3.1.1970 Luin neuvostoliittolaisen aikakauslehden Novyi mir (Uusi maaima) 7., 8. ja 9. numeroissa Georgi Vladimirovin pienoisromaanin Kolme minuuttia vaitioloa (Tri minuty moltshania). Viimeinen osa sai melkein itkemään ääneen, niin se oli totuudenmukainen ja suoraan sieluun menevä. Tunsin vieressäni elävien sielut. 4.1. Sain jo kuulla monta hyvää sanaa pakkasukko-roolistani. Valmistin Erkille tekstiä hänen selostukseensa suomalaisesta uudesta vuodesta (äitini kertomuksen mukaan). 5.1. Aamulla oli taiteellinen neuvosto. Toistaiseksi on päätetty aloittaa Linnan Pohjantähden alla -harjoitukset, ohjaajana Toivo Haimi. Ensi-iltapäiväksi on määrätty 5. maaliskuuta 1970. Otimme vastaan Aleksein Avdyshevin teatterimme mainoksen pienoismallin. Siinä on mielestämme liikaa mustaa väriä, esirippu punaisella nauhalla kiinnitetty, mikä vaikuttaa hiukan surulliselta. Niin kuin se vähän onkin. Olimme Erkin kanssa hiihtämässä ja molempien poikien kanssa kaupungin saunassa. 7.1. Eilen Jouko Routtu täytti 60-vuotta. Teatteriseuran huoneistossa oli melkoisesti väkeä. Koko teatterimme henkilökunta tuli onnittelemaan hyvää miestä. Tuli mieleen verrata kaikki läsnäolijat yhden perheen jäseniin, sellaisen, jossa jokainen tietää toisista melkein kaiken. Tanssimme ja lauloimme. Meidän pyynnöstämme Toivo Tasanen oli sepittänyt runon Joukolle Rakastan elämää -sävelmään ja me lauloimme kvartetilla. Illalla oli Laivan kannella -esitys 15-16-vuotiaille koululaisille. Eivät ymmärtäneet mitään koko esityksestä, mutta korvat höröllä kuuntelivat kaksimielisiä sutkauksia. Sellainenkin keskustelu: “Minulla on se!” – “Mikä se? Mitä ainetta se sitten on? Syötävääkö vai juotavaa?” Katsomosta kuului, että sitä voi imaistakin. Näin valistettuja lapset ovat meillä nykyään. 9.1. Ilmestyi Punalipun N12/1969 minun arvosteluni kanssa. Pitkä siitä ainakin tuli. Pitäisi lähettää Epp Kaidulle. Sepitin runon: Историю делая, люди боялися лжи! Человечества путь был – топор да ножи. За правду морили, пытали, кричали: “Вяжи!” Какими же мы-то стали, дети убитых во ржи? Ты ленинец? Только без ты, друг, скажи. Ты можешь с людьми без рыка? Совсем без лжи? А можешь, забыв достаток, встать снова в строй? Опять рядовым солдатом за правду в бой? А сможешь признаться людям, если солжёшь? А другу, начальству свыше укажешь на ложь? Выдавливать рабство по капле – наша судьба. За человека с большой строки идёт, друг, борьба. On pelätty valhetta aikojen saatossa, Oli kirveet ja veitset kansojen käytössä. Sai totuudest kärsiä pyövelin käsissä. Mitä tullut on meistä, tapettujen lapsista? Oletko leniniläinen? Sanohan nätisti! Osaatko elää valheetta, ihmisiksi? Voitko kaiken sä jättää ja astua Rivimiehenä taisteluun totuuden puolesta? Voitko valheesi tunnustaa ystävälle, Voitko kertoa pomosi valehdelleen? Me sielumme orjuuden karkotamme. Käy Ihmisen puolesta taistelumme. (suom. Mirja Kemppinen) Tänään luovutin ilmaiseksi 300 grammaa verta. Lääkäri, joka oli joskus välskärikoulumme opettajana, kysyi minulta: “Mitä varten?”, tietäen, että kukkarossani ei liikoja ole. Vastasin, että muuten vain. Mutta eihän se ollut totta. Nykyään on laki, että jos vaimo lähtee tekemään aborttia, niin miehensä on luovutettava verta. Ja niinhän se oli. 18.1. Tänään oli esitettävänä Aleksei ja Olgan kaksi esitystä. Johtokunta on kai sekaisin, kun ehdottaa 5-6 luokkalaisille sellaista esitystä. Katsomossa oli myös 5-6 suomalaista vanhemmanpuoleista naista ja kourallinen pojannulikoita. Nauraa hihittivät siellä, missä aikuiset itkevät. Iltaesityksessä olin rauhallinen ja leppoisalla tuulella, ja esitys minusta meni melko hyvin. Ja kuitenkin nuoret tytöt kikattivat petikohtauksessa. 16. päivänä oli tapaamistilaisuus Paperikonetehtaan työläisten kanssa. Siitä tuli hyvä! Nuorisoakin oli puolet katsomoa. Vetäjinä olivat T. Haimi ja tehtaan puolesta pääinsinööri. Teatterin pukuhuoneissa on kylmä kuin kellarissa. 20.1. Olin eilen koko päivän ja tämän päivän aamun Politvalistustalolla Karjalan tasavallan ideologisen työn tekijäin kokouksessa. Mihail Hristoforovitsh Kiuru oli ministerineuvoston puhemiehen Kotshetovin kanssa puhemiehistössä. Antti Timonen puhui Leninistä ja Gorkista ja, kun kuuli kellon soivan merkkinä siitä, että hänen aikansa on lopussa, sanoi: ”Muutama sana kirjailijaliiton työstä”, vaikka juuri siitä hänen piti puhua. Jukka Petrov puhui Neuvosto-Karjala -lehden tärkeydestä, siitä, että sitä luetaan monen Neuvostoliiton tasavallan lisäksi myös Suomessa, Ruotsissa, Kanadassa ja USA:ssa. Kulttuuriministerimme Lev Kolmovski oli niin sivistymättömän ihmisen näköinen, etten halua katsoa koko miestä. Mies morkkasi joitakin Suomalaisen teatterin näyttelijöitä, joiden mielestä on näyteltävä Jerzy Broszkiewiczin Kuudennen kirjan loppua, jossa muka pakotetaan epäilemään kaikkea. Mutta unohti kai toveri Kolmovski, että itse Karl Marx piti erikoisesti iskulauseesta ”Pane kaikki epäilyksen alaiseksi!" Vieras Moskovasta, NKP:n Keskuskomitean työntekijä Pletnjov, puhui työmme intensiivisyydestä; sen tarpeessa siis olemme. Karjalan tasavallan Turvallisuuskomitean mies puhui Petroskoin yliopiston opiskelijoista (5-6 nuorta miestä), jotka sotkeutuivat neuvostovastaiseen politiikkaan. 26.1. Gena ilmoitti luokalleen, että hänellä on synttärit, vaikka hän on syntynyt juhannuspäivänä. "Mies" vaatii huomiota! Lähdimme teatterimme urheilijaporukalla – meitä kerääntyi 9 henkeä – niin sanotuille Suihkuille. Sinne on noin kahdeksan kilometriä paluumatkan kanssa. (Björninen, Wesa, Shtshelin, Lida Sykiäinen, Anja Myllylä, Hidman ja minä. Suoraan Suihkuille tuli myöhästyneenä Sinikka Malmi miehensä kanssa.) Valkokankaalle on tulossa Viisi lepopäivää -elokuva, joka on tehty Aleksei ja Olga -näytelmän mukaan. Meidän esitys siihen sitten loppuukin. 29.1. Lauloimme Manokilla Petroskoin suomaisen kuoron osanottajille. Viisivuotias kuoro, jota johtaa nykyään Kuuno Sevander. Nämä meidän suomalaiset mummot ovat niin puhtaita sieluiltaan ja elämää kokeneita, että tekee mieli tehdä jokaiselle heistä jotain hyvää! 2.2. Eräs elokuvakorkeakoulun professori tuli Moskovasta kertomaan kulttuuriuutisia. Kertoi elokuvista, joita me varmasti emme näe. Puhui siitä, että Solzhenitsynin nimi on poistettu kirjailijaliiton luetteloista, ja se muka vain herätti huomiota lukijoissa. Solzhenitsyn itse muka toimittaa omia romaanejaan Länteen. Huomattuaan, etteivät sanat oikein mene perille, puhuja lisäsi: “Mutta täytyy tunnustaa, että hän on kirjailija! Ja romaanien sekä kertomusten tapahtumat pitävät paikkansa. Meitä kun on niin moneksi! Ja tekoja saisi olla yhtä paljon. Täytyy, toverit, katsoa totuutta suoraan silmiin”, lisäsi mies. 8.2. Oli matkoja Laivan kannella -esityksen ja Katto-Kassisen kanssa Pai-asutukseen ja Kroshnojärvelle. Sukset olivat mukana. Tunnet itseni ihan ihmiseksi, kun teet työtä voimien mukaan ja ehdit vielä haukata raitista ilmaa. Äitini toi Suomesta Aila Pennasen Tilapää-kirjan. Pyysi lukemaan pikemmin, kun se on vieras. Luin kahdessa päivässä ja olin tyytyväinen. Kirjoitin kolme neljä liuskaa muistiinkin. Siinä on myös Tshekkoslovakian tilanteesta, SKDL:stä ja sotamahdollisuudesta: "Tää on niin paskamainen maailma. Kaikki menee päin seinää. Joo, sodan uhka, ja ihmiskunnan perikato, vaikka vähät minä siitä välitän, ihmiset on niin sikamaista sakkia, (??!) Hep. Ja kolmanneksi, ihmisen orjuuttaminen. Kaupallinen orjuutus kapitalismin puitteissa, byro-byrokraattisen kommunismin puitteissa. Ei, helvetti. Ei kannata." Reaalimaailmassa tutustuin Suomen nuorisoon… 17.2. Aamulla harjoittelimme Manok-yhtyeellä ja sitten osallistuin TV-lähetykseen. Lausuimme runoja venäjän kielellä Sever-aikauslehden palstoilta. Harjoitus teatterilla meni taas myttyyn, kun myöhästyi toveri Haimi – oli Eestissä. Kaupunginkomitea kutsui taas lukutilaisuuteen. Luettiin uutta NKP:n Keskuskomitean kirjettä Kiinan ja muun kansainvälisen tilanteen seikoista. Kiinassa yltyvät! Israel heitti pommeja Kairoon. KK vaatii puolueenjäseniltä ja kansalaisilta valppautta, rauhallisuutta ja työkuria! 20.2. Ja me taas lauloimme ja tällä kertaa nuorisoliittolaisille. “Nuoret nuorille!” oli konsertin iskulause. Meitä se hiukan huvitti. Mukana konsertissa olivat myös yliopiston kuoro ja konservatorion kamarikuoro. Esiinnyimme konsertin lopussa. ”Haukkui koirat hanakasti” otettiin vastaan erikoisen innokkaasti. Ennen konserttia oli taiteellisen neuvoston istunto. Puhuttiin teatterimme ohjelmistosta. Studiolaisille meinataan antaa toinen johtajaopettaja. Marson ei muka ole riittävän hyvä. Minä olen toista mieltä. Marsonille se on elämänsä työ. 21.2. Esitimme pitkästä aikaa Aleksei ja Olga -näytelmää. Harmittaa ja joskus hatuttaakin, kun yrität parasta ja tulos on mitätön. Yleisöä oli noin 30–40 ihmistä. Kyllä he kuuntelivat hyvin, mutta... Koko viikon elokuvateattereissa menee se Viisi lepopäivää, tämän näytelmän pohjalta tehty elokuva. Puna-armeijan päivänä, 23.2., esitämme sotilaille ilmaiseksi. Se on seitsemäs esitys... 23.2. Pojat saivat mahdollisuuden lennellä 15 minuuttia AN-2 -lentokoneella kaupungin yllä. Olivat hirmuisen innostuneita. Gennadi tuli ulkoa ilmoittaen, että hän tietää kaksi sananlaskua: “Vallankumouksella on alku, vallankumouksella ei ole loppua” (kuuluisasta sen ajan laulusta) ja toinen: “Kuka tulee meidän luokse miekan kanssa, ilman miekkaa lähtee pois” (ja sen piti olla: “miekkaan kuoleekin”). Sotilaat hirnuivat Aleksein ja Olga -esityksen petikohtauksen aikana, mutta sitten olivat kuitenkin minun puolellani. 26.2. TV nauhoitti teatterimme näyttämöllä Romeo ja Julian. Aamulla pidin selostuksen poliittisessa kerhossa Leninistä ja kansainvälisestä tilanteesta. Oli kysymys: Uskonko minä, että syttyy sotaa? Vastasin, että uskon kuitenkin ihmisjärkeen! 28.2. Toissapäivänä monet kaupunkimme nuoret miehet pakotettiin keräämään kamppeensa tunnissa ja "Hati-viu!". Vissiin se oli Pohjois-Norjassa olleiden Naton harjoitusten seurausta. Erkkikin puki päälleen villapaidan, jossa on lasten sotaleikin nimi ”Zarnitsa” (“Elotuli”) ja sininen nauha hihassa. Kotshetov oli virallisen linjan neuvostokirjailija, oli kirjoittanut kirjan nimeltä Mitä sinä sitten haluat? (Tsego zhe ty hotsheshj?) Siinä on sellaiset "rajoittuneen" kirjailijan sanat: “Teidän (nuorison) tunnuskuvaksenne tuli raamatun kyyhkynen palmunoksa nokassa. Kuka ihmeessä sen teille sujautti sirpin ja vasaran asemesta?” Illalla oli vielä yksi Aleksei ja Olgan esitys. Oli jotain mahdotonta ensimmäisen näytöksen aikana: kaksi koulua yhdessä, yli 400 henkeä ja niistä ainakin puolisataa juovuksissa ja rähiseviä. Piti jo kuulokkeitten kautta pyytää rauhallisuutta. Toinen näytös menikin jo rauhallisemmin. 4.3. Eilen lauloimme teatteriseuran huoneistossa ja taaskin Nuorisoliiton tulevan mahdollisen palkinnon merkeissä. Samalla olivat kuuntelemassa yleisvenäläisen “S dobrym utrom!” (“Hyvä huomenta!”) -radiolähetyksen edustajat, jotka lupasivat näinä päivinä nauhoittaa meidän laulujamme, mutta viihdesäestyksen kanssa. Venäjänkielistä Tyttöä ja huhtikuuta esitetään joka ilta, sitä on myyty Naistenpäivän juhlaistuntoihin herkkupalana. 6.3. Oli Pohjantähden läpiajo. Katsomassa oli se tuttu kriitikko Leningradista, Vladimir Sahnovski-Pankejev. Kertoi minulle, että korkeakoulussamme kootaan tulevien oppilaiden ryhmiä seuraavaksi vuodeksi. 7.3. Seuraavan läpiajon jälkeen on tuotannollinen kokous. Pauli Rinne, Akseli: “En vielä tiedä vaatteista mitään ja ne varmasti auttaisivat näyttelijöitä.” Viljo Ahvonen: “Onko meillä tulossa läpiajoa näyttelijöitä varten? Sellaista, jossa ei kuuluisi sahaa käytävältä eikä ohjaajan kiljumista sähkö- ja radiomiehille.” Kuuno Sevander: “Suomen luokkasota syntyi siksi kun se ei voinut olla syttymättä. Mikä synnytti vallankumouksen? Torpparien elämä. Pastorin ja hänen rouvansa kuvaelmat ovat nyt vielä heikompia. Alussa katsoo mielellään. Nyt on kysymys näytelmän rakenteesta. Valitettavasti toiminta ei kasva. Mutta on paikkoja, jotka ilahduttavat. Jossain paikoissa Akselilla ei riitä agitaattorin voimaa.” Liisa Tomberg: “Minusta taas tuntui, että pappilassa näyttelijät olivat kuin kotona. Käytännölliset asiat auttavat näyttelijää. Viljo Wesa (Jussi Koskela) vetää hyvin omaa kuvaelmaansa, hyvin tuo puita taloon ja npp. (Kokouksessa puhuivat melkein kaikki: ainakin 20 näyttelijää ja lisäksi kriitikko Sahnovski ja esityksen taiteilija Shelkovnikov.) 8.3. Kansainvälinen Naisten päivä. Ja Raijan piti nousta petistä ennen muita ja lähteä silittämään pukuja Kantele-yhtyeelle. Me laiskottelimme vielä noin tunnin verran, mutta sitten tuli kiire. Aamiaisen jälkeen pojat keräsivät matot ja minä sitten puistelin ne ulkona. Pojat veivät likaämpärin pihalle ja minä putsasin lattioita. Ja kahdeksitoista menin teatteriin. Esityksenä oli se Tyttö ja huhtikuu. Me, näytelmästä vapaat miehet (Suni, Wesa, Routtu, Björninen, Laine ja minä) sekä studiolaiset, valmistimme pöytiä, katoimme, teimme voileipiä, keitimme kahvia, tuon tuosta juoksimme kauppaan ja sitten otimme vastaan tyttöjä ja naisia. Maljan päälle hurrasimme kolmesti naisten kunniaksi. Meidän dramaturgimme Venla Kiiranen, kun oli valmistamassa juhlaseinälehteä, kysäisi Haimilta, mitä hän ehdottaisi naisille. Toivo pamautti: “Pysyisivät enemmän omissa asioissaan, eivätkä sekaantuisi toisten asioihin!". Painettiin lehteen. Mutta siitäkö naiset kimpaantuivat! Nyt Haimi yrittää sanoa, että sehän oli vain huumoria. Ei sitä olisi saanut panna lehteen. Suuttui ja painui kotiin. Gena Laine oli tehnyt mukavan kertomuksen ohjelmistossamme olleiden näytelmien nimistä. Minä, tenoriraukka, lauloin viisi kappaletta – romansseja ja vaikka mitä. Ja lopussa Pauli Rinteen poika Arto lauloi Manokin uutta laulua Kaksipa poikaa Kurikasta... Ja ihan lopussa miesyhteisvoimin tiskasimme. 11.3. Pohjantähden läpiajo meni huonosti. Haimi ei parin viikon aikana ole puhunut mitään. Tänään on luovutus. 12.3. Keskustelua Pohjantähden alla -esityksestä Näytelmästä puhutaan ministeriössäkin. Haimin mukaan on paljon tyhjiä historiallisia tutkimuksia, eikä teatteri voi ottaa niskoilleen yhteiskunnallista kritiikkiä. Ministeriössä syntyi kysymys: Mitä me haluamme sanoa esityksellämme? Eikö kannattanut aloittaa koko vallankumousta? Liiankin pessimistinen loppu. Mutta näinhän se on Väinö Linnallakin! Eilen, luovutuksen jälkeen, keräännyimme jatkamaan keskustelua. Tulivat itse Mihail Kiuru, puolueen aluekomitean propagandasihteeri, propagandaosaston johtaja Anatoli Prokujev, ministeri Kolmovski, varaministeri Juho Miettinen (Ivan Ivanovitsh), tohtori Eino Karhu, kirjailijaliiton puheenjohtaja Uljas Vikström, Leninskaja pravda -lehdestä Vsevolod Ivanov, Neuvosto-Karjalasta Viktor Valjakka ja meidän taiteellisen neuvoston jäsenet. Kolme tuntia puhuttiin siitä, että punakaartilaiset (Hall-Elias ja Laine-Lauri) ovat enemmän hamppareitten näköisiä ja Töyryn tappamisen kohtaus on vaarallinen, siksi kun punakaartilaiset panevat naisen haukkumaan koirana, ja kun Töyry alkaa puolustaa naista, tappavat hänetkin. Ja kun ihan jokainen oli sanonut siitä mielipiteensä, Haimi ilmoitti, että Töyryn tappamisen kohtauksen täytyy jäädä! Alkoi kasvaa jännitys! Vikström sanoi siitä, että teatterimme voisi katsoa romaania omaperäisemmin. Ja Haimi taas puhui siitä, että Linna on Linna. Kyllä Karhu puhui oikein, että esityksessä ja näytelmässäkin on tullut esiin enemmän historiaa ja politiikkaa ja elämä on jäänyt takapihalle. Taiteilija Shelkovnikov yritti parhaansa mukaan suojella esitystä, mutta jankutti koko ajan, että kaikenlaisiahan oli punakaartissakin. Ja Haimi taas, kokouksen lopussakin, jatkoi omaa linjaansa. Minä yritin lieventää tilannetta sillä, että muistutin Haimille: “Henkilökunnan kokouksessa ihmiset olivat samaa mieltä, että punakaartilaisten, siis minunkin roolini, kanssa on tehtävä jotain, jotta ne saadaan ne vakuuttavammiksi, ja Töyryn tappamisestakin puhuttiin.” Nyt Haimi ja Vlasova yrittävät kasvattaa minua, etten minä muka, saisi olla eri mieltä Haimin kanssa: "Sinä olet kollektiivia vastaan...", painosti johtokunta. Haimi yrittää näyttää, kuinka häntä painostetaan: "Me teidän kanssa ymmärrämme mistä on kyse, mutta he eivät huomaa sitä. Meidän on pakko, ettekö te käsitä?" Taas kaikki läsnäolijat ymmärsivät ilman muuta. Kaksoismoraalin esimerkki. Haimi: "Jos puhutaan karkeasti, silloin kun teatteri ottaa ohjelmistoonsa valtionvastaisen näytelmän, niin kaikkien on autettava". – "Miksi?" – "Minä puhunkin karkeasti. Jos me otamme näytelmän, jonka ohjaamisessa ohjaaja voi katkaista kaulansa, niin kaikkien näyttelijöiden on oltava yhtä ohjaajan kanssa", kasvatti meitä Toivo. Se on hiukan toinen asia. Ohjaajan on silloin osattava vetää kaikki omaan uskoonsa! Ja taas Ibsenin Kummittelijoiden suhteen Toivo oli sitä miltä, että ohjaaja Marsonilla on "kivi povessa" -politiikka. Ja siitä hän puhui nuorten näyttelijöiden, studiolaisten, kuullen. (Se meidän kaksoismoraalimme antaa hyvin kohta hedelmiä. W.H. 7.1.03) 14.3. Taas on mennyt uusi ensi-ilta. Väinö Linna, Täällä Pohjantähden alla. Ohjaaja T. Haimi, taiteilija Shelkovnikov. Ei tämänkään syntyminen tapahtunut kivutta. "Töyryn tappamisen" kuvaelmasta otettiin pois "naisen haukkuminen", lisättiin hänen puoleltaan uhkaa, siis lisättiin tekstiä, ja toisessa näytöksessä uhkauksia Anttonin puolelta. Ja nyt siinä on tullut enemmänkin yksityiskosto. "Punakaartilaiset" eivät kiroile puoltakaan siitä, mitä oli ennen, puhutaan sutkauksia hyvällä mielellä ja punakaarti on nyt enemmän järjestynyt... 18.3. Taiteellisen neuvoston istunto: 1. Ohjelma näytäntökauden loppuun. Viktor Rozovin Illansuusta puoleenpäivään, O´Hair Aivan englantilainen luonne, Lassilan Luonnon lapset. Haimi ehdottaa Lassilan ja Rozovin näytelmien harjoittelemista yhtä aikaa. Rozovin näytelmässä olisivat: Zharkovina Toivo Lankinen, Kiminä Orvo Björninen, Albertina Pauli Vaklin ja Hidman, Ninana Berg, Allana Kettunen, Zharkovin ystävänä Routtu ja Ljovana Haimi. Luonnon lapsissa: Jukkana Rinne, Fedana Mikshijev, Jorrina Wesa. 2. Studiomme työstä: mikä diplominäytelmäksi? Sen pitäisi olla suomenkielinen. Asianmukaista olisi saada mukaan suomen kieltä taitava ohjaaja. Kuuno Sevander oli sitä mieltä, ettei Karl Marson ole tyydyttävä ohjaaja: "Hän ei osannut auttaa Aleksei ja Olga -näytelmässä Nelly Kopetunia eikä W. Hallia. Hall on parempi näyttelijä, kun oli siinä esityksessä." Se tuntui kyllä kielletyltä keinolta. 22.3. Eilen oli mielestäni melko hyvä Aleksei ja Olgan esitys. (Lankinen sairastui ja peruttiin Neljäs nikama.) Yleisöä tuotiin kylistä. Ei siellä ollut sitä elokuvaa. Tänään aamulla Hyvää huomenta! -radiolähetyksessä oli edustettuna Murmansk ja Petroskoi. Petroskoita edustivat lastentarhan viihdeorkesteri, Semjon Karp ja hänen johtamansa Kantele-yhtyeen Leivo-kvartetti, kirjailija Antti Timonen ja Manok. Lauloimme: ”Pojat ne loikki maantien poikki ja hatut oli kallellaansa..." Tänään on kaksi Pohjantähden alla -esitystä ja välillä Karjalan TV:ssä Hiljainen kylä -esityksen läpiajo. Sen asettavat television toimittajat ja Petroskoin molemman teatterin näyttelijät. Sen ensi-ilta on 31. päivänä. 31.3. Olemme 8. kerran peräkkäin maailman mestareita jääkiekossa! Kyllä me eilen huusimme kuin rantapirut teatteriseuran huoneistossa, joka oli täpötäynnä näyttelijöitä! Mutta hyvin puhui TV-ohjaaja Erik Voronin, että olemme ylpeitä, kun meikäläiset voittavat, mutta mitä me itse olemme tehneet sen hyväksi? Onko vaikka joku meistä päättänyt kävellä 5-6 kilometriä päivässä, tehdä tästä lähtien aamuvoimistelua, lopettiko joku tupakoinnin tai ryyppäämisen? Haimi varoitti, että joku eläkeläinen kuoli TV-ruudun ääressä turnauksen aikana. Lämmittelemme Luonnon lapsia. Keskustellaan siitä, että Suomi hävisi Neuvostoliitolle 1:16. Ennätys! Ja sen lisäksi hävisi Itä-Saksalle, joka ei voittanut ketään muuta... Kävimme Aunuksen piirissä kolmen päivän matkalla. Esitimme Katto-Kassista ja Laivan kannella itse Aunuksessa, Viteleessä, Ylä-Viteleessä ja Ylä-Aunuksessa. Tänään oli se Hiljainen kylä -TV-esityksen ensi-ilta. Se meni melko puhtaasti, vaikka aamulla saimme tietää, että lähetys näytetään koko Neuvostoliiton TV:n kakkoskanavalla. 5.4. Erik täytti 12 vuotta. Kysyi Raijalta, että onko isä kirjoittanut runoa? Ja vaikka oli jo myöhäinen ilta Aleksei ja Olga -esityksen jälkeen, piti istua runoilijan pukille: С тех пор, как ты впервые заорал, Земля двенадцать раз перевернулась. Двенадцать раз апрель дождём хлестал, Чтобы Весна-красна опять проснулась. Стал выше мамы ростом. Пятый класс! Таких как ты зовут уже подросток. Ещё пяток годков и уж без нас Ты “поплывёшь”, не так уж это просто! Поэтому ныряй смелей в бассейн, Ходи в кружок и авиамодельный Ведь жизнь, пожалуй, будет посложней. Хотелось бы, чтоб был ты парень дельный! Что значит дробь и кто такой Спартак? И что такое крепостное право? Speak English, children? Где созвездье Рак? И почему девчонки словно павы? Мильон вопросов, а ответ – один, Учись весь день всему уже спросонок! И ты уже не будешь взрослым Свин, Если не захочешь быть свинёнок! On siitä hetkestä, kun paruit ensi kerran Maa kaksitoista kertaa kiertänyt jo radallaan. On kaksitoista kertaa sateet kevään Sen piiskanneet ja saaneet kukoistamaan. Kas viides luokka! Äitiäsi jo olet pitempi, Ja ihan totta, voi sinua jo sanoo teiniksi. Kun viisi vuotta kulunut on vielä, Niin lähdet ilman meitä seilaamaan. Ei helppoa se oo, siis rohkeammin Nyt hyppää altaaseen, tee pienoismalleja. Vaik helppoa ei liene elämä, Niin toivon, että olet kunnon mies. Jos koko järjelläsi ahmit tietoja Ei ylivoimainen oo mikään ies. Siis mistä löytyy Ravun kuvio? Maaorjuus mikä on, Spartacus, murtoluku? Speak English, children? Tytöt miksi Niin kauniita, kuin riikinkukot? On tuhat kysymystä – yksi vastaus: Sä kulje joka päivä opin tietä. Ei sikaa susta aikuisena tuu, Jos porsaana et nuoruuttasi vietä. (suom. Mirja Kemppinen) 7.4. Useammin ja taaskin useamman kerran syntyy huono mielentila. Hrenovoje nastrojenie, jos venäjäksi sanoisin. Kaikki hatuttaa! Ulkona räntää ja kuraa, Gena toi koulusta kaksi kakkosta ja Luonnon lasten harjoitukset menevät päin p:tä. Haimi vaatii joukkokohtauksessa jotain jo ensimmäisessä harjoituksessa, vaikka ei ole mitään tekstiä, eikä muuten mitään toimintaakaan. Tukkimiehet ovat levolla. Täytyykö se nyt joka näytelmässä hirnua ilman mitään syytä: Tukkijoella, Viisaassa neitsyessä, Pohjantähden alla jne.? 11.4. Yleisliittolaiset talkoot, jotka on omistettu Vladimir Iljitsh Leninin 100-vuotisjuhlalle. Kello 10 aamulla teatteriin kerääntyi melkein koko henkilökunta. Jakaannuimme eri ryhmiin. Yksi ryhmä teki työtä katsomossa, toinen lämpiössä, kolmas näyttämöllä, neljäs harmaassa salissa ja viides ulkona. Toivo Romppainenkin tuli pienen radionsa kanssa ja yritti vaikka sillä olla hyödyksi. Oli nostettu pilvet pölyä, heitetty vuoret "sontaa", pesty kaikki lattiat ja jotkin ikkunatkin. Matti Ljubovin puhdisti lämpöpattereitten välitkin pitkästä aikaa. Darja Karpova ja Anna Vlasova olivat aktiivisesti mukana. Myös kaikki keski-ikäiset naiset heidän kanssaan. Ja mukana olivat studiolaisetkin, nuorisoliittolaiset. Parin tunnin kuluttua järjestettiin kahvit teatterinseuran huoneistossa. Ja taas jatkettiin. Ahvonen sanoi, että näistä ihmisistä saisi vielä hyvän kollektiivin, jos he tekisivät useammin tällaista ruumiillista työtä! Orvo Björninen on vakava mutta hyvin tyytyväinen paikalliskomitean puheenjohtajana. Toivo Haimi löysi jostain pullollisen konjakkia ja kestitsi joitakuita; hänkin pölyssä ja innokkaana. Ei oikein uskoisi, että pari päivää ennen oli pyytänyt minua ja Pauli Rinnettä jäämään harjoitusten jälkeen ja pyysi neuvoa, miten saisi nämä Luonnon lasten harjoitukset mielenkiintoisemmaksi. Viljo Wesa, koko suuren miehen voimalla, hakkasi kangella jäätä pihalla. Hän on jo pitkälti yli viisikymmentä. Mutta viimeiset vuodet ovatkin olleet hänelle antoisia, todellisia luovantyön voittovuosia: Jakobson Villissä kapteenissa, kenraali Karjalan muassa ja ennen kaikkea Jussin rooli Täällä Pohjantähden alla -esityksessä. Nyt on saanut kutsun Mosfilmiin Stevensonin Aarresaari-elokuvan koefilmaukseen. Pauli Rinnekin on unohtanut eiliset hermostumiset: alkaa olla äly edellä... Erna Lund kuiskasi minulle, että luuli minun lähteneen ja jätti taiteilijalle kirjoitettavaksi seuraavia tekstejä: "Hyvin teitte työtä!", "Kiitos!" ,"Jatketaan samaan tyyliin!". Ja illalla oli jatkona työ Neljännen nikaman -lämmitysharjoituksissa. Eilinen läpimeno oli hirveän huono. Sen jälkeen Vlasova sanoi Ahvoselle, jonka sielun läpi menee koko näytelmä, ettei hän luullut, että työkuri on noin huono teatterissa. Huomenna meidän Manokin on laulettava taas eräässä amatööritaiteilijoitten katselmuksessa, joka on myöskin omistettu Leninin syntymäpäivälle. Ja ylihuomenna lehtimiehet pyysivät laulamaan heidän juhlakokouksessaan. Ja 17. päivänä laulamme Musiikkiteatterissa koko kaupungin juhlakonsertissa. 12.4. Lauloimme siinä katselmuksessa. Teatterimme päiväharjoituksen piti pysäyttää meidän takia. Lauloimme Kantelettaresta “Oli kerran ukko, akka, oli kirjava kananen..." ja toiseksi venäjän kielellä latvialaisen “Haukkui koirat hanakasti...” Ja illalla oli Pohjantähti. Yleisönä oli yliopisto. Eino Karhu piti alkupuheen. Esitys loppui 22.30 ja sen päälle menimme teatteriseuran huoneistoon kuuntelemaan kuuluisan moskovalaisen teatterikriitikon Raisa Moisejevna Benjashin luentoa Ranskan teatteritapahtumista, absurditeatterista, joka on taiteen historiassa ihan laillinen. Se on porvarillisen yhteiskunnan olemassaolon heijastumista. Olin välillä TV:n suomenkielisen toimiston kutsumana lausumassa Summasen ja Virtasen runoja. Orvo oli myös. Ehdimme kuitenkin Benjashin selostukseen meidän esityksistämme. Nainen haukkui Neljännen nikaman, Pohjantähden ja Noitavainonkin. Mutta, jos viimeisessä se oli korkeaa matematiikkaa, niin kaksi ensimmäistä sai alkeiskoululaisten huomautuksia. Neljäs nikama on varmasti vanhentunut aiheeltaan, ohjaajalta ei löytynyt riittävästi makua. Noitavainossa ohjaaja on pannut näyttelijät tiukkaan ja tiiviiseen kuvaan, mutta siinäkin näyttelijät voisivat ajatella enemmän ja tehdä sitä sielun työtä. Sitä puuttui. Pohjantähti. Haimi näytelmän käsikirjoittajana häiritsi Haimia ohjaajana. Siinä on enemmän kuvauksia kuin toimintaa. On kyllä hyviäkin kohtauksia: kirjeitten lukeminen, saattaminen etulinjoille, mutta on myös niitä "vanhoja" löytöjä, joita on nähty sadoissa näytelmissä. 17.4. Leninille omistettu tilaisuus politvalistustalolla. Juhlatunnelma eteisaulassa. Katsomo täpötäynnä ihmisiä. Rynnäkkö kioskin ympärillä: myydään marsalkka Zhukovin muistelmia. Minulla ei valitettavasti löytynyt 2 ruplaa 40 kop. Melkein kaikilla rinnassa, niin kuin minullakin, on Leninin 100-vuotisjuhlalle omistettu mitali. Enemmistö miehiä. Liput liehuvat ja orkesteri pauhaa. Nyt soi maamme hymni. Puhemiehistö ilmoittaa, että 1/3 osa läsnäolijoista on korkea- tai keskisivistyksen saaneita. Puhevuoro luovutetaan aluekomitean ensimmäiselle sihteerille Ivan Iljitsh Senjkinille. 20.4. 14. päivä oli juhlakokous nukketeatterin henkilökunnan kanssa. Karpova pyysi minua tekemään selostuksen Leninin 100-vuotissyntymäpäivästä. Tämäntapaista siitä tuli: “Sata vuotta sitten Uljanovin perheessä emäntä oli pikkuisiin päin. Mutta voisi sanoa, että se oli Venäjän 1000-vuotinen historia synnyttämässä keulamiestä. Ja vallankumous oli historian lapsenpäästäjänä. Ihmisten syntymäpäivässä on aina haikeuttakin. Tämä päivä on kuitenkin ihmiskunnan historian voittojuhla. Semmoisina päivinä ihmiskunta pystyttää merkkipylväitä matkallansa saavuttamattomaan täydellisyyteen, lähimääränpäänä kommunismi jne.” Juhlien aattona sain Leninin 100-vuotisjuhlalle omistetun mitalin. Monella on katkeruutta, kun eivät saaneet. Mutta monet kuitenkin saivat. 17. päivänä oli kaupungin ja tasavaltamme juhlaistunto. Aluekomitean ensimmäinen sihteeri Ivan Iljitsh Senjkin piti puheen, jossa valitettavasti ei ollut mitään uutta, vaikka se oli 1,5 tunnin pituinen. Istunnon osallistujia onnittelivat ensimmäisinä nuorisoliittolaiset ja siinä luvussa jostain syistä Manok-yhtye. Lausuimme Rozhdestvenskin runoja ja lauloimme Rakastan elämää. Sen jälkeen esiintyivät pioneerit, eläkeläiset, vanhat bolshevikit. Sitten oli älymystön vuoro ja sen luvussa olivat näyttelijämme Toivo Lankinen, kirjallisuus- ja historian instituutin johtaja Vlasova, säveltäjäliiton puheenjohtaja Helmer Sinisalo ja taiteilijaliitosta Sulo Juntunen. Istunnosta tehtiin TV-lähetys ja välillä siinä lausuttiin runoja. Ja illalla oli se varsinainen konsertti, joka oli omistettu Leninin muistolle. Ja taas Manok lauloi. Minua huvitti ja hiukan niin kuin pelottikin, että lauloimme Kantelettaresta: “Oli kerran ukko akka... Olipa todella ukko! Panko paasinen pamahti!” Ei tarvinnut onneksi kääntää, niin eivät oikein ymmärtäneet hyvää eikä pahaa... Yleisökin jo väsyi! Ja tänään on vapaa päivä ja sain kokeilla elämäni ensimmäistä polkupyörää. Olin mielissäni kuin lapsi! Illalla kuuntelin Shostakovitshin 12. sinfoniaa ja soittajana oli Daniil Shafran. Olin kuin toisessa maailmassa! Ymmärsin, että kyllä joskus on katsottava tätä elämää arkipäivien yläpuolelta. 22.4. 1870–1970. Aamulla varhain näki ikkunasta lastentarhalaisia matkalla Leninin patsaan luokse. Patsas seisoo keskellä kaupunkia Pietari Suuren paikalla, kaupungin ensimmäisten kivirakennusten ympäröivän aukion keskellä. Koko päivän sen luona seisoivat pioneerit kunnianvartiossa ja sitten sotilaat. Teatterissamme tehtiin seinälehti, johon kiinnitettiin "myönteisten" teatterimme sankareiden valokuvia Vishnevskin Optimistisesta tragediasta ja Baltian edustaja -näytelmistä sekä Korneitshukin Platon Kretshet, Ivanovin ja Grakovin Sammumattomat tähdet, Aljoshinin Kaikki jää ihmisille, Ei ole tapahtunut mitään, A. Timosen Otatko miut, Karjalan mua? -esityksistä. Vasselein kuva herätti keskustelua. “Löysittepäs myönteisen sankarin!” sanoi eräskin näyttelijä. Kinattiin hiukan. Sanoin, että tuleva näytelmäkirjallisuutemme lähtee tietä, jolla sankareitten tulee olemaan vaikeata. Illalla oli Pohjantähden alla - esitys keskussairaalan työntekijöiden juhlaistunnon osanottajille ja juhliminen tuntui tietenkin. Katsomossa oli alussa noin 300 henkeä, mutta jo esityksen aikana alkoi lämpiöstä kuulua reippaita kuorolauluja. Ja silloin kun me näyttämöllä lauloimme vallankumouksellisia lauluja, niin se ei meitä häirinnyt, mutta kun Akselin vaikeimmissa kohtauksissakin kuului humalapäisiä hörötyksiä, niin ajatukset olivat kaukana juhlatunnelmasta. Ja lopussa salissa istui vain viitisenkymmentä henkeä. Muut olivat lämpiössä. Ei mitään kunnioitusta Leninin aatteita, teatterinhenkilökuntaa, eikä taidetta kohtaan. Ja kello 22.30 olimme teatteriseuran huoneistossa. Siellä oli myös ohjelma, joka oli omistettu samalle merkkitapahtumalle: “Lenin, kevät ja musiikki...!” Se oli mahtava tapahtuma: Työtoverit, Gorkin muistelmia, Romain Rolland, Beethovenin ja Tshaikovskin musiikkia välillä. “Minun salainen lyriikkani on leninismi", sanoi joku venäläisistä runoilijoista. Ja lopussa, seisten, puoliääneen lauloimme Kansainvälistä. Se oli ainakin viiden luennon vertainen esiintyminen. Ja sen jälkeen hyvä näyttelijätär Saveljeva hiljaa sanoi: “Syntymäpäiväonnittelut teille...” Ja oli niin täydellinen tunne, että ryyppyä vaatii, mutta niin kuin aina taskuissa on läpiveto. Juoksujalkaa painuin kotiin, söin reilun voileipäpalan makkaran kera ja istuin kirjoittamaan tätä tekstiä: Kun ajattelen Leniniä, tulee mieleen Espanjan Dolores Ibárruri, kuumaverinen La Passionaria, muistuu Beethovenin musiikki. Lenin ei antanut itselleen mahdollisuutta "pehmentyä". Meidän sukupolvellamme on kai siihen oikeus? Muistuvat tietenkin Majakovskin runot siitä, että Leninin jälkeen on ilmestynyt paljon kaikenlaista, joka häiritsee työtämme ja elämäämme... On puhdistauduttava "Leninin alla"... Osattava taistella sen poroporvallisuuden kanssa, joka laajenee. Eilen kampaamoliikkeessä eräs daami meni reippaasti jonon ohi, ja kun Raijani teki huomautuksen, niin kampaaja ihmeissään kysyi, että ettekö Te tiedä kuka hän on? Raija kylmäverisesti sanoi siihen, että "juuri sen takia teenkin huomautuksen!" He menevät kuin valtameren suurlaivat pikku veneitten läpi. Joskus he ovat kuin muka hyväsydämelliset papat ja joskus kuin Jumalat, jotka jakavat salamoita. Niin kuin kaupunginneuvoston varapuheenjohtajat, jotka Kansainvälisen laulamisen jälkeen päättivät aloittaa keskustelun juhlamenoista. Päivällä Leninin patsaan juurella oli juhlakokous, johon osallistui 2-3 tuhatta ihmistä. Mutta niitä liian usein käytettyjä sanoja oli ikävä kuunnella. 26.4. Laivan kannella -esityksen jälkeen Haimi pyysi Routtua, Björnistä, Rinnettä ja minua jäämään. Rozovin Illasta puoleenpäivään -näytelmään etsitään ohjaajaa. Tovstonogovin poika, joka oli ensiksi lupautunut, nyt kieltäytyi. Leo Lankinen, joka niin loistavasti lavasti Noitavainon, nyt kieltäytyi olemasta lavastajana Anouilhin Leivosessa, jonka ohjaajaksi on kutsuttu Puurunen. Herra Puurunen ehdotti päästämään hänet vappujuhliksi Suomeen. Toivo ehdotti Rozovin ohjaajaksi Pauli Rinnettä. Paulia näytelmä ei oikein miellytä. 4.5. Ihan kesäpäivä. Auringossa yli +20. Päivällä oli tapaamistilaisuus Puurusen kanssa. “Maailma muuttuu”, sanoi suomalainen ohjaaja, “ja minä luulen, että jos yhtäkkiä pannaan kaikki teatterit kiinni, niin ihmiskunta ei sitä huomaisikaan. Joka näyttelijässä on Jeanne d´Arcia ja inkvisiittoria. Se on näytelmäkeskustelua omista näkökannoista, riitaakin. Meidän esityksessämme tulee puhumaan itse näyttelijä, eikä mikään luomus. Teatteri kehittyy aaltoilevasti. Jeannesta tehdään petroskoilainen tyttö haalareissa ja tukka hajallaan. Kuningatar tulee olemaan parhaissa tämän kaupungin muotileningissä ja päässään hänellä on jokin koristettu pikku myssy... Luulen että näytelmässä on paljon huumoria, joka vetää yleisöä. Minä en tarvitse mitään huippunäyttelijöitä, riittää, jos kollektiivi uskoo minuun ja tahtoo samaa kuin minäkin. Mutta jokaisen on oltava jossain määrin Jeanne d´Arc. Me etsimme sitä inkvisiittoristakin.” 5.5. Aamulla olivat Manokin harjoitukset, mutta aika meni teatterimme epäkohtien pohtimiseen. Ja päivä oli todellakin niiden esimerkkinä. Harjoitusten jälkeen menimme johtajan pyynnöstä hänen vastaanottohuoneeseensa. Puhe oli Marin tasavallan kiertueen alkamisesta. Millä? Pitäisi aloittaa neuvostolaisella näytelmällä, mutta kun ei ole ohjelmistossa sen tapaista. Otatko miut, Karjalan mua?, mutta suostuvatko isännät? Pohjantähden alla on liian retorinen yleisölle, jolle nämä tapahtumat eivät ole läheisiä. Täytyy vissiin aloittaa kiertueemme Millerin Noitavainolla. Miehet kertoivat johtajalle epäilyksistään: viemme liian paljon esityksiä, kestävätkö lavamiehet? Kannattaako viedä Villiä kapteenia, kun Lankinen ja Karpova ovat vähän niin kuin vanhentuneetkin? Huomenna päätettiin pitää taiteellisen neuvoston ja ammattiliiton paikalliskomitean yhteinen neuvottelu. Haimi lähti saattamaan Puurusta Leningradiin ja pyysi nauhoittamaan Laivan kannen laulut. Mutta asiasta unohdettiin puhua orkesterin naisille ja nauhoitus piti peruttaa. Illaksi ei ole määrätty mitään. Koko päivän Orvon kanssa korjailimme ja toimitimme artikkeliani Punalippuun. 9.5. Koko kuukauden liehuu lippuja Petroskoissa ja koko Neuvostoliitossa. Tänäänkin on juhla, joka tuo mieleen paljon kaikenlaista. Melkein koko minun elämäni on mennyt tämän suuren sodan merkeissä: asuminen maamme eri nurkissa puolinälkäisenä. Muistan Voiton päivän. Elimme Impilahdessa. Olin 13-vuotias. Kaikki kiehui minussa onnesta. Huusin koko kadulle “Hurraa!”, vaikka ketään ympärilläni ei ollutkaan, tai juuri siksi, kun ei ketään ollut. Luin tässä näytelmän Ihminen ja maapallo. Kuinka paljon kärsivällisyyttä ja uhreja vaatikaan atomipommin luominen sodan jälkeen. Kunhan pääsisi tässä vaikka ainaisesta ruoan etsimisestä, ainaisista veloista, pääsisi katsomaan maailmaa. Vuodet vierivät. 11.5. Harvinaisen lämpöiset päivät. Lounaan jälkeen lähdimme koko perhe mummomme, siis äitini, kanssa katsomaan elokuvaa. (Telkkaria ei vielä talossamme ollut. W.H. 17.2.1999) Elokuvan jälkeen menimme Tuntemattoman sotilaan haudalle, muistimme molempia vaareja. Eilen Manok-yhtyeemme sai vielä yhden kunnianimen: Leninin 100-vuotisjuhlalle omistetun yleisliittolaisen kaupunkienvälisen kilpailun laureatuksen nimen. Ja siinä kunniakirjassa oli Aram Hatshaturjanin (puheenjohtaja), Sokolovin (kuoroasiantuntija), kuuluisan laulajan Jaunzemin ym. allekirjoitukset. Muuten, on hiukan häpeä osallistua amatöörikatselmuksiin ammattinäyttelijöinä. 19.5. Olin luovuttamassa verta. Oli aikomus luovuttaa ilmaiseksi, mutta Aleksandra Trofimovna Laptshuk melkein väkisin ehdotti luovuttamaan rahasta. Hyvä! Ostan Raijalle syntymäpäivälahjan! Päivällä on TV:tä varten Karjalan muan harjoitus ja illalla suora lähetys näyttämöltämme. 21.5. Darja Karpova, puolueen sihteeri, kysyi minulta, mitä mieltä olen huhusta, jonka he johtajamme Vlasovan kanssa saivat kuulla, että Haimille annetaan kunnianimi. Ja he meinaavat lähteä ministeriöön puhumaan sitä vastaan. “Ja mitä mieltä sinä olet?” kysyivät naiset. Sanoin, että yhdyn heidän mielipiteeseensä. Se varmasti synnyttää pahaa verta. Ei hän ole ehtinyt tehdä mitään arvonimen arvoista. Jos menee tässä muutama vuosi, niin sitten vaikka kärsivällisyydestä voi sen antaa, mutta nyt on vielä varhain. 6.6. Ylihuomenna on Karjalan työkommuunin syntymäpäivä, mutta tänään on lauantai ja juhlitaan tänään. Kaupunki on putsattu niin, että kiiltää. Ainakin pääkadut. Monet kadut on asfaltoitu ja taloja maalattu. Ja ilma oli kuninkaallinen:+26 varjossa. Lippuja, julisteita, kaiuttimista musiikkia kaduilla, ihmiset kesäpuvuissa. Musiikkiteatterin suojissa pidetään puolueen aluekomitean ja kaupunginkomitean yhteinen istunto, joka on omistettu juhlalle. Paikkani on parvekkeella. Näin kuumana päivänä kaikki ovat mustat puvut päällä. Sali on täpötäynnä. Lavalle nousevat Karjalamme parhaimmat. Moskovasta tuli Keskuskomitean sihteeri, Politbyroon varajäsen (myöhemmin Neuvostoliiton kulttuuriministeri, W.H.17.2.99) Pjotr Nilovits Demitshev. Tunninpituisessa puheessaan hän ilmoitti, että Karjalan tasavaltamme on palkittu Lokakuun vallankumouksen kunniamerkillä ja kiinnitti sen tasavallan lippuun. Sitten tunnin puhui ensimmäinen sihteerimme Ivan Iljits Senjkin. Juhlatunnelma oli ylimmillään. Itse istunto kesti neljä ja puoli tuntia ja kello 17.00 alkoi konsertti. Lauloimme alkupuolella ja lopun konsertista kerrankin katsoin katsomosta. Zina Kozlova, filharmonian taiteilija, runojenlausuja, unohti tekstin, vaikka on ollut ammattilausuja yli 20 vuotta. Kostja Pilipenko kompastui tekstissään, vaikka ennen konserttia lausui minulle naulakossa, todistaen itsellekin, että muistaa. Toissapäivänä hän sai Karjalan ansioituneen näyttelijän arvonimen. Pauli sai Venäjän ansioituneen näyttelijän nimen. Ja hänkin lopussa kompastui, kun myös oli lausumassa jotain. Hermot! Pioneerikuoromme (siis koululaisten) lauloi minuun tekstiini sävelletyn laulun Karjalaisten pioneerien marssi. Punalippu otti kirjoitukseni nukketeatterista ja ehdotti kirjoittaa kiertueestamme Marin tasavallassa. Ylihuomenna lähdemme sinne Moskovan kautta. 10.6. Teatterin kiertue Marin tasavallassa Joshkar-Ola, siis Punainen kaupunki. Mutta ei aurinkoa näy. Matka kesti puolitoista vuorokautta. Moskovassa juoksimme aukion toiselle puolelle, siis Leningradin asemalta Kazanin asemalle ja sieltä sitten itään päin. Oka ja Volga-joet jäivät taaksepäin. Muromin ja Arzamasin kaupungit. Ja kaiken muun jätimme katsomatta. Pelasimme kortteja ja nukuimme. Asemalla lehtimiehet viivästyivät jossain ja piti nousta busseista poseeraamaan junan luokse. Hotelli Sovetskaja, siis Neuvostolainen. Löytyisikö täältä sitten muita? Mutta hotelli oli todella neuvostolainen. Kahden hengen huoneet, mutta ilman kuumaa vettä, pesuammetta ja suihkua. Toilettikin löytyi jostain käytävän päästä. Ravintolassa samppanjaläikkiä katossa, häijy tarjoilija, kitkerä olut ja liikaa suolattu soljanka (keitto). 11.6. Mikäs meidän kansoja yhdistää? Suomalais-ugrilaisuus vai enemmänkin neuvostoliittolaisuusko? Me tulimme kahta päivää aikaisemmin, TV-lähetystä varten, mutta eihän sitä ollutkaan. Suurin osa henkilökunnasta tulee ylihuomenna. 13.6. Eilen kuitenkin kiertueelle tuli koko kollektiivi. Mutta kyllä heillä kiirettä oli, kun Petroskoin juna myöhästyi tunnin ja Joshkar-Olan junan lähtöön oli jäänyt kymmenisen minuuttia. Kyllä siinä juoksemista todella oli. Juoksi nuoret, juoksi vanhat. Eivätkä kuitenkaan olisi ehtineet, jos johtajamme Anna Vlasova ei olisi päässyt laiturille ensimmäisenä ja rukoillut junanlähettäjän edessä odottamista. Hyvä ettei kukaan kuollut! Sairastui Lankinen, mutta hyvä että jo Petroskoissa. Hänen rooliansa paikkaa Toivo Haimi. Teatteriin päiväharjoituksiin tuli Nikolai Rybakov. Hän opiskeli meidän kanssamme teatterikoulussamme ja luki itsensä dramaturgiksi, mutta nykyään on radio- ja TV-komitean puheenjohtaja. Muisti meidät ja kertoi, että hänellä on säilynyt runoni, jonka joskus omistin huonekumppanilleni. Kummallista, ettei mahansa ole kasvanut, vaikka ajaa omalla autolla. Hänellä on 14-vuotias poikakin. Minun vanhempi on vasta 12. Avajaisjuhlissa oli tietenkin puheita. Tuntui siltä, että näyttelijätkin saivat kunnioitusta siitä tasavaltamme saamasta kunniamerkistä. Oli kukkia alussa ja lopussa! Katsomoon mahtui noin 700 henkeä. Varakulttuuriministerimme Juho Miettinen piti liiankin pitkän puheen. Meille hän kertoi, että Marin tasavallan puolueen aluekomitean käskystä kaupunginkomitea jakoi esityksemme liput työlaitoksiin ja tiukkasi, että jos ette saa myytyä, niin maksatte itse. Hyvin kyllä esitys otettiin vastaan. Keräsimme 3 ruplaa per henki ja järjestimme illallisen ravintolassa. Meidän johtohenkilöitä kestitsi kaupungin johto ja Vlasova Haimin kanssa tulivat siihen jo hutikassa. Vlasovaa jo kaikki nauratti ja hän kauheasti kehui meidän lauluryhmäämme. Vieraatkin, siis kuitenkin isännät, kehuivat meitä ja joku heistä sanoi, että kyllä Vlasova on viekas nainen, kun osasi ottaa mukaan lauluyhtyeenkin. 14.6. Eilen Noitavainon esityksessä oli noin 500 henkeä ja kuuntelivat herkästi! Lämpöiset yöt on meikäläisille ihme. Mutta kaupunki on täynnä hyttysiä ja sääskiä. Osallistuimme maamme vaaleihin. Yrjö Humppi oli uurnilla jo kello 6.00, mutta päivällä olikin jo melko hutikassa. Tänään on kolme esitystä: 12.00 Katto-Kassinen ja pikkuveli (venäjän kielellä), kello 16.00, myös venäjänkielinen, Tyttö ja huhtukuu. Illalla kello 19.30 on Neljäs nikama. Hikisinä olivat Erna Lund, Pauli Rinne ja lavamiehet, joiden piti olla mukana kolmessa esityksessä. Yritin auttaa lavamiehiä. Kirjoitin hiukan Neuvosto-Karjalaan kiertueen alusta. Luin mukaan otettua suomalaista Teatteri-lehteä: "Pääjohtaja Sakari Puurunen, joka kuluvan teatterivuoden päätyttyä ryhtyy vapaaksi ohjaajaksi, tekee ensimmäisen vierailuohjauksensa Petroskoissa, sen Suomalaisessa teatterissa, joka tunnetaan vierailujensa ansiosta myös Suomessa. Sakari Puurusen vierailuohjelmana on Jean Anouilhin Leivonen. Harjoitustyö alkaa elo-syyskuun vaihteessa ja ensi-ilta on lokakuussa. 15.6. Eilen sali oli melkein täynnä. Tänään harjoittelimme Noitavainoa. Humppi muisti eilen mennä ensimmäisenä vaalipaikalle, mutta tänään nukahti keskellä päivää ja myöhästyi harjoituksista. Haimi, joka paikkaa Lankista, ei vieläkään osaa tekstiä, vaikka rooli hänellä oli jo neljä kuukautta sitten ja jo viikko sitten tiesi Lankisen sairastumisesta. Voi hitto, toveri pääohjaaja! Illalla ensiksi Haimi ja sitten Vlasova kosivat minua teatterin apulaisjohtajaksi. Vlasova kyllä vain siksi ajaksi, kun menisin järjestämään kiertuetta Kalevalaan, mutta Haimi koko ajaksi. Toistaiseksi kieltäydyin. 18.6. Tämä petissä makaaminen alkaa kyllästyttää. Eilenkin aamulla oli Katto-Kassinen ja illalla Tyttö ja huhtikuu. Olimme Ahvosen kanssa vapaita. Toisen esityksen jälkeen Manok-yhtyeemme piti laulaa telkkarissa. Saimme tietää, että tämän tasavallan pääkaupungissa on kaikkiaan 5-6 taksiautoa. Satoi ja esiintymispaikalle oli parin kilometrin matka. Kovasti ihmettelimme, sillä meidän Kalevala-kylässäkin on 2 taksia. Kemissäkin on 5 taksia. Ja Joshkar-Ola on väestön mukaan yhtä suuri kuin Petroskoi. Ja meillä on kuulemma ainakin 50–60 autoa yhtä aikaa kiertelemässä. TV-talo ja koko tekniikka on ainakin 10 vuotta vanhentunutta. Vertailemme Petroskoihin: suuret lamput ja ahtaat tilat. Paikallisen teatterin johtaja Sergei Ivanovits Ivanov kertoi teatteristaan heidän museossaan. Hyvä puoli on se, että he esittävät paljon kansallista näytelmäkirjallisuutta, mutta se on haitaksi, jos yleisö ja näyttelijäkunta ovat vain omassa liemessä. Tuli esille sekin tieto, että heillä myös monta teatterimiestä on mennyt vuonna 1938. Tänään aamulla on Kassinen ja illalla Neljäs nikama. 19.6. Avaruuslentäjät Sevastjanov ja Nikolajev lopettivat kiertueensa avaruudessa! Me taas jatkamme! Eilen iltaesityksen jälkeen näyttämöpuolelle tuli mies, joka ilmoitti, että hän muistaa minut, Sinikka Malmin, Pekka Mikshijevin ja Aili Ragujevan Leningradin ajoilta. Hän oli järjestämässä kansainvälistä kohtausta 16 vuotta sitten, jossa oli marilaisia, eestiläisiä, unkarilaisia ja suomalaisina olimme me. Hän olikin Marin tasavallan kulttuuriministeri, viisi kuusi vuotta minua vanhempi. Vetivät minut kotiinsa. Ryyppäsimme konjakkia ja muistelimme aikoja, kun olimme nuoria. Hän oli valmistunut Yhteiskunnallisten tieteiden akatemiasta yhdessä toveri Miettisen (meidän varaministerimme) kanssa ja nyt hän on Nikolai Rybakovin paikalla, joka on siirretty radion ja TV:n puheenjohtajaksi, mistä olen jo maininnutkin. Miehen nimi on Krasnov Anatoli Vasiljevits. Hermosteli kovasti, ettei kaupoissa ollut lihaa, vaikka kerskaili, ettei syö, niin kuin eivät tataaritkaan sianlihaa. 20.6. Sarra Kirillova, näyttelijätär ja ohjaaja. Opiskeli myös meidän studiomme aikana, oli Raijan ystävätärkin teatterikouluaikoina. On tulossa Genan syntymäpäivä. Kirjoitin tietenkin "kasvattavan" runon. 21.6. Luonnon lasten ensi-ilta tässä kaupungissa. Yleisöä oli hyvin vähän ja viileästi ottivat vastaan. Aamulla olimme Kukkien juhlassa (Peledysh Pairem). Tapahtuma oli mäntymetsässä. Siellä oli todellakin paljon ihmisiä, kuului kansallisia lauluja, lentokoneesta heitettiin heinää ja kukkia. Paljon kansallisia pukuja. 23.6. Raija hermostuneesti kirjoittaa, että pojat ovat taas rangaistuina. Se Genan syntymäpäivä on tänään. 24.6. Teatterimme kävi lepokodissa, jonka nimi on Aljtsik. Esitimme siellä Bernarda Alban taloa. Esityksen jälkeen lähdimme Orvon kanssa kävelemällä ja eksyimme. Halusimme ojentaa matkaa ja lisäsimme ainakin 3 km. Koko porukka oli etsinyt meitä 1,5 tuntia. Saimme helvettiä. Tulimme Orvon kanssa pieneen kylään, jossa talot ovat kasvaneet maan sisään. Ja suurten talojen ympärillä oli korkeat aidat. Kerran yritimme kysyä veräjän takaa, niin sieltä tuli vastakysymys, että keitä me olemme? Piti vastata, että pikemminkin vieraita kuin omia, mutta ovi avautui. Linja-auton luokse tuli eräs mummo, joka on syntynyt Kiimasjärvellä. Oli katsonut Karjalan muan ja totesi, että näinhän se kaikki olikin. 26.6. Raija lähetti kirjeessä Aila Heikkiseltä tulleen postikortin Sotshista. Ovat siellä siskonsa kanssa. Se on kyllä kummallista, että he, eivät mitkään rikkaat, pääsevät lepäämään sellaisiin paikkoihin, josta minä vain unelmoin. Se on muuten myös propagandaa... Eilen oli Pauli Rinteen syntymäpäivä ja tänään Viljo Ahvosen. Sepitin Ahvoselle runoelman, jossa oli 160 sanaa. Eilen mies oli oikein huonossa mielentilassa. Muisteli koko ajan poikaansa, joka sanoi kolme päivää ennen kuolemaansa: “Kiitos pappa!” “Mistä hän minua kiitti?” kysyi hermostunut näyttelijä. "Silloin kun äitini oli kuolemaisillaan”, kertoi Ahvonen, “hän kuiskasi: ”Pidä huolta isästäsi!”, ja minä en osannut pitää edes pojastani. Nyt elämä tuntuu niin tyhjältä." 27.6. Ahvosen syntymäpäiväkekkereissä oli kymmenen henkeä. Lausuin runoelmani: 46 kunniaksi 160. Не много тебе предлагалось на выбор, Судьба-потаскуха язвила всю жизнь! Подкинула местом рождения Выборг, Места остальные давала без виз. От медных оркестров рабочих кварталов, Что с детства звучали в родной стороне, Любовь к марсельезам в наследство досталась, И трудное счастье в рабочей стране. Прощай Монрепо - парк, любимый, как детство, Приют МВД – вот он тридцать седьмой! Никто не подскажет лечебное средство От боли, оставшейся в клетке грудной. Война!.. Превратился ты в Митьку Афоню, Челябинском можно тот город назвать, Где труд, от которого дохли бы кони, Где в рифму всё просится ... твою мать. Лесные дороги, баранка шофёра, А песня сквозь наледь пробила ростки, И Ахвонен Вильо стал финским актёром, Судьба-потаскуха смягчила тиски. Но дело, конечно, не в злой потаскухе, Не мне предрассудками мылить мозги, Я славлю сегодня борца против скуки, Кто видит подчас, где не видно не зги. Всё дело в наследстве, в той вере в победу, Которой звучали оркестры отцов. Прости, если что-то покажется бредом, Прими мой привет в сто шестьдесят слов. Ei kohtalo tarjonnut valinnanvaraa, Se nauroi ja pilkkasi sinua vain, Sun syntymäpaikaksi heitti se Viipurin, Muut paikat tarjosi viisumeitta. Soi vaskiorkesterit työläiskortteleissa, Sait niiltä elämäsi perinnöksi Sen suuren rakkautesi marseljeeseihin Ja kovan onnen työläisvaltiossa. Hyvästi Monrepos, lapsuuden puisto! Miliisiorpokoti – vuoden 37 muisto. Ei rohtoa kukaan voi neuvoa Kipuun, mi rintaa vieläkin puristaa. Sota! Tuli sinusta Mitka Afónja Tsheljabinsk sen kaupungin oli kai nimi, Missä työ, jossa menisi hevosen henki, Mille ”v…u!” on ainoa oikea riimi. Ja sitten metsätiet ja kuljettajan ratti, Mutt' roudan läpi työnsi laulu versonsa. Se lutka-kohtalo nyt hellittää kai päätti: Tul' suomalainen näyttelijä Viljosta. Ei tässä kohtalosta yksin ole kyse, On sillä turha meitä petkuttaa: On Viljon vihollinen aina ollut tylsyys, Hän näkee valon siellä, missä muut ei nää. Se perintönä tullut on, se usko voittoon, Mi kaikui isäin orkestereissa. Ei ehkä runossani kaikki ole oikein, Mutt' salli onnitella näillä sanoilla. (suom. Mirja Kemppinen) Kävelimme Orvon kanssa kaksi kilometriä vanhaa kaupunkia. Ikkunat ovat kyllä suuremmat kuin karjalaisissa taloissa. Talojen ympärillä on korkeat laudoista tehdyt aidat, joitten läpi ei oikein näy maailmaa. 14 vuoden kuluttua kaupunki täyttää 400 vuotta (perustettu vuonna 1584). Virsuja torilla. Museossa kaksi tyttöä käveli komeasti paljain jaloin. 29.6. Eilen oli jäähyväisesitys. Nuorisoliittolaisille näytettiin Tyttö ja huhtikuu. Varakulttuuriministeri kiitti yleisön puolesta. Marin tasavallan Korkeimman Neuvoston puhemiehistön sihteeri luki asetuksen teatterimme palkitsemisesta Kunniakirjalla. Kulttuuriministeriö palkitsi Haimin, Lundin, Kettusen, Mikshijevin, Rinteen, Tombergin ja O. Björnisen kunniakirjoilla. Ivan Galkin, filologian tohtori, professori ja Tiedeinstituutin johtaja, entinen Petroskoin yliopiston opiskelija ja niinä aikoina teatterimme lämmittäjä ja taiteilija (sivutyönä) ja Boris Susanin, myös Leningradin teatterikoulumme päästökäs, Marin teatterin entinen näyttelijä ja nyt Balhasin TV:n isäntä, tulivat yöllä meidän huoneeseemme litran vodkapullo mukanaan. Riitti puhumista pitkään. Tänään esitimme teatterin näyttämöltä, mutta TV:tä varten, Karjalan muan. Ja illalla näytelmäkirjailija Volkovin pyynnöstä keräännyimme kuuntelemaan hänen kirjoittamaansa komediaa Silloin kun kukkii tuomipuu. Sitä esitetään paikallisessa teatterissa, mordvalaisessa teatterissa se on mennyt jo melkein 200 kertaa, ja jossain vieläkin. Typerä ja niin alhaista tasoa, ettei voinut mitään sanoakaan. Pauli sanoi oikein, että se oli nuorisoliiton ja johtajien ja koko siveyssääntöjen vastainen ja voisi lisätä Neuvostoliiton näytelmänkirjallisuuden ja teatterin huonoon maineen saattamista. 5.7. Olen taas kotona! Pojat olivat mielissään, vaikka ei ollut mitään erikoisia lahjojakaan. Vielä toissapäivänä olimme Joshkar-Olassa. Telkkarissa meni Luonnon lapset ja illalla paikallisen TV:n pääohjaaja Boris Korshunov kutsui kylään. Siellä olivat Pauli Liljan kanssa, Ahvonen ja minä teatterimme puolesta ja isännät. Isäntä kertoi omasta vaikeasta kohtalostaan. Suoraan korkeakoulusta joutui vankilaan: löi erästä kaveria ja vaikean ihmisen maine jäi. Kaveritkaan eivät puolustaneet. Riitaantui, niin kuin Sarra Kirillovakin, S. Ivanovin (pääohjaajan) kanssa. Oli 8 vuotta radiokuunnelmien ohjaajana, pitkästä aikaa löysi kuuntelijat. Hänkin on kirjoittanut neljä näytelmää. Puhuimme, lauloimme, kuuntelimme hyvää musiikkia. Tulimme hotelliimme pikkutunneilla ja Ahvosen kanssa puhuimme vielä puolitoista tuntia: teatterissamme on vaikea tilanne, kun vanhat menevät eläkkeelle ja nyt jo eivät oikein huoli teatterista. Jotkut heistä kerskailevat, ettei teatteri pärjää ilman heitä. Nuoremmat ovatkin vielä heikkoja näyttelijöitä. Ja keskipolvi riitelee keskenään. Pauli ja Pekka eivät siedä toisiaan ja molemmat haukkuvat Haimia. Vielä eilen aamulla menin viimeisen kerran Kokshaga-jokeen uimaan, kun päivä oli niin kaunis. Uin sameassa vedessä, mutta sittenkin nautin. Ja 11.25 AN-24 vei meidät tunnissa Moskovaan. 5.8. Olin Marin tasavallan matkalta levännyt kolme päivää ja piti lähteä Puutosiin ja sieltä Vytegraan. Yhdestä paikasta toiseen matkustin teatterimme pääsyliput salkussa. Heikot tiet, huono työkuri, kukaan ei usko ketään. Huonot hotellit, eikä niitäkään riittävästi. Väsyin niin, että sain herätetyksi ruusutautini. Täytyy minun olla jo vähän enemmän näyttelijätyön aisoissa, eikä tuhlata vähäisiä voimiani seikkailuihin. Nyt otin kirjastosta suuren nipun kirjoja ja kuukauden yritän päntätä päähäni ihmisviisautta. Raija tuli Suomesta Kantele-yhtyeen matkalta ja on hyvin tyytyväinen matkaansa. Näki hiukan Eurooppaa. Ensivaikutuksena oli kipu maamme puolesta! Emmekö me ole ansainneet? Hyviä teitä, ympäristön puhtautta, rakennustyyliä ja npp.! Veimme Orvon kanssa kirjoituksemme Marin tasavallasta Punalippuun. Kirjoitukseni nukketeatterista menee vasta numeroon 10 ja Joshkar-Olan matkasta seuraavaan. 19.8. Saimme loman. Olemme teatterimme mökillä Säpsän kylän lähellä. Kahdeksi kolmeksi päiväksi kirjojen pariin! Saimme Raijan kanssa jonkin verran mustikkaa ja sieniäkin metsästä, joka ympäröi mökkiämme. Erkki pääsi ilmaiseksi pioneerileirille ja Gennadi on vierellämme. Lähenevät pääsytutkinnot Leningradin teatterikouluun. Päätin vielä kerran yrittää saada tietoja 13 vuotta edellisen koulutuksen jälkeen. Nyt meinaan valmistautua dramaturgiksi. Viime aikoina kirjoitin venäjän kielellä arvostelun Novgorodin teatterin esityksistä, joka oli kiertueella Petroskoissa. Kirjoitin venäjän kielellä arvostelun Eestin teatterin kiertueesta ja yritin itse kääntää sen suomeksi. Lähetin sen Punalippuun. Sen 8. numeron takakannessa on jo ilmoitettu, että seuraavassa numerossa ilmestyy W. Hallin kirjoitus Nukke ja yhteiskunta nukketeatterin esityksistä. Marraskuun numerossa julkaistaan meidän Orvo Björnisen kanssa kirjoittama artikkelimme Marin tasavallasta. Kesä on kauneimmillaan. Muutama päivä sitten luokseni tuli veljeni Allan kaverinsa kanssa. Se kaveri kertoi, että tunsi minut lapsena. Kertoi, että tuli etelästä, jossa oli joutunut mielisairaalaan. Oli siellä vuoden. Nyt matkustaa kotiin, mutta häneltä puuttuu junalippuun Kemiin saakka 7 ruplaa. Annoin. Ja kahden päivän kuluttua mies tuli uudestaan. Nyt hän on muka päättänyt etsiä vaimonsa Sortavalasta, mutta puuttuu nyt kolme ruplaa. Annoin, mutta unohdin sanoa, ettei meiltä noin vain lypsetä rahaa. Lupasi kyllä lähettää siskonsa luota kahden päivän kuluttua. Sinne meni... Simo Karp (Kantele-yhtyeemme taiteellinen johtaja) antoi luettavaksi Suomen Hymy-lehden 8. numeron 1970. Otsikkona oli: Niilo Lauttamus on sitten helvetin isäänmaallinen jätkä (teksti Risto Juhani): "Oli aika, jolloin Lauttamuksen Nipa hyppäsi Jyväskylän Teatteriravintolassa vuoden vaihtuessa pöydälle ja huusi, että “Eläköön SuurSuomi! “... Vielä enemmän on kulunut aikaa siitä, kun hän lähti Saksaan SS-mieheksi, soti pitkin Venäjää ja tuli melkein ehjänä takaisiin Suomeen... Hän puhuu julmia politiikasta. Päällimmäiseksi jää kuva, ettei hän pidä erikoisesti eräästä kaljusta miehestä, eikä myöskään joistakin "hampaiden kaivelijoista", kuten hän sen sanoo. “Perkele kun tässä maassa ei enää uskalleta olla isänmaallisia. Ne saatanat viisastelee ja kyselee että mikä sellainen isänmaa on? Sanonko minä mikä se on? Se on vielä tänäkin päivänä se maankolkka, jota on torrakko kädessä puolustettu ja tullaan puolustamaan... Minulla on kaksi hyvää poikaa. Minä olen sanonut heille, että kulkueissa ei sitten marssita. Perkele, minä sanoin, että jos kerrankin marssitte vallankumouslippujen alla, niin tähän taloon ei ole asiaa..." Hänen kirjojaan on myyty yhteensä yli neljännesmiljoonaa kappaletta.” Siinä on suomalaisen fasistin nykyinen naama. Se sylkee ja kiristää hampaitaan, mutta ei kuitenkaan uskalla. Mutta lukijoita löytyy... 21.8. Olemme taas Säpsässä. Luin ennen lähtöä tänne kymmenen päivän Kansan Uutiset. Niitä tulee kerran viikossa Suomesta. Elokuun 4. päivän lehdessä mielelläni luin Helsingin kaupungin uuden pääjohtajan Timo Tiusasen puhetta siitä, että "tämä teatteri ei ole eikä saa olla yläluokan teatteri... Teatterin tulee välittää elämän koko kuvaa, teatterin tulee suoda katsojilleen mahdollisuus toteuttaa juuri tätä yhteistä taipumusta, teatterin tulee nähdä ja näyttää koko ihminen, ristiriitoineen, vastakohtineen, lukuisine tasoineen." Hyvä puhe! Seuraavassa artikkelissa: “Kuvaa täydentää lännessä julkaistu Alexander Solzhenitsynin Valo, joka sinussa on. Vastoinkäymisiä oli myös Jevgeni Schwartzilla kotimaassaan. Hänen sadunmuotoisista satiireistaan tunnetuin on Tavallinen ihme.” Ensimmäistä kertaa luin Suomen teatterista, luin siitäkin, mistä meidän lehdet eivät vielä kirjoittaneet. 24.8. Nämä vuorokaudet Säämäjärven rannoilla tuntuvat paratiisissa olemiselta. Aurinkoa enemmän kuin sääskiä, tatteja enemmän kuin sadetta ja marjojakin enemmän kuin harmeja. Ihania päiviä! Iltaisin laulamme takan valossa lastemme kanssa. Anna Vlasova, hyvin kookas venäläinen nainen, joka on tällä hetkellä teatterimme toiminnanjohtajana, laulaa kaunisti matalalla äänellään. Mukana on hänen miehensä, insinööri ammatiltaan. Mökkimme edessä on hyvin pitkälti matalikkoa ja lapset todella nauttivat lämpöisestä vedestä. Pauli Rinne lähtee ylihuomenna Mosfilmin Suden kirjoitukset -elokuvan koefilmaukseen. Vlasova toistaiseksi ei ole antanut miehelle vapaata näytäntökaudeksi. Aamulla luin Belinskia, joka hyvin nasevasti kirjoitti siitä, että köyhä on se kansa, joka kauhistuu oman itsenäisyytensä säilyttämisestä joka kerta, kun joutuu kosketuksiin toisen kansallisuuden kanssa. (8. artikkeli Pushkinista) 26.8. Olen taas Leningradissa, tässä kauniissa museokaupungissa, joka jo kerran valmisti minut näyttelijäksi ja lahjoitti vaimokseni Raijan. Yövyn Vasiljevskin saarella teatterikoulun asuntolassa. Ympärilläni on nuorisoa, joka ihmettelee kai, mitä täällä tekee tämä pappa. Tämä tilaisuus on kirjeopiskeluhalukkaiden valinta. Opettaja, joka tentitti minua ensimmäisenä, muisti minut 1950-luvulta. Hän opiskeli silloin myös. Kysyi vain, että mitäs ajan takaa? Junassa en saanut unta, kun vaunu oli täynnä äänekkäitä nuoria. 27.8. Vladivostokista Leningradiin tuli samoihin tutkintoihin nuori mies, joka tuhlasi matkaan 100 ruplaa, että pääsisi dramaturgiksi. Sanoi Leningradin Komediateatteria Nikolai Akimovin haudaksi. Hän oli nähnyt Schwarzin Varjon ja Durrenmattin Fyysikot. Melko rohkeasti sanottu nuorelta mieheltä, mutta kun ajattelin, niin suostuin sellaiseen mielipiteeseen. Melko jyrkästi hän sanoi mielipiteensä siitäkin, että hyvin monessa näytelmässä, joissa sankarina on Lenin, sitä on niin paljon, että kuola nousee suuhun. “Näin muuttuu maailma!” sanoo sananparsi. Oliko se Sic itur ad astra? Toinen nuori mies, hän on Leningradin alueelta, kertoi, että pelkää opettajan kysymystä “Mitä olet viimeksi lukenut nykykirjallisuudesta?” Ethän voi kertoa, että olet lukenut Kuznetsovin Babij jarin: et ehdi kävelemällä kotiisi – tuovat valmiiksi! Tuntuu siltä, että suojailmasto kylmenee... Mielelläni katsoin amerikkalaisen elokuvan Asunto, jota näytettiin yhdessä pienessä elokuvateatterissa. 28.8. Otin aamiaiseksi Leningrad-maitoruokakahvilassa kaksi annosta mannapuuroa ja kupillisen kahvia pienen piirakan kanssa. Siitä tuli moneksi vuodeksi lempimaitoruokakahvilani Nevskin varrella. Siihen muuten on aamuisin ja päivälläkin jonoa. Ja nyt istun Venäläisen taidemuseon edessä sijaitsevassa puistikossa lukemassa 9. luokan oppikirjaa, jossa lyhyesti muistutetaan minulle Ivan Turgenevista. Edessäni pullapalan kimpussa on varpusia ja muistuu se Turgenev-sedän proosaruno näistä varpusista. Tuli mieleen runon viimeinen lause: “Kyllä me vielä taistellaan, piru vieköön!" Lähdin turistiryhmän kanssa Venäläiseen museoon pariksi tunniksi: Rokotov, Kiprenski, Jaroshenko, Kramskoi, Kuindzhi, Levitan, Shishkin, Vasiljev, Ivanov, Perov jne. Yritän sitoa yhteen taiteilijat ja kirjallisuusteokset, eikä tule mitään. On niin erikseen opetettu. Kyllä historian ja taide-elämän tapahtumat saisivat jäädä mieleen yhdessä. Syntyisi ajan kuva kokonaisuudessaan. Joka ilta käyn katsomassa teatteriesityksiä. 31.8. Jatkan esitysten katsomista. Jäi mieleen Kuibyshevin kaupungin teatterin esitys Varsovan sävel (Varshavskaja melodia). Iltaisin ja päivisin katson elokuviakin. Muutin asuntolasta Nelli ja Viktor Soitun asuntoon. Ne ovat hyviä ystäviä Raijan nuoruuden ajoilta. Raija asui Nellin äidin kanssa monta vuotta. Se ensimmäinen yhteinen yökin tapahtui huoneessa, jossa vierellä nukkui Anna Pavlovna Ustinova. 1.9. Luen koko päivät. Välillä menen kirjastoon ja taas luen. Illalla katsoin Eduardo de Filippon komedian Silinteri. Nyt olen tutkintotilaisuudessa. Neljä tuntia kirjoitin arvostelua Optimistisesta tragediasta. Ainakin puoli tuntia meni joskus nähdyn esityksen ja elokuvan muistelemiseen. Naapurini kirjoittaa rohkeasti suoraan kotoa salaa tuoduista vihkoista. Kaikkiaan tuli 105 ihmistä kirjoittamaan ja vain kolmasosa pääsee jatkamaan tutkintoja... 3.9. Myöhään illalla instituuttimme seinään ilmestyi niitten luettelo, jotka pääsivät jatkamaan. Minä saan jatkaa! Housuni ovat täynnä nuoren miehen iloa. Onneksi riittää vielä aurinkoisia päiviä. Tunnin verran matkustin raitiovaunulla kaupungin halki muistellen nuoruuden aikoja. Onneksi löytyi istumapaikkakin. Postissa oli rahalähetys Raijalta. Taskussani oli kyllä 1 kopeekka ja senkin nostin kadulta. Hyvä, että Soitut ruokkivat. Annoin kympin ruokaan. Mutta on lisättävä ainakin 5-6 ruplaa. 6 ruplaa jäi paluumatkalle kotiin ja taskuun jäi taas 3 ruplaa elokuviin ja kulkuneuvoihin, teatterin käsiohjelmiin ja kahviin. (Teatterilla letkautetaan: “Hotj kodiin, hotj konserttaan!”) Hyvää kahvia löytyy Nevskin ja Liteinyi kulmalta. 6.9. Teatterikoulusta sain neuvon tuoda Petroskoista kulttuuriministeriöltä tai teatteriseurasta suosituksen opiskelua varten. Illalla katsoin komediateatterissa Shakespearen Kahdestoista yö -esitystä. Oli vain pari hyvää vaikuttavaa repliikkiä koko esityksessä. (Näin teroitetaan hampaita!) 9.9. Olen vieläkin Leningradissa. Tutkinnot jatkuvat. Nukkumaankin painun pikkutunneilla. Instituutissa nuoriso melkein vinkuu ympärilläni. Ljubov Subbatovskaja, 50-luvun säestäjä koulussamme, ja Zoja-täti, joka 15 vuotta sitten oli päivystäjänä koulussamme, nähtyään minut toivottavat onnea ja menestystä. Historian tutkinto: 1. Itsevaltias Iivana IV ja hänen luokkaluonnehtiminen. 2. Taistelu rauhasta Suuren Isänmaallisen sodan aattona. (Voi kun on hyvä, etten tiennyt sitä, mitä tiedän nykyään näistä asioista. Muuten en olisi päässyt läpi! W.H. 4.1.2001) Korkeakoulumme rehtori istuu pöydän päässä: "Mistäpäin tulitte? Ai Petroskoista! Vastatkaapas sellaiseen kysymykseen!” En enää muista, mihin kysymykseen osasin niin hyvin vastata, että sain viitosen! Dzerzhinskin kulttuuripalatsissa kävin katsomassa Krasnojarskin teatterin esittämän Shakespearen Troilus ja Cressida -näytelmän. Väliajalla tapasin Natasha Kopylovan (Vladimirovan), joka nykyään on opettajana instituutissamme ja naimisissa kriitikon ja instituutin professorin kanssa. Oli joskus pihkaantunut Pekka Mikshijeviin. Tapasin ohjaajamme, joka asetti teatterissamme monta hyvää esitystä ja asuu Leningradissa, Naum Lifshitsin ja erään dramaturgin, joka myös asuu täällä Leningradissa ja Petroskoissa on katsonut kaikki meidän teatterimme esitykset ja jumaloi lauluporukkaamme, sekä Nelli Koganin. Nelli kehotti luopumaan ajatuksestani katsoa Komedia-teatterin esitystä ja tulemaan hänen luokseen iltakahville. Suostuin ja sain kuulla, että nainen oli naimisissa kuuluisan neuvostoliittolaisen elokuvanäyttelijän Jevgeni Urbanskin kanssa. Mies kuoli tapaturmaisesti erään filmauksen aikana. Nellin ystäviä oli nerokas Innokenti Smoktunovskikin. Pää meni pyörälle näin lahjakkaiden ihmisten nimien mainitsemisesta... Katsoin erinomaisia valokuvia Urbanskin elämästä ja elokuvatyöstä. Urbanski oli hyvin suositun Kommunisti-elokuvan pääsankari ja itse, tietenkin, puoluejäsen. Ja Nelli taas on puolueemme tekojen jyrkkä arvostelija. Loukkaantuneena hän puhui niistä ruokaloista, jotka palvelevat puoluepamppuja. Puhui niistä muilta suljetuista poliklinikoista. Ei löytynyt sanoja vastustaa. Nellin kertomuksen mukaan Urbanski oli mahtava, kookas, pitkä, temperamenttinen, hyvin herkkä ja mustasukkainen, oikea siperialainen tyyppi. Jevgeni Jevtushenko, kuuluisa runoilija on hänen mukaan lempeä, avonainen yksityiselämässään ja samalla kerskailija, tekoröyhkeä, teeskentelijä suuremmassa seurassa, yhteiskunnassakin. Nelli lahjoitti Anouilhin näytelmien kaksi kirjaa sekä Jevtushenkon ja Robert Rozhdesvenskin runoja, jotka oli omistettu Urbanskille. Sain kuulla uutisen, että Oleg Jefremov siirtyy Taideteatteriin... 11.9. Olen vieläkin Leningradissa. Aamulla sain kirjallisuustutkinnossa viitosen, mutta kehnolta näytti vastaukseni. Illalla olin taas Koganin luona. Hyvää kahvia, Tariverdijevin musiikkia, jota en ole ennen kuullut ja filosofointia. Myöhään illalla näin taas luettelosta instituutin seinällä oman sukunimeni, joka paistoi aurinkona! Sanottiin, että oli puhetta siirtää minut heti toiselle vuosikurssille, mutta näin ei kuitenkaan käynyt. Huomenna on ensimmäinen luento. Koko oppikunta jätetään muka viikoksi, mutta enhän minä voi jäädä, vaikka Haimi puhelimitse lupasi vapaata, koska minulla on pieni rooli tulevassa näytelmässä. Mutta kun ei ole rahaa! Tammikuussa on taas tutkinnot joihin on tultava. Hyvä, että ne ovat jouluesitysten jälkeen. 13.9. Aamu. Olen junassa matkalla kotiin. Eilen kuuntelin kahta ensimmäistä luentoa. Molemmat olivat kolmetuntisia: venäjän kielen tyylioppi ja Länsi-Euroopan teatteri Kreikasta alkaen. Ne, jotka eivät päässeet tutkinnoista läpi, juoksentelevat harmissaan ja kiukuissaan instituutin käytävillä. Tuli ajatus muuttaa ulkomaankieli, joka on englanti ja saksa suomeksi. Jospa se onnistuisi. 26.9. Vanemuine-teatterin 100-vuotisjuhlassa Tartto. Hotellin ikkunasta paistaa syksyinen kolkko eestiläinen aurinko. Olen Vanemuine-teatterin 100-vuotisjuhlallisuuksissa. Yritänpäs järjestyksessä panna muistiin tapahtumat. 15.9., sunnuntaina, tulin harjoituksiin ja Sakari Puurunen Haimin kanssa käskivät mennä katsomoon ja ottaa hoidettavakseni ohjaajan assistentin tehtävät Anouilhin Leivosen harjoituksissa. Otin näytelmän käsiini ja rupesin merkkaamaan ohjaajan käskyjä. Tein työtä käskettyä viikon ajan. Sakari, niin kuin Nuotiokin, tekee kovaa työtä. Molemmat aloittivat harjoitukset asemista, mikä on meille hyvin arka toiminta. Sakari perustelee sitä kohtausten sisäisellä logiikalla. Eikä näytelmä olekaan mikään psykologinen draama, vaikka ovathan siinäkin ihmisten kohtalot keskipisteessä. Paljon filosofista tekstiä, jonka sisäistäminen on valtava työ... Jevgenia Pavlova, Venäjän teatteriseuran Karjalan osaston konsultti, ehdotti minulle kirjoittaa anomuksen 30 ruplan saamisesta, joista puolet menisi yhteiseen teatterimme lahjaan Vanemuine-teatterin juhlaan. Toisen puolen siitä summasta saisin itselleni ja lähtisin Karjalan edustajaryhmämme kokoonpanossa teatteriautolla Tarttoon. Suostuin mielihyvin, vaikka Puurunen olikin hieman harmissaan, kun Haimikin oli lähdössä ja kuka huolehtisi kulissien valmistamisesta. Lähdimme me kuitenkin! Melko reippaasti se autobussimme lähti liikkeelle, mutta kun noin 300 km oli jäänyt taaksepäin, siis Leningradiin jäi noin 50 km, moottorimme alkoi reistailla ja kaupunkiin pääsimme melkein autoa kantamalla. Ja kello oli jo 21.00. Siis 13 ja puoli tuntia olimme matkassa. Linja-autoasemalla saimme tietää, että linja-auto Tarttoon on lähdössä jo 23.40. Meidän kyydissämme piti päästä Tarttoon leningradilaisen ryhmänkin. He kuitenkin lähtivätkin lentokoneella. Mutta me jatkoimme virallisella linja-autolla ja matkustimme koko yön. Ja kello 7.00 aamulla olimme perillä. 20 tuntia kesti 1000 km matkamme. Mutta ryhmällemme olikin luvattu vain 3 paikkaa ja minä olin liikamiehenä. Vieraita oli paitsi Moskovasta ja Leningradista, myös Riiasta, Kiovasta, Minskistä, Armeniasta, Kaunasista, Bashkiriasta ja Komin tasavallasta. Vieraita oli ulkomailtakin: Unkarista ja Itä-Saksasta, Suomen Kansallisteatterin ohjaaja ja TV:n johtaja Tampereelta, joku Tapio. Ja Karjalastamme oli Pavlova, taiteilija Viktor Skorik, Haimi ja minä varajäsenenä. Eilen, siis 25.9., oli kahvitilaisuus ja ilmoittautuminen (kutsuliput ja rintamerkit). Busseilla matkustimme hautausmaalle: olimme saattamassa Vanemuine-teatterin seppelettä teatterin alkuunpanijoitten haudoille. Kello 18.00 oli juhlaistunto. Näyttämöllä oli yli 200 näyttelijää ja teatterin työntekijää, ja tietenkin koko Eestin johtokunta mukana. Upea on teatterirakennus! Loistava sali ja katsomo. Paljon puheita ja lahjojen luovuttaminen. Esityksenä oli Lydia Koidulan Sellainen mulk -näytelmän ensi-ilta. Se onkin ensimmäinen kansandraama Eestissä. Siihen tapaan Kaarel Ird on ohjannutkin sen. Kyllähän se vähän ikävältä tuntui. Ainakin niille, jotka eivät kieltä ymmärtäneet. Oli kyllä kuulokkeetkin, mutta eivät ne oikein auttaneet. Kuuluttaja ei ollut läheskään niin hyvä kuin meidän teatterissamme. Esitys loppui melkein puoliyön aikaan ja sen jälkeen koko sakilla lähdimme Kaunas-ravintolaan. Siellä oli Eestin kulttuuriministeriön vastaanotto. Puheita, rislingia ja taas rislingia ja puheita. Välillä oli ruokailuakin. Musiikkia ja tanssia lopussa. Pitkästä aikaa olin parketilla ja nautin! Ja kun vielä sain kaveriksi kuuluisan Leningradilaisen näyttelijättären Malevannajan! Lopussa oli kahvit Vana Tallinnin kera. Ja noin kolmen aikaan painuttiin yöpuulle. Kuraakin kaduilla riitti, vaikka keltaiset kuolleet lehdet yrittivätkin kaunistaa tätä hyvin viihtyisää pientä kaupunkia, joka osasi synnyttää näin suuren teatterin! Toivo Haimi, joka tiesi aina hiukan enemmän kuin muut, kertoi, että Kaarel Ird viime aikoina kokosi 5-6 kyvykästä näyttelijää ja ohjaajaa ja sanoi heille, ettei nykyään ymmärrä monta asiaa, on kai vanhentunut. Ja kun hänellä on kuitenkin suuri nimi, niin sen kustannuksella he voisivat tehdä mitä lystäävät ja osaavat. Yksi nuorista osasikin ohjata niin voimakkaan esityksen, että johtokunta joutui kieltämään sen. Sahnovski kertoi, että nuorimies on todellakin lahjakas, mutta hänet varmasti tukahdutetaan! Virallinen näkökulma on aina sen verran "jarruttava", että täytyy olla jossain määrin kansallista urhollisuutta saadakseen sanoa enemmän kuin sallitaan... 27.9. Lydia Koidulan Sellainen mulk: "Säärane mulk ehk sada vakka tangusoola" (Teatri 100-aastepäev tähistämiseks, siis omistettu teatterin perustamisen 100-vuotisjuhlalle). Esitys tuntui harmaalta. Aiheena oli näyttää sen ajan esiintymistapoja ja yksinpuhelut suoraan katsomoon omasta tilanteesta, realistinen teatteri elämyksineen; ja lisäksi puhuttiin näyttelemiskoulutuksesta. Näin suurelle vieraalle katsojakunnalle se oli vaikeaa purtavaa. Eilen oli Prokofjevin Peluri-ooppera. Tämä teatterihan on monitoimilaitos, jossa esitetään draamaa, balettia ja välillä oopperaakin. Ja näyttelijät eri ryhmistä osallistuvat toistensa esityksiin. Tartossa on ohjattu kaikki Prokofjevin oopperat. Kaarel Ird on siinäkin periaatteellinen. Kerrankin hän oli ottanut ohjelmistoon erään hyvin kyseenalaisen englantilaisen säveltäjän oopperan, että olisi taaskin voitu puhua siitä, että Vanemuine -teatteri oli ensimmäisenä. Onko se hyvä? Mielestäni on. Toivo Haimi puheessaan puhui siitä, että meillä on monta sidettä keskenämme: Pauli Rinne lauloi Smuulin näytelmässä tällä näyttämöllä ja Kaidu-täti hoiteli meidän poikiamme Laivan kannella Petroskoissa. Kalevala lahjakirjana muistuttakoon, että meillä on hyvät ja syvät yhtenäiset juuret... Tänään päätimme käväistä Maatalousinstituutin karjanavetassa katsomassa keinotekoista siitosta. Mielenkiintoista, mutta kauhealta tuntuu ajatus, että se on ihmistenkin osa. Baletti-ilta: Debussyn Impression, Saint-Saënsin Kuolemantanssi (Ällistytti taiteellinen ratkaisu: mustalla taustalla paljon kynttilöitä, pisarankokoisista kolmen metrin pituisiin; kuolema punainen viitta päällä.), Kosaku Yamada, Helmien etsijät. 28.9. Teoreettinen konferenssi: Kansallinen on askel kansainväliseen Rogatshevski (Moskova, Teatteriyhdistys): “Kansallinen on askel kansainväliseen. Kaarel Irdin kaavana on, että yksityisihmisen omaperäisyys on kansainvälisyyden ilmaus. On menossa kulttuurien diffuusio. Olemme etsintöjen teillä. Kaarel Ird päätti näyttää tämänpäiväisen teatterinsa kunnon, eikä parhaimpia esityksiä. Mutta meidän on esitettävä konferenssissamme toisiakin kansallisnäyttämöitä.” Teatterin syntymäpäivä on 24.7.1870. Päivällä seurasin puheenjohtajaa, joka sanoi, ettei pienellä kansalla voi olla omaa kulttuuria. Ja iltaesitys todisti päinvastaisen ajatuksen. Vaikka näytelmä olikin saksalaisen näytelmän variantti, sen ongelmat ja sisältö ovat hyvin kansallisia. Konferenssin saksalaiset osanottajat kertoivat, että oopperateattereiden kokoukseen Leipzigiin oli saapunut afrikkalaisten kansojen edustajia, jotka epäilivät, että kansainväliset musiikki-instrumentit hävittävät kansallisen kulttuurin. Joku lisäsi, että Neuvostoliiton Aasian tasavallat pelkäävät samaa. Tolstoi ja Ibsen ovat kansainvälisen kulttuurin edustajia. Mutta on olemassa oopperoita, joita esitetään omassa maassa kaksisataakin kertaa, mutta kun joku toinen kansa ottaa ne teatterinsa ohjelmistoon, yleisöä ne eivät kiinnosta ollenkaan. Kaarel Ird kertoo Suomen teattereista, joissa esitetään hyvin vilkkaasti ranskalaisia ja italialaisia näytelmiä, ja tuntuu ikään kuin niitä esitettäisiin lapsia varten. Siellä etsitään teatterista eksoottisuutta, joka auttaa pääsemään arjesta, nykypäivästä. Vielä kuuluisa Pavlov kertoi, että jokainen ärsytin hävittää voimansa. Ja olen varma, että jonkin ajan kuluttua me ihmettelemme välinkaton käyttöä teatterin lavastuksessa. Neuvostoliiton teatteri puhuu yli 40 kieltä. Mutta kaikkien neuvostoteattereiden työntekijät ovat saaneet koulutuksen venäläisissä oppilaitoksissa: aatteiden yhtenäisyys ja kansallisen värikkyys. Eräässä teoksessa, jossa pohdittiin kansallisuutta taiteessa, oli alahuomautuksissa ilmoitettu, että tekijät eivät löytäneet 200-sivuisessa psykologiaa käsittävässä teoksessa sanaakaan kansallisesta luonteesta. Elämässä tapahtuu kehitysprosessi, jonka tuloksena kansalliset rajat kalpenevat. Monikansalliset avioliitot, kaikenlaiset kansainväliset instituutit jne. Joka ohjaaja on kuitenkin omaperäinen, yksilöllinen. Ostrovskin Ukkosilma-esityksessä Ranskassa (kantaesityksessä) ranskalaiset löysivät venäläisen kansallisen luonteen erikoisen piirteen: tehtyään syntiä, venäläinen nainen menee kansan eteen katumaan syntejään. Kansallisten ongelmien ratkaiseminen on samaa kuin ottaisi kiinni auringon sädettä peilillä. Kansallinen teatteri ei saisi olla etnograafinen, vaan sen pitää olla kansan hengen avaaja. Kansallisessa luonteessa syntyy uusi psykologia.” Lidia Zhukova: “Kaarel Ird Koriolaanissa oli kansallinen omassa nykyisessä kommunistin asenteessaan. Ajan vaikuttaminen kansalliseen luonteeseen on rikkaus, eikä sen hävittämistä. Näytelmän kansainvälisyys riippuu sen taiteellisesta tasosta.” William Ernes (kuuluisa fennougristi Tarton yliopistosta): ”Koko yön ajattelin tätä internationalismin käsitettä. Ymmärsin, ettei sellaista olekaan. On suurten kansojen kansainvälisyys. On olemassa suurten kansojen piiri, joka liittoutuu pieniin kansoihin. Stalin puhui kielivyöhykkeistä. Koko maapallon yhdistymistä ei tapahdu koskaan! Mahdollisuutta tuntea kansallista ja internationalismia voi auttaa vain intuitio. Etnografiaa ei saisi unohtaa.” Kaarel Ird: “Yhteiskunta on jakautunut kahteen leiriin, eestin kansakin on jakautunut. Nuorisofestivaalin aikana Suomessa pitkästä aikaa yhtyivät molemmat eestiläiset ryhmät. Ja emigranttien eestiläisten ryhmän johtaja tunnusti, että "sinun poikasi ovat viisaampia". Kansojen yhdistäminen tapahtuu hiukan toisenlaisesti. Heti syntymisen jälkeen ihmisessä alkaa kuoleminen. Mutta mehän emme pelkää sitä. Kansakuntien syntyminen ja kuoleminen jatkuu. Eräät sanovat, että edistyksellinen on vain kansainvälisessä. Mutta mielestäni se on hyvin kyseenalainen ajatus. Mening, joka perusti teatterimme, ilmoitti silloin, että teatterin, jota hän perustaa, pitää olla eestiläinen. Häneltä kysyttiin: “Entä kuningas Lear? Täytyykö hänenkin olla virolainen maalaisukko?“ – “Kyllä!” vastasi mies. – “Ja niistä nenäänsä sormilla?” – “Kyllä! Silloin ei muuten nenäliinoja ollutkaan.” Tshehovia esitetään Suomessa useammin kuin Eestissä. Meillä taas esitetään enemmän Gorkia. Suutarin ammatissa mitä enemmän apulaisia tekee samantasoista työtä sitä parempi. Taiteessa onkin päinvastoin!” 9.10. Ja taas olen kotikaupungissani Petroskoissa! Ja hyvin on pullat uunissa, kun vasta otettuani vihkoni käsiin, muistin, ettei aikaa kirjoittamiseen olekaan. Kello on 18.45 ja viidentoista minuutin kuluttua minun täytyy olla iltaharjoituksissa. Istuin Sakari Puurusen vierellä 22.45 saakka ja merkkasin näytelmän sivuille ohjaajan huomautuksia Leivosen toisen näytöksen harjoituksissa. Eihän se tietenkään istumista ollut, juoksentelin eri puolilla salia ja tarkastelin kaikenlaista. Ehdotinkin Sakarille jotakuta toista apulaista vierekseen, eikä sellaista tyyppiä kuin minä. Sakari ikään kuin suuttuikin. Sanoi, ettei hän ohjaajaa tarvitse, vaan kaveria, joka joskus sanoisi, onko se hyvää vai pahaa. Ja ilman sitä ei minusta muka arvostelijaa tulekaan, nasevasti vastasi herra ohjaaja. Viime sunnuntaina olin Sakarin kanssa Aunuksessa. Harmaasilmäinen Aunus ei näyttänytkään hurmaavalta sateisena päivänä. Ja Sakari sen kun valokuvasi ihan ränsistyneitä, kaatumaisillaan olevia rakennuksia. Lounaan saimme ainoassa kaupungissa olevassa ravintolassa, joka sijaitsee yksikerroksessa sinisenvärisessä laudoilla verhoillussa talossa. Siellä on aina hyvin maukasta karjalaisen kokin valmistamaa ruokaa. Kävimme kotiseutumuseossa, kuvasimme Megregan kirkkoa ja paikallisia "räkänokkia" ja ukkoa, joka humalapäissä yritti ylittää kahlaamalla melko kylmää Olonka-jokea. Saimme teetä ja vodkaa Sulo Mäen talossa. Sulo on Aunuksen kuuluisa hanurinsoittaja, Viljo Vesan kaveri, joka on soittanut teatterissammekin sotien jälkeen. Sakari muisteli sotavuosia ja sitä, että kauheasti pelkäsi partisaaneja (sissejä), jotka saattoivat ilmestyä vaikka minkä nurkan takaa. Sakarin vaimo (kuuluisa Eeva-Kaarina Volanen, akateemikko, Suomen Kansallisteatterin näyttelijätär) oli sotavuosina Aunuksen paikallisessa teatterissa ja pyysi Sakaria valokuvaamaan mahdollisimman paljon muistojen herättämistä varten. Tulivat mieleen Vilho Siivolan (Kansallisteatterin näyttelijä ja ohjaajakin, jonka tapasin pitkästä aikaa Tartossa) sanat siitä, että Puurunen on kova tekemään työtä, mutta taiteellisesti ei ole tarpeeksi syvä. Joku meikäläisistä vertasi häntä Naum Lifshtisiin. Kirjoitin Eestin matkastani Neuvosto-Karjalaan. Oman kirjoituksen kääntämisessä auttoi taaskin Orvo Björninen. Suoraan suomen kielellä kirjoittaminen ei vielä onnistu. Muistuu vieläkin sen matkan viimeiset Vanemuine-teatterin esitykset. Ja ennen kaikkea Kuusbergin kirjoittama Vuoden 1941 sydänkesä. Näytelmää oli aikaisemmin kielletty esittämästä. Muistan kun Kaarel Ird harmissaan puhui, ettei vissiin tätäkään anneta enää esittää. Se on kyllä ollut eestiläisille vaikeaa aikaa. Mutta tapahtumat ovat heidän sydämissään ja jäävät parantumattomina haavoina, jos siitä ei puhuta suoraan ja avonaisesti. Tarkoitan niitä vaikeuksia, jotka syntyivät ennen vuotta 1941 ja jotka veivät harhaan monen rehellisen työtätekevän mielen. Esityksessä oli hyvin runollinen, uusi muoto. Se oli enemmänkin symbolinen, abstraktisen filosofinen kuin konkreettinen. Tulin Eestistä Leningradin kautta. Vaihdoin linja-autosta junaan ja ostin lipun toisen luokan vaunuun, siis “yhteiseen”, niin kun niitä nimitetään Venäjällä. Nukuin yön kovalla hyllyllä, kun taskuihini ei ollut jäänyt kolikkoakaan. Ja velat vain kasvaa! Tässä täytyy panna muistiin, että teatterimme 39. näytäntökausi alkoi 3.10. hyvällä Viktor Rozovin Illasta puoleenpäivään -näytelmällä, jonka ohjasi moskovalainen Taiteteatterin ohjaaja Leonid Heifets. (Näytelmän nimi vaihtui sittemmin ensin Juoksuradalla ja sitten Ratsastajat -nimeksi.) Pitkästä aikaa teatterissamme nykyaikainen näytelmä syntyy terveenä lapsena. Leivosen ensi-illaksi on määrätty 28.10., mutta välillä on vielä Lassilan Luonnon lapset, joitten ensi-ilta tapahtuikin Joshkar-Olassa, mutta Petroskoissa sitä ei ole vielä esitetty. Haimin ehdotuksesta huomenna esitämme Tyttö ja huhtikuu -esitystä venäjän kielellä. Esitimme sitä kovasti Vologdan alueella koko kesän. Nyt pannaan muistiin sekin, että 12. päivänä lokakuuta on Manok-yhtyeemme vuosijuhla. Harjoittelemme joka aamu ja valokuvaajat pyörivät ympärillämme. TV-ohjaaja Juri Zaiontshkovski lupaa tehdä väridokumentin yhtyeestämme. Neuvosto-Karjala -sanomalehti pyysi meitä laulamaan omassa vuosijuhlassaan, jossa heille luovutetaan Työn punaisen lipun kunniamerkki. Moskovan TV kutsuu esiintymään Yleisliittolaisen talonpoikain juhlatilaisuuteen. 14.10. Manok-yhtyeen 10-vuotisjuhla Maanantai 12.10 oli meille todellinen yllätys! Teatterimme katsomo oli täpötäynnä. Moni halukas ei päässytkään sisään. Yleisö jo murisi, että parempi olisi, jos konserttimme olisi maksullinen. Silloin varmasti paikkoja olisi riittänyt! Juoksentelimme porukalla koko päivän kaupoissa ja kirjapainossa, koska käsiohjelmat saimme vasta esiintymispäivänä. Näyttämö kyllä oli koko päivän Sakarin hallussa: suunniteltiin Leivosen valaistusta. Kahta tuntia ennen yhtyeemme juhlan alkua raahasimme näyttämölle flyygelin ja korokkeen. Ja samana päivänä teatterissamme oli kommunistien vuosikokous ja minut taas valittiin sihteeriksi. Se on jo kahdeksas vuosi sihteerinä. Raskas taakka! Jos ottaa huomioon opiskelut, lapset ja yhtyeessämme laulamiset varsinaisen työn lisäksi. Kello 19.05 aloitimme yhtyeemme 10-vuotisjuhlan. Mukana kalliit toverini Viljo Ahvonen, johtaja Antero Lehmus, Pekka Mikshijev, Pauli Rinne, Orvo Björninen ja Ensio Vento. “Meitä on seitsemän pikkuista poikaa ja koskaan emme erii...” Myrskyisät suosionosoitukset tulvahtivat kasvoihimme, kun astuimme näyttämölle. Hymyihin venytetyt kasvot eivät menneet mitenkään vakaviksi. Ihan tuskastuimme, kun piti istua tuoleille ja töllöttää saliin ilman minkäänlaisia naamioita. Ja kun vielä piti kuunnella kehuja. Kasoittainhan niitä onnitteluja tuli. Tunnin verran meille imarreltiin laulaen ja tanssien. Alkuselostuksen teki kuuluisa yliopistomme kuoron johtaja ja filosofi Georgi Teratsujants. Kaupungin pioneerikuoro lauloi marssinsa, jonka sanat olen joskus kirjoittanut. Tuli lahjoja ja kukkia! Nämä kaksi viimeistä päivää Petroskoin suomalaisten keskuudessa on puhuttukin vain meidän juhlastamme. Lauloimme 10 laulua ohjelmistostamme: Merikannon Kevään, Rakastan elämää, Pazhlakovin Miehinen luonne, amerikkalaisen Missä kaikki kukat on?, Saimaan valssin, karjalaisen Kiiskon suudoh, suomalaisen Kosioretki-laulun, Kantelettaresta “Oli ennen ukko, akka...”, kuuluisan Kipparikvartetin ohjelmistosta Kuparisepän ja viimeisenä sen hyvin yleisöön menevän latvialaisen kansanlaulun venäjän kielellä Haukkui koirat hanakasti. Ja ihan alussa oli se “Poijat ne loikkii maantien poikki”, jolla kymmenen vuotta sitten aloitimme laulu-uramme. Tänään Neuvosto-Karjalassa ilmestyi kirjoitukseni Vanemuine-teatterin 100-vuotisjuhlasta. Teatterissamme on Luonnon lapsien ensi-ilta. Huomenna jatkamme Leivosen leipomista. 15.10. Aamulla puoli yhdeksältä Manok-yhtyettämme haastatteli suomenkielinen radiotoimituksemme. Ja sitten olimme Leivosen kimpussa... 1. näytös. Tuon tuosta räjähtelee Puurunen. Purkauksia saavat niskoilleen sähkömiehet, äänimiehet, lavamiehet ja joskus minäkin. Kyllä se ihmeelliseltä tuntuu, kun töissä pitäisi olla neljä lavamiestä ja on kaksi. Puolella tunnilla myöhästyimme alun kanssa sen takia. Sakari suuttui näyttämömestari Sashalle hänen saamattomuudestaan. 17.10. Tänään oli Luonnon lapsien toinen ensi-ilta. "Mistä aiheesta tämä näytelmä oikein onkaan?” kysyi minulta Sakari Puurunen. "En minä niistä muista. Jaa... Jo-oo! Otti ja tuota…, se on... Ja niin kuin se onkin. Vaikka sankareissa on mustalaisverta, niin ei se auta... Sinikka mustalaisena on ehdottomasti heikko. Heleät "sukupuolettomat" laulut ja hyvin laiskat tanssit. Koko esitys on vailla ammattiohjaajan kättä. Mitä varten? Mitä on sanottavana? Mikä yhdistää ja mikä erottaa meitä? Kunhan menemme tapahtumasta toiseen tai oikeastaan kohtauksesta toiseen, sillä monessa kohtauksessa ei tapahdu mitään!”, ohjaaja totesi. ESIPUHE | HENKILÖTIEDOT | PÄIVÄKIRJAT | KUVA-ALBUMI | KOTIKIRJASTO OHJELMISTO | KIRJEITÄ ULLAKOLTA | LINKIT | JUMINKEKO webmaster: Juminkeko