönnrot pohdiskeli jo Kalevalan ensimmäisen painoksen esipuheessa.

Europaeus toi myös inkeriläisen runouden Kalevalan aineistoksi, mutta uudessakin Kalevalassa vienalaisen runouden osuus on kaikkein suurin ja merkittävin. Europaeuksen kuudesta matkasta vain yksi suuntautui Vienaan (saalis yli 250 runoa), mutta sitä tarkemmin hän kiersi muut mahdolliset runoalueet - aina Tverin Karjalaa myöten - ja kartoitti näin eri seutujen laulukkuuden.

Borenius, Genetz, Berner

Seuraava runonkeräysaalto Vienassa oli 1870-luvulla. Silloin Kalevala oli jo ehtinyt juurruttaa suomalaiseen sivistyneistöön kansallista identiteettiä. Runokerääjäkolmikko Arvid Genetz, Aksel Berner ja A.A.Borenius teki varsin perinpohjaista työtä ja keräsi runoja sellaisistakin kylistä, joissa tallentajia ei aikaisemmin ollut käynyt.

Tuon ajan kerääjien motoksi sopii hyvin lainaus Boreniuksen ensimmäisen matkan (1871) matkakertomuksesta: "Matkani päätarkoitus oli, samalla kertaa kuin koetin runojen kotimaassa tutustua Suomen kansanrunouteen, myös hankkia todistuksia Kalevalan todenperäisyyteen, joita on saatava ennen kuin runot maasta häviävät."

Myöhemmillä matkoillaan Borenius toisinaan merkitsi samalta laulajalta saman runon uudestaan. Toinen noilta ajoilta alkunsa saanut tapa oli kartoittaa laulun tausta eli selvittää keneltä tai keiltä laulaja oli oppinut runonsa.

Muita 1870-luvun Vienassa liikkuneita kerääjiä olivat lisäksi A.W.Ervasti ja Hj.Basilier. Seuraavalla vuosikymmenellä Vienan kävijöihin liittyivät vielä Matti Varonen, Heikki Meriläinen ja J.W. Juvelius.