14.1.1979 Ankarien, kuukauden kestäneiden pakkasten jälkeen sää lauhtui nollaan saakka. Toista päivää yritämme päästä Kizhin saarelle Senjkinin käskystä. Tarkoituksena on tarkastaa anonyymikirjeen faktat ja “pelastaa ihmiset”. "Polttopuita ei ole, ruokaa puuttuu, päällystöä ei näy.” Museonjohtaja V. Ionovan vuosijuhlan aattona se ei ole ollenkaan mieluisa asia. Derevjanets (varajohtaja) ilmoitti puhelimitse, että nyt on jo kaikki kunnossa. On saatu sähkösahan ketju (se siitä polttopuupulasta), kaupassa on taas ruokatavaraa... Eilen olin lentokentällä suksineni ja selkärepussa oli ruokaa pariksi päiväksi. Tänäänkin sataa vettä, eikä ole mitään toivoa päästä sinne lentokoneella. (Ja muita kuljetusvälineitä sinne ei ole!) Siirryttyäni seitsemän vuotta sitten teatterista puolueemme aluekomiteaan, kaiken muun hyvän lisäksi sain pääsykortin uimahalliin (joka on ainoa koko kaupungissa, jossa asuu tällä hetkellä melkein 180 tuhatta ihmistä). Sitä korttia ole ei vieläkään otettu pois. Tänään taas nautin sen kustannuksella. Strelkov on taas Moskovassa jossain neuvotteluissa ja edessämme ovat kulttuurityöntekijäin piirikokoukset. Ainakin pariin niistä pitäisi päästä. Venäjän ministeriö kutsuu Kostroman kaupunkiin tulevien kiertueiden suunnitteluneuvotteluun. Täytyy mainita, että 30.12. oli erinomainen Julmia leikkejä -esityksen ensi-ilta. Esityksen on ohjannut Venäläisen draamateatterin uusi taiteellinen johtaja Otar Ivanovits Dzhangisherashvili. Mainion musiikin siihen sävelsi Mikael Reznikov. (Oli minun neuvonantajanani ministeriössä muutaman kuukauden. Nyt on tunnettu säveltäjä täällä Suomessa. Lahjakas juutalainen! 11.5.1999) Taiteellisessa neuvostossa otettiin hänen musiikkinsa vastaan yksimielisesti, vaikka jo katselmuksen jälkeen teatterin varajohtaja G. Pukatsh supisi korvaani, että häntä huolestuttavat Otar Ivanovitsh Dzhangisherashvilin synkät ensi-illat. Ja täytyyhän muka ajatella muitakin kollektiiveja, jotka ovat saman katon alla. Orkesterin "kuoppa" piti panna kiinni ja ilman sitä Musiikkiteatteri ei voi toimia. Tässä viimeisessä esityksessä näyttämölle järjestetään oikein vesisade. Ja harjoitusten aikana näyttämön lava on niin märkä, että balettitanssijat kieltäytyvät esiintymästä sellaisella. "Ja yleensäkin”, kertoi Pukatsh, “yleisö ei pidä synkistä näytelmistä ja esitystä tuskinpa saadaan myydyksi.” Siinä puhui operetin kannustaja! On siinä aihetta ajattelemiseen! Mutta meidän Gennadi, jonka melkein pakotin menemään teatteriin, tuli esityksestä ihastuksissaan... Täytyy tässä mainita, että luovantyön ihmiset ovat joskus niin kummallisia, ettei oikein saa selvää kuka, ketä ja miksi? Krasnojarskista kutsutaan Jan Sanin Musiikkiteatterin ohjaajaksi. Hän vaatii vapautta yhteistyönhengen luomisessa. Orkesterin johtaja Ballo heti panee vastaan. Petroskoissa on jo usean vuoden ollut teatterin taiteilijana Viktor Skorik. Hyvin lahjakas taiteilija mielestäni, mutta viime aikoina hänellä on ollut ongelmia Dzhangisherashvilin kanssa. Vaikka loppujenlopuksi Elämämme päivien lavastus oli mainio. Nyt uusi ohjaaja taaskaan ei löydä yhteistä kieltä taiteilijan kanssa, vaikka molemmat puhuvat venäjää. He tekevät yhdessä lavastusta ja taiteellinen neuvosto ehdottaakin panemaan esityksen julisteeseen molempien sukunimet. Mutta... Skorik nousi takajaloilleen ja kirjoitti kirjeen NKP aluekomitean ensimmäisen sihteerin nimelle. Minua jo ihmetyttää, miksi aluekomitea näinkin kauan kestää, eikä tee johtopäätöstä minun suhteen? Katsokaapas: kirje Kanteleesta, kirje Kizhistä, teattereiden jutut ja nyt tämä Skorikin kirje lisäksi! P. Rinne odottaa omaa hetkeänsä, Nukketeatterissa ei vieläkään ole pääohjaajaa. 21.1. Eikö näitä vuosijuhlia ole jo liikaa? Tammikuun alussa vietimme Grigori Godarevin 50-vuotisjuhlaa Teatteriseuran huoneistossa. Keräännyimme vuoden 1957 Leningradin studiolaisina ja lisänä olivat päivänsankarin työtoverit Venäläisestä teatterista, johon hän liittyi heti valmistuttuaan korkeakoulusta, sillä suomea hän ei oppinut, vaikka oli karjalainen. Oman kielensäkin hän oli jo unohtanut. Mutta lahjakkain meistä hän on ollut. Pidin lyhyen puheen ja lopetin runolla: Вам, сударь, говорят, исполнилось полвека?! Вы сил полны, улыбчивы... Ну что ж? Не так уж мало, впрямь, для человека, Коль путь усеян розами не сплошь! У Вас, мой друг, профессия такая, Костюм свой сняв, класть сердце напоказ, Ноктюрн на нём до полночи играя, Как будто наступил Ваш звёздный час! Театр для Вас Иванович Григорий И дом родной, спортклуб и как тюрьма, Пока Вы в нём – Вам по колено море, Хотя вокруг такая кутерьма. И всё ж Вам удалось прожить полвека, И даже улыбаться в юбилей. О сударь, я цилиндр снимаю, кепку, Я кланяюсь, желая ясных дней! Kas oletteko täyttänyt jo puolisataa? On teillä yhä voimia ja hymy herkässä. Ei se ole ihmiselle ihan vähän, Kun elämä ei mennyt ruusutanssissa. On ammatti se, ystäväni, Teillä Pois heittää takki, sielu paljastaa Ja soittaa koko illan sydämellä, Ikään kuin tähtihetkenne ois tullut taas. On teatterinne Teille rakas koti, Se punttisali on ja vankila. Ei siinä Teitä uhkaa mitkään luodit Niin kauan, kunnes seinät sen on turvana. Ei puoli vuosisataa vähän ole, Vaan jaksatte Te yhä hymyillä. Oi herra Godarev, nyt kumarran mä Teille Ja onnentoivotuksin nostan hattua. (Suom. Mirja Kemppinen) 19. tammikuuta olin Lev Aronovitsh Klaazin 60-vuotisjuhlassa. Hän oli ollut monet vuodet sotaväen vaskiorkesterin johtajana ja nyt johtaa veteraanien kuoroa. Ja seuraavana päivänä oli Valentina Matvejevna Ionovan 55-vuotisjuhla. Matka Kizhiin todisti, ettei se anonyymikirje ollut kirjoitettu saarelaisten käsin. "Emme me ensimmäistä vuotta elä saarella tällaisissa oloissa ja siksi emme voineet kirjoittaa sellaista", puhuivat museon työntekijät. Tietenkään museon johtajan työtä ei kaunista se tosiasia, että kaupassa tehdään työtä nollan lämpötilassa ja rottien läsnäollessa. Ja puitakin on vain pariksi viikoksi. Mutta eihän se ole vain Ionovan syytä. Hän ei löytänyt vielä parempia varajohtajia. Mutta itse hän on näitten viimeisten 20 vuoden aikana riittävästi uhrannut Karjalamme kulttuurille ja Karjalan ASNT:n ansioituneen kulttuurityötekijän arvonimi on todella ansaittu. 25.2. Muistiinpanoa ansaitsevia tapahtumia on kuukauden aikana kertynyt melkoisesti. Tammikuun lopussa Karjalaamme saapui Moskovan kulttuuriministeriöstä suuri komissio Venäjän varaministerin tov. Striganovin johdolla. Yhdessä aluekomitean sihteerin M. Kiurun ja ministerimme Strelkovin kanssa lensimme Kizhin saarelle helikopterilla. Kiipeilimme Kristuksen kirkastuksen tuomiokirkon alakerrasta "taivaaseen" saakka. Seuraavana päivänä, yhdessä Karjalan Ministerineuvoston puheenjohtajan Kotshetovin kanssa, Sortavalan kautta painuimme Valamolle. Valkealta skiitalta Punaiselle ja hautausmaan rakennusten luokse menimme komeasti hevosilla (oli seitsemän rekeä). Yövyimme luostarin munkkikammioissa. Selväksi tuli, että saarella pitäisi olla yksi isäntä. Mutta kuka? Kuka ajaa saarelta pois villit turistit, tekee restaurointityöt ja elvyttää kaikki rakennukset sekä luonnon tällä ainutlaatuisella saarella? Maljapuheissa se mainittiin: Kulttuuriministeriö! Mutta saaren elvytyksen luonnos on vasta syntymässä. Odotetaan Venäjän Ministerineuvoston päätöstä. "Kerrotaan asiasta Neuvostoliiton Ministerineuvostolle!” sanoivat arvoisat toverit. (Sanaakaan ei puhuttu vielä Kirkon vallasta ja isännyydestä.12.5.99) Yhdistyneen teatterin varajohtajan kanssa (G. Pukatsh) kävimme Volgalla Kuibyshevin kaupungissa. Olimme siellä Musiikkiteatterimme kesäkiertueen ongelmien kanssa. Juutalaisena Pukatsh otti mukaan eräälle Venäjän ministeriön tarkastajalle (Roskontsertin johtajalle) J. Bodovskille ämpärillisen puolukkaa, Äänisniemen kirjontatöitä, puulusikoita ja Kalevala-kirjoja. Mutta ei auttanut tällä kertaa! Ukrainasta me kieltäydyimme, sillä siellä pidetään enemmän omista kansallisista ohjelmista, eikä oopperoista. Ja Sverdlovsk kieltäytyi ottamasta teatteriamme vastaan, kun heidän molemmat teatterinsa on suljettu kesällä remonttitöiden takia: palokuntalaiset sulkivat oopperateatterin ja toisessa rakennuksessa on muita remonttitöitä. Ja samoin olivat asiat Murmanskin kanssa. (Teatterimme henkilökunnalle kiertue merkitsee paljon. Jos on yleisöä, niin täytetään suunnitelmat ja näyttelijät saavat palkintoja. Ja jos kiertuekaupunki on etelässä, niin pääsevät ilmaiseksi lämmittelemään hiekkarannoilla.) Tultuamme Kuibyshevista matkustin Manok-yhtyeen miesten kanssa Kostamukseen. Mukana olivat parhaat Musiikkiteatterimme tanssijat Galjtsyna ja Meljnikov, hanurinsoittaja Vjatsheslav Kalaberda, balalaikansoittaja Denisenko, kanteleensoiton mestari Maksim Gavrilov ja Kantele-yhtyeen solisti Veronika Järvinen. Mitkä kissanristiäiset oli tällä kertaa, en muista! Lauloimme kuitenkin hyvin, kun Senjkinkin kehui, mutta lupasi piiskaa balettinumeron menemisestä myttyyn – nauhuri petti! 11.3. Ja vaikka on sunnuntai, niin vapaata päivää ei ole. Se on siirretty koko maassamme, että työtätekevät saavat rauhassa juopotella 8., 9. ja 10. päivät. Siis Naistenpäivään yhdistettiin vapaapäiviä. Ja kaikki olisi hyvin, mutta kun 6 vuoden väliajan jälkeen luokseni tuli jälleen hyvin vanha tuttavani: ruusutautini. Ja kolme juhlapäivää olin kuumeessa. Ja sen päälle lääkäri käski olla kotiarestissa vielä pari päivää... Vieraanamme on meidän vnutshkamme, Erkin tytär Raili. Vieraana oli myös Sofja Oskarovna, meidän Glavbab, Päämummomme. Erkki on sähkömiehenä Svetlana-tehtaalla ja öisin tekee keikkoja olutpanimossa. Ja lisäksi tuon tuosta luovuttaa verta, kun kerran siitä maksetaan. Edes yhden hyvän esimerkin olen antanut pojalleni! Suomalainen teatterimme matkustaa huomenna Ruotsiin Kalevala-esityksen kanssa. Kurt Nuotio kävi Suomesta käsin lämmittämässä esitystä. Petroskoissa kävivät myös Ruotsin valtionteatterin edustajat, jotka ovat petroskoilaisten kiertueen isäntinä. Istuimme Petrovski-ravintolassa ja ryyppäsimme rauhan ja kiertueen menestyksen maljoja. Ruotsalaiset edustajat kyllä olivat todella tyytyväisiä esitykseen... Maailman näillä tienoilla onkin melko rauhallista, mutta Vietnamissa taistellaan tosissaan. Kiina lupasi vetäytyä sieltä, mutta taistelut ovat jatkuneet jo melkein kuukauden. 17.3. Jonkun on lähdettävä -näytelmän luovutustilaisuus Toissapäivänä Venäläisessä draamateatterissa oli Krasnogorovin Jonkun on lähdettävä -näytelmän mukaan tehdyn esityksen luovutustilaisuus. Ohjaajana N. Rjabov. Musiikin sovitti Juri Viljdek. Näin meni keskustelu Taiteellisessa neuvostossa tästä hyvin ristiriitaisesta esityksestä: Näyttelijä G. Sitko: “Mieleeni tuli Vihollista vaarallisempi -näytelmä. Samanlainen kriittinen näytelmä kaiken kaikkeaan. Jotkut silloinkin epäilivät sen tarpeellisuutta. Ja jotkut taas, puoluejäsenetkin, puhuivat oikein, että se on todellinen puolueellinen esitys. (Siis kompromisseja vailla, selvästi parasta tarkoittava sen ajan mielipide.12.5.99) Minua esitys miellytti! Se on hyvin ammattimaisesti tehty. Ohjaajan työ on mielenkiintoinen. Esitys vielä kypsyy ja siitä tulee vielä aktiivisempi.” K. Pilipenko, näyttelijä: “Minuakin esitys miellytti ja hyvä ohjaajan työ. Pääsankarina Parhomenko ihan ihmetytti minua. Hyvä vaikutelma jäi koko esityksestä.” Leonid Reznikov, yliopiston venäjän kielen ja kirjallisuuden professori: “Mielenkiintoinen esitys. Aiheenkin mukaan. Ikään kuin koko sarja nykyaikaisia romaaneja. Se on ajankohtainen ja ajanmukainen. Hyvin vähän meillä on satiirisia komedioita. Minä tunsin ajoittain olevani ihan shokissa. Esityksen kokonaisuus ja esityskeinot ihan ihmetyttävät. Huolestuttaa ainoastaan esityksen finaali. Puuttuu sellaista sielun järkytystä.” Vladimir Moikovski, näyttelijä: “Esitys on huonosti valaistu. Siksikin esitys tuntuu tummalta.” W.H.: “Esitystä katsoessa tulee sellainen tunne, että ohjaajan mielikuvitusta on liikaa. Se voi johtua siitäkin, ettei kaikkea ole ajateltu loppuun. Sviridovin Aika-nimisestä musiikista on TV-ruudun voimalla tullut niin symbolinen ja siinä tuntuu elämämme mahtavuus, niin että sen yhteydessä toimivat mannekiinit diskretoivat aikaamme. Ja sitten kun ne mannekiinit kuorolla laulavat: “Ja kauheampaa on tulossa...” (“To li jeshtshjo budet...”) Eikä niitä kunniamerkkejä suotta anneta. Se on pyhä asia. Ja siksi siltä sankarilta, joka on näyttänyt itsensä noinkin huonossa valossa, on parempi ottaa rintamerkit pois. Näkyy toistaiseksi näyttelijöiden yliampumisia... Mutta itse esitys on siitä, mitä näemme ympärillämme, meidän laitoksessammekin! Esitys kypsyen vielä paraneekin.” (Kieron virkamiehen puheen esimerkki! W.H. 5.7.2003) Jotkut puhuivat siitäkin, että esityksen rehellisyys ihmetytti ja että näytelmä on ihana ja näyttää tapahtumat ilman viikunalehteä! Temput valitettavasti eivät olleet aina omaksuttuja. Oman Kulijev, musiikkiteatterin solisti, puoluesihteeri: “Sisällöltään tämä on satiiri ja muodoltaan se on täynnä omaksumattomia temppuja. Kaiken pitäisi tehdä vakavammin ja perusteellisemmin.” Reznikov: “Se olisikin sitten jo toinen tulkinta! Mutta oikein on sanottu, että temput täytyy tehdä paremmin.” Zaborovski, teatterin toiminnanjohtaja: ”Esitystä pitäisi tehdä pitämättä taskussa kahden sormen välissä kolmatta sormea (“kukish v karmane”). (Se merkitsi meillä piilotettua sala-ajatusta. W.H. 5.7.2003) Eräs sankareista sanoo: “Teidän omatuntonne”, katsoo kuinka kaveri etsii jotain taskusta, “on jo pilaantunut.” Ehdottaisin leikaamaan liiat pois.” Boris F. Dettshujev, aluekomitean osaston johtaja: “Mikä on teatterin tehtävä? Vain naurattaminenko? Muoto ei vastaa sisältöä. Mitalit täytyy siltä rosvolta ottaa pois. Musiikki ei vastaa tehtäväänsä”, sanoi eräs puolueemme johtajista. “Ei ole selvyyttä finaalissa.” (Mies ei oikein ymmärtänyt Reznikovin huomautusta finaalista. Ja toisti vain kaiken negatiivisen, mitä kuuli.) Otar Dzhangisherashvili, teatterin pääohjaaja: “Sankari on kyllä näytelmäkirjailijalla vanhentunut ja liian tyhmä.” (Tekee syvän esityksen analyylisin.) Lähdettyäni huoneesta, jossa oli keskustelu, soitin ministeriöön tilatakseni auton ja sain kuulla sihteeriltä, että minua on pyydetty käymään Kiurun luona keskustelemassa esityksen vastaanottotilaisuudesta. “Mikäs nyt on menossa?” kysyin itseltäni. “Dettshujevko hermostelee?” Kiurun työhuoneessa ymmärsin, että se oli Petroskoin kaupunginkomitean propagandasihteerin Anna Mininan aloite. Minulle annettiin puheenvuoro ensimmäisenä. Jouduin selittämään, miksi näin erehdyksellisiä näytelmiä ilmestyy teattereissamme? W.H.: “Näytelmä ei ole erehdyksellinen. Se oli jo aikoja sitten esitetty ideologisen komission jäsenille, mutta silloin se ei oikein mahtunut ohjelmistoon, kun oli liikaa komedioita. Ja nyt, kun on tarve lähteä kiertueelle, päätettiin laajentaa ohjelmaa. Näytelmällä on Yleisliittolainen Lupa (LIT). Se on ohjattu Leningradin Liteinyin teatterissa. Voin suostua siihen, että hiukan myöhästyimme kirjeen kanssa puolueemme Aaluekomiteaan, jossa pyysimme lupaa lisätä ohjelmistoon nimenomaan tämän näytelmän. Gjubijeva Vera F., Petroskoin kaupungin hallinnon varajohtaja, karjalainen, joka oli aluekomitean neuvonantajana silloin, kun itsekin työskentelin siellä (jatkui yllämainitun esityksen arvostelu): “Esitys on puolueenvastaisuuden partaalla”, kertoi Vera Fjodorovna. ”Tämän esityksen tehtävänä ei ole ollenkaan esteettinen kasvatus ja silloin se on poliittisen kasvatuksen asialla. Meidän täytyy olla enemmän tarkkana. (Vihjataan ministeriön suuntaan.) Shukshinin näytelmän jälkeen oli soittoja ja puheita, että miten me sellaista sallimme?” Natalja Vavilova, aluekomitean neuvonantaja-instruktööri: “Minäkin yhdyn mielipiteeseen, että musiikki ei täytä tehtävään. Näytelmä ei ole mikään syvä, ei ole niitä parhaimpia, eikä naurata... Liikaa temppuilua. Meidän kielemme on rikkaampi ja juliste “Tänään teemme työtä paremmin kuin eilen ja huomenna paremmin, kuin tänään" on pilkkaava tässä satiirissa. Mutta näytelmä on tarpeellinen. Järjestetään vielä yksi luovutustilaisuus...” Anna Minina, Petroskoin kaupungin toinen sihteeri: “Satiiri on tietenkin tarpeen, mutta esityksessä ei näy todellista konfliktia. Kritikoidaan yhteiskunnallisia järjestöjä.” Sitten puhuivat J. Zaborovski ja Dzhangisherashvili siitä, että pitäisi enemmän uskoa taiteellista neuvostoa, joka arvostelee teosta myös puolueellisilta näkökulmilta, eikä hukata aluekomitean sihteerin aikaa.(!!!) M. F. Kiuru kierteli ja kaarteli ja lopussa alleviivasi minun viimeisen lauseeni. Pyysi näkemään esityksen vielä kerran toisen näyttelijäkokoonpanon esitettynä ja korjaamaan kaiken, mistä puhuttiin. Illalla menemme katsomaan Leningradin Lensovet-teatterin esitystä Vampilovin Vanhin poikani. Teatteri tuli kolmeksi päiväksi 6 esityksen kanssa. Kaikki liput on myyty ennakolta. 31.3. Rauhaton on sieluni laita. 28.3. oli ministeriössämme puoluekokous, jossa selostajan jälkeen (selostuksen teki aluekomitean kulttuuriosaston johtaja Boris Dettshujev) puheen piti Stanislav Kolosjonok (entinen varaministeri, viisas ja miellyttävä ihminen). Hän puhui siitä, että samoin kuin tuotantolaitoksissa ja maataloudessa ei kulttuurissakaan täytetä suunnitelmia. (Tässäkin lauseessa on vikaa, sillä viralliset suunnitelmat meidän alallamme on täytetty.) Draamateattereiden ohjelmistot eivät ole mistään kotoisin. Ja hän, siis Kolosjonok, on samaa mieltä Ilja Kanin kanssa (radio ja TV-komitean puheenjohtajan, joka kirjoitti puolueensanomalehti Leninskaja pravdaan kirjoituksen, jossa sanoi, että Arron Korkein rangaistus (Vysshaja mera) ja Arbuzovin Julmat leikit (Zhestokije igry) ovat puoleksi onnistuneet. Niitä, muka, ei voi nimittää tappioiksi, mutta ei voitoiksikaan. Ja taas muut näytelmät ovatkin matalaa profiilia ilman mitään posetiivista suuntausta. Ja koko näytäntökauden ohjelmisto on yhtä virhettä! Kolosjonok jatkoi: “Musiikkiteatterissa ei ole laulajia, baletissa ei ole soolotanssijoita. Suomalaisessa teatterissa Rinne yrittää jotain, mutta ei onnistu. Kantele-yhtyeessä on täydellinen pysähdys, menneiden aikojen ohjelmistoa, joka onneksi auttoi saamaan menestyksen Tshekkoslovakiassa... Minä en kestänyt olla vaiti ja sain puoluesihteeriltämme nuhteita siitä, että tukahdutan kritiikkiä. 30. päivänä maaliskuuta oli toinen ensi-ilta. Jonkun on lähdettävä -esityksen toisen näyttelijäkokoonpanon katselmus. Strelkov pyysi minua jo neljännen kerran, että olisin katsomassa esitystä. Aluekomitean Dettshujev jo eilen aamulla soitti, että esitystä tulee katsomaan Senjkin ja siksi minun on oltava teatterissa. Kutsuliput oli lähetetty aluekomitean propagandaosaston johtajalle Anatoli Shtykoville ja Ministerineuvoston varajohtajalle Ivan Manjkinille. Leningradista tuli näytelmänkirjoittaja Krasnogorov, joka kertoi, että ensi-illat ovat jo olleet Leningradissa, Murmanskissa, Ufassa ja jossain vielä. Teatterin johto ja me Dettshujevin kanssa seisoimme ovella odottamassa tovereita, mutta ketään kutsutuista ei tullutkaan. Se on sitä tuttua peliä, ettei kukaan halua näyttää mieltymystä johonkin kiistanalaiseen. Hermostelee Isaak Batser, Leninskaja pravdan lehtimies, joka on johdon, niin sanottu, neuvonantaja. Häntä ei kutsuttu ensi-iltaan. "Ja nyt johto varmasti soittaa ja kysyy minulta asiantuntijan mielipidettä. Taiteilijoitten vieressä olevana (hän on teatteriseuran kritiikkiosaston johtaja, kirjoittelee näytelmiäkin dekkareiden perusteella) en haluaisi heittää varjoa heidän päälleen, mutta kun minua ei kutsuta ensi-iltaan, niin minun on sanottava tovereille, että itse näytelmä ei miellytä, mutta ohjaajan työ on hyvä. Paitsi jos lopusta otetaan pois se puolueen kehotuslause, jonka näyttäminen satiirissa on pahaa makua. Tällaiset satiirinäytelmät”, jatkoi toveri Batser neuvomistani, ”häiritsevät hyvien näytelmien tuloa näyttämölle. Ja niitä parhaimpia ovat Geljman (josta en ole varma. W.H.) ja V. Rozov (se mies miellyttää minuakin, mutta ei puolueemme KK:a, W.H.) Strelkov on taas kutsuttu Moskovaan kursseille. On tulossa Itä-Saksan Neubrandenburgin kulttuuripäivät Petroskoissa. Kotiseutumuseo on vaikeassa tilanteessa (entinen kirkko): välikatto vuotaa ja täytyy hankkia sinkkilevyjä katolle. Ennen lähtöä Strelkov pyysi etsimään Venäläisen teatterin ohjelmistoon jotain selvästi positiivista. Sanotaan, Aljoshinin Kaikki jää ihmisille. Dzhangisherashvili suostui jossain vaiheessa sellaiseen, mutta muutaman päivän kuluttua soitti minulle ja rukoilevalla äänellä kertoi: "Kaikki sylkevät suoraan sieluuni! Mitä voi vastata taiteilijoille, jotka kysyvät: “Miten minä tämän näytelmän perusteella voin luoda jotain täydellistä?” Teatterin toiminnanjohtajan Zaborovskin ehdolla ohjelmistoon kirjoitetaan uusi nimi: Arbuzovin Irkutskin tarina. Pyytävät vielä kerran lukemaan ja palauttamaan mieleen ja antamaan hyväksymisen. Mielestäni nousevan kiinnostuksen Siperiaan aallolla se voi saada enemmän huomiota yleisöltäkin 18 vuoden tauon jälkeen. Eilen olin säveltäjäliiton kutsusta kuuntelemassa E. Patlajenkon Rossia ja miekka -oratoriota. Kaikki asiantuntijat kehuvat. Säveltäjä Kozinski puolueenjäsenenä kuitenkin päätti näyttää valppautensa ja sanoi, että musiikki on hyvä, mutta mitäs me Iivana Julman aikaa menemme kritikoimaan... Puheessani tunnustin, että tekstissä on paljon ristiriitaista, mutta mainio oli nykytaiteilijan kuumaverinen monologi sortovaltiasta vastaan, siitä, ettei sortovaltaa voi hyväksyä päämäärästä huolimatta. Musiikki oli paljon puhuva. Olin niin kuin velkaa Patlajenkolle, kun pitkän aikaa olin morkannut häntä niitten Englannin kuningattaren kirjeitten mukaan tehdystä musiikista. "Miksi et kirjoita nykyaiheista?” tiukkasin minä ministerin valtaistuimelta... (Voi minua raukkaa!!!.13.5.1999) 3.4. Erkki on taas tehnyt tyhmyyksiä! Ja Railin pienoisia korvia taas kipeästi särkee. Tietäisikin isänsä hairahduksista, niin unohtaisi suuremmankin kivun. 20.4. Nämä 17 päivää olivat melko ilottomina. Yhä enemmän ihmisiä tietää perheemme tapahtumista. Ja minun tilani ei muutu. Jotain teen, jotain kirjoittelen. Pidin avajaispuheen taiteilijaliiton vuosinäyttelyssä (XXII). Pidin puheen Poliittisena päivänä, maamme ensimmäisen viisivuotissuunnitelman 50-juhlavuotisjuhlana. Otimme Suomalaisen teatterimme vastaan Ruotsin matkalta. Osallistuin kaupunkimme talkoihin pilaantuneiden perunoitten käsittelyssä. Valmistan, siis soittelen ja rukoilen osallistumaan konserttiin, jonka tulot on tarkoitettu Rauhan rahastoon. Morkkasin filharmoniaa ylimenoista ministeriömme vuositasekomissiossa, valmistaudun ministeriön kollegioon teatterimme ohjelmistosta jne. Ja kissat repivät sydäntäni. Ministerineuvostomme varapuheenjohtaja Ivan Manjkin yrittää tolkuttaa minulle, ettei johtajien vaihdot voi riippua aikuisten lasten konsteista. Mutta hän päätti minun läsnäollessani soittaa Karjalan sisäasiainministerille tov. Mjaukinille, joka vastasi, kuulin sen hyvin, että hän on paraikaa valmistamassa informaatiota Hallin pojasta aluekomitean ensimmäiselle sihteerille toveri Senjkinille. Poika yritti ystäviensä kanssa varastaa viinatehtaalta, jossa hänellä oli keikka, 53 vodkapulloa. Yritimme Raijan kanssa tukahduttaa mielemme, käymällä konserteissa, mutta kun ei auta! 22.4. Venäläinen draamateatteri ehdottaa ohjelmistoonsa: 1. A. Tshehov, Kolme sisarta; 2. Gelman, Yhden istunnon pöytäkirja; 3. Lumikko; 4. Molièren näytelmä; 5. Vishnevski, Optimistinen tragedia; 6. Slovatski, Maria Stuart. Joku kertoi, että Otar Dzhangisherashvilin anomus puolueeseen hylättiin, sillä mies ei voinut vastata puoluekomission kysymyksiin. (Kysymys oli: “Montako kertaa kompuolue on vaihtanut nimeään?”) 29.4. Oleg Strelkov palasi kursseilta. Keskustelimme perheasioistani. Ihmetteli, etten puhunut hänen kanssaan ennen ja suuttuikin, etten tullut Moskovaan kertomaan hänelle tapahtumasta. "Teidän vapauttamista ei ollut suunnitelmassani", sanoi ministeri. "Kenelle te olette puhuneet asiasta? Senjkinille?” “Voi ei!” ministeri löi kätensä yhteen, kun sai tietää, että kerroin Kemovalle (toinen varaministeri). Kysymykseeni, että kannattaako minun olla vappukulkueessa kulttuuriministeriön ensimmäisissä riveissä, raivostui: “Tehän olette kommunisti!” Yritin tolkuttaa: “Kuvitelkaapas, että TV-ruudussa näytetään minun kasvoni suurennettuna. Siinä ihminen, jonka poika on varas ja joka on olevinaan varaministerin paikalla. “Kyllä ne johtajat ovat kaikki sellaisia”, ajattelee maallikko.” Tuntuu siltä, että johtajisto ei oikein tiedä, mitä kanssani pitäisi tehdä. Pauli Rinnekin kirjoitti anomuksen liittymisestä puolueeseen. Pyysi minulta suositusta. Kom-teatterin tuloa viivytettiin sen verran, ettei siitä tullut mitään. Haimi soitti Chydeniukselle, että nyt me olemme valmiit ottamaan teidät vastaan ja Kaj vastasi hänelle, että kyllä oli uskonut pitkään Jumalaan ja Leniniin, mutta oli jo väsynyt odottamaan... Toissapäivänä ja eilen olin Kizhin saarella. Kiertelin saarta jäätä myöten, jolle vielä toissapäivänä laskeutui viimeinen kauden lentokone. Ja tänään piti tilata helokopteri, että pääsisin pois täältä. Saarella, siis museossa, ei ole vieläkään asennettu tulipalohälytyslaitteita, eikä salamasuojalaitteita, eikä ole tiedossa museonesineitten säilytyshuoneistoa. Kaikkialla on kuraa ja ylikuormitettuja likakaivoja. 1.5. Ihastuttavan lämmin, aurinkoinen Vappu! Kulkuekin kesti paljon pitempään, kuin on totuttu. Lämpötila varjossa +17 astetta. Leningradin konservatorion haaraosastomme vei ensimmäistä kertaa kaduille vaskiorkesterinsa, joka toi riemua ja iloa. Mutta Erkki on vankina ja Jelena pyysi keskustelemaan tutkintatuomarin kanssa, että myöntäisivät tapaamistilaisuuden. Päätimme Raijan kanssa, että jos on tapaamisoikeus, niin tavatkoon, mutta ylimääräisiä tapaamisia emme viitsi pyytää... Kävimme yhdessä äitini ja Raijan kanssa katsomassa Kentaurit-elokuvaa: laaja ruutu, kauniit värit, lahjakas Banionis, eikä muuta… 6.5. Perjantaina Dettshujev kutsui keskusteluun. Ja taas kysymys: miksi en puhunut hänen kanssaan? En neuvottelut. Tavakseni on tullut kirjoittaa suoraan Senjkinille. Mutta kun kukaan muu ei kuitenkaan päätä! “Minähän puhuin Teille, Boris Fjodorovitsh. Te vain hymyilitte suopeanmielisesti. Ja yrititte pakottaa minut kieltäytymään anomuksestani. Joka aamu menen ministeriöön kuin pakkotöihin ja minulla on oikeus kääntyä vaikka kenen puoleen.” “Olkaa maanantaina paikalla. Teidän kanssa vielä jatketaan keskustelua”, sanoi aluekomitean kulttuuriosaston johtaja. Eilen kävimme Strelkovin, Dzhangisherashvilin ja Zaborovskin kanssa nukketeatterin huoneistossa katsomassa näyttelijöiden itsenäistä työtä. Se oli Jakovlevin näytelmä Odysseuksen paluu, ohjaajana Oleg Belonusthkin. Pyysivät lupaa esittää yleisölle, mutta me yksimielisesti sanoimme, ettei ainakaan ennen kun tulee kypsäksi. Strelkov oli valmis kieltämään koko homman, mutta Otar Dzhangisherashvili viisaana miehenä sanoi, ettei saisi antaa näyttelijöille mahdollisuutta julistaa, että itsenäistä työtä ei anneta tehdä. “Täytyyhän olla mahdollisuus näyttää yleisölle kokeilutöitäkin.” Minä yhdyin tähän mielipiteeseen. Siitähän joskus puhuttiin taiteilijaliitossakin. Vaikka tietenkin kokeilutöissäkin täytyy olla riittävä taiteellinen taso ja tarkka ideologinen suuntaus. Strelkov muistutti siitä, kun hän oli kieltänyt moskovalaisen naistaiteilijan näyttelyn. “Ette olleet silloin oikeassa”, väitin minä. Se tapahtui puoliyön aikaan ja keskellä katua. Piti erota! Lauantaina Manok kutsui harjoituksiin, mutta minua hävetti laulaa tässä tilanteessa ja pyysin kavereilta vuodeksi vapaata. Olin lenkillä. Äänisen yllä riippui sakea sumu ja kuului vain satojen lokkien kirkumista, ikään kuin hekin olisivat olleet jostain huolissaan... 26.5. Nyt mittari näyttää jo +33 auringossa. Aamulla varhain puolisen tuntia nautin elämästä sen paisteessa. Ja sitten oli hommia. Ja nyt, kello 17.00 istun aurinkoisella parvekkeella ja luen Literaturnaja gazeta -lehteä ja on sellainen tunne, että nyt se juna kohta lähteekin. Koko eilisen päivän etsin virallisia henkilöautoja, joita tarvittiin teatteriseuran ohjaajia varten, jotka kerääntyvät Petroskoihin ohjaajien laboratorioon. Paikalliset ohjaajat menivät järjestämään piknikkiä vieraille ja sinne jonnekin takertuivat. Niin että minä olin yksin ottamassa vastaan MHAT-teatterin pääohjaajaa (Taiteellinen teatteri) suurta Oleg Jefremovia. Kyllä myöhemmin hotellista löytyi huonekin ohjaajalle, mutta sitä piti odottaa ainakin puolisen tuntia. 27.5. On sunnuntai. Aamusta ohjaajat vietiin Kizhin saarelle. Nyt on kello 23.30 ja kirjoittelen muistiin erinomaisen tilaisuuden tapahtumia ja ajatuksia. Aloitan siitä eilisestä Leonid Andrejevin Elämämme päivät -esityksestä Venäläisessä teatterissamme. Sen on ohjannut Otar Dzhangisherashvili. Esitys olikin tarkoitettu ohjaajien laboratorion tarkastettavaksi. Itse herra O. Jefremov tuli esitykseen hutikassa, mutta kuitenkin työkunnossa. Ensimmäisen kuvaelman loputtua alkoi ensimmäisenä aplodeerata. Ensimmäisen näytöksen loputtua hän kuitenkin aloitti keskustelun heti astuessaan ohjaajan huoneen kynnyksen yli sanomalla: “Sinä, Otar, voisit olla Taiteellisen, Malyin ja Bolshoin teattereiden pääohjaajana, mutta miksi täytyy olla yhdessä esityksessä näin paljon kaikkea?” Minä kyllä olin mielissäni, että syntyy keskustelun aihe! “Kuinka lahjakkuutta voi pitää kurissa! Tässä on kymmenen esityksen aineistoa. Tämä on nerokkuuden partaalla, mutta onko se tarpeen?” Otar Ivanovitsh ujostellen: “Kaikkien läsnäollessa...” Jefremov: “Ei, sinä olet kunnon poika, mutta sinua on paljon...” Minä yritin puolustaa miestä ja myös ujostellen sanoin: “Uuden kaupungin valloittaminen vaatii vähintään raskaskonekivääriä...” Toisen näytöksen aikana Jefremov ihan kitui, näpisteli nuoria naisia, jotka tulivat hänen kanssaan Moskovasta teatteriseuran toimistosta ja suhisi koko ajan, että nyt hän jo lähtee. (Näyttelijä Radomyslenski yliampui koko matkan.) Yhtäkkiä katsomossa kuului naisen ääni koko saliin: “Jefremov ulko-ovelle!” Minä livahdan lämpiöön ja näen, kun joku melko iäkäs nainen pitää sormea huulilla ja tuon tuosta hokee: “Hiljaa, hiljaa, hän kohta tulee...” Ja käytävälle ilmestyy lavamiehiä, jotka tulevat bufetista ja ryntäävät Jefremofin kimppuun ojentaen käsiä ja yrittäen halata. Absurditeatterin kohtaus. “Hävytöntä!” huudahti puolijuovuksissa ollut nero ja ryntäsi takaisin saliin. Lipuntarkastajat ihmeissään levittelivät käsiään. Eivät he odottaneet daamilta sellaista toimintaa. Mutta tapaamistilaisuus moskovalaisen teatterintutkijan kanssa oli mietteitäherättävä. Hän puhui siitä vuosisadan alussa heränneen Andrejevin teatterista (siis puhe on teatterin hengestä), joka toi Venäjän näyttämölle avomielisyyden. “Hyvin vaikea on sanoin kertoa sitä, mistä se syntyi. Hänen sankarinsa olivatkin aatteiden, jonkin yhden idean kannattajia. Andrejevin teatteri onkin julisteiden teatteri. Sen taiteilijan kädessä on pikemminkin niiniluuta kuin sivellin. Sankari on traaginen. Esityksessänne te näytitte sankarin aatteen, mutta ette näyttäneet sen koomisuutta. Te ette päässeet näyttämään sen äärimmäisyyden rajaa. Siinä ilmeni näyttelijänkin yksinkertaisuus. Ja samalla te, niin kuin ainakin psykologisessa draamassa, meidän tavanomaisten kriteeriemme mukaan, puolustatte muita sankareita. Te ikään kuin sanoisitte, että, esimerkiksi, sankaritar on prostituoitu, mutta hän on hyvä, syyllisinä ovat elämän olosuhteen jne. Siinä se onkin, että – EI! Andrejevilla se on tavallinen portto! Siinä on uskollisuuden aatteen tragedia. Mitätön on Usko ilman Toimea, mutta Toimi ilman Uskoa on patistelua! Ja kuinka paljon sellaisia “ruumiita” kävelee teattereidemme keskuudessa. Ne ovat galvanoituja ruumiita. Näin teatterissanne kaksi näyttelemisen esimerkkiä, näin kaksi teatteria yhdessä. Mutta sen erottelu onkin vaikeata. Ne punoutuvat yhteen. Huonoa on se, että kun te esitätte mutkattoman komedian noin vakavasti, niin silloin te olette yleisön vastaanottomahdollisuuksia alempana. Totuttakaa yleisöä asteittain teatterin vakavaan tajuamiseen, sillä kaikki on paljon monimutkaisempaa kuin meistä joskus tuntuu. Ei Pushkin antanut viestikapulaa Lermontoville, mutta Lermontov luovutti sen Nekrasoville. Lermontov yritti voittaa Pushkinin ja Nekrasov taas karisti itsestään kahleet, joita edelliset nerot olivat ehdottaneet. Kaikki on taistelua, kaikessa on ristiriitaisuutta.” Lopussa Jefremov ja se minulle tuntematon teatterintutkija pakenivat heitä odottelevien näyttelijöiden luokse. Moskovalaisia muuten ihastuttivat Kizhin kirkot. Jefremov oli kuulemma ehdottanut teatterin perustamista tälle saarelle. Tuli mieleen vielä yksi sen teatteritutkijan ajatus: “Jos Vampilovin näytelmä Sorsametsästys taiteellisessa teatterissa onkin epäonnistuminen, niin se on kahdenkymmenen onnistumisen vertainen.” Hyvien näyttelijöiden kesken, myös kansannäyttelijöiden, Jefremov oli ihan toisenlaisen näyttelijän antautumisen, toisenlaisen teatterilaisena olemisen keinon esimerkkinä. 8.6. Olen matkalla junalla Moskovasta Petroskoihin. Palaan vuoronmukaisista teattereiden ohjelmistoneuvotteluista. Ensimmäisenä päivänä Moskovassa ollessani olin kuorojenseuran pajassa kanteleasioilla. Muuten mukavia ihmisiä, mutta ovat vetäneet minua nokasta jo toista vuotta. Nyt on kuitenkin piirustukset valmiina ja kesäkuun 20. päivän jälkeen aloittavat sen koeinstrumentin valmistuksen. Panin pöydälle naisinsinöörin eteen kaksiosaisen Kalevalan. Valmistuin vastaamaan, jos nainen syyttäisi lahjuksesta. Olisin sanonut, ettei se muka ole sitä, vaan kanteleenteon ohje, vaikka Väinämöinen tekikin sen hauen leuasta. Eikä mikään! Ihastui vain. Mutta jos se auttaisi asiaa, niin olkoon. Ja eräänä varhaisaamuna kävin Leninin vuorilla. Yritin virittää muistiini vuoden 1957 tapahtumat. Mutta ei sieluni vastannut. Huomasin vain ajan kulun. Silloin Moskovan yliopiston pilvenpiirtäjät olivat komeita ja kaiken uuden symboleita. Se oli koko Moskovan kuninkaallinen rakennus. Nytkin se oli vielä komea, mutta vanhanaikainen. Oli käynnissä rappujen remontti. Varmasti miljoonat ihmiset olivat koettaneet niitten kestävyyttä. Eivät kestäneet! Jotkut mahtavat karvaiset vanhukset valkoiset sortsit jalassa juosta sipsuttelivat puistikossa pilvenpiirtäjän edustalla. Mutta ihana metsä oli ihan vierellä, näköalatasanteen alla. Keskellä miljoonakaupunkia! Ja miten osasikin juuri silloin aloittaa laulunsa satakieli ja vierellä toinenkin. Se oli todella järkytys. Ja laulu kuului ihan viereltä. Katsahdin puuhun ja näin sen laulajan. Se olikin isompi kuin ajattelin. Muistutti käkeä, joka jostain syystä päätti laula vieraalla, mutta kuitenkin sydämellisellä äänellä. Tuntui siltä kuin se laulaisi kahdella päällä. Häntä nousi niin korkealle, että näytti päältä ja sitten tuli sen toisen pään vuoro ja silloin näkyi jo nokkakin. Laskin ainakin 6-7 eri variaatiota, jossa oli liverrystä ja raksutusta, naksahdusta ja piipitystäkin jossain laulunmutkassa. Ja variaatiot toistuivat taas ja vielä kerran. Seisoin lumottuna. Mutta vielä enemmän ihmettelin, kun kuulin saman äänen kello kaksitoista yöllä samalla paikalla. Se oli Moskovassa olon viimeisenä päivänä. Oli tietenkin kuutamoyö, mutta ihan valtakadun ja metron vieressä! Käveleminen väsytti ja istahdin hetkeksi ennen lähtemistä yöjunalle ja silloin se ihana lintu päätti lumota minut vielä kerran ennen minun lähtöäni harmaaseen Pohjolaan... Nuoret rakastavaiset myös pysähtyivät, sillä tietenkin heille se lauloi elämän voimasta ja kauneudesta. Joku nuori mies yritti viheltää vastaan, mutta hetken kuluttua häpeissään vaikeni... Neuvottelun täysistunnossa tunnin puheen piti Venäjän Federaation kulttuuriministeri J. S. Melentjev. Puhe oli NKP:n KK:n päätöksestä Ideologisen ja kasvatuspoliittisen työn parantamisesta ja tehtävistämme. Puheita pitivät sellaiset Venäjän teattereiden näyttelijät kuin Boris Tshirkov, Jevgeni Simonov, Sergei Mihalkov, Igor Vladimirov, A. Sofronov ja V. Andrejev. Keskustelun yhteisvedon teki Venäjän Federaation Ministerineuvoston varapuheenjohtaja V. A. Kotshemasov. Melentjev: “Meillä on oltava kompromissiton suhde poroporvariin, pikkuporvaristoon, muttei kaksimielistä naureskelua pinnallisen kritikoimisen päätyttyä. Täytyy olla hyvin tarkka sosialistisen realismin asenne. Joskus me näemme pyrkimyksen klassikkojen ylioriginelliratkaisuihin, joissa huomaa kirjailijoiden ja ohjaajien häikäilemättömän tuttavallista olkapäätä taputtelemista. Esimerkkinä voi olla A. Ostrovskin Metsän ohjaustyö Leningradin Komediateatterissa. On olemassa koko rivi sellaisia teattereita. Meidän on vastustettava näpertelyä ohjelmiston esittelyssä.” Boris Tshirkov (Neuvostoliiton kansantaiteilija, Venäjän teatteriseuran varapuheenjohtaja): “Ensimmäistä kertaa järjestetään yleisvenäläinen ylimääräisten esitysten katselmus, jonka esitykset ovat nimenomaan nuorten ohjaamia ja toteutamia. On tullut aika perustaa Moskovaan vakituisesti toimiva Teatteritalo, jossa esiintyisivät parhaat kiertueilla olevat teatterit. Suunnitellaan näyttelijöiden eläkkeelle pääsemistä ei niinkään iän, vaan työvuosien mukaan. On aikomus virallistaa näyttelijöiden asunnot teattereiden alaisiksi. Kun lähdet teatterista, niin on vapautettava asunto.” Jevgeni Rubenovitsh Simonov: “Nykyiselle nuorisoyleisöllemme teatteri on primäärinen ilmiö ja he ymmärtävät sen sellaisena kuin näkevät. Heillä ei ole mahdollisuutta vertailla eri sukupolvien teatteri-ilmiöitä. Minua huolestuttaa ilmiönä näytelmäkirjallisuuden äärilajien puuttuminen teatterissa, sellaisten ylenkatsominen. Se köyhdyttää teatteria. Teatterissa on kauhean paljon "polkuja", eikä tunnu olevan leveätä valtakatua. Muotoilun väärinkäyttö. Ohjaajista ja opettajista on suuri puute. Näyttelijöiden on oltava puhetekniikan ja liikkumisen mestareita. Minua harmittaa kritiikin tilanne. Se, mikä ei miellytä, on, muka, mautonta. Siinä on silloin sellaista itsekehumista. Nuorisolta puuttuu itsenäisen työn osaaminen. On tarvetta studioista ja pienistä näyttämöistä.” Sergei Mihalkov (Venäjän Federaation kirjailijaliiton puheenjohtaja): ”Minua taas miellyttäisi enemmän, jos minut ilmoitettaisiin näytelmäkirjailijana. Tehtävänäni on saada aikaan näytelmien julkaiseminen kustantamossa. Kohtaamme tuon tuosta pelkoa ja elämämme tasoitukseen pyrkimystä. Se koskee muitakin kuin näytelmäkirjailijoita. Meidän Venäjämme suuri syrjäseutu kohtaa sen taudin vielä useammin. Näytelmät, joita esitetään Moskovassa, tavoittavat kyllä ohjaajat, mutta paikallisilla vallanpitäjillä on pelkoja. Minä puhuin tästä Ukrainan puolueen KK:n poliittisen hallinnon istunnossa, jossa sihteeri oikeudenmukaisesti teki ehdotuksen, että joidenkin tovereiden, jotka uurastavat taiteessa, täytyy muuttaa katsomustansa tai sitten siirtyä harjoittamaan kaupankäyntiä. Uljanovskin paikalliset hallitsijat "eivät ehdottaneet" Gelmanin näytelmää (niin kuin muuten Karjalankin). Satiiri ja huumori ovat laskeutuneet Mavrikijevnan ja Avdotja Nikitishnan tasolle (kaksi juoruakkahahmoa, joita esittää kaksi miesnäyttelijää viihdeohjelmissa). Meille on tarpeen sellainen näytelmä ja esitys kuin oli sodan aikana Korneitshukin Rintama (Front), jossa näytettiin nuoria johtajia, jotka näkivät perspektiivin, ja vanhoja, jotka ajattelivat vanhoilla käsitteillä.” Igor Vladimirov (Lensovet-teatterin ohjaaja ja näyttelijä): “Meidän on ohjelmistossamme heijastettava monet lajit ja vaatimukset. Tuotantoa koskevien näytelmien ohjaaminen on leikkimistä tulen kanssa. Oli hyvä Dvoretskin näytelmä Ihminen syrjästä (Tshelovek so storony), mutta kauheita ovat jäljennökset, epigonit. Sellaisissa näytelmissä täytyy moraalisuuden ja siveellisyyden olla ensimmäisellä paikalla. Muuten tapahtuu lajin, aiheen ja sankarin devalvaatio. Ja kauheinta on välinpitämättömyyden seinä! Sellaiset hyvät näytelmät kuin Pyhistä pyhin ja Siniset ratsut... menevät läpi suurella vaikeudella. (Niin kuin menivät Karjalassammekin, mistä on ylempänä mainittu. W.H.17.5.99) Eikö saisi enemmän kunnioittaa ja luottaa teatterimme käytäntöihmisiin, jotka ymmärtävät teatteria paremmin kuin johtajat. He tietävät ja tuntevat näytelmän tulevaisuuden jo lukutilaisuudessa. Pitikö Vampilovin ehdottomasti kuolla ennen kuin hänen näytelmänsä pääsi parrasvaloihin. Muistakaahan, millainen metsästys oli Sorsametsästyksen yhteydessä.” V. Andrejev (Jermolovalle nimetty Moskovan teatteri): “Kuuluisa 30-luvun kirjailija ja kriitikko Juri Tynjanov sanoi joskus hyvin osuvasti, että vain poroporvari halua etukäteen, että pahe on ehdottomasti rangaistava ja oikeudenmukaisuuden täytyy voittaa ja lopun täytyy olla onnellinen.” Kotshemasov (Venäjän Federaation Ministerineuvoston varapuheenjohtaja) puheessaan muun muassa huomautti, että Karjalassamme yhteistyö maalla asuvien kanssa on saamaton eikä se ole systemaattinen. Katsoin Malyi-teatterissa unkarilaisen näytelmän Kadotettu paratiisi. Edustajakokouspalatsin salissa katsoin yksinäytöksisiä baletteja Leningradilaisen balettiyhtyeen esittäminä. Paras oli D. Shostakovitshin Stepan Razinin teloitus. Siinä oli mielenkiintoinen lavastus musiikin mahtavuuden lisäksi. Lavastuksessa esitettiin naruilla kaksi kuvaa: kansa on naruissa ja naruilla kiinni hallinnossa. Ja narut olivat Stenjkan kammitsat (kahleet). Eilen katsoin Efrosin ohjaaman Gogolin Naimapuuhat (Zhenitba) Malaja Bronnajan teatterissa. Kovasti ihmettelen, miksi teatteria, joka on tullut kuuluisaksi tämän ohjaajan ohjaamilla esityksillä, johtaa tuntematon Dunajev? Jos hän ei ole luotettava, niin miksi sitten yleensä ohjaa? Ihanat näyttelijät: Volkov, Mihail Kozakov, Bronevoi ja Durov! 10.6. Sanomalehtikatsaus: Pravda, 27.5.79, ”Kuinka nuoria olimmekaan...” (”Kak molody my byli”, laulun sanat): “Teatteritoiminta pysyy hengessä studioitten sielulla. On menossa ylioppilaiden teattereiden II festivaali Kansojen ystävyyden yliopistolla. Taistelu inhimillisyydestä ihmisessä on ollut, itse asiassa, jokaisen esityksen sisältönä. (...) Tänään me jo tiedämme, että hyvinvointi ja kylläinen elämä koettelevat ihmistä ja hänen henkisten perusteiden lujuutta ei yhtään sen vähemmän kuin nälkä ja menetykset.” N. Agisheva. Sovetskaja kultura, 20.2.79, pääkirjoitus ”Teatterin taiteilija”: “Vaikea on tänään ketään ihmetyttää uudennäköisellä menetelmällä. (...) Siksi on niin tärkeätä, että se menetelmä olisi teoksen tulkinnassa tarkka ja syvä, että esityksen menetelmän plastillinen kuvio olisi ilmeikäs ja samalla yleisölle ymmärrettävä (...) Usein tapahtuu niin, että yleisö, ilmeikkään metaforin sijaan näkee arvoituksellisen, monimutkaisen rebuksen. Kulissit eivät auta lainkaan ymmärtämään aikakautta ja sankarien sisäistä elämää, mutta vaikuttavat näytelmän tapahtumien omaksumiseen.” 12.6. Hiukan iloisemmalta näyttää tänään maailma. Olin Neubrandenburgin ystävyyspäivien järjestelykomitean istunnossa. Sain tehtäväkseni vastata vieraitten matkasta Prääsän, Aunuksen ja Pitkärannan kautta Sortavalaan. Matkasta vastaa myös aluekomitean tiedeosaston varajohtaja. Mies kertoi, että vaihtaisi mielellään työpaikkaa. Ehdotin omaani. Ja hän heti kysyi, että milloin minun asiani ratkeaa ja mistä minä vastaan ministeriössämme? Siis tietää asiasta, vaikka eihän siitä pitäisi tietää kuin muutamien. Siis ongelmaani tutkitaan! Kävelyllä Raijan kanssa haaveilin ajasta, jolloin saan heittää hiiteen kaikki nämä ongelmat ja antautua luovalle työlle. Tartun taas tiukemmin suomen kielen oppimiseen, kirjoittelen Punalippuun, menen piireihin etsimään lahjakkaita nuoria Suomalaiseen teatteriimme. 23.6., lauantai Aamulla kävimme Raijan kanssa torilla ostamassa ruokaa ja kukkia, kun on Gennadin syntymäpäivä. Ilmassa ei hiiskahdustakaan jostain Juhannuspäivästä. Eilen saatoimme Oskarovnan Aunuksen piirin Sändebaan Allanin tyttären kanssa. Sain järjestettyä pienen bussin kyydiksi. Eilen kävin päivän lopussa aluekomitean Dettshujevilla ja muistutin, etten vieläkään saanut vastausta anomukseeni. “Olitko sinä sitten ihan tosissaan?” kysyi mies. “Kyllä. Voin allekirjoittaa vielä kerran jokaisen sanani.” “Ja minne olisi aikomus?” “Teatteriin! Voisin mennä myös Punalippuun. (Se oli kyllä tyhmästi sanottu ja syyllisenä oli Gippijev-Laine, joka yllytti minua, vaikka hyvin tiesi, että suomen kieleni on mitättömän heikko. W.H. 18.5.1999) Tuomioistuimessa Erkille määrättiin kaksi vuotta ehdollista vankeutta, mutta asua piti Segezhassa. Siis muuten sai olla vapaalla jalalla, mutta yöpyä piti parakissa. Leena pyysi minua keskustelemaan viranomaisten kanssa, että jättäisivät Petroskoihin. Puhuin sisäasiain ministeriön varaministerin kanssa. Hän puolestaan puhui siitä, että kun ne ystävät ovat ympärillä, niin mies ei pääse vaarasta. Ajattelimme Raijan kanssa, ettei Erkin terveys kestä pohjoista luontoa ja kolkkoa Segezhaa. Ja Railille olisi isä tarpeen. Ja sekin tuli mieleen, että, niin kuin Venäjällä sanotaan, kyllä sika löytää likaa. Varaministeri Akimov suostui siihen ja lupasi antaa tehtäväksi puhua vielä kerran Erikin kanssa. Olimme Raijan kanssa Ljudmila Georgijevna Zykinan konsertissa. Hän on todella persoona. Hänessä on tahtoa, temperamenttia ja sirousta hänen mahtavasta kropastaan huolimatta. Erikoisesti lumosi Lesken itkuvirsi! Luovutin kukkia ministeriömme puolesta. Sepitin runon Gennadin täysikäisyyden kunniaksi: Ты можешь без спроса пойти в кино, В театр и на танцы тоже, Ты можешь умчаться, жениться, но Тебе уж не стать моложе! Цени каждый миг, каждый день и год, Душе не давай лениться, Играй свою жизнь без фальшивых нот И жизнь не замедлит продлиться! Фиксируй мгновенья и их проявляй, Глянцуй, но вглядись внимательно, Учись находить и у жизни край, Но не падай! Не обязательно... Наш старший споткнулся, имея очки И целый рюкзак советов. Протри их, Геннадий, открой крючки, Рюкзак тот поможет где-то. А, в общем – живи! Ты забрался в вагон, А поезд летит сквозь вечность, Мы просим тебя не толкаться в нём, И выйти, коль надо на свой перрон. Твой враг, ты учти, беспечность. МАПА. Voit sinä lähteä elokuviin Nyt luvatta, diskoon ja teatteriin, Voit vapaasti mennä naimisiin, Mutt' et lapsuuteen palata, vaikk' tahtoisit. Arvosta hetkiä, päiviä, vuosia, Laiskuutta älä sä päästä valtaan. Jos osaat puhtaita nuotteja suosia, Tuntuu elämä ihanalta. Isoveljesi lankesi, auttaneet ei Silmälasit, ei neuvomme parhaat. Muista sinä, Gennadi, sanamme, Niiden varassa et kulje harhaan. Siis elä, Gena! Olet noussut junaan, Mi ikuisuuden halki kiitää. Älä etuile siinä, jää ajoissa pois, Muista lopuksi matkasta kiittää. ÄITI ja ISÄ (Suom. Mirja Kemppinen) Vapaapäivänäkin teemme työtä Kemovan ja Strelkovin kanssa. Huomenna myös. Paljon kysymysmerkkejä on ystävyyspäivien yhteydessä. Ja maanantaina ilmestyy jo ensimmäinen saksalaisten järjestelyryhmä. 14.7. Neubrandenburgin ystävyyspäivät Petroskoissa Nyt nämä Neubrandenburgin ystävyyspäivät Petroskoissa ovat jo historiaa. Pöydälläni on mitaleita, jotka oli painettu ystävyyspäivien merkeissä ja Itä-Saksan 30-vuotisjuhlaksi, huivi ystävyyden symboleineen ja kristalliastia, joka ojennettiin minulle viimeisellä juhla-aamiaisella, jonka järjesti saksalainen osapuoli (Horst Dettmann, Jurgen Tremper ja Alfred Netik). 26.6. tuli ensimmäinen ryhmä, joka lähtikin viimeisenä 10.7. Olin vastuussa avajais- ja sulkemistilaisuuksista. Aluekomitean ja Ministerineuvoston yhteisessä istunnossa juhlien jälkeen I. Senjkin tunnusti, että osaamme järjestää suurempiakin tilaisuuksia, jos yritämme parasta... 2.7. oli matka Prääsään. Matrosy-asutuksessa piti pysäyttää koko melko pitkä bussijono, kun kaikki kylän asukkaat tulivat valtatielle. Ylioppilaiden rakennusosasto seisoi paperijulisteen kanssa, jossa tervehdittiin vieraita. Mutta ne pojat, jotka pitivät sitä julistetta, olivat Asento! -asemassa ja kasvonsa olivat naurattavan totiset. Ja Prääsässä koko suurella joukolla kävimme turkistilalla, metsätyömaalla, laskimme seppeleen Melentjevan (Isänmaallisen sodan Neuvostoliiton sankari) muistopatsaalle ja kävimme Melentjevan museossa. Piirin kerhotalolla sali oli täpötäynnä. Saksalaiset olivat päivän Kizhin saarella. Ilman minua. Olin vain aattona käynyt auttamassa konserttipaikan etsimisessä. Templinin kaupungin tyttölaulajat lauloivat Kristuksen kirkastuksen tuomiokirkossa, kun sinne astui virallinen valtuuskunta. Ja sitten oli konsertti Serginin talon pihalla. Aunuksessa oli tuhansia asukkaita aukiolla keskellä kaupunkia. Konsertit olivat neuvostotilalla ja Alavoisen sahan kulttuuritalolla. Yövyimme keskikoululla. Joka luokassa oli noin 12–14 henkeä. Tanssiryhmä vaati saunaa, eikä muu auttanut, kun järjestää se, vaikka ei se parhaimpia ollut. Illallisen aikana, joka oli koulun ruokalassa, Neubrandenburgin puoluesihteeri Horst Dettmann yhtäkkiä ilmoitti, että mukana illallisella istuu Fritz Reuterin palkinnon saaja W.H., eivätkä auttaneet selitykset, että laulan yhtyeessä. Hermostuneena muistelin ohjelmistoani ja pulpahti yhtäkkiä: “Mustalaiseks olen syntynyt, koditonna kuljeskelen nyt...” Samalla päähäni pälkähti kysymys: mitä se Karjalan aluekomitean sihteeri, joka istui vieressäni, sanoo, kun se anomus on likoamassa siellä aluekomiteassa? Toisena lauluna oli Neuvostoliitossa sodan jälkeen tunnettu laulu, jonka lauloimme venäjän kielellä bulgarialaisen Penson kanssa, joka oli heillä lauluyhtyeen johtajana: “Как-то летом, на рассвете, заскочил в соседний сад. Там смуглянка-молдаванка собирала виноград...” Aamulla jatkoimme hyvin pölyistä tietä Pitkärantaan. Nopeus oli 30 km tunnissa. Matka kesti yli 4 tuntia, vaikka sitä on hiukan enemmän kuin 120 km. Mutta se vastaanotto Pitkärannassa oli niin liikuttava, että pölyt unohtuivat: kaupungin laidalla seisoivat lastentarhalaiset ja kuorolla lauloivat “Paistakoon aurinko aina” ja vielä yhden laulun saksan kielellä. Ja vaikka aurinko kuumasti paistoi, niin pusikossa vieraille oli laitettu karjalanpiirakoita ja kaljaa. Ja piirihallinnontalon aukiolla tuntui siltä, että koko piirin noin 30 tuhatta asukasta kerääntyi siihen. Templinin tytöt sitoivat muistolahjahuiveja veteraanien kaulaan ja lähdimme Tuntemattoman sotilaan haudalle. Koko kaupunki saattoi vieraita ja oli haudanhiljaisuus, kun tulimme perille ja saksalaiset laskivat kukkiaan, kolme henkeä kerrallaan. Itku tuli kurkkuun! Minä muistin, Pitkärannan asukkaana, vuoden 1947 parakit, jossa asuivat saksalaiset sotavangit, muistin korsut, joissa asuivat sen ajan asukkaat. Sieltä koko valtuuskunnalla menimme elokuvateatterin rakennukseen, jossa oli amatööritaiteilijoiden näyttely. Ja sielläkin odotti yllätys: Karjalassa tunnettu lastenyhtye Ulybka (Hymy) valloitti täydellisesti saksalaiset. Niin paljon siinä oli huumoria ja vilpittömyyttä. Saksalaisten konsertti oli selluloosatehtaan aukiolla. Lapsuuskaverini Leonid Rohlov, joka on ollut tehtaalla pääinsinöörinä ja puoluesihteerinäkin jossain vaiheessa, rakennutti komean näyttämölavan tätä tilaisuutta varten. Siihen vedettiin sähkötkin, niin että mikrofonit toimivat. Ja kello yksi yöllä Sortavalan kaupungin laidalla vieraita oli vastassa torvisoittokunta. Laatokallakin kävimme laivaretkellä... Päättäjäiskonsertti Petroskoissa sujui yhteisvoimin. Lauloimme mekin mustat puvut päällä ja punaiset rusetit rinnassa. Sehän oli muuten heinäkuu. Manok otettiin erittäin hyvin vastaan, kun lauloimme Käy eespäin, väki voimakas! -laulun ja sitten yhdessä saksalaisten ja Petroskoin yliopiston kuoron kanssa lauloimme Varshavjankan. Manok lauloi vielä saksan kielellä laulun punaisesta lipusta, niin että politiikkaa tuli ihan riittävästi. Ja kun ottaa huomioon senkin, että kaksi kertaa peräkkäin lauloimme yhteisvoimin Shainskin kuuluisan laulun Druzhba-Freundschaft, niin tulee selväksi, että kyllä ne propagandaosastot molemmin puolin rajaa tekevät arvokasta työtä. Ja sen päälle oli ryyppyjä, saunomista ja kissanpieruja... 12.7. pidin avajaispuheen ennen Izhevskin kaupunginteatterin kiertueen ensimmäistä esitystä. Ja eilen ilmoitin Strelkoville, että nyt minun on lähdettävä lomalle. Meinaamme koko perheellä yhdessä Gennadin kanssa käydä Moskovassa. Se on pojalle tarpeen, päätimme Raijan kanssa. Näinä päivinä yritin tiedustella Vavilovalta (aluekomitean neuvonantajalta) ja Strelkovilta vastauksesta anomukseeni. Molemmat sanoivat hiukan salaperäisesti: “Älä kiirehdi tapahtumia!” Petroskoin kaupungin neuvosto meinaa lähettää meidät, siis Manok-yhtyeen, 23 hengen Karjalan valtuuskunnan mukana Petroskoin ystävyyspäiville Ruotsin Uumajaan 25.8–2.9.1979. 20.7. Ensimmäistä kertaa pitkästä aikaa olemme Raisa Dmitrijevnan kanssa lomalla yhtä aikaa. Kai tämä on viimeinen loma Gennadin kanssa. Ja komealla TU 134-A -lentokoneella Moskovaan! Meinasimme käydä monessa paikassa, mutta tämä miljoonakaupunki niin hermostutti poikamme, että koko matkan kiukutteli. Kieltäytyi menemästä Taiteelliseen teatteriin Pyhistä pyhin -esitykseen, jonka esitti Armeijan teatteri, ja jäi koko illaksi hotelliin. Kuitenkin seuraavana päivänä suostui tulemaan mukaan seuraavaan esitykseen ja ihastui teatterin uuteen rakennukseen. 16.8. Ja nyt on kissanpäivät loppuneet! Auringossa itseämme paahdatimme, ihan riittävästi nukuimme, kalastimmekin, sienestimme ja vaapukassa kävimme. Kirjojakin luimme. Ihanaa! Ja neljä päivää sitten jatkoin työuraani ministeriössä. Strelkov on Moskovassa budjettiasioilla ja olen ministeriössämme melkein yksin. Monet ovat lomilla ja monet neuvostotilojen pelloilla heinätöissä... Gennadi on lähtenyt Eestiin junalla kaverinsa kanssa. Helpotti, sillä aluksi lupasivat lähteä moottoripyörällä. Ilmestyivät vanhemmat lapsemme lapsensa kanssa. Raili on nyt meillä. Erkki yöpyy parakissa ja tekee työtä päivystäjänä jossain rakennusmaalla. Leena työskentelee Traktoritehtaan sairaalassa. Tänään soitti Anatoli Shtykov, aluekomitean propagandaosaston johtaja, ja ehdotti käymään luonansa. Ehdottaa siirtymään Neuvosto-Karjala -lehden kulttuuriosaston johtajaksi. Siitä on, muka, jo sovittu kaikkien kanssa ja tarvitaan vain minun suostumustani. Yritin panna vastaan vetoamalla siihen, etten taida riittävästi kieltä. “Mikäs siinä? Istut ja opit! Minä olen jo puhunut Juho Laitisen (päätoimittaja) kanssa, että siinä on sinulle puoluesihteerikin. Kulttuurialan tiedät perusteellisesti, järjestät teatteriarvosteluja, kaikenlaisia tarpeellisia lehtijuttuja. Määrittelet vain, mikä kirjoitus on hyvä ja mikä huono painettavaksi. Suostu pois!” sanoi entinen pomoni. Mitä, jos todellakin? Tietenkin se on parempi ja konkreettisempi työ kuin nyt. Eikä tarvitse etsiä sinkkiä ja asbestia, eikä huolehtia salamasuojista... Aluekomiteassa on tehty päätös matkasta Uumajaan. Lähtö on 27.8. ja matkalla olemme 5. päivään syyskuuta. 21.8. Huomenna aamulla saatamme viimeiselle matkalle yhden Suomalaisen teatterimme perustajista Sulo Tuorilan. Olin sanomalehtiemme toimituksissa nekrologin kanssa ja tapasin käytävällä Walter Styfin, joka alkoi suostutella kieltäytymään Neuvosto-Karjalan paikasta. “Et pärjää!” sanoi mies. Ja hän sen asian tietää. Mutta miksi hän varapäätoimittajana ei puhunut siitä aluekomiteassa tai omalle päällikölleen? Kukaan ei halua sanoa mitään vastaan aluekomitean työntekijöille. Voi meitä raukkoja! Hänelle sanoin, että sano sille Laitiselle, että minäkin olen samaa mieltä, etten pärjää! 6.9. Karjalan kulttuuripäivät Uumajassa Tulimme Uumajasta! Tuntui siltä, että Ruotsi on todellakin rikkain maa maailmassa! 29. elokuuta aamulla lentokoneella Leningradista matkustimme Tukholmaan tunnissa ja viidessä minuutissa. Varhaisesta aamusta myöhään iltaan nautimme Pohjoisesta Venetsiasta. Se olikin sen arvoinen. Autojen tulva, ja aurinkoisena elokuun päivänä autojen valot ovat päällä. Olenhan nähnyt sitä Suomessakin, mutta jostain syystä se taas pisti silmään. Siltoja monen monta. Tietenkin, kun on 14 saarta ja siltoja on, kuulemma, 25. Kallioilla komeat palatsit ja kallioissa tunneleita. Tasaisesti leikatut nurmikot ja raudasta valetut ja valkoisiksi maalatut penkit. Niiden selkänojilla on lämpöiset viltin ja shaalin tapaiset peitot, että iltaisin voisi suojautua kylmältä merituulelta ja kuunnella musiikkia puistossa. Millesin puisto nerokkaine veistoksineen, Kansallinen kuvataidegalleria, eläintarha, komeat ravintolat kynttilöineen, ulkomuseo ym. Uumajaan (Petroskoin kummikaupunkiin) saavuimme 30. päivänä aamulla. Matkustimme Tukholmasta junalla. Ja joka päivä oli kaksi konserttia, joskus kolmekin. Kaikkiaan meitä oli 28 henkeä: viisihenkinen virallinen valtuuskunta, tulkki ja 22-henkinen taideryhmä, joka koostui Manok-yhtyeestä, Kantele-yhtyeen neljän parin tanssiryhmästä, lisäksi oli kaksi hanurinsoittajaa, joista toinen konservatorion rehtori Vjatsheslav Kalaberda, viulunsoittaja Kl. Veksler, balalaikan soittaja, myös konservatorion opettaja Denisenko, ksylofonisti Gaikov, naissolisti Stalina Tsuganova ja basso Kalikin, joka on myös konservatorion opettaja. Ja meidän säestäjänämme oli erinomainen pianisti Tatjana Zagorovskaja. Konserteissa oli niinä päivinä käynyt 3 800 henkeä ja 5. päivänä olimme taas Tukholmassa. Päätimme Björnisen kanssa kirjoittaa matkastamme Neuvosto-Karjalaan. Meidän täytyy kirjoituksessamme mainita, että Ruotsi on neljäs valtio Euroopassa mittojen suhteen: 450 000 neliökilometriä. 8,2 miljoonasta asukkaasta 90 % asuu valtion eteläosassa. Viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana asukkaiden lisääntyminen tapahtuu puoleksi emigranttien kustannuksella – syntyvyys on melko alhainen. Vuodesta 1814, siis melkein 170 vuotta, Ruotsi ei ole sotinut – ja se kyllä tuntuu... Kaarle XVI Kustaan palatsia suojelevat sotilaat hiukan kummallisissa puvuissa. He käyttäytyvät myös, lievästi sanottuna, kummallisesti. Vartio on valtion eri osista. Se tuodaan torvisoittokunnan säestämänä kaupungin läpi. Kuninkaalla ei ole lainkaan vaikutusvaltaa, mutta 90 % Ruotsin kansalaisista on sitä mieltä, että häntä tarvitaan. Ja pitävät, kuulemma, hänestä. Mielellään puhutaankin hänestä, kun ei ole muutakaan puheenaihetta. Palvelushommissa on 58 % asukkaista ja vain 6 % on maataloudessa. Muutama sana pääkaupungista. Siinä asuu puolitoista miljoonaa asukasta, mutta puolet heistä pitää asuntopaikkanaan kaupungin lähistöä. Kaupungissa on 95 km maanalainen ja 150 puistoa. Oppaan sanojen mukaan, jokaista asukasta kohti on 70 neliömetriä vihreyttä. Komein puisto on maailmankuulun kuvanveistäjän Millesin puisto, jonka 80-vuotias taiteilija lahjoitti kansallensa . Matkavaikutelmiin jäivät seuraavatkin seikat. Kun bussimme tuli hotellin luokse, niin hiukan nolotti – yksikerroksinen talo. Mutta sitten ilmenikin, että se on nyt muotia. Hotellissa oli uima-altaat ja saunat, jossa olimme aamut ja illat. Konserttien aikana, kun ne olivat usein päivällä, näki pikku lapsia, jotka eivät välittäneet meistä, vaan pyörivät lattialla ja kiipesivät seinille, kun konsertit olivat koulun kuntoilusalissa. Yliopistolla meitä oltiin viemässä jonnekin alakertaan ja rappusilla ei ollut jostain syystä sähköä. Monet astuivat paskaläjään, joka oli miinana rappusilla. Hajua riitti... Ja sitten se lounas eräässä kylässä, johon isännät kutsuivat koko meidän porukkamme. Jo pelkästään se ihmetytti. Mutta sitten, kun meille kerrottiin, että illallinen on katettu navetassa, se meitä huvitti ja hiukan loukkasikin. Mutta sitten ilmenikin, että se navetta oli paljon paremmassa kunnossa kuin meidän kulttuuritalomme Venäjällä: parkettilattiat ja musiikkilaitteet ja pöydät täynnä kotona valmistettuja herkkuja paloviinasta alkaen. Ja siinä oli sitä kuuluisaa “tuoksuvaa" kalaa, jota maistettiin, mutta alas se meni vain paloviinan kanssa! 12.9. Viikko on mennyt Ruotsin matkasta. Kaksi päivää meni Kantele-yhtyeen taiteilijoiden kirjeisiin, joita he olivat kirjoittaneet sanomalehtiin, ammattiliiton aluekomiteaan, puolueen aluekomiteaan, ministeriöön, oikeuteen ja kansankontrollikomiteaan. Niissä pestiin tarkkaan toistensa likapyykkiä. Vuorokauden valmistimme kokousta. Strelkov oli sillä aikaa, kun olimme Ruotsissa, puhunut monen tanssijan kanssa. Istuimme kokouksessa kello 14.00 iltakymmeneen. Yritimme puolustaa nuorta Polonskien pariskuntaa, mutta mies oli niin tyhmä, ettei ottanut vastuuta mistään, ja puhuessaan lopussa Strelkovin ja Dettshujevin jälkeen yritti kieltää kaiken. Toissapäivänä kaupunginjohtaja Pavel Sepsjakov, joka oli Uumajan matkallamme valtuuskunnan johtajana, kutsui meidät teatteriseuran huoneistoon, jossa hiukan ryyppäsimme ja lauloimme ja lopuksi menimme saunaan... Raija kertoi, että filharmoniassa ja Kanteleessa huhuillaan siitä, että minun paikalleni ministeriöön on määrätty Haimi. Työhuoneessani on kummallinen hiljaisuus: ei soittoja eikä pyrkijöitä. Valmistaudumme Kostamukseen Manokin ja leningradilaisten amatööritaiteilijoitten kanssa. Sunnuntaina meinaan mennä neuvostotilan perunamaalle. 13.9. Siinä sitä ollaan! Tänään aamulla Strelkov ehdotti minulle Kantele-yhtyeen johtajan paikkaa. Muka jo kolme kertaa Senjkin oli yrittänyt ratkaista minun ongelmani, mutta ministeri pyysi odottamaan kunnes on ohi ne Neubrandenburgin päivät, sitten alkoi tulla niitä kirjeitä Kanteleesta jne. Ja eilen, muka, Strelkovin ehdotus oli mielellään otettu vastaan. Taas ihmettelen, ettei minun anomustani ymmärretty. Minähän kirjoitin, etten ole järjestäjätyyppi, enkä voi olla ihmisten kasvattaja, mitä vaaditaan johtajalta, kun minulla on ongelmia poikanikin kanssa... Strelkov pyysi ajattelemaan ja suostumaan. Kysyi, kenet minä voisin ehdottaa tilalleni. Ilmoitti Viktor Poutasen nimen. Vastasin siihen, että jos minä usein olin myöhässä asioiden ratkaisemisessa, niin Poutaselta se voi käydä vielä hitaammin. Minun määrääminen Kanteleseen pelästytti Lehmuksen ja Raijan. Eikä Ensio Ventokaan, joka on ollut Kanteleessa monta vuotta ja tuntee sen, ollut mielissään, eikä Pauli Rinne... Päätin huomenna sanoa, että vapaehtoisesti en suostu muuttamaan sille valtaistuimelle. 16.9. Siivosimme asuntomme huoneita, pesimme lattiat. Kävin Folke Niemisen ateljeessa. Taiteilija näytti uutta teostaan, joka on ryhmämuotokuva Kaipiaisten perheestä. Siinä on kuva kuvassa: TV-menetelmä. Yksi perheenjäsenistä lukee kirjaa, toinen valokuvaa, kolmas tarkastelee jotakin kirjettä ja perheen äiti nauttii katsellessaan poikia ja miestään. Sen kuvan alla näkyy vihreyttä, kynttilä, taiteilijan omakuva, jossa taiteilija tässä rauhattomassa maailmassa myös nauttii perherauhasta. Kaksi ja puoli tuntia ruotsalainen televisio nauhoitti Manok-yhtyettämme Lohijoen rannoilla. Lauloimme Kupariseppää ja Kanteletarta. Olimme Raijan kanssa Zaitseville nimetyllä neuvostotilalla 20-hengen ryhmän mukana, jossa oli Venäläisen teatterin, Kantele-yhtyeen, filharmonian ja museon työntekijöitä. Oli kaikenlaista työtä. Kummallista, ettei Lehmus osallistu sellaiseen. Ei pyrikään saamaan yhteyttä ihmisiin, joita johtaa? 22.9. Manok lauloi Kostamuksessa Tulin tänään Kostamuksesta, joka on vielä asutuksen nimellä, mutta kasvaa ja kaunistuu päivä päivältä. Manok oli kutsuttu ammattiliittojen tapaamistilaisuuteen. Meikäläisten puolelta tietenkin oli puolueen aluekomitean ensimmäinen sihteeri I. Senjkin, ammattiliittojen neuvoston puheenjohtaja I. M. Osipov ja Kalevalan piirin puolueen sihteeri Minin. Moskovasta oli Neuvostoliiton ammattiliittojen neuvoston puheenjohtaja Shibajev. Suomen puolelta oli Pekka Oiva, joka toi tervehdyksen Suomen presidentiltä. Taiteilijaryhmässämme oli 17 henkeä. Enemmistö oli Leningradin harrastajataiteilijoita erilaisista kulttuuripalatseista. Petroskoilaisista Manokin lisäksi oli kanteleensoittaja Semendjajev ja Kantele-yhtyeestä Valentina Lashina hanuristin kanssa. Valja Lashina onkin tällä hetkellä ainoa karjalainen solistilaulaja. Hän on opiskellut musiikkiopistossa ja äänensä on todella kansanääni. Ja koko hänen rehevä olemuksensa on tyypillisen karjalainen. Akateemisen laulutyylin kannattajia hän ei oikein miellytä. He arvostelevat hänen temperamenttiansa ja äänenvoimaa, mutta suomalaiset ovat aina haltioissaan katsoessaan ja kuunnellessaan häntä konserteissa. Me lauloimme Merikannon Käy eespäin, väki voimakas! Ja heti ensimmäiset sanat kuultuaan suomalainen valtuuskunta nousi seisomaan, mutta huomattuaan, ettei venäläinen osapuoli ollut moksiskaan, istuivat hekin. Kyllä meitä kiitettiin taas! Lupasivat kutsua vappujuhliin Suomeen. Illalla hotellissa hiukan juhlimme säestäjämme Ljudmila Kutsovskajan syntymäpäivää. Mukana oli Kostamuksen kaupungin SNS-seuran puheenjohtaja Tapio Nevalainen. Tilaisuus Väinö Linnan ja Veikko Sinisalon kanssa Seuraavana päivänä lauloimme kombinaatin työläisiä varten pannuhuoneessa. Oli kerääntynyt satasen työläistä, suomalaista ja venäläistä. Sitten oli päivällinen Ystävyys-kievarissa, jonka järjesti SNS-osasto suuren suomalaisen kirjailijan Väinö Linnan ja näyttelijän Veikko Sinisalon kunniaksi. Neuvostoliiton puolelta olivat Antti Timonen, Ortjo Stepanov ja me Pauli Rinteen ja Orvo Björnisen kanssa. Viikko sitten Pauli pyysikin minua järjestämään viipymisen Kostamuksessa pariksi päiväksi lisää sen meidän laulamisen jälkeen. (Ei sinne noin vain päässyt. Se oli raja-aluetta ja ulkomaalaiset olivat liian lähellä, joittenkin järjettömien mielestä! W.H. 27.5.1999). Soitin ammattiliittoneuvostoon ja sain kolmelle hengelle komennusaikaa ja luvan. Väinö Linnan piti tavata Kostamuksen rakentajia ja Veikko Sinisalon oli luettava katkelmia romaaneista. Päivällisen aikana syntyi mielenkiintoinen keskustelu, joka jatkui kirjaston tiloissa. V. Linna kertoi, että hänen romaninsa on käännetty parillekymmenelle Euroopan kielelle. Painosmäärä on noin 1,2–1,3 miljoonaa kappaletta Suomessa ja melkein pari miljoonaa muualla maailmassa. Linna kertoi, että Suomessa korkeasti arvostetaan Eino Karhun tutkimuksia Suomen kirjallisuuden historiasta. Karhua arvostetaan hänen marxilaisen kantansa takia laajoissa piireissä. Veikko Sinisalo pyysi Karjalan kulttuuriministeriötä ottamaan huomioon Kajaanin Sana ja sävel -tapahtuman. Väinö Linna kertoi siitä, että nykyään, Suomessa ainakin, kasvaa mielenkiinto "pitkään proosaan". Runoudessa palataan lähemmäksi luontoa. Kysymykseen, kuka on nykyään paras kirjailija hänen mielestä, Linna vastasi, että Jorma Ojaharja, joka ikään kuin jatkaisi kertomusta siitä, mihin Linna oli päättänyt sen, siis vuodesta 1954. “Englannin käännöksissä on surkea kieli”, sanoi Linna. “Kääntäjän on oltava huipputekijä myös.” Sitten, kun kuuluisat vieraamme lähtivät levolle, keskustelu jatkui Mauno Keinosen kanssa. Keinonen on Kajaanin piirin SNS-toimisihteeri. Hän pyysi järjestämään kutsun Oulun maaherra Haukipurolle, että mies voisi puhua YYA-sopimuksen vuosijuhlassa Kostamuksessa. Ilmoitettiin, että Kantele-yhtyeen matka Suomeen voi tapahtua ensi kesä-heinäkuun vaihteessa (Joensuu, Varkaus ja Kajaani). Puhuttiin V. Sinisalon kutsumisesta Petroskoihin jonkin ohjelman kanssa. (Hän on myös SNS -järjestön aktivisti). Ja kello 19.00 oli erinomainen esittely. Linna on todellakin elävä klassikko. Hän kyllä luki puheensa ja se oli hiukan pitkähkö, mutta yleisö kuunteli hyvin. Puhemiehistössä istuivat Linnan lisäksi Veikko Sinisalo, Ortjo Stepanov, Antti Timonen ja SNS-edustaja. Tapaamistilaisuus alkoi Nikolai Laineen runolla: “Muistatko aikoja, joina seisoimme vastarintaa...” Linna kertoi siitä, että Tuntemattoman sotilaan ilmestyttyä syntyi vastakkaisia tulkintoja sota-ajoista. “Kyllä sinua veteli, kun löysit sellaisen aiheen, puhuivat minulle eräät. Mutta enhän minä voinut olla kirjoittamatta siitä, mitä itse koin”, kertoi Linna. “Olen mielissäni myös siitä, että Pohjantähden ilmestyttyä kansalaissodan ongelmia alettiin käsitellä uudestaan, eikä tyydytty entisiin selityksiin. Niin sanottujen valkoisten perheiden nuorilla syntyy kysymyksiä. Olen sitä mieltä, että väite siitä, että hyvät kirjat eivät löydä lukijoita, sillä ihmiset, muka, eivät halua tietää todellisuudesta, on väärä! Linna vastasi kysymyksiin: “Arkistoilla on suuri merkitys!” “Hahmot on otettu elämästä, mutta vain osittain: pala sieltä, pala täältä. Hahmon syntymiseen on monta tietä.” “Tuntemattoman sotilaan kirjoitin ikään kuin yhdellä hengenvedolla, heinäkuusta 1953 syyskuuhun 1954, mutta se on valmistettu koko elämäni kokemuksella. Ja taas Pohjantähden alla vei kuusi vuotta.” ”Tuntemattomaan sotilaan kuvauksiin tarvittiin aseita ja ennen elokuvan tekemistä puolustusministerimme oli luvannut ne mielihyvällä, mutta kun tuli aika, niin kielsi. Ja silloin asiassa auttoi sisäministeri!” “Olen elämässäni ollut asentajana, karstaajana, maatyöläisenä, metsätyömaan työläisenä.” “Sodanjälkeinen aika ei ole minun aiheeni.” “Elokuvassa piti paljon supistaa ja se köyhdytti sitä. Tamperen Työväenteatterin esitys oli minusta paras, muita halveksimatta.” “Olen aina ollut kansanihmisten puolella.” “Lukeminen on elämäntapani.” “Työhöni vaikutti Aleksis Kivi, eikä Haanpää, kuten on väitetty. Tolstoi oli myös yksi niistä, jotka vaikuttivat.” Ja Veikko Sinisalo aloittaa: “Alussa oli suo, kuokka ja Jussi...” (Komea ääni! Erinomainen hahmojen tulkitsija. Temperamentti: Kukko! Perkele!) Illallinen oli kelohongista tehdyssä majassa, jossa oli komea takka, leveät pöydät ja korkeaselkäiset tuolit. Seinät ja katto oli tehty laudoista. Kodikkuus ja viihtyisyys! Isäntänä oli Pertti Paukku, hiukan ylpeän näköinen nuorimies, päärakentaja ja isäntä suomalaisten puolelta. Yhtäkkiä hän karjaisi laulun: “Herrat hirtetään ja perseet heiltä tervataan!” Mekin ryypyn rohkaisemina lauloimme kolmestaan “Käy eespäin...” Puheissa syntyi kinailuhenkikin. Timonen innoissaan parikin kertaa yritti ilmoittaa, että Linna on marxilaisuuden pohjalla, johon klassikko vastasi melkein Marxin sanoilla, ettei hänen oppinsa ole vain hänen oppiaan, entisten aikojen ja tiedemiesten systematisoidut yhteenvedot. Ja kotona oli ikäviä tietoja siitä, että Erkki on taas sairaalassa keuhkokuumeen takia ja Gennadi ryyppäsi liikoja... 27.9. Maanantaina, siis 24. syyskuuta, iltapäivällä minut kutsui luoksensa aluekomitean kulttuuriosaston johtaja Boris Dettshujev ja koko tunnin taivutti minua suostumaan Kantele-yhtyeen johtajaksi. Ja minä puolestani yritin kaikin voimin vastustaa, mutta mies lopussa sanoi, että minun on ymmärrettävä, ettei hän puhu vain omasta puolestaan ja nyt, muka, on suostuttava! Ei auttanut muu, kuin sanoa kyllä! Ja seuraavana päivänä minut kutsuttiin ulos kesken ammattiliittokokouksen ja pyydettiin painumaan aluekomitean ensimmäisen sihteerin I. Senjkinin puheille, vaikka kello oli jo 18.00. Lyhyt kysymys: “Kuinka?” Ja vastasin melko raskaasti, että tehtävä on painava, mutta, kuulemma, täytyy... Ei se keskustelu pituudella ollut pilattu. Kysyi molemmista pojista ja lopussa pyysi olemaan vaiti vielä viikon ajan, ennen kun hän palaa Moskovasta ja aluekomitean hallinnon jäsenet vielä kerran keskustelevat minun kanssani tulevista tehtävistäni. Eilen oli Venäläisen draamateatterin Irkutskin tarinan luovutustilaisuus. Minusta esitys oli erinomainen, vaikka Orvo Björnistä se ei ollenkaan miellyttänyt. Keskustelussa kaikki kehuivat esitystä. Dettshujev oli ihan haltioissaan ja sanoi, että aluekomitea odottaa teatterilta nimenomaan tällaisia esityksiä. Inna Lankinen, meidän nuori lupaava dramaturgimme, Toivo Lankisen ja Darja Karpovan tytär, oli näytelmää vastaan, mutta tunnusti, että ohjaaja voitti näytelmän. Tänäaamuna Kemova, toinen varaministeri, muistutti, että maanantaina on ministeriön kollegio ja sen jälkeen tapaamistilaisuus Markku Niemisen kanssa, joka tulee tutustumaan Neuvosto-Karjalan taidekasvatukseen. Minua pyydettiin vetämään sitä tilaisuutta. “Kysykää Venäjän kulttuuriministeriön ulkomaanosaston johtajalta tov. Pankovalta miksi Nieminen tulee yhdeksäksi päiväksi eikä seitsemäksi ja miksi mukana on vaimo? Ja miksi Inturist ei tiedä mitään, vaikka Pankova lupasi järjestää sen matkan heidän kauttaan?” Ja Pankova sanoi, että on puhuttava vain henkilökohtaisesti hänen kanssaan näistä asioista. Matka on järjestetty Venla Kiirasen kautta. Suomi tietää... Ja Venla taas hermostelee, että täytyy odottaa kutsun kanssa, sillä hänellä on sairas äiti. Nukketeatterilta on loppunut polttoaine ja sen pitäisi mennä kiertueelle. Musiikkiopistollakaan ei ole bensaa ja pitäisi tuoda oppilaat opiskelemaan neuvostotilojen pelloilta... Ministeriössä näitä polttoaineongelmia hoitaa eräs Morozova. Jokaiselle laitokselle on annettu tietty määrä bensaa, jota ei tietenkään riitä, mutta silloin Morozova ottaa sitä pois toiselta ja antaa toiselle. Ja jos joku järjestö on kiipelissä, niin hän menee ministerin luokse, joka rukoilee Naftakeskuksen johtoa. Autot käyttävät bensaa A72 ja A76. Kollegio. Päiväjärjestyksessä on musiikkikoulujen apu maalla asuville harrastelijoille. Selostuksen teki ministeriömme musiikkikoulujen osaston johtaja, erinomainen kuoronjohtaja ja filosofi Georgi Teratsujans, joka on jo monta kymmentä vuotta johtanut Petroskoin yliopiston kuoroa. Musiikkikoulumme ovat tavallisesti piirien keskuksissa, mutta niitä on kylissäkin. Ja se on silloin jo itsestään kunniapäällikkyyttä. Musiikkikouluilla on tehtävänä järjestää noin 20–25 konserttia vuodessa. Ja puolet niistä on kylillä. Kaikkiaan Karjalassamme on 29 musiikkikoulua ja monilla niistä on kylissä haaraosastot. Kaikki opettajat laulavat harrastajakuoroissa ja soittavat orkestereissa. Musiikkikoulujen lisäksi tasavallassa on 4. taidemaalauskoulua, joissa 340 opettajaa. Vuonna 1980 vietetään piirien kulttuuripäiviä Petroskoissa ja Karjalan tasavallan kulttuuripäiviä Komin tasavallassa. Sinä vuonna on Leninin 110-vuotispäivä ja Karjalan työkommuunin 60-vuotispäivä. 6.10. Ja elämäni on tapahtumia täynnä. Voi taivas, kun syntymäpäivänäkään en ehtinyt ryypätä tippaakaan. Ja totta on se, ettei todella kannattanutkaan! Vanhemmaksi tässä tullaan päivä päivältä ja ärtyisämmäksi. Ihan huutamalla huusin eräässä paikassa johtajien suhtautumisesta työpaikkaoloihin ja niitten parantamiseen... Olin Venäläisessä teatterissa satuesityksen luovutustilaisuudessa ja jäin sitten taiteellisen neuvoston istuntoon. Siinäkin pääohjaaja Dzhangisherashvili piti kiukkuisen puheen siitä, että näyttelijät eivät suhtaudu riittävän innokkaasti työhönsä: “Uskokaa pois, etten minä meinaa lähteä täältä mihinkään”, sanoi mies painokkaasti. “Meinaan rakentaa huvilan. Olen jo karjalainen! Meinaan tehdä hyvän esityksen Linevskin romaanin mukaan. Mutta minä en voi luvata mitään, jos eräät näyttelijät lorvailevat, eivätkä tahdo tehdä työtä käskettyä.” (Ei mies kuitenkaan kauan kestänyt Karjalassamme. W.H. 9.7.03) Myttyyn meni käynti uimahallissa. Lounaan jälkeen yritin kääntää venäjäksi suomalaista tekstiä Mjud Metshevia varten kiitokseksi taulustaan, jonka hän eilen lahjoitti. (“Väinämöinen soittaa kanteletta”, joka on nytkin seinällämme. W.H. 29.5.1999) Käänsin Lapin maakuntamuseon kansainvälisen Kalevala-näyttelyn 22.12.78–7.1.79 -tiedotetta, jossa muun muassa lukee: “Näyttelyssä on mukana töitä neljältä eri taiteilijalta. Suomea edustaa professori Oili Mäki Kalevala-aiheisilla kuvakudoksillaan ja luonnoksillaan, Neuvostoliittoa petroskoilainen Mjud Metshev, Länsi-Saksaa Archibald Bajorat (...) ja Belgiaa Désiré Acket. (...) On hauska nähdä, miten esimerkiksi venäläisen ja belgialaisen taiteilijan käsitykset Kalevalan maailmasta eroavat toisistaan, millainen tuntuma heillä on kansalliseepoksemme "henkeen".” Mukana oli vuoden 1979 Kalevala-kalenterin tekstiä, jonka oli kirjoittanut ja julkaissut Harald Falek-Ütter Länsi-Saksasta. Siinä lukee: ”Vaikka suomalaiset kuuluvatkin Euroopalle vieraaseen suomalais-ugrilaiseen kieliryhmään (W.H.?), on Kalevalan ansioksi luettava, että Suomi nykyään käsitetään kuuluvaksi sekä Eurooppaan, että Skandinaaviaan (W.H.???) Tästä huolimatta ennakkoluuloton tarkkailija näkee suomalaisuudessa portin, joka johtaa itään. Onko Kalevala-eepos se silta itään, jota nykyisin niin intensiivisesti tunnetaan etsivän? (...) Vastauksen tähän kysymykseen löytää, kun tarkkailee merkittävien kansalliseeposten merkitystä ei vain kansakuntien historiaan kuuluvina, vaan koko ihmiskunnan kehityksen kannalta.” (Virheitä täynnä ja hämärä, mutta mielenkiintoinen mielipide.) Eilinen ilta päättyi Manok-yhtyeen esiintymisellä musiikkiopistossa. Konsetissa oli ensimmäisen vuosikurssin opiskelijoita. Lapsenlapsemme Raili jäi yöksi meille, kun hänen vanhempansa lähtivät jonkun tupaantuliaisiin. Ja sieltä Erkki lähtee tietenkin sinne asuntolaansa, jossa yöpyvät ne ehdollisen tuomion saaneet... Gennadi on tullut jo pari kertaa hiprakassa. 15.10. Pauli Rinne soitti ja harmissaan kysyi, kenen alainen hän oikeastaan on? Kenellä on oikeus rangaista pääohjaajaa? Vastasin, että kyllä se on teatterin johtajan oikeus. ”Mistä on kysymys?” kysyin. Pauli Vaklin ei tullut esitykseen ja Rinne, muka, ei tehnyt mitään, että esitys kuitenkin tapahtuisi. Molemmat saivat muistutuksen johtajan päiväkäskyssä. Vaklin vimmastui ja kirjoitti eroanomuksen ja Rinne sanoi, että hänenkin puolelta voi tapahtua odottamattomia asioita. Lupasin katsoa sitä päiväkäskyä. 27.10. Viikko sitten kävin taas puheilla ja tällä kertaa aluekomitean propagandasihteerin M. Kiurun luona. Taaskin oli kysymys, kuinka on asiat? Sitten kehui, että olen hyvä asiantuntija. Suotta, muka, pänttäsin päähäni, etten voi johtaa, eikä ole, muka, kykyjä. Ymmärsin, että se on ylempänä istuvan toverin mielipide, sillä itse Dettshujev vähän aikaa sitten oli haukkunut minua sihteeristön edessä. Ja taaskin ei tapahtunut mitään. Dettshujev sanoi eilen, että tehkää vain rauhallisesti työtä ja odottakaa. 13.11. Ensimmäinen päivä Kantele-yhtyeen toiminnanjohtajana kului mainiosti! Kello 8.50 näin, että autonkuljettajat olivat jo työssä, menivät hakemaan kaavakkeita vanhan auton tileistäpoistamista varten. Istuin hiljaisuudessa kymmenisen minuuttia ja painuin sitten Gogolin kadulta Manokin harjoituksiin säveltäjäliiton tiloihin. Pienessä puisessa talossa, joka rakennettiin 30-luvulla talonpoikaishotelliksi, toimivat nykyään filharmonia ja Kantele-yhtye. Vähän aikaa siinä talossa toimi Suomalainen teatterikin. Ja se olikin paras mahdollinen meidän teatterillemme. Suotta vaihdoimme paikkaa. Yleisöäkin löytyisi paremmin ja ohjelmistoakin olisi kamarinäytelmiä varten... Sitten keräännyimme Lehmuksen, Utikejevin ja ohjaaja Erik Voroninin kanssa lukemaan skenaariota ja pohtimaan Kanteleen uutta ohjelmaa. Välillä oli keskustelu balettimestarin Vladimir Polonskin kanssa hänen ja hänen vaimonsa tulevasta työstä, heidän lapsestaan sekä tanssijattaresta Svetlana Gratshovasta, jonka he meinaavat ajaa pois yhtyeestä. (Miksi minä silloin olin niin sen Svetlanan puolella, joka viiden vuoden kuluttua ajoi minut pois yhtyeestä? W.H. 30.5.1999) Lounaan jälkeen puhuimme Kutuzovin ja entisen johtajan Utikejevin kanssa tulevasta puolue- ja ammattiliittokokouksesta ja suunnitelmista vuodelle 1980. Palokuntalaiset sulkivat Kanteleen autotallin, kun jotain oli epäkunnossa, ja kävin entisen kollegani Kemovan luona pyytämässä apua tässä asiassa. Ja kello 17.00 sain kuulla niin paljon kehumissanoja itsestäni kuin en ollutkaan moneen vuoteen kuullut. Se oli jäähyväistilaisuus Ministeriössämme. Melkein itku tuli silmiin. Kukkakori, maljakko Kansantaiteen keskuksesta kukkineen, albumeja Taidemuseon puolesta Poljakovalta. Ja paljon paljon kauniita sanoja! Sellainen antaa voimia ja niitä tarvitaan... 20.11. Eilen yhtyeeseen tulivat Appolon Averin Ministerineuvostosta, Alevtina Kemova varaministerinä ja Natalja Vavilova, aluekomitean kulttuuriosaston instruktööri, jotka esittivät minut kollektiiville. Mutta jo ennen kokousta sain johtajana anomuksen, jonka oli allekirjoittanut 13 balettitanssijaa ja jossa oli sanottu, että he kieltäytyvät tanssimasta Shtsherkinan kanssa. Tänään aamulla tuli eräs työmies Muinaisrakennusten entisöintikeskuksesta, joka sanoi, että hänellä on tehtävä ottaa selvää, mitä on rakennettava johtajan ja taiteellisen johtajan huoneissa. Ja nyt hänelle on kaikki selvää. Lähti, enkä miestä enää nähnyt. Tuli eräs tanssija ja ilmoitti, ettei balettiryhmä enää harjoittele Shtsherkinan kanssa. Menin näyttämölle ilmoittamaan, että on tehtävä työtä ja vasta sitten pidetään kokouksia! 13 tanssijaa lähti harjoittelemaan erikseen viidestä muusta. Lounaan jälkeen keräännyimme Lehmuksen, Stangritin pariskunnan (vasta valmistuneet Petroskoin konservatorion kuoron johtaja Natalja ja orkesterin johtajaksi tullut Sergei), Sofja Osjkinan ja Rautioitten pariskunnan, balettimestarin Polonskin ja Erik Voroninin kanssa. Voronin luki tulevan ohjelman skenaarion. Ennen sitä huomioitiin Karl Raution 90-vuotispäivää. (Karl Rautio on Karjalassamme hyvin tunnettu säveltäjä, joka muutti tänne Amerikoista 30-luvulla. On säveltänyt paljon lauluja, oli yksi sinfoniaorkesterimme perustajista. Hänen kolmesta pojastaan oli tullut tunnettuja muusikoita. Mutta oikein lahjakas säveltäjä Roine-poikansa ja hänen sellonsoittajaveljensä hukkuivat Äänisellä. Ja Erkki Rautio, bassokanteleen soittaja, pelastui siinä onnettomuudessa. Petroskoin musiikkiopisto kantaa Karl Raution nimeä.) Ohjelmakeskustelussa ehdotettiin aloittaa uusien numeroitten harjoittelut aivan huomisesta päivästä. Päätimme jakaa yhtyeen kahteen ryhmään: toisessa olisi tanssiryhmä ja karjalaistyttöjen lauluyhtye Aino ja toisessa kuoro ja orkesteri. Mutta matkalle lähtee vain toinen ryhmistä ja toinen työskentelee Petroskoissa ja tekee matkoja lähiseuduille. Ja sitten oli se kirottu kokous balettiryhmässä, jossa pidin melko pitkän puheen siitä, ettemme kinaa selvistä asioista: työaikana on tehtävä työtä! Eikä saa ajaa kollektiivista pois ihmistä vain siksi, että hän ei miellytä! 22.11. Eilen oli ammattiliiton paikalliskomitean vuosikokous. Entinen puheenjohtaja, paljon puhuva ja luonteeltaan ilkeä, tanssijaksi hyvin tukeva Svetlana Gratshova ei saanut enemmistöä: 31:31. Puheenjohtajaksi tuli Erkki Rautio. Kokous kesti seitsemän tuntia! Olivat läsnä varaministeri Kemova, aluekomiteasta N. Vavilova ja ammattiliittoneuvoston kulttuurityöntekijäin aluekomiteasta Hapov. Yritin tarkkaan kuunnella, enkä puhunut mitään. Ja tänään aamulla olimme Kemovan kanssa prokuraattorilla, jossa saimme nuhteita siitä, että vapautimme työvelvollisuuksista kuoronjohtaja Ulanovin ilman taiteellisen neuvoston päätöstä. Päätettiin odottaa ministeri Strelkovin tuloa. Suunnittelimme Lehmuksen ja Kutuzovin kanssa työmme melkein seuraavan vuoden loppuun. 29.11. Piti tulla kotiin keskellä päivää hakemaan puoluekirjaa, että pääsisin aluekomitean kulttuuriosaston johtajan puheille. Tuntuu siltä, että haluavat kieltäytyä käsittelemästä Leninskaja pravda -lehdessä ilmestynyttä kirjoitusta. Se tuntuu mahdottomalta! Kerran balettitanssijat olivat jo kieltäytyneet tanssimasta Shtsherkinan kanssa, joka oli kirjoittanut sen artikkelin lehteen. Jo kokouksessa oli sanottu, että jo riittää jankuttaminen samasta asiasta. Ja Shtsherkina oli oikeassa, että tanssijat tuon tuosta ryyppäilevät, eivätkä riittävästi harjoittele. Toinen asia on, että se oli kirjoitettu törkeästi ja ihmisiä alentavalla tyylillä... Toissapäivänä tulimme Manokin kanssa Moskovasta, jossa osallistuimme Venäjän kuorojärjestön 100-vuotisjuhlaan. Kummalliselta kyllä tuntui, että meidät majoitettiin erikoishyviin huoneisiin Rossija-hotelliin, rautatieasemalla meitä oli vastassa suuri komea bussi ja ilmenikin, ettei meille löydy paikkaa konsertissa! Ja meidän mustat pukumme olivat kuin toisesta maailmasta. Paitsi oopperalaulajilla, muilla oli kansallispuvut. Lehmusta ja minua kiellettiin esiintymästä, mutta Venäjän varakulttuuriministeri säveltäjä A. Fljarkovski ei kestänyt kauniin säestäjämme Ljudmila Kutsovskajan edessä. Emme tienneet, mitä se Ljuda heille oli puhunut, mutta kohta meidät kutsuttiin näyttämölle ja kuunneltiin. Lauloimme Kantelettaresta ”Oli kerran ukko, akka...”. Se kesti melkein kolme minuuttia. Ei kelvannut. Fljarkovski kutsui meidät Kongressipalatsin, jossa harjoitukset tapahtuivat, lämpiöön ja pyysi laulamaan Kuparisepän: se kesti kaksi minuuttia. ”Sen täytyy mahtua puoleentoista minuuttiin”, sanoi varaministeri. ”Laulakaapas tempossa”, sanoi herra ja otti kellon käteen. Lauloimme vielä kaksi kertaa, supistimme tekstiäkin. Meidät nauhoitettiin, niin kuin muuten muutkin. Konsertissa piti vain avata suuta. Konsertin jälkeen Fljarkovski kulisseissa kysyi, että kukas teistä on varaministeri? Kätteli minua. En ehtinyt, enkä oikein halunnutkaan sanoa, että se on jo mennyttä. Nyt ymmärsin, mitä se Ljudmila siellä oli puhunut ministerille... 17.12. Pari viikkoa sitten oli Kantele-yhtyeemme avoin puoluekokous, joka käsitteli kysymystä ideologisen ja kasvatuksellisen työn parantamisen toimenpiteistä. Tein selostuksen, jossa haukuin pikkuporvarilliseksi molemmat tanssiryhmät. Pojat yrittivät haukkua sanomalehteä siitä, että se oli julkaissut sen kirjoituksen. 30.12. Kanteleessa oli Uuden vuoden iltamat. Näyttelijät esittivät pilakuvia toisistaan ja näytettiin minuakin tyytyväisenä siitä, että kaikki suunnitelmat oli täytetty jo 16. päivä joulukuuta... Saa nähdä, miten käy tulevana vuonna? Pelkään tammikuun pakkasia. Siis matkoja kylmissä autoissa ja esiintymisiä kylmissä klubeissa ja kerhotaloissa. Sunnuntaina lähden itse järjestämään tulevaa kiertuetta. Tammikuun 19. päivänä tanssiryhmän on tultava kiertueelta Vasili Kononovin vuosijuhlaan. Koko Venäjällä tunnettu balettimestari, joka on asettanut yhtyeelle monta erinomaista ja ihanaa tanssia, täyttää pyöreitä vuosia. Itse hän on kansallisuudeltaan vepsäläinen. Sellaiset tanssit kun Sorsainen (Utushka) ja Puulusikkatanssi ovat ikiajoiksi jääneet yleisön muistiin. Nuoret balettimestarit oppivat niistä, miten pitää suhtautua kansanperinteeseen! ESIPUHE | HENKILÖTIEDOT | PÄIVÄKIRJAT | KUVA-ALBUMI | KOTIKIRJASTO OHJELMISTO | KIRJEITÄ ULLAKOLTA | LINKIT | JUMINKEKO webmaster: Juminkeko