William Hall






1.1.1982
Kantele-yhtyeen vuoden 1981 toiminnasta
Vuoden ensimmäinen päivä on lopussa, mutta muistissa on vielä eilinen, vuoden viimeinen päivä.
Aamusta oli ammattiliittojärjestömme kokous. Tein selostuksen. Se oli likipitäen seuraava: “Yhdennentoista viisivuotiskauden ensimmäinen vuosi on loppumassa. Itämainen sananlasku sanoo: “Tunnit kävelevät, päivät juoksevat ja vuodet lentävät.” Valtion Kantele -laulu- ja tanssiyhtyeelle se oli 45. juhlavuosi. Oli mitä oli, mutta nyt on kai parempi tehdä tilitys tästä vuodesta ja määrätä tehtävät viikoksi, kuukaudeksi, puoleksi vuodeksi ja vuodeksikin. Kollektiivimme täytti vuoden 1981 suunnitelmat jo 23. marraskuuta 1981. Tasavallassamme esitimme 120 konserttia ja suunnitelmissa oli vain 107. Niistä maaseudulla pidimme 77 konserttia ja suunnitelmissa oli 75. Palvelimme 16,7 tuhatta katsojaa, kun suunnittelimme 16 tuhatta. Niistä maalla palvelimme 8,9 tuhatta, kun suunnitelmissa oli 7,5 tuhatta. Ja kaikkiaan esitimme 222 konserttia ja suunnitelmissa määränä oli 209 esiintymistä.

Helmikuussa ryhmämme oli Segezhan ja Karhumäen piireissä. Toinen ryhmä piti muutaman konsertin tammi-helmikuussa pääkaupungissa. Maaliskuussa oli Rjazanin alue. Toisella neljänneksellä luentoryhmä esiintyi Kalevalan piirissä. Pääjärvellä olimme koko yhtyeellämme ja juhlimme Kalevalaa Kalevalan seudulla. Kesäkuussa aloitimme kiertueemme Kaliningradissa. Ja ensimmäisen vuosipuoliskon tuloksista meille luovutettiin kiertolippu.

Toisen vuosipuoliskon kiertueet olivat vaikeita. Eivät kestäneet autot eivätkä ihmiset. Oli koko sarja työkurin rikkomisia. Ihmisiä voi ymmärtää, vaikka ei saa antaa anteeksi, sillä he tekivät muiden elämästä vielä vaikeampaa. Tietenkin Baltian tasavalloissa kiertueet eivät läheskään niin vaikeita olleet kuin Pohjois-Kaukasiassa.

Me tilasimme ja saimmekin 12 kanteleenkoteloa, jotka, valitettavasti, eivät kestä meidän kuormituksiamme. Tulevana vuonna remontoimme vanhat.
Saimme 8 peruukkia Aino-yhtyettä varten. Tilasimme ja saimmekin luonnokset Aino-ryhmän, kuoron ja kahden tanssin puvuista. Kalevala-tanssin puvut on jo ommeltu Petroskoissa. Suomalaisen tanssin puvut ompeli Moskovalainen teatterikombinaatti. He ompelivat meille 51 paria jalkineitakin. Saimme aikaan tilauksen pukujen ompelemisesta Harkovissa ja uskomme nyt, että ne valmistuvat uuteen ohjelmaan.

Saimme uuden kanteleen, mutta, valitettavasti, se on semmoinen koekappale, että piti luopua siitä ja antaa musiikkiopistolle.
Entinen taiteilijamme Salop teki meille kaksi jouhikkoa. Yksi niistä on tehty ihan vanhan mukaan, mutta sen ääni on niin heikko, että se annetaan museolle. Toinen onkin modernisoitu ja tulee soimaan uudessa ohjelmassa. Nyt tilaamme uusia teoksia ja skenaario tulee valmiiksi huhtikuuhun mennessä.

Vuoden 1982 suunnitelmat:
Tammikuu: Uralin alueet. Helmikuussa valmistamme uudet ohjelmat ryhmillemme. Maaliskuussa on Murmanskin matka ja ryhminä menemme Aunuksen ja Pitkärannan piireihin. Huhti-toukokuussa toinen ryhmä esiintyy Petroskoissa ammattikouluissa ja toinen lähtee Sortavalan ja Lahdenpohjan piireihin. Kesä-heinäkuussa esiinnymme Valamolla ja Suomalaisessa teatterissa. 15.7.–15.8. on loma!
28. päivänä elokuuta alkaa matka Roskontsertin suunnitelmien mukaan Odessaan, Nikolajeviin, Hersoniin, Dnepropetrovskiin, Zaporozhjeen, Krimille, Donetskiin ja Voroshilovgradiin. Yhteensä 30 konserttia.
Lokakuussa harjoittelemme uutta ohjelmaa. Joulukuussa sen on oltava valmis! Esitämme sen Petroskoin lisäksi Kostamuksessa ja Mujejärven piirissä.”

3.1.
Vasta tulin rautatieasemalta, jolla saatoin yhtyeemme matkalle Uralille. Pakkasta on -28. Odotin 40 minuuttia, ennen kuin tuli asemapäällikkö, joka merkkasi käyttämättömät liput. Käväisin vaunussa, johon meikäläiset on majoitettu. Pimeää ja kylmää. Suutelin Raijaa hyvästiksi. Kosinski yritti kysyä, miksi hänen on lähdettävä, jos orkesteri ei voi soittaa ilman sairasta Antyshevaa, sairastuneita Mykästä ja Leena Matvejevaa sekä ilman klarinetinsoittajaa Kutsherovia, joka lupasi tulla matkalle vaikka ilman jalkaa, mutta niin vain tapahtui, ettei häntäkään ole... On vaikea päättää tässä tilanteessa!
Asemalla tapasin Mikael Reznikovin, joka oli minun apulaisenani ministeriössä yhteen aikaan. Hän nai suomalaisen tytön ja nyt elää Suomessa. Kansalaisuus on toistaiseksi Venäjän, mutta puhuu suomea melko hyvin.

4.1.
Etsin runoja tulevaan ohjelmaan. Kummallista, mutta karjalaisten runoilijoitten runokirjoja on niukasti. Löysin Jaakko Rugojevin runon Veljeys:

Olen ylpeä siitä, kun kansani kuuluu
Yhteisöön laveaan Venäjänmaan,
Missä jokainen oikea pohjolan poika
Ylpeillä saattaa myös Karjalastaan;
Kotiseudusta, metsämme lakeudet missä
Kansalle työkentän mainion suo,
Missä sinisten järvien rannoilla rahvas
Omalla kielellä lauluja luo.
Siitä ylpeä ole myös Venäjän veikko,
Että perheessäs varma on Kalevan mies.
Kun on vierelläs ystävä suora ja rehti
Pohjolan korvessa helppo on ties.
(Kirjoitettu v.1961)


12.1.
Soitti Toivo Haimi ja ilmoitti, että on suunniteltu Manokin matka Ranskaan La Rochelleen maaliskuuksi. Mukana olisi kanteletrio ja 8-henkinen tanssiryhmä yhtyeestämme.

23.1.
Istun Moskova–Tsheljabinsk -junassa. Eilen Moskovassa oli hyvin kiireinen päivä. Taaskin kauhean suuri jono tavarakomeroihin. Ministeriöömme ei päästetty ennen kuin sinne oli etukäteen soitettu, vaikka yritin saada balettimestari Slutskerin kursseillemme. Se olikin Neuvostoliiton kulttuuriministeriö. Eihän sinne! Venäjän ministeriössä ei annettu kiertuetodistusta ilman Karjalan ministeriön lupaa, jota piti nyt odottaa.

Päätin syödä kunnon lounaan Metropol-ravintolassa, että kestäisin 45 tunnin matkani. Pöydässäni istui kaksi suomalaista Suomesta, jotka tulivat pariksi päiväksi puhelinyhteysasioille. Ihmettelivät, että puhun suomea näinkin hyvin.
Pöytäämme siirtyi virolainen, joka oli melkein vuoden ollut Englannissa jatko-opetuskursseilla. Puhuttiin vitseistä, joita kerrotaan 82-ikäisestä Kekkosesta. Hän on ollut mestarina korkeushypyissä. Jokin porvarillinen tietosanakirja kertoi Kekkosen veljestä jotain ja Urhoon viitaten siinä luki: “katso korkeushypyt”.
Ja kuulin sen vitsin, kun Kekkonen oli Lapissa ja lounaili jonkun miehen perheessä. Kekkonen kaatoi pikarin, ja kun isäntä tahrasi puolestaan pöytäliinan, emäntä harmissaan kiljahti, että siinäkin toinen paskiainen. Ja Kekkonen lähetti myöhemmin pöytäliinan emännälle kirjoituksineen: ”Ensimmäiseltä paskiaiselta!”

Kaupassa oli pienempi makkarajono kuin oli puoli vuotta sitten. Yritin ostaa enemmänkin palvattua, mutta valitettavasti ei annettu yhtä kiloa enempää per ostaja. Petroskoissa puuttuu kahvia. Ostin kahdesta kaupasta kolmea sorttia.

Stanislavskille ja Nemirovitsh-Dantshenkolle nimetyssä musiikkiteatterissa katsoin Mustat linnut -baletin, jonka on ohjannut saksalainen balettimestari. Se kertoo Keskiajasta ja fasisti-Saksan ajoista. Se oli nähtävyys! Originelli. Väkivaltaa rumpujen tahdissa, sotilaitten marssimista mustissa...

24.1.
Yöllä kanssamatkustajani toinen toisensa jälkeen poistuivat määräpääasemillaan ja nyt olen jo yksin kopissani. Luen Punalipusta suomennettua Bondarevin Valinta-romaania ja pysäkeillä, kun vaunua ei heittele, täytän kaavakkeita La Rochellen matkaa varten. Ja ikkunan takana on vahva Ural! Kuusimetsää mäillä, laaksoja jokineen. Tuiskuttaa... Asumispaikat, siis kylät, kauniissa paikoissa...

26.1.
Huomautuksia eilisestä konsertista, joka oli Tsheljabinskin oopperan ja baletin teatterin näyttämöllä.
Perinteiseen makuun rakennettu teatteri. Kultaa ja samettia. Katsomoon mahtuisi ainakin 1,5 tuhatta katsojaa, mutta tuli vain 700 ihmistä. Oikein hyvä akustiikka.
Heidän kaupungissaan filharmonia on keksinyt pääsylippujen ennakkotilauksen konserttisarjaan vuodeksi. Tämä sarja oli tarkoitettu amatööritaiteilijoille ja kerhojen osanottajille. Ne on maksettu kulttuuritalojen budjeteista.
Hyvä vastaanotto ja näin hyvät tilat auttoivat taiteilijoita. Venäjän kulttuuriministeriön edustaja, joka oli omilla asioillaan kaupungissa, tuli katsomaan ja ensimmäisen osan päätyttyä kertoi, että kaikki menee normaalisti.

28.1.
Toissapäivänä ja eilen olivat matkat Miasin kaupunkiin.160 tuhatta asukasta ja Kiovan vertainen alue.

26.1. oli hermostumista. Taiteilijat-kuormaajat tulivat kuormaamaan kello 10.00, mutta kuorma-auto tuli vasta 11.00. Miehet lähtivät katsomaan kuuluisaa sarjaelokuvaa Schtirlitzistä (Kevään 16 hetkeä). Me emme tienneet mitään asiasta ja kaikessa rauhassa marssimme sähköjunalle. Yhtäkkiä kuulen kovaäänisestä oman sukunimeni ja etunimen kanssa vielä. Kutsutaan järjestäjän luokse. Siellä sain tietää, että kuormaajat ovat ilman autoa.
Juoksujalkaa kiirehdin filharmoniaan, löysimme Uralets-tyyppisen bussin, johon yritimme sulloa kaikki tavarat. Sillä tulimme sähköjunan luokse, mutta ilmeni, että se meneekin vain asutukseen, josta esiintymispaikkaan on vielä puolentunnin matka. Sähköjuna seisoo tuntemattomalla asemalla vain 2 minuuttia.
Vaunu oli täynnä sotilaita. Pyysin miehiä auttamaan. Ehdimme 2,5 minuutissa. Pyysin veturinkuljettajaakin odottamaan sen verran. Ja nyt suuri kasa laatikoita on keskellä kiskoja. Ja niitäkin on suuri määrä. Pakastaa... Meidän ja aseman välissä kiitää monen monta junaa. Hyvä, että suuri bussi seisoo meitä varten. Laatikoinemme melkein juoksimme bussin ja kuorman välillä.
Myöhästyimme konsertin alun kanssa vain 10 minuuttia! Katsomossa noin 120 ihmistä rauhallisesti odotti. Jätin kahden kuormaajan sinne, että seuraavana päivänä saattavat kuorman saman kaupungin seuraavaan kulttuuritaloon.

3.2.
Ufa–Izhevsk AN-24 -lentokoneessa. Olen menossa kinaamaan 716 ruplan edestä. Filharmonia perutti esiintymisen eikä meinaa maksaa siitä.
Eilisen konsertin jälkeen pidimme paikalliskomitean kokouksen. On ehdotettu antamaan 7 vapaapäivää lisää kylmistä klubeista ja vaikeista päivistä.
“Miksi niille, jotka eivät voineet henkilökohtaisista syistä lähteä matkaan, annetaan työtä, joka ei vastaa ammattiaan. Se on alentavaa, kun taiteilijoiden on tehtävä siivoojan tai puvustonhoitajan tehtäviä”, puhuvat paikalliskomitean jäsenet.
Kyse on kahdesta tanssijattaresta, jotka pantiin nukketeatterin naulakkoon ottamaan päällystakkeja vastaan. Mutta kun he eivät olleet itsekään vastaan! Eikä, mielestäni, saisi maksaa melko suurta näyttelijän palkkaa ilman minkäänlaisia tehtäviä.
Kysymyksiä johtajalle: Miksi paikalliskomitea ei tiedä mitään Ranskan matkasta? Miksi lähetetään tuntemattomia nuoria tanssijoita eikä päästetä vanhempia? “Mutta kun ne vanhemmat joskus käyttäytyvät matkoilla niin arvaamattomasti”, vastasin minä.

Illalla tuli Eila Rautio pyytämään anteeksi sitä, että toissapäivänä puhui pahaa minusta ja Lehmuksesta. Hän puhui, että me, muka, enemmän ajattelemme itseämme kuin muita matkalla olevia...

4.2.
Moskova–Leningrad -juna, vaunun toinen hylly. Tämä juna taittaa tämän matkan 12 tunnissa! Täpötäysi vaunu. Mutta hyvä, että yön voi nukkua.

9.2.
Ranskaan viemme tansseista Potkiksen, vepsäläisen Kononovin ohjaaman Lusikkatanssin, Helmi Malmin Säkkijärven polkan, Kalinkan, Pohjolaisen lyyrillisen ja Venäläisen perepljasin.

Keskustelu ministeriössä:
Minä: “Konserttien määrä on liian suuri yhtyeemme suunnitelmissa.”
“Mutta miten me voimme vaatia määrän vähentämistä, kun te täytätte suunnitelmat niin hyvin?”
“Saako meidän olla täyttämättä suunnitelmia? Täytyy olla perustellut määrät.”

Ryhmien konsertit eivät ole yhtyeemme tasoa ja yhdessä me emme voi esiintyä pienissä kerhotaloissa. Noidan kehä! Yleisöä on vähän pienissä kylissä ja tuotot meidän taaskin täytyy täyttää konserttien määrällä.

25.2.
Ovat käynnissä ryhmien harjoitukset. Semjon Karpkin kertoi, että on kuullut liian raskaista Kanteleen matkoista. Vaikka hän itse on ollut yhtyeemme johtajana monen monta vuotta.
Todellakin, viimevuotisen syksyn kahden kuukauden matkan jälkeen tammikuussa oli Ural ja nyt ryhmä valmistautuu Murmanskiin ja toinen ryhmä Pitkäranta–Aunus -taipaleelle. Eilenkin piti esiintyä kolmessa paikassa: Kivatsh-lasten parantolassa, Martsialjnyje vody -parantolassa ja lisäksi filharmonian pyynnöstä orkesterimme esiintyi säveltäjä Albin Repnikovin konsertissa.
Hanurinsoittajille hän on säveltäjä numero yksi, mutta kanteleorkesterille mies sävelsi liian monimutkaisen teoksen. Kantelesoitin ei saanut siinä oikeutta. Repnikov lupasi ja sävelsikin teoksen kanteleorkesterille, sellaisen, jossa sinfoniaorkesteri säestää.

Ministeriön kollegio ja kirjoitus Viola Malmista
On menossa ministeriömme kollegio. Ministerimme Strelkov puhuu sosialististen sitoumusten täyttämisestä. Lounaan jälkeen on kollektiivien johtajien kokous, jossa on pohdittava henkilökunnan supistamista.
Strelkov kertoo puheessaan, että Suomalaisen teatterimme Aunuksen kiertueella katsomossa oli 24 henkeä per esitys ja Kotkatjärvellä 26. Megregassa piti peruuttaa esiintyminen, kun ei tullut yleisöä lainkaan. Suojärvellä oli 49 henkeä ja Lahdenpohjassa 48. Ehdotukset: paremmin suunnitella kiertueita ja parantaa ohjelmaa. (Mitäs muutakaan voi ehdottaa?).
Täytyy vapauttaa henkilökunnat sellaisista henkilöistä, jotka eivät vastaa taiteellisia vaatimuksia.
“Me emme ole vielä ratkaisseet Kantele-yhtyeen ohjelmiston ongelmia”, sanoi ministerimme. (Yöt ja päivät kuulen tämän kauhistuttavan sävelen. Vai olisiko se pikemminkin höyryn päästämistä kattilasta, jossa on kauhea paine?)

Minua pyydetään kirjoittamaan artikkeli Viola Malmista. Maaliskuun 14. päivänä hän täyttää 50! “Te tunnette hänet paremmin kuin monet muut.”

Ministeri jatkaa: “Nykyään ihmiset eivät käy kylässäkään puhumattakaan klubeista. Täytyy keksiä ja luoda uusija menoja!”

Kirjoitukseen Violasta olisi mukava saada piireissä ohjaamiensa tanssien nimet. On kirjoitettava hänen suhtautumisestaan Luusalmen tanssikerhoon. Pitäisi löytää kansantieteen konferenssin aineistoa, jossa hän puhui. Muistissa ovat meidän instituuttimme näyttämökohtaukset, jossa olimme partnööreinä ja lasten roolit Venäläisen teatterin näyttämöllä, jonne hän joutui Riian teatterin jälkeen. Hän oli vähän aikaa siellä miehensä Olgerd Dunkersin kanssa. Hänessä on käsittämätöntä, mielestäni, vetoa kansankulttuurin pariin.

Oikeassa on Strelkov, kun puhuu amatööritaiteilijoiden ylläpidon yhteydessä kauppamiesten suhteesta. Jos ommellaan puku, niin sen täytyy olla vähän ettei kullasta, ja jos vietetään katselmus, niin se jatkuu viikon. Vapautetaan satoja ihmisiä työpaikoilta sitä varten ja lopussa sitten pidetään kekkereitä.

Toisella korvalla kuuntelen pomoa ja yritän ajatella sitä kirjoitusta Violasta. Viola oli korkeakoulussamme studion nuorisoliittosihteerinäkin. Opiskelun ohella hän veti tanssikerhoja, esitti jumalattoman paljon Lumikki-roolia Uudenvuoden juhlissa. Onko se ihan totta, että tämä temperamenttinen ja solakkavartaloinen nainen täyttää jo niin paljon?
Hyvin usein hän on riitapukari, mutta auttavainen tarpeen tullen. Hyvin arvolausein hän suoritti kaikki tutkinnot, on ollut monien hyvien asioitten alkuunpanijana.
Minä muistan, kun kerran studiolaiset esiintyivät Suomen itsenäisyyspäivän puitteissa hyvin arvostetulla näyttämöllä. Studion pojat lauloivat ja Viola Pekka Mikshijevin kanssa tanssivat. Vitsi oli siinä, että samassa konsertissa tanssivat Neuvostoliiton parhaimmat balettitanssijat Dudinskaja ja Sergejev. Vastaanotto oli yhtä hyvä! Tietenkin perusteena siihen oli nuoruus! Ja siihen lisään, että taiteilija on työkykyinen niin pitkään kuin on sielultaan nuori. Ja Viola on nuori, jos ei tarkasta syntymätodistustaan. Hän on vilpitön. Se auttaa häntä nykyään saamaan yhteyden vanhempiin ihmisiin, jotka kertovat hänelle oman nuoruutensa muistoja: miten tanssittiin, minkälaisia menoja on ollut jne. (Ja nyt edessäni on kirja, jonka hän on kirjoittanut: Karjalan kansan tanssit. Ja on muitakin ilmestynyt. W.H. 22.7.1999) Eivät ne vanhat jokaiselle kerro sellaista. Ja kun vielä uskaltavat mennä näyttämäänkin miten se tapahtui, 60–80-vuotiaat!
Minä näin näitten vanhusten tanssivan jossain suuressa konferenssissa, näin heidän silmänsä, jotka katsoivat Violaa hyvin luottavaisesti. Ja Viola rohkaisi heitä, sai innostumaan, inspiroi.
Ja puhujakorokkeelta usein Viola huolestuneesti puhuu yleisvenäläisissä ja yleisliittolaisissakin konferensseissa perinteiden, juurien säilyttämisen ongelmista. Hän tuo mukanaan konferensseihin folklorekerhoja, joita on luonut Karjalassamme monta. Tulevan kansallisen taiteen kehityksen tasavallassamme minä sidon yhteen Viola Malmin nimen kanssa. Täyttyköön meidän toivomme! (Kyllä tämä jossain on julkaistukin. Nykyään Viola pysyy Venäjän Karjalassa ja hyvin usein käy Suomessakin ohjaamassa ja esiintymässä Karjalan gornitsa -nimisen kollektiivin kanssa, vaikka hän on jo 67-vuotias. W.H. 22.7.1999)

27.2.
Viime viikolla keräsin koko henkilökunnan ja onnittelin miehiä ja erikoisesti veteraaneja Neuvosto-armeijan päivän johdosta. Luovutin Jakov Pergamentille Työnveteraani-mitalin. Tämä juutalainen mies on niitä kommunisteja, jotka omaan taskuun eivät panneet koskaan liikoja rahoja. Hän teki työtä kommunismin hyväksi ja siinä saivat kyllä kärsiä muutkin. Hän oli todella nuuka, kun puhe oli yhteiskuntarahoista. Ja taiteilijat, teatterissamme ja Kanteleessa, jotka saivat valtiolta muutenkin hyvin mitättömiä palkkoja, kirosivat usein häntä siitä nuukuudesta, mutta kuitenkin arvostivat. Siksi kai eivät hänestä pitäneet korkeatasoiset byrokraatit.
Kymmeniä vuosia hän oli Suomalaisen teatterin ja Kanteleen johtajana. Hän johti myös nukketeatteria, jossa hänen vaimonsa teki hyvää työtä näyttelijättärenä.
Mutta kun miehen piti lähteä eläkkeelle, hänelle unohdettiin antaa Työnveteraani-mitali. Siksi hän kyynel silmissä vielä seuraavanakin päivänä kiitti minua siitä, että yhtyeemme puolesta saimme sen hänelle.
Kun Kanteleessa puhuttiin uudesta ohjelmasta, niin Jakov Pergament ehdotti skenaarion kirjoittajalle kääntymään hänen puoleensa. Hän voi kertoa paljon.
“Voisimme aloittaa ohjelman maamme hymnillä!” lisäsi hän innostuneena.

2.3.
Olin kolme päivää kiertueella ryhmämme kanssa. Eilen esiinnyimme Impilahdella, jossa yhdistettiin lapset ja aikuiset. Löytyi kuitenkin vain noin 70 henkeä, vaikka katsomossa on 100 paikkaa.
Eilen olin niin nälkäinen, että päätin puraista jotain rautatieruokalassa. Mutta kun juna oli myöhässä, niin se ei seissytkään niitä 27 määrättyä minuuttia ja lähti ilman minua. Sinne jäi työlaukkuni ja rajalla liikkumisen lupa. Soitin vaimolleni, että saisi vaikka sen työlaukun junasta. Odotin 12 tuntia seuraavaa junaa...
Soitti järjestäjä, että Miinalassa oli 27 ihmistä ja Salmissa 30.

10.3.
Viimeinen käynti Tshekmasovin ateljeessa.

11.3.
Olimme Raijan kanssa Musiikkiteatterin Andrei Petrovin Maailman luominen -balettiesityksessä. Taustabalettitanssijat olivat melko heikkoja. Hyviä olivat nuoret Aatami ja Eeva ja Natalja Galjtsyna naispiruna. Jo ilmestynyt rasvakerroskin teki hänestä vielä viettelevämmän. Kyllä hänenkin uransa on loppusuoralla.

12.3.
Taidemuseossa avautui erinomainen Roerichin isän ja pojan näyttely! Jokainen teos synnytti ajatuksia ja mielikuvia. Puhtaat ja erikoiset värit, niitten sommittelu! Nimittäisin sitä heidän tyyliänsä emotionaaliseksi realismiksi.

Vietimme teatteriseuran kahvilassa Alla Vendosen 55-vuotisjuhlaa. Manok tietenkin lauloi. Keskustelimme, muistelimme ja lauloimme. Studiolaisista on tullut yksi perhe...

Eilen, siis lauantaina, olimme Raijan kanssa uima-altaassa ja sitten saunassa. Tänään aamulla kävin metsässä hiihtelemässä.

Sitä kirjoitusta Violasta ei julkaistukaan. Piti kirjoittaa runo, tietenkin venäjän kielellä:


На хромом Пегасе догонял я Музу,
Умолял помочь мне оду написать,
А она смеялась, посадила в лужу.
Предложила реже вирши сочинять.
Ну, а если надо? Ведь друзья же просят.
Говорят о Мальми надо песни петь.
Песнь не для парада, облегчить бы душу,
Попросили дамы - надо попотеть.
“Что ж, потей, голубчик”, засмеялась Муза.
“Только свои вирши песней не зови!
И забудь заботы мартовскою стужей,
Всё забудь на время, рифмочки лови.”
Cлыхали ль вы? Иль может не слыхали?
Полсотни лет исполнилося Мальми!
Две тысячи четыреста недель???
Ни в жизнь бы не поверил, будь апрель!
А на дворе-то март, четырнадцатое вроде
И с потолка течёт – весенней быть погоде!
И, следовательно, ей полсотни лет!
То – явь, то – быль и, значит, то – не бред!
Подружка Мельпомены, Терпсихоры,
Она пленяет женщин и мужчин.
Как жаль, что не сыграла роли Норы!
Зато в одном из центров Мальми – чин!
Чин не велик, зато какая сила
В сём маленьком прелестном существе!
В себе полсотни танцев выносила и родила!
В придачу дочки две!
Она заставит всех любить фольклоры!
Она калек научит танцевать!
В карельской круге пусть леса и горы
Пойдут плясать, а мне пора кончать!
Studiolaisten pyynnöstä W.H.


Haimi ei allekirjoittanut sopimusta Karl Marsonin kanssa, kun huomautuksia skenaariosta oli liian paljon. Ja sitä ei ole vielä hyväksytty taiteellisessa neuvostossa. Panin Lehmuksen kirjoittamaan mahdollisten teosten luettelon...

Suomalaisessa teatterissa ei otettu Jaakko Rugojevin näytelmän mukaan tehtyä esitystä vastaan. Haimi otti tehtäväkseen kehittää sitä.

Haimi painostaa, että Manok osallistuisi Petroskoin kulttuuripäiviin piireissä, vaikka tietää, että Suomalaisessa on Pauli Rinteen Hedda Gablerin ensi-ilta. Varaministerinä hän lykkäsi ensi-iltaa sen takia.
Ja Pauli on kyllä oikeassa, kun puhuu lähtemisestään pois Manok-yhtyeestä. Teatterissa ei ole paras mahdollinen ilmapiiri. Ja usein minäkin olen puhunut siitä, että lopetetaan. Matka Ranskaan on lykätty lokakuuhun! Mutta kuitenkin meitä pyydettiin laulamaan Musiikki lapsille -viikon avajaisissa. Lupasimme.

25.3.
Ibsenin Hedda Gablerin ensi-ilta Suomalaisessa. Ohjaaja P. Rinne.

8.4.
V. Lentshitskaja kirjoitti esityksestä Leninskaja pravda -lehdessä: “Kunnioitusta synnyttää näytelmän ohjaajan ja muitten osanottajien hellävarainen suhtautuminen Hedda Gabler -näytelmän tulkitsemiseen.”

11.4.
Kansallisista voimista Kantele-yhtyeemme kuorossa: kahdestakymmenestäviidestä kuorolaisesta vain 6 ovat inkeriläisiä tai karjalaisia. Aino-ryhmässä kuudesta laulajasta kolme ovat karjalaisia. Orkesterissa kahdestakymmenestä soittajasta suomalaisia tai karjalaisia on yhdeksän.

Eilen oli lauantai, mutta melko tapahtumarikas. Jo perjantaina matkustin Kantele-yhtyeemme ryhmän kanssa Kontupohjan piiriin kulttuuripäivien merkeissä. Kauan kinasin, ennen kuin sain läpi ajatuksen, ettei ammattiyhtye voi tehdä ilmaista työtä. Hirvaksen metsätyömaan ammattikomitea lupasi maksaa jonkin verran. Mutta kun illallinen oli jo tilattu, niin ei auttanut muu kuin syödä se. Katsomossa, jossa on 200 paikkaa, oli vain 80 ihmistä, vaikka yleisölle se konsertti oli ilmainen.

Viikon varrella oli matkoja. Siksi tulin vapaapäivänä työpaikalle tutkimaan tekemättömiä. Olin Pitkärannan kulttuurityöntekijöiden konferenssissa.

Täällä viikolla oli Riitta Rinteen häätkin!

Manokin kanssa olimme Sortavalassa. 8.4. lauloimme Neuvostoliitto–Suomi -seuran juhlissa. Lausuin Nikolai Laineen runon.

9.4. Neuvosto-Karjalassa ilmestyi kirjoittamani Hedda Gablerin -ensi-illan arvostelu. Kehuin Paulia!

Keskustelin Anteron ja Kosinskin kanssa kuoron vaikeasta tilanteesta. 8.4 kuoro ei voinut laulaa useamman sairastumistapauksen takia. Ja näin käy usein.
Koko tunnin puhuin Pekka Titovin kanssa. Hän sai jostain kuulla, että meinaamme supistaa kuorosta hänen vaimonsa. Piti suostua, että perää siinä on ollut, mutta jätettiin toistaiseksi näin. “Kyllä minäkin sitten lähden”, alkoi laulaja kiristää. “En turhaan pelottele.”

Lähetin sähkeen Komin tasavaltaan, jolla kutsuin balettimestarin Tarantovin.

Pohjola-hotellin johtaja Pettinen ehdotti, että Manok tulisi saunaan toveri V. V. Stepanovin kanssa.

Sitten tuli soitto, ettei Aino voi matkustaa kulttuuripäiville. Yksi on sairas ja toinen ei pääse Paateneesta töihin huonojen teiden takia. Menin ilmoittamaan siitä kaupunginneuvostoon.
“Menkää sitten te Manok-yhtyeellä!” sanottiin neuvostossa.
Löysin Paulin ja Orvon. Nyt piti etsiä Samsonov, jota ei ollut kotona. Päätimme käydä Angojärvellä, huvilapaikassa. Nikolai tulikin vastaan. Käänsimme auton ja saimme kiinni. Lauloimme taas miesporukalla ja päivä päättyi iloisesti!

18.4.
Filharmoniassa oli eilen konsertti, joka oli omistettu Työn juhlalle, siis yleisliittolaisille talkoille, jotka perinteisesti pidetään lauantaisin Leninin syntymäpäivän merkeissä. Konserttiin osallistui orkesteri kapellimestari Kosinskin kanssa. Solistina oli Karpova ja vetäjänä Valentina Mushtshuk. Aamusta olivat harjotuikset ja luennot kursseilla.
Me, Maksim Gavrilovin kanssa, olimme puhdistamassa filharmonian pihaa.

Ja tänä aamuna tuli puhelinsoitto, että filharmonian näyttämö on varattu. Ja me kun meinasimme pitää tanssiharjoitukset, kun kerran on tullut balettimestari Komin tasavallasta. Lupasimme antaa vapaapäivän 3. toukokuuta. Harjoittelemme tavallisesti upseeritalolla tai traktoritehtaan kulttuuritalolla, mutta sunnuntaisin nekin on varattu. Päätimme harjoitella filharmonian lämpiössä. Mutta siellä oli lakattu lattia ja meidän tanssijamme pilasivat sen niin, että on kai maksettava remontti.

Suomen Kajaanista on tullut Suomi–Neuvostoliitto-seuran paikallisen osaston johtaja herra Keinonen, joka tuli tilamaan Aino-ryhmää Sana ja Sävel -juhlaan. Nyt etsin mainosaineistoa heistä. Juhlat ovat heinäkuussa.

15.5.
Valtiomme, siis tällä kertaa ministeriön, puolesta taiteilijoille on myönnetty lupa valita maapalsta, raivata se metsästä ja rakentaa kesämökkejä. Kokoamme halukkaitten yhteisöjä. Ne keräävät rahat koneistoon, jota käytetään tien rakentamisessa. Yhteisössä tulee olemaan hallinto ja puhemies.
Olimme Raijan kanssa ensimmäisen kerran kaatamassa metsää toisten kanssa. Meidän yhteisömme koostuu teattereiden näyttelijöistä ja Kantele-yhtyeemme sekä filharmonian taiteilijoista ja työntekijöistä.
Paikka annettiin Pääseväselässä. Rautatieasema on noin 5 km päässä. Tiekin kulkee Derevjankan ja Pääseväselän välissä, mutta se on kamalassa kunnossa. Ruokaa on kannettava selkärepussa tai kärryillä ne 5 km.

Yhtyeemme ryhmä kiertelee Sortavalan ja Lahdenpohjan piireissä.

Yleisliittolainen konserttikeikkoja järjestävä toimisto, jonka nimi on Goskontsert, siis Valtion konserttijärjestö, järjestää neuvostoliittolaisten yhtyeiden konsertteja ulkomailla ja ulkomaalaisten konsertteja maassamme. Kantele-yhtyeemme on sen luettelossa.
Mutta nyt he vaativat paperille painettua ”Kasvatuspoliittista työtä henkilökunnan kanssa ennen lähtöä ulkomaille”. Siinä täytyy olla propagandatyön suunnitelma rajojemme ulkopuolella kiertueen aikana. Ohjelma ja lähtevän ryhmän luettelot täytyy lähettää molempiin, siis Venäjän ja Neuvostoliiton Kulttuuriministeriöihin ja lisäksi Goskontsertiin. Samoin karakteristiikat ja henkilöasiapaperit. Ja luettelossa täytyy olla kansallisuus, kuuluminen puolueeseen, onko ennen ollut ulkomailla jne. Kaikkien karakteristiikat on hyväksyttävä puoluejärjestön, ammattikomitean ja johtajan allekirjoituksella. Ja sen päälle ne hyväksytään, jos hyväksytään, puolueen piirikomiteassa. Eräs piirin puoluesihteeri on sanonut minulle, että yhtyeemme johto ja puoluejärjestö vastaavat henkilökohtaisesti henkilökunnan käyttäytymisestä ulkomailla!

Vihdoin löysimme mestarin, joka tulee korjailemaan kanteleitamme ja, jos hyvin käy, niin rakentaakin niitä. Hän on kansallisuudeltaan ukrainalainen Viktor Shtelombitjko.

23.5.
Teattereiden luovantyön konferenssi
On vieraita Moskovastakin. Puolueemme aluekomiteasta tulivat siihen Mihail Kiuru, ministeri Strelkov ja aluekomitean kulttuuriosaston johtaja Boris Dettshujev. Pauli Rinne, teatterityöntekijöiden liiton puheenjohtajana, esitteli jokaisen.

Avajaispuheen piti Toivo Haimi, varaministeri: “Tuleva näytäntökausi on erikoinen. Ensiksikin, se avataan puolueemme XXVI edustajakokouksen jälkeen ja sen aikana valmistaudutaan Neuvostoliiton 60-vuotisjuhlaan. Venäläinen draamateatteri täyttää 75 vuotta ja Suomalainen 50 vuotta. Meidän on otettava huomioon järjestely ja luovantyön ongelmat.
Taloudelliset ja rahaongelmat huolestuttavat. Ja taiteellisten johtajien ne on otettava myös huomioon. Katsomoitten täyttymisen osoittimet ovat huolestuttavat. Nukketeatterissa henkilökuntaan tulisi kuulua 12 näyttelijän ja heitä on nyt vain kuusi! Heidän suunnitelmissaan on 700 esitystä!
Suomalainen teatteri esittää liian paljon lasten näytelmiä venäjän kielellä. (Puhuu ihminen, joka vuosia määräsi venäjänkielisten esitysten määrän teatterissamme.) Ohjelmisto on sellainen, ettei voi olla puhetta kiertueista Karjalan ulkopuolella. Teatterissa on henkilökuntaongelmia. Uusi sukupolvi on ammattitasoltaan paljon heikompi kuin oli 25 vuotta sitten tullut sukupolvi. Taiteellisen neuvoston on ajateltava Suomalaisen teatterin täydennystä.
Venäläisessä draamateatterissa ja Musiikkiteatterissa on nyt uusi toiminnanjohtaja, Jevgeni Stolov. Uusi taiteellinen johtaja on Musiikkiteatterissa ja baletissa. On aikomus esittää tuon tuosta yksinäytöksisiä oopperoita Suomalaisen teatterin näyttämöllä.
Venäläisessä draamateatterissamme nykyään on, minun mielestäni, kaksi teatteria”, sanoi Toivo Haimi.

L. Maljtshukov (yliopiston professori, aktiivinen teatterin arvostelija): “Menneen näytäntökauden vaikutelmat ovat hyvin kirjavat. Puhun draamakollektiiveista. En halua vertailla. Viime aikana teatteri huomioi yhä paremmin nykyneuvostoliittolaisen näytelmäkirjallisuuden: Rozovin Metson pesä, Simonovin Neljännes, Astafjevin Anna anteeksi ja Kolmastoista puheenjohtaja. Suomalaisista näytelmistä viime aikoina on ohjattu Kuolleista herännyt ja Murha Lapissa, klassisista Ibsenin Hedda Gabler.
Työ on eritasoista. Hyvä puoli on se, ettei teatteri yritäkään olla vanhanaikaisten psykologisen teatterin kriteerien mukainen. Se yrittää löytää aina joka näytelmässä erilaisen tulkinnan ja tyylin. Tapahtuu kuitenkin hyvin perusteellista hahmojen psykologista muokkausta.
Vanhan sukupolven ja nuorempien välillä on sellaisia mestareita kuin P. Mikshijev ja Vieno Kettunen, jotka auttavat sukupolvien yhteensulautumista. Ei kannata esittää teatterin kohtaloa niin, kuin sen esitti Haimi.
Teatterin menestys riippuu Pauli Rinteen ohjaajamenestyksestä. Rinteelle on ominaista keskittyminen näyttelijän mahdollisuuksiin, mestaruuteen pyrkimys totuudenmukaisuuteen ja ensemble-periaate. On hänellä arkojakin paikkoja, epätasaisuutta. Joskus ohjaaja ja näyttelijät ovat hukkumassa liialliseen psykologisuuteen, silloin työ tyrehtyy. Minä ehdottaisin enemmän uhkarohkeaa mielikuvitusta.
Sukupolvien vaihtumisen ongelmia on. Ja nyt on vanhemman sukupolven taiteilijasaavutusten omaksumisen tarve. Ja siinä mielessä Hedda Gablerin menestys antaa uskoa siihen.”

Sitten Maljtshukov puhui Venäläisen teatterin kaksijakoisuudesta. “Tyylihäiriöitä tapahtuu usein. Tuntuu ohjaajan henkinen tyydyttämättömyys. Hänen esityksensä ovat usein ylikuormitettuja mielikuvituksella, minkä päämääränä on yleisön väsyttäminen. Dzhangisherashvilillä on esityksissä pinnallisten teatteriefektien kokoelma ja monissa esityksissä on näyttämökeinojen sekamelskaa, eklektisismiä.
Eräs arvostelija oli sanonut Bertold Brechtille, ettei hän ole Stanislavski. Mies vastasi siihen: “Miten lehmus voi selittää, ettei ole tammi?” Siis ei kannata tuhlata aikaa siihen.”

El. Aleksandrovna Zubkova (Moskova): “Niin kauan kuin ei synny omia näytelmiä suomen kielellä, teatteri ei nouse jaloilleen. Henkilökunta kadottaa ammattitasoaan. Minä näin viimeksi teatterin 5-6 vuotta sitten. Täytyy omaksua uusia näyttämökeinoja ja perinteet voivat pysäyttää kehityksen ja olla jarruna.
En muista, kuka sen sanoi, mutta hyvä ajatus tuli ilmi, kun sanottiin, että arvostelun taso laskee, kun sen suuntaus on etukäteen määrätty! Se on koko Neuvostoliiton arvostelun ongelma!”

Leonid Reznikov (yliopisto): “Noin 40 vuotta sitten yksi leningradilainen runoilija kirjoitti: “Koko ikämme me kinaamme haaveesta.” Suhde mytologiaan on periaatteellinen kysymys. Lenin omassa Taisteluhenkinen materialismi -teoksessaan puhui siitä, että tekniikan kehittyminen aktivoi uskoa jumalaan. Me emme ole valmiita uskonnon ekspansioon. Jarruilla kulkeminen on taas asenteiden luovuttamista. Se on ideologisen työn kuluttamista.“ (Kyseessä oli eräs Venäläisen teatterin esitys.)

25.5.
Raijan syntymäpäivä meni eilen kauniisti. Aamusta kävimme lenkillä Äänisen rannalla. Lausuin runoja.

Aamiaisen jälkeen piti mennä koko päiväksi teatteriyhdistyksen vuosikokoukseen. Ennen lähtöä kuitenkin allekirjoitin kaavakkeet Aino-ryhmän Suomeen lähtöä varten. Ja kokous kesti seitsemän tuntia kahden tunnin väliajan kanssa.
Oli kiivas ottelu Dzhangisherashvilin johtaman ja petroskoilaiskriitikkojen ryhmien välillä. Tuntui jo siltä, että kerrankin teatterinjohtajan ryhmä voittaa. Niin oli suunniteltu kaikki puheet. Mutta kun laskettiin äänestyksen tulokset, niin ilmeni, ettei Dzhagisherashvili eikä Pilipenko päässeet teatteriyhdistyksen hallintoon. (Loppujenlopuksi se johti teatterin jakautumiseen kahteen teatteriin. Muutaman vuoden kuluttua syntyi Teatteripaja. 25.7.1999. W.H.)

Illalla olin filharmoniassa kuuntelemassa Rulla-yhtyeen esiintymistä. Ensimmäistä kertaa sain kuulla karjalaisia kansanlauluja popmusiikin tyylissä. Minua henkilökohtaisesti miellytti, mutta Komissio (filharmonian johdon ja ministeriön edustajat) ilmoitti, että kerran yhtyeen jäsenillä ei ole musiikkisivistystä, niin yhtyeellä ei voi olla arvoakaan, siis valtiollista statusta.

27.5.
Petroskoissa avautuivat Suomen kummikaupungin Varkauden päivät. Esa Pakarinen kupletteineen, kamarikuoro, joka muun muassa lauloi Kuljen yksin autiolla tiellä –romanssin, Frenkelin Kurjet ja Pahmutovan Näkemiin, Moskova -laulun olympialaisajoilta. Yhteisen konsertin ohjaaja Semjon Karp haluaa sen loppulauluksi ja meidän, Manokin, on myös laulettava sitä.

28.5.
Kulttuurityöntekijöiden ja taiteilijoiden poliittinen konferenssi
Puhuu Valtion yliopiston kommunismin oppituolin historian tieteiden tohtori Valentina Semjonovna Maksimova. Puheen aiheena on XXVI puolueen edustajakokouksen määräämä kulttuurin paikka ideologisessa taistelussa: “Rynnäkkömme voima synnyttää vastarinnan voiman lisääntymisen. Ideologinen taistelu turvaa poliittisen menestyksen. Maailman voimien suhteet ovat sen seurauksena. Sosialistisessa leirissä on 15 valtiota”, puhui tohtori.

Haimi puheessaan lukee pitkän lainauksen jostain: “Neuvostoliittolainen klassinen taide on luonut positiivisen, myönteisen ihannekuvan. Huomattavana tapahtumana oli näytelmien katselmus, joka oli omistettu XXVI edustajakokoukselle ja nyt on menossa teatteritaiteen katselmus, joka on omistettu Neuvostoliiton 60-vuotisjuhlalle. Ja kuitenkin harvoin syntyy huomattavia teoksia. Se riippuu näytelmäkirjallisuuden aineistosta. Usein tuntuu toistuminen ja teeman matala profiili. Siitä puhuttiin teatteriseuran ja taiteilijaliiton konferensseissa. Taideteosten teemana on useimmiten lyyrillisyys, intiimi. Taiteilijoitten työssä puuttuu "teemateoksia" ja myös maatalousteemaa. Taide on ideologisen taistelun ase.”

Kirjailija Puljkin: “Totuus on aina ankara. Gorkin Satin Pohjalla -näytelmässä puhuu, että ihminen on kylläisyyttä korkeampi. Nykyään Suomessa Taisto Huuskonen on kirjoittanut romaaninsa Teräsmyrsky ja Laps´ Suomen, joissa on sovinismin häkää. Itse suomalaiset järkyttyivät näistä kirjoituksista. Suomessa painettiin Dmitri Gusarovin romaani Laupeuden ulkopuolella nimellä Korpi ei tunne armoa.”

Venäläisen teatterin näyttelijän Oleg Belonutshkinin puheen aihe on Nykyaikainen teatteri aatteiden taistelussa. (Dzhangisherashvili, joka on tullut myöhässä, demonstratiivisesti makaa edessä olevan tuolin karmilla. He ovat Belonutshkinin kanssa "eri leireissä".) ”Esitys sisältää näyttelijän ja ohjaajan työn sekä yleisön. On aina ajateltava, minkä takia esitetään se tai se esitys. Ihminen tulee teatteriin etsimään kannatusta, tukea. Ei ole totta, että ihminen on eristetty maailma, ettei mies muka koskaan ymmärrä naista, että vaikea on ymmärtää neekeriä, nälkäistä ihmistä jne. Teatteri on riippuvainen näytelmäkirjallisuudesta. Lännessä on syntymässä uusi teatteri, joka yrittää tuoda ilmi yleisön tiedostamattomia intohimoja. Arto-teoria: esityksiä autotalleissa, rivon kielen käyttäminen tyhjänpuhumisen asemesta. Porvariston aseena on avantgardeteatterin etsinnöt. Silloin se huumaa.”

Taiteentutkija Jevgeni Kalinin: “Humanismi on maalaustaiteen ihannekuva. Taiteilijaliitossamme esiintyy paikallaan polkemista. Maailmantunteen rikkominen on teknisen vallankumouksen aikainen ilmiö.”

Musiikintutkija Natalja Grodnenskaja: “Kansainväliset kosketukset. Musiikki. Vielä Goethe oli joskus sanonut, että nykyaikana kansallinen kirjallisuus ei merkitse mitään, tulevaisuus on kokokansan kirjallisuudessa ja jokaisen on pantava kortensa sen syntymiseen.”
(Tällaiset keskustelut alkoivat 1980-luvulla Neuvostoliitossa. Älymystö jakaantui. W.H. 26.7.1999)

Venäläisen draamateatterin ohjelmistossa ovat:
Daniil Graninin Taulu-romaanin mukaan kirjoitettu A. Remezin näytelmä;
V. Arro, Katsokaa kuka tuli!;
Nushitsh, Ministerin rouva;
V. Merezhko, Öiset huvit;
Aleksei Tolstoi, Don Juan;
Zajanski, Robin Hood.

Suomalaisessa teatterissamme:
Dm. Gusarov, Laupeuden ulkopuolella;
Leo Suomela, Kanteletar;
Polonski, Kukaan ei usko (lapsille venäjän kielellä);
A. Gribojedov, Viisauden haitta (Gore ot uma).

Kantele-yhtyeen matkat ja tulot huhti-toukokuussa: Sortavalan piirissä: Oppola 20 henkeä katsomossa, Värtsilässä 77 ihmistä, Matkaselässä 33 ihmistä. Sortavalassa tienasimme 63,70 ruplaa, Haapalammessa 118 ruplaa, Taunaan neuvostotilalla 190! Lahdenpohjassa oli kaksi esiintymistä. Lapsia oli 165x40kop.=66 ruplaa ja illalla 164 ruplaa. Hiitolassa oli 60 henkeä ja saimme 60 ruplaa. Tämän kylän pienessä klubissa se onkin hyvä. Lippolassa 80, Kulikovossa (olisiko sillä suomenkielistä nimeä?) oli 200 lasta, siis 80 ruplaa, Rintalassa tienasimme 59 ruplaa.
Toinen ryhmä esiintyi Petroskoin näyttämöillä: ammattikoulujen kulttuuritalossa oli 220 henkeä ja saimme 100 ruplaa, ammattiopistossa N18 280 henkeä ja 120 ruplaa, keskikoulussa N5 183 lasta, 73,20 ruplaa; koulussa N18 140 henkeä, 56 ruplaa, filharmonian salissa 200 henkeä, 100 ruplaa, internaatti-koulussa N15 200 henkeä, 80 ruplaa. Linja-autoyhtiö maksoi meille 200 ruplaa, mutta niin sanottuun punanurkkaan mahtuu vain noin 100 ihmistä. Ammattiliitto maksoi. Ammattiopistossa N17 oli 250 henkeä ja saimme 100 ruplaa. Oppilaille se oli ilmainen. Parantola Martsialnyje vodyssa konsertissa oli 200 ihmistä ja saimme 150 ruplaa.

Raijan on lähdettävä Harkoviin tilaamaan yhtyeellemme pukuja. Samoina päivinä on ministeriömme kollegio Karjalan työtätekevien konserttipalvelun parantamisesta Karjalan Ministerineuvoston ja Kulttuuriministerin päätösten mukaan. Pitää suojella itseä ja henkilökuntaamme.

1.6.
Puolueen aluekomitean osoitteelle tuli Suomen Sana ja Sävel -juhlien ohjelma. Pyydettiin kääntämään. Juhlat pidetään Kajaanissa 6.–11.7.1982. Viikon ohjelmaan on 6. heinäkuuta merkitty Aino-ryhmämme esiintyminen. Aino esiintyy Kaupungin teatterin näyttämöllä.

2.6.
Äitini syntymäpäivä. Sofja-Petronella Saario-Hall on täyttänyt 76 vuotta. Toimme Raijan kanssa kukkia ja pienen lahjan.

Tänään saimme tietää, että Manok-yhtyeemme sai Karjalan Valtion palkinnon!

Tehtävät: on tilattava liput Kantele-yhtyeelle Moldaviaan saakka ja lähetettävä mainokset Moldaviaan ja Ukrainaan. Päiväkäsky lomalle menosta. Saatava viisumit Suomeen: maahantulolupa ja työlupa! On käytävä Suomen lähetystössä ja Neuvostoliiton Kulttuuriministeriössä. Ministeriössä muistutettiin, että jokaisen on ilmoitettava edellisistä matkoista ja jokaisesta pitää olla todistus, ettei huomautuksia käyttäytymisestä edellisten matkojen aikana ollut. Ja sellainenkin huomautus, että poliittisesti on pätevä. Ryhmän taiteellisen johtajan Sofja Osjkinan kaikki aviopuolisot pitää merkitä kaavakkeeseen. (Hän on vanha nainen!)

5.6.
Taas tulen Moskovasta. Goskontsert ehdotti olemaan yhteydessä heihin. Pyysivät lähettämään Suomen matkamme hinnan ja päivärahojen summan. Lasku pitää lähettää Moskovaan. Pyysivät Strelkovia kiirehtimään aluekomiteaa päätöksen kanssa. Pyysivät matkan päätyttyä lähettämään heille ohjelman ja valokuvia.

Kävin moskovalaisen taiteilijan Aksjonovin luona. Glazunovin tyyli. “Minä teen teille hyvät mainokset!” sanoi mies. Ehdotti käymään Edvard Munchin näyttelyssä, joka on juuri avattu Taideakatemiassa. Minua hermostutti laukkuni lihatuotteiden kanssa ja työlaukku lisäksi. Mutta kuitenkin painuin Akatemiaan ja ymmärsin taiteilijan suuruuden. On ajattelemista.

9.6
Eilen täällä Suomalaisen teatterin huoneistossa oli kaupungin juhlakonsertti, joka oli omistettu Bulgarian puoluesihteerin G. Dimitrovin 100-vuotispäivälle. Ihmisiä oli noin 100 henkeä 400 paikan salissa. Kantele oli edustettu orkesterillamme, tanssinumerolla ja Aino-ryhmällä. Lauloimme Manokillakin.

Tänään puhuin noin puolituntia ministeriömme suunnitteluosaston johtajalle yrittäen todistaa, ettemme voi suunnitella enemmän katsojia. Finanssiministeriölle minä jo toukokuussa lähetin kirjeen ja siitä kopion ministeriöömme ja puolueemme aluekomiteaan, etten voi suunnitella 1000 katsojaa enempää II neljännekselle, kun katsojia on iltaisin 30–50 henkeä.

Politvalistustalolla on Petroskoin kaupungin aktiivikokous. Puhemiehistössä on aluekomitean ensimmäinen sihteeri Ivan Senjkin. Katsomo täpötäynnä, sillä päiväjärjestyksessä on jokaiselle läheinen ongelma, jota äskettäin pohdittiin Moskovassa NKP:n KK:n toukokuun täysistunnossa – ruokatavaraongelma.
Senjkin hymyillen heitti saliin repliikkinsä: “Toistaiseksi en näe halukkaiden anomuksia neuvostotiloille. Halukkailta jääneille työpaikoille siirretään ihmisiä keskushallinnoista.”

Nyt varmaan henkilökuntamme jäseniä on lähetettävä taas neuvostotilojen pelloille. Varakulttuuriministeri Markov täyttää aluekomitean ja Ministerineuvoston käskyä kerätä riittävästi ihmisiä pelloille.

Aleksei Avdyshev on maalannut takakulissin yhtyeellemme.

21.6.
Petroskoin televisiolähetys Kantele-yhtyeestämme
Orkesteri aloittaa. Kapellimestarina Lev Kosinski.
Säveltäjä Teplitski, Ristikondra, Karjalassamme hyvin tunnettu teos.
Galina Karpova yrittää laulaa suomen kielellä Paimenpoikasta: “Du-du, dudari du...” Kyllä kai parempi olisi “Tuu-tuu”.
Säveltäjä Aljabjev, Satakieli (tietenkin venäjän kielellä.)
Lähikuvassa näytettiin klarinetinsoittajaa Orlovia: liian pitkä tukka! Vaikka kuinka monta kertaa hänelle on sanottu, ettei se sovi yhtyeemme tyyliin...
Karjalaisia rekilauluja laulaa meidän Vienan Karjalasta syntyisin oleva solistimme Valentina Lashina. (Minne hän nyt selin yleisöön lähti?)
Kuoromme laulaa Sibeliuksen “Mikä sorti äänen suuren? Äänen suuren ja sorian?”
Veljo Tormes, Inkeriläisiä rekilauluja. (Miksi he näyttävät niin pitkään kuoron kömpelöä lähtöä näyttämöltä?)
Viola Malmin asettama Äänisniemen kuutostanssi.
Mieskvartetti, johon osallistuvat Dokutshits (valkovenäläinen), Aksentjev (karjalainen, Aunuksen piiristä), Samylin (ukrainalainen) ja inkeriläinen Valjakka.
Soittaa Kantele-kvintetti. Ei näyttänyt mukavalta, kun tytöt kanteleen lisäksi kantoivat omia tuolejaan.
Sitten oli Aino, karjalainen lauluryhmä, inkeriläinen laulu Koko sydämelläni rakastan sinua ja Sinisalon laulu Brendojevin runoihin.
Ripaskalaulu (Pljasovaja). Ja lopussa, tietenkin, bravuurinumeromme Pohjoinen katrilli.
Se oli 40 minuutin konsertti. Saimme kukkaroomme 898,85 ruplaa!

Soitettiin Aunuksen musiikkikoulusta ja pyydettiin kanteletta oppilas Rigojeville.

23.6.
Tanssiharjoitukset menivät myttyyn, kun hanurinsoittaja ei tullut ajoissa töihin.

Kirjeen luonnos: “Karjalan tasavallan Ministerineuvostoon. Ensimmäiselle varapuheenjohtajalle V. S. Stepanoville. Valtion Kantele-yhtyeemme vakuuttavasti pyytää pohtimaan mahdollisuutta tehdä päätöksen luvasta maksaa Kantele-yhtyeemme konserteista takuumaksulla maaseuduilla ja metsätyömaakylissä. On olemassa määräys maksaa filharmonian konserteista (konserttiluento) tilisiirrolla 125 ruplaa jokaisesta konsertista, mutta valtion yhtyettä se ei koske. Mutta jos ajattelemme todellisesta kansallisen taiteen propagoimista, konserttien tasoa, joita me viemme maalle, niin 125 ruplan takuumaksu konsertista olisi sen takuuna, että konserttiamme voisivat katsoa koko kylän asukkaat. Siinä tapauksessa, solmitun sopimuksen perusteella yhtyeemme voisi esiintyä kesäaikoina ulkokonserttipaikoilla, kaikkien niiden edessä, jotka tekevät todellista työtä maalla.
Nykyään kiertueen aikana katsojia on eri syistä hyvin vähän, vaikka pääsylippujen hinta on mitätön. Keskimäärin me saamme kyläkonsertista 60–80 ruplaa, jotka eivät mitenkään kata meidän kulujamme. Se panee meidät vähentämään konserttien osallistujien määrää. Takuumaksu pakottaa paikalliset johtajat huolehtimaan esiintyjistä paikan päällä. Ja konserttien taso varmasti nousisi. Ja siinä tapauksessa me voisimme pyytää Roskontsert-järjestöä antamaan meille mahdollisuuden kierrellä Venäjää ja Neuvostoliittoa talviaikaan ja rospuutto-aikaan, kun liikkuminen Karjalassamme on vaikeata.
Neuvostotiloille ja metsätyömaille se olisi 125 ruplan meno kerran kahdessa vuodessa. Sinä aikana me voisimme kiertää kaikki kylät ja valmistaa uuden ohjelmamme.”
(Eihän se mennyt läpi. Finanssimiehet ymmärsivät, että se olisi valtion lisärahoitusta yhtyeelle. Ja se olisi liikaa!? W.H. 27.7.1999)

Heinäkuussa ja elokuun puoleenväliin ryhmä on Puudosin piirissä. Pyysin puolueen piirikomitealta apua kiertueen onnistumiseksi.

7.8.
Neuvostoliiton keskustelevisio näytti dokumentin Manokin ja Aino-ryhmän esiintymisestä. En itse nähnyt, mutta kertoivat, että se oli onnistunut.

10.8.
Yritän järjestää konserttiamme Kizhin saarella Jakovlevin talossa. Museon johtajan Lopatkinan löysin sairaalasta ja sain hänen suostumuksensa siihen.
Jakovlevin talossa muuten on mainio opas, karjalainen nainen, hyvin suomea puhuva, taidesielu: Gavrilova Tatjana Jefimovna. Voisimme päivittäin esittää pari kertaa. Kyse on siitä, että valmistuu ohjelma nimeltään “Kizhin saari, ystävyyden paikka”.

Lähetimme Roskontsert-järjestöön ehdotuksemme vuodeksi 1984: Kaukoidässä 35–40 konserttia, Taka-Kaukasian tasavallat maalis-huhtikuussa, Krasnodarin alueen Mustanmeren parantolat syys-lokakuussa, noin 20–25 konserttia.

25.8.
Aamusta kävimme Raijani kanssa lenkillä ja kello 10.40 olin jo lentokentällä nousemassa AN-24-lentokoneeseen. Leningradissa olimme tunnin kuluttua. Ujutan kiertueen reitille tyhjiä kapsäkkejä. Tanssijat saavat valmiiksi pakata puvut, jotka kiertueemme jälkeen lähtevät tanssijoitten kanssa Ranskan La Rochelleen. Paluu Petroskoihin matkalta on 7.–8. lokakuuta ja 9.10 on lähtö Ranskaan. Jos puvut lähetetään bussilla, joka tuo matkatavarat, ne voivat myöhästyä.
Luovutin kapsäkit säilytyslokeroon ja linja-autolla painuin kaupungin keskustaan. Siellä Aeroflotin vieressä Nevskin lähellä on hyvä kellarikahvila, jossa tarjotaan hyviä pihvejä. Ja kun uskaltaa ottaa vielä lasillisen kuivaa viiniä ja kahvikupillisen, niin se tekee poikaa! Naapuripöydässä joku totesi myös, että tämä on ainoa vaalea täplä tässä arjessa.

Tulivat mieleen kävelyt Raijan kanssa lomalla Helsingissä. Koko heinäkuu menikin Suomen merkeissä.
Ensiksi olimme Aino-yhtyeemme kanssa Kajaanissa, Kemissä ja Varkaudessa. Sana ja sävel -tilaisuus oli erinomaisesti järjestetty. Mukana olivat Ignatjeva, Vydrina, Shelimova, Agapova, Mushtshuk, Novikova, Sofja Osjkina ryhmän taiteellisena johtajana sekä Sasha Grashtov hanurinsoittajana ja säestäjänä. Minä olin juontajana ja Kantele-yhtyeemme mainostajana. Lehdissä oli hyviä arvosteluja. Sain aikaan sopimuksen koko Kantele-yhtyeen mahdollisesta kutsusta vuonna 1985.

Vielä Petroskoissa saimme sen Manok-yhtyeemme palkinnon. 100 ruplaa jokaiselle käteen ja rahaa jäi vielä yhteiseen illalliseen. Ja 22.8. Petrovski-ravintolassa juhlimme sitä Paavo Liskin läsnäollessa. Hän ohjaa Kanteletarta Suomalaisen teatterimme näyttämöllä.

Teatterimme 50-vuotisjuhlallisuudet on siirretty Manokin matkan takia. (Siis sen Ranskan matkan, johon Manok myös osallistuu.)

Lomamme Raijan kanssa onnistui! Kerava (Pekka-sedän asumispaikka), Kustavi (Laine-tädin, siis äidin siskon asumispaikka), Laitila (serkkuni Sisko ja Age Haapanen asuvat siellä). Age vei meidät Turun kesäteatterin esitykseen Rautavaarasta. Yleisöäkin oli melkein tuhatpäinen joukko. Helsingin Ateneum, Ainola, saunominen joka päivä ja joskus kaksikin kertaa päivässä! Ruusu jalassani kyllä pani tuhlaamaan 60 markkaa lääkkeeseen. Olimme Helsingissä metron ensimmäisellä ilmaisella matkalla! Vaikka ei se näyttänyt niin komealta, verraten Moskovan ja Leningradin metroon, mutta se on hyvin tarpeellinen helsinkiläisille.

Kantele-yhtyeen Etelän kiertue
Ja nyt olen matkalla Kiovaan, Odessaan ja, jos hyvin käy, niin Kishinjoviin ja Harkoviin.

27.8. Odessa.
Eilinen päivä Kiovassa meni melkein kokonaan jonoissa. Seisoin melkein kaksi tuntia jonossa, että sain luovuttaa säilytettäväksi ne kirotut kapsäkit. Ja sitten tunnin ja 40 minuuttia seisoin jonottamassa junalippua Odessaan.
Ukrkonsert-järjestössä sain melko kitkattomasti kiertuetodistuksen Krimille saakka.
Turistijohdinautossa tein miellyttävän matkan Kiovan ympäri. Muistopatsas Babij Jarin tapahtumille oli järkyttävin (juutalaisten teloituspaikka natsien aikana). Jättiläismittaiset uhrit suutelevat lapsiaan, yrittävät suojata heitä ja yhdessä kaatuvat suureen hautaan.)

Odessassa on lämmintä! Kävin konserttijärjestössä ja minut päästettiin kävelylle vähäksi aikaa. Garibaldin katua pitkin painuin merelle päin. Meri olikin paksussa sumussa. Näin kuuluisat korkeat rappuset, joita on kuvannut elokuvanero Eizenschtein.
Olin laskenut rappuset viiteenkymmeneen, kuin eteeni ilmestyi mustalaisnainen sylilapsen kanssa pyytäen 10 kopeekkaa maitoon lapselle. Tuskin ehdin antaa sen kolikon, kun viereeni ilmestyi toinen, joka mielistelevästi ilmoitti, että hän voi sanoa minun nimeni ja mitä minua odottaa ja ihan ilmaiseksi. Minä päätin, että se johtuu minun avokätisyydestä ja päätin kuunnella. Ja sitä varten hän pyysi minua menemään hiukan syrjään, “pois ihmisten silmistä”, sanoi hän. Hän pyysi käärimään 20 kopeekan kolikon johonkin seteliin! Sisimmässäni syntyi hullunkurinen mieli. Käärin kuitenkin kolikon ruplan seteliin. Vai oliko se niin, että hän ehdotti käärimään kolikon, ettei se raha koskettaisi minun kättäni enää. Sitten hän ehdotti ottamaan toisen setelin. Se olikin jo kymppi. Käärin sen ja pitäen nyrkissä hieroin nyrkillä kasvojani ja hullunkurisesti tein kaiken tosissani neuvojensa mukaan. Sitten hän jo ehdotti kertomaan, onko minulla muita rahoja, ehkä valtion seteleitä. Vannoin, ettei ole, sillä tunsin jo jonkinlaista rauhattomuutta. Mutta annoin hänen käteensä ruplan kolikkoineen ja lisäksi kympin. Hän nappasi ne nyrkkiinsä ja pölpötti hölynpölyä. Toinen nainen lapsineen tuli tuon tuosta lähemmäksi ja hoki, etten mitään pelkäisi. Minä yhtäkkiä ymmärsin hölmöyteni ja vaadin antamaan rahat takaisin. Nainen avasi kämmenensä ja siellä ei ollut mitään! Minä lupasin kääntyä miliisin puoleen ja minulle alkoi huutaa koko lauma mustalaisia, joka jostain yhtäkkiä ilmestyi! Huusivat, että halusin povata mulkkuni karvalla ja halusin mustalaisen vittua. “Kunhan nostan helmojani”, sanoi uhkaavasti nainen, “niin...”
Päätin askeleita laskematta juosta rappuset ylös ja sylkeä sydämen pohjalta omalle tyhmyydelleni!

Filharmoniassa luvattiin paikat keskushotellista. Sataa ja sadetakki jäi rautatieasemalle...

30.8.
Soitan Kishinjoviin Kutuzoville, että bussi odottaa heitä rautatieasemalla ja vie Tsentraljnaja-hotelliin: “Kaikissa huoneissa ei ole mukavuuksia. Jos ette myöhästy, niin olen teitä vastassa. Lähden Harkoviin junalla kello 11.12.
Ensimmäinen konsertti on Kujaljnik-parantolassa. 1.9. on televisioesiintyminen filharmonian salista. Nikolajevin kaupunki ei ole varma, että voi ottaa meidät vastaan 3.9., vaikka Odessa ehdottaa lähtemään pois jo sinä päivänä. Annoin heidän päättää sen keskenään paikan päällä! Nikolajevissa ensimmäinen konsertti on 60 km päässä ja toinen, siis 5.9., filharmonian salissa; 6.9. on televisioesiintyminen siellä ja 7.9. lähdette bussilla Hersoniin.”

31.8. junassa Odessa–Harkov.
Voi-voi kun ei pääse työasioitten ulkopuolelle! Ensimmäisen vuoden puoliskon suunnitelmat eivät tulleet täytetyksi. Peruutettiin matka Valamolle Suomalaisen teatterin takia. Kiertuetta Puudosin piiriin siirrettiin. Se tapahtui heinäkuussa, mutta tulokset olivat naurattavia. Podporozhjessa löytyi vaan 20 ihmistä kuuntelemaan ja katsomaan karjalaista taidetta, Shalassa 15 henkeä!, Kolovossa 40, Tshornaja reshtkassa 15 katsojaa jne. Keskimäärin joka konsertistamme saimme 44 ruplaa. Samana aikana toinen ryhmä esitti kaupungissamme filharmonian salissa ja Karelia-hotellissa.
Onneksi samaan aikaan Suomessa menneet Aino-yhtyeen konsertit täyttivät aukkoa: yhdeksän virallista esiintymistä Kajaanissa, Kuhmossa, Kemissä ja Varkaudessa. Esiintymiset olivat aukioilla, kesäteattereiden näyttämöillä ja kaupungin teatterissa Sana ja Sävel -tilaisuuden merkeissä. Suomen opetusministeri, joka vastaa kulttuurista, kehuskeli minun tervehdyspuhettani ja Aino-yhtyeen esiintymistä. Lehdet kehuivat ja eräässä lehdessä ehdotettiinkin tulemaan koko yhtyeellä Kalevalan 150-vuotisjuhlaan.
Ja nyt on menossa kiertue Neuvostoliiton alueilla. Moldaviassa 2 konserttia, Odessassa 3 konserttia, Nikolajevissa 3 konserttia, Hersonissa 3, Dnepropetrovskissa 4, Zaporozhjessa 4, Kiovassa 5, Donetskissa 4 ja Voroshilovgradissa 4 konserttia. Kiertue päättyy 5. lokakuuta.

7.9.
Näin suunnitellaan vuoden 1983 työtä: Venäjän konserttijärjestön kautta on luvattu 47 konserttia. Tasavallassamme on esitettävä 162 kertaa.



Asuntokomissio oli NKP:n aluekomiteassakin. Siellä meille ilmoitettiin, kun tulimme Jakov Pergamentin ja Raution pariskunnan anomusten kanssa, että vielä on vielä 26 000 neliötä asuinpinta-alaa sodanjälkeisinä vuosina rakennetuissa parakeissa, joissa ihmiset asuvat edelleen. Rautioilla on kaksio, mutta kaksi lasta, jotka ovat eri sukupuolta. Vuoden 1983 aikana lupasivat ratkaista.

Dorshakov, joka on kaupunginneuvoston isäntä, lupasi "kuiskata", jos löytyy vapautuvia tiloja, että Kantele löytäisi itselleen paikan harjoituksia varten!

8.9.
Yleisön kirjoituksia vieraskirjassa
Meidän kanteleensoittajamme Maksim Gavrilov ja solistimme laulajatar Valentina Lashina 18.–30. elokuuta esiintyivät Kizhin saarella 39 kertaa ja laskimme, että se vastaa noin 13 konserttia.

Palaute: “Taiteilijoitten Lashinan ja Gavrilovin esiintymiset ovat paitsi loogisia myös tarpeellisia, koska ne auttavat oppimaan tuntemaan Karjalan satumaista kauneutta. Laulut ja musiikki on koottu suurella maulla, opastuksen teksti oli oikein mielenkiintoinen, sivistyt ja sisältörikas. Suuri kiitos saadusta nautinnosta. 21.8.1982. Jegorova, ryhmä moskovalaisia turisteja.”

“Rakkaat ystävät! Koko sielustamme kiitämme teitä erinomaisesta esiintymisestä, jossa te näytitte meille pohjoiskansojen kulttuuria. Esiintyminen oli erinomainen ja mielenkiintoinen. Kiitos. Tshekkoslovakian valtuuskunta. 23.8.1982.”

“Rakkaat solistit! Kauhean suuri kiitos saadusta nautinnosta. 25.8.1982. O. Kravtsova, Gruusian NST ja M. Sharafutdinova, Kurilsk, Sahalinin alue.”

“Rakkaat Kantele-yhtyeen solistit. Suuri kiitos saadusta nautinnosta. Olemme kiitollisia tutustumisesta karjalaiseen runouteen. 25.8.82. Bogdanovin perhe."

“Kallis Kantele. Teie kunst oli väga meeldie -illatus Kizil. Siida läks soojaks nähes, et karjalaste kultuur on elus. Soovime edu! Eesti õpilasmoluve juhtidi matkagrupp. 25.8.82."

“Kalliit Valentina Ivanovna ja Maksim Ivanovitsh! Suurenmoinen, inhimillinen kiitos teille karjalaisten laulujen esittämisestä ja kansan taiteeseen tutustuttamisesta. Toivotamme suurta luovantyön menestystä teidän työssänne. Turistiryhmä Eestin Kohtla-järveltä. (Allekirjoitus).”

“Arvoisat Valentina Ivanovna ja Maksim Ivanovitsh! Moskovan GPZ-tehtaan yhteydessä toimivan Rusj-folkloreyhtyeen jäsenenä esitän teille suurenmoisen kiitollisuuden Karjalan ja Suomen sävelmien ja laulujen esittämisestä, joita sain täällä kuulla. Tämän jälkeen vielä läheisempänä näen unissa Karjalaa ja sen kansaa. Suurella ja vilpittömällä kunnioituksella Andrei Uglanov. 26.8.82."

“Ei löydy riittävästi sanoja – niin oli hyvä olla tässä vanhanaikaisen talon vierashuoneessa. Kantele on erinomainen soitin, siinä on kitara ja balalaikka, koko orkesteri. Ja minkälaisia lauluja saimmekaan kuulla taiteilija Lashinan esittämänä! Suuri kiitos heille! Rostov-na-Donu. 28.8.82. Allekirjoituksia.”

“Teidän konserttinne oikein miellytti meitä, Sveitsin Moskovan lähetystö ja Margret Ruzer. 27.8.82.”

“Sielun syvyydestä kiitämme teitä nautinnon saamisesta. Erikoisen onnistunut oli ohjelman ja ympäristön yhteys. N. K. Krupskaja -laivan matkustaja. Leningrad. 29.8.82."

“29.8.82. Porin seudun Eteläpohjalaiset ry.: Kiitos, kiitos! Hyvää jatkoa kaikille! 33 allekirjoitusta.”

“Petropavlovsk-Kamtshatskin kaupungin turistiryhmä koko sydämestä kiittää teitä kertomuksesta kansastanne, sen elinoloista ja Karjalan taiteesta. Katsellen ja kuunnellen Kantele-yhtyeen taiteilijoita saimme suurta nautintoa. Suuri kiitos teille! Elokuu 1982. 6 allekirjoitusta.”

Joka vuosi kesäisin voisimme lähettää sinne noin 3-4 hengen ryhmiä: Gavrilovin ja Lashinan, Raution pariskunnan ja Lashinan, Ainon ja kanteleensoittaja Antyshevan...

15.9.
Eilen yöllä, tai oikeastaan tänään, soitti etelästä kiertueelta järjestäjämme Kutuzov: “Henkilökunta matkustaa tänä yönä Zaporozhjen kaupunkiin. Sieltä matkustavat Melitopoliin ja sieltä Sevastopoliin. Laulajatar Vojevodina joutuu kymmeneksi päiväksi sairaalaan. Tanssija Albytshev on loukkaantunut. Maksetaanko hänelle komennusrahat, kun loukkaantuminen sattui vapaa-aikana?”

Titova on sairastunut. Komennusrahoja riittää 22. syyskuuta asti. Bensaa on jäljellä 1300 litraa. Kaikki pyytävät lähettämään palkkansa ajoissa.
Keskusteltuani kirjanpitäjän kanssa ilmoitin matkailijoille, ettei komennusmatkarahoja voi saada, jos ihminen loukkaantui vapaa-aikana. Simferopoliin on lähetetty 3 700 ruplaa.

Kirjoitin kaupunginneuvoston puheenjohtajalle Dorshakoville seuraavan kirjeen (Ministeriön puolesta. He lupasivat allekirjoittaa): “Karjalan kulttuuriministeriö pyytää jättämään Kantele-yhtyeelle yhtyeen entisen taiteilijan Hanna Pirhosen asunnon. Itse hän muuttaa asumaan pysyvästi Suomeen. Valtion Kantele-yhtyeellä on huutava pula asunnoista.”

17.9.
Eilen matkustin lentämällä Zaporozhjeen. Ulkona ihanat +20, Leningradissakin oli vain +13. Dnepr-hotelli. Ihailin Dnepria lentokoneesta. Mahtava on! Henkilökunnalla oli matka ja otin heidät vastaan hotellin rappusilla. Koti-ikävä pani henkilökunnan kyselemään yhtä ja toista.

18.9.
Naurattavat joskus nämä järjestelyhommat. Eilenkin paikallinen filharmonia yhtäkkiä ilmoitti, että pitäisi lähteä matkalle tuntia aikaisemmin, sillä konsertin alku on tuntia aikaisemmin. Henkilökuntaa kuitenkaan ei hotellista vielä löytynyt. Mutta filharmonian bussit tulivat entistäkin aikaa 15 minuuttia myöhemmin. Ja me taas hermostelimme, ettei löydy tenoriamme Tarojevia, joka loppujen lopuksi tuli jostain juoksujalkaa tukka pörröllään ja silmät nappeina, käsissään monta laukkua, joista näkyi vaatteitaan ja haukaistuja päärynöitä niitten päällä.
Kolmessa tunnissa ajoimme 145 km ja olimme paikan päällä uuden ajan mukaan. Mutta ilmenikin, että se oli virallisen kokouksen eikä konsertin alkamisaika. Tilaisuus olikin kylän 200-vuotisjuhlalle omistettu. Sen kylän nykyinen nimi on Kuibyshevo (erään suuren bolshevikin nimi). Mikä lienee ollutkaan 200 vuotta takaperin?
Kokous loppui kello 16.15 ja me saimme aloittaa puolituntia myöhemmin, kun ennen meitä esiintyivät paikalliset amatöörit. NKP:n piirikomitean sihteeri puhui siitä, että se on muka symbolista, että kohtasivat pohjolasta tulleita taiteilijoita. Me puolestamme onnittelimme heitä ja luovutimme suuren muhkean pyöreän vehnäleivän kauniilla pyyheliinalla. Sanottiin myös, että symboliikkaa on siinäkin, että juhla on Neuvostoliiton 60-juhlavuonna.
Erikoisen hyvin otettiin vastaan Aino-yhtyeemme ja tanssit! Kuoro lauloi ukrainalaisen Gandzja-laulun kaksi kertaa!
Jossain pelmeniruokalassa söimme lounaan ja palasimme hotelliin 23.00. Paikalliskomitea ilmoitti minulle, että se on ollut taas vaikea päivä ja siitä täytyy saada lisävapaapäivä! Tietenkin, 11-tuntinen matka, mutta sisältyiväthän siihen syömiset ja väliajat.
“Mutta mehän emme olleet kotona!”
“Mutta”, sanoin minä, “tehän saatte siitä komennusrahat!”

21.9.
Taivas on sinisenä jo kohta kolme viikkoa. Tänään Sevastopolissa on varmaan +25 paikkeilla varjossa. Menin aamusta hotellin johtajan puheille, että antaisivat luvan majoittaa kahden avioparin lapset vanhempiensa kanssa. Filharmoniassa merkattiin komennuspaperi ja annettiin hotellilasku. 10. kerroksessa nautin hiukan auringosta, peseydyin suihkussa ja painuin rautatieasemalle. Minun piti saada henkilökunnalle liput Voroshilovgradiin.

23.9.
Mutta ei se helppoa ollut! Sadat ihmiset yrittivät kai tasapainottaa maailmaa ja pyrkivät pohjoiseen, kun linnut lentävät etelään. Paikallinen filharmonia oli jo kiinni, junaan en ehtinyt ja linja-autot lähtevät vasta aamulla. Moskova-hotelli ilmoitti, ettei paikkoja ole. Istuin odotussalissa ja sain nokkaunetkin pari kertaa ennen aamua. Ulkona +12-13 astetta.
Painuin Zaporozhjeen, jossa on tuttu filharmonia. Sieltä meinasin ostaa lipun määräpaikkaan. Seison taas jonossa, jossa on ainakin 30 ihmistä kassaluukulle! Eikä kukaan tiedä, onko lippuja. Nostelen väsyneitä jalkoja, mutta ei auta: lippuja ei ole kuin ei koskaan olisi ollutkaan. Painuin teatterityöntekijöiden hotelliin. Mutta sielläkin oli täynnä.
“Voin ehdottaa vain hotellipaikkaa käytävältä”, sanoi päivystäjä.
“Vaikka käytävän alta!” huudahdin minä ja sain komean yhdenhengen huoneen, jonka joku teatteri oli tilannut eikä tullutkaan. Aamulla jo kuudelta, ilman aamiaista, nousin linja-autoon. Mutta siltä puhkesi kaksi pyörää matkalla! Peukalokyydillä pääsin ne viimeiset 100 km Donetskiin.

24.9.
Pääsin kuitenkin Voroshilovgradiin! Täällä odotti Raijan sähke, että soittaisin kiireesti Petroskoihin. Sain tietää, että Lehmus oli soittanut Raijalle ja pyytänyt ilmoittamaan, ettemme Pirhosen asuntoa saa, sillä se ei olekaan Kanteleen, vaan televisiokomitean. (Pirhosen mies oli orkesterin, joka toimi silloin radio- ja televisioyhtiön alaisena, soittaja.) Sekin meni ohi suin.

25.9.
Pravda-lehden pääkirjoituksesta: “Ihan rehellisesti voi sanoa, ettei ole olemassa ainoatakaan työpaikkaa, ministeriöitten työhuoneissa eikä työkoneen ääressä, josta ei löytyisi se sama "rengas", jolla voisi sitoa kiinni vajavaisen ketjun ja samalla säilyttää yhteisen rikkauden. On löydettävä Synnyinmaan isännän tunne. Siis täytyy kasvattaa ihmisissä isännän tunnetta, tottumusta suhtautua kansan kopeekkaan kuin omaan.”

Seuraavana artikkelina olikin Puolalainen arki. Tribuna ludu oli laittanut kirjoituksensa nimeksi “Toivon edellytykset”: “Toisaalta työläisten vastauksissa tuntui jonkinlainen moraalinen väsymys, markkinoilla ei ole riittävästi teollisuus- ja ruokatavaraa ja asukkaiden tulot kasvavat. Ilmestyy inflaation merkkien vaara. On analysoitu peruspuoluejärjestöjen työtä Szczecinin alueella. Szczecinin ääni -sanomalehti osoittaa, että suurimmassa osassa niistä ylhäältä tulevien puolueinstanssien määräyksiä käsitellään mekaanisesti.“

Niin naapureilla, näin meillä.

26.9.
On sunnuntai. Ensi kertaa tämän komennuksen kymmenen päivän aikana ei näy aurinkoa. Olin aamusta lenkillä paikallisella stadionilla. Suihku ja teetä, jonka itse järjestin, radiolähetys S dobrym utrom! (Hyvää huomenta!) – ja mieliala on ravitsevan kylläinen ja siksi lyyrillinen. Sofia Rotaru laulaa: “Voi kun tekisi mieli tulla aikuiseksi!” ja lopussa yhteenvetona: “Joka iässä on omat parhaat puolensa.”
Niin kai se on. Alkaa tulla fyysinen rauhallisuus, jota aina minulta puuttui. Olen noin 30 viime vuoden aikana oppinut ajattelemaan. On muistelmia. Olen saavuttanut, vaikka hyvin epätasainen, mutta on silti tunnustuksen yhteiskunnassa...
Ollessani eilen teatterissa tuli halu palata näyttämölle. Kiertueemme aikana työni on hyvin yksinkertaista: saada yhteydet järjestöihin, joitten tehtävänä on matkamme järjestäminen.

Mielellään luen Vasil Bykovin kertomuksia.
Eilen katsoin oikein hyvän esityksen, jonka esitti teatteri Zhdanovin kaupungista. Ranskalainen näytelmäkirjailija Yves Jamiaque kirjoitti hyvin surullisen näytelmän Ihmisestä, joka maksaa. Uskon puuttuminen on kuin sairaus, mutta kirjailija ehdottaa kuitenkin riskeeraamista.

29.9.
Ja taas juna kiitää minua Moskovasta Murmanskiin päin. Lähestyn Karjalaa. Toissapäivä oli niin tapahtumarikas, että päätin panna muistiin ne kaikki keskustelut ja rupattelut.

Ensiksi keräsin kaikki, jotka lähtevät Ranskaan. Puhuttiin vastuunalaisuudesta, pukujen pakkaamisesta (jokainen vastaa omista, miehet kantavat, mutta naiset silittävät). Tarvitaan vielä kaksi kapsäkkiä. 6.10. määrättiin harjoitukset ennen matkaa Ranskaan.
Sen jälkeen piti kerätä ryhmä, joka matkalla Simferopolista järjesti junavaunussa rähäkän. Vaikka konservatorion tytöt, jotka olivat matkallamme ja joita uskon, kertoivat, että syyllisenä oli vaunun emäntä, joka tarrasi kiinni joka asiasta ja joskus turhanpäiväisestäkin, kutsuttiin Melitopolissa paikalle miliisi, joka rauhallisesti kuunteli ja pyysi käyttäytymään paremmin.

Hyvin vakava keskustelu oli Anatoli Vydrinin kanssa, joka 23.9. kieltäytyi osallistumasta konserttiin sanoen, että hänen työpäivänsä on ilmankin riittävän pitkä. Matkalle piti lähteä kello 10.00, mutta paikallisen filharmonian takia bussit tulivat vasta kello 14.30 ja esiintyjät saapuivat Sevastopoliin vasta kello 17.00 ja kello 18.00 oli lähtö konserttipaikalle.
“Sinä ansaitset muistutuksen päiväkäskyssä”, sanoin minä.
“Kahtena kappaleena sitten”, vastasi hän viitaten oikeuskutsuun. “Työpäivästä tuli liian pitkä.”
“Kuulkaahan, toveri Vydrin, me hoidimme sinua juopottelujesi aikana niin monta kertaa ymmärtäen, ettei tämä maailma ole vielä valmis. Teemme virheitä, rikomme sääntöjä, mutta tämähän on komennusmatka. Koko henkilökunta tuli konserttiin.”
“Teillä ei ole oikeutta!” jankutti mies.
“Kyllä sinä päiväkäskyn ansaitset!” jankutin minä.

Tatjana Antysheva toi minulle syntymäpäivänlahjaksi koko henkilökunnalta shakkipelin! “Sanat tulevat myöhemmin”, sanoi hän. (Ne komeat shakkinappulat ovat tallessa ja minä nytkin kerskaillen niillä! W.H. 30.7.1999)
Moskovassa aika meni taas jonoihin. Kolmessa kaupassa, joissa kävin, ei ollut makkaraa, ei edes keittomakkaraa. Ruoanlaittokaupasta ostin lihajauhetta. En löytänyt juustoa! Tunnin seisoin eräässä kaupassa toivossa ostaa savustettua kalaa, mutta paria ihmistä ennen minun vuoroani se, peijakas, loppui! Nakkeja piti ostaa. Olihan syntymäpäiväni hyvin lähellä, piru vieköön!

30.9.
Kantele-yhtyeemme perusosoittimet vv. 1979–1981:



Siitä näkee, miten kallis lysti on valtiolle yhtyeemme pitäminen.

3.10.
Voi-voi minua raukkaa, kun minä pidän itsestäni! Ihan hävettää, mutta oli miellyttävää kuulla itsestäni hyviä sanoja. Tarkoitan syntymäpäivää!
Ministerineuvoston kunniakirja, onnittelut ministeriössämme. Suomalainen teatteri lähetti onnittelemaan Katri Räikkösen ja Lidia Sykiäisen. Tulivat Kanteleeseen työhuoneeseeni, lausuivat kauniita runoja, antoivat kukkia ja herttaisesti suutelivat! Television taiteellinen johtaja Juri Zaijontshkovskikin onnitteli.

Välillä juoksentelin sen Pirhosen asunnon takia sekä Gavrilovin kirjasen takia, jossa hän kertoo Kanteleen historiasta. Ja kotona Raija ja äitini touhusivat odottaen vieraita. Kello 19.00 tuli Grigori Godarev tyttöineen (entiset studiolaiset) ja heitettyään päälleni syyslehtiä he lauloivat niistä. Pyöritimme ja suutelimme toisiamme.
Manok kyllä tuli, mutta ilman Björnistä ja Rinnettä (harjoitukset teatterissa). Mutta tulivatkin niin suuren selkärepun kanssa, että nauratti. Siinä oli halkokirves, sen teroittamista varten tahkokivi, jännesahan puiset osat, jotka on kuulemma tehty jo vuonna 1941 ja kirveen varsi lisäksi. Ja kaiken päälle kottaraispönttö! Tänään se löysi paikkansa tulevan mökin lähellä seisovasta puusta. Rannekellon sain studiolaisilta ja seinäkellon Raution perheeltä. Grishka kirjoitti sydämelliset runot. Tanssittiin ja laulettiin.

Seuraavana päivänä, siis eilen, olimme Raijan kanssa katsomassa Dumbadzen Ikuisuuden laki -romaanin mukaan kirjoitetun näytelmän esitystä ja nyt olemme mökkiä rakentamassa (Pääsevä selkä).

6.10.
Ranskan kiertue
Petroskoin kaupunginneuvoston ulkomaansuhteiden osasto, jota johtaa Valeri Nikolajevitsh Zhuk, tarkasti kaavakkeet ja muut viralliset paperit ja vaati uusia: lisää valokuvia, naisten (äidin ja vaimon) omat sukunimet, uudet kaavakkeet yms.)

Taiteellisessa valtuuskunnassamme ovat: balalaikansoittaja Viktor Bednjak, joka viime vuonna sai palkinnon yleisvenäläisessä katselmuksessa, Orvo Björninen Suomalaisesta teatterista (Manok-yhtyeen poikia), Kantele-yhtyeen tanssija Nikolai Bogdanov, TV:n suomenkielinen kuuluttaja Ensio Vento (Manokin poikia), tulkkina toimii Viktor Viktorovitsh Dudkin, joka on Kasvatusopillisen korkeakoulun ranskankielen opettaja, konservatorion opettaja Tatjana Zagorovskaja, joka on mainio pianonsoittaja (Manok-yhtyeen säestäjä), Inrih Kungurov, Traktoritehtaan työläinen, mainio laulaja, joka oli monet vuodet Kantele-yhtyeen laulajana, mutta tällä kertaa oli harrastajana, Lidia Knol, Kantele-yhtyeen tanssija, joka löytyi Siperiasta kiertueemme aikana (hänellä on jonkinlaisia saksalaisia sukujuuria), Antero Lehmus, Kantele-yhtyeemme taiteellinen johtaja (Manok-yhtyeen johtaja ja laulaja), Kantele-yhtyeemme tanssijat Shustov, Jakovlev, Vasiljev, Jelena Rozova, Mjasnikova ja Natalja Menjshova, Musiikkiteatterin solistit Ljudmila Nedvezhai ja Aleksei Presnjakov, Pauli Rinne, Suomalaisen teatterin taiteellinen johtaja ja näyttelijä (Manokin laulaja), Nikolai Samsonov, Karjalan tasavallan säveltäjäliiton vastaava sihteeri (Manokin tenori), hanurinsoittaja filharmoniasta Aleksandr Sidorov, harpunsoittaja, sinfoniaorkesterin solisti Ariadna Tugai. Mukana on varakulttuuriministeri Toivo Haimi ja siis minäkin.
Virallista valtuuskuntaa johtaa puolueen aluekomitean ensimmäinen sihteeri Ivan Senjkin. Mukana ovat kaupunginjohtaja Dorshakov, kaupungin päätaiteilija Georgi Ivanov sekä kaupungin komitean puoluesihteeri V. I. Katshalov.

Matkustamme Moskovan kautta Parisiin Orly-lentokentälle ja sieltä bussilla La Rochelleen. Seuraavana päivänä alkavat konserttimme. Esiinnymme myös tuotantolaitoksilla. Konsertteja on vähintään kolme ja lisäksi vastaanottotilaisuuksia.
Mukana saa olla noin litra väkeviä.
On ehdotettu lukemaan Ranskan Kompuolueen aineistoa.
Kauppoihin aikaa tuskinpa löytyy. Rahaa vaihdetaan vähän.

Kantele-kiertueellamme asiat ovat helvetin huonosti. Kyllä siellä saisi olla vielä parikin henkeä, että kaikki sujuisi niin kuin pitää. Voroshilovgrad otti vastaan erittäin huolimattomasti! Oli ilmoitettu konsertti Krasnodonissa, mutta Donetsk ei pystynyt lähettämän yhtyettä ajoissa. Myöhästyivät. Syntyi vielä yksi vapaapäivä. Huomenna on kaksi konserttia, mutta eivät vieläkään tiedä missä. Lentokonelippuja ei tilattu... Olisi tarpeen lähteä taas sinne, mutta 5.10. Manokilla oli oma konsertti.
Kello 17.00 on Ranskan konsertin läpimeno. Katsomassa ovat aluekomitean ensimmäinen sihteeri ja kaupungin johtaja. Molemmat lähtevät mukaan Ranskaan.

10.10.
No nyt olemme jo Moskovassa, Rossija-hotellissa. 1,5 tuntia meni kuitenkin majoittumiseen. Koko joukolla olimme Ystävyysliittojen Neuvostossa. Meitä onkin nyt matkalla 29 henkeä. Siihen, mistä minä joskus mainitsin, liittyivät neljä shakinpelaaja: Kogan, Nizovski, Semjonov ja Basova. Sanottiin, että on opittava Rakastan elämää -laulun yksi säkeistö ranskaksi! On tilattu yhteinen illallinen kello 19.00 ja on määrätty, että kaikkien on oltava hotellissa kello 21.00 mennessä. Herätys on 6.00 ja 7.00 lähdemme lentokentälle.

12.10.
Pariisissa kävimme Louvressa ja Pompidou-taidekeskuksessa. Öinen Pariisi Montmartre-kukkulalta oli sinänsä nähtävyys.

Ohjelmamme: Zagorovskaja aloittaa Chopinin ja Skrjabinin musiikilla; Vallankumouksellinen etydi; Presnjakov laulaa jotain Bizet'n oopperasta ja venäläisen laulun Stenjka Razinista; Pohjoinen lyyrillinen tanssi, jonka kantelelaiset esittävät; Tugai soittaa harpulla Sinisalon teoksen ja jotain Gunon Faustista; Nedvezhai laulaa Rozinan aarian ja jotain vielä Hrennikovin musikista; Suomalainen polkka; balalaikansoittaja hanurin säestämänä tietenkin soittaa venäläistä musiikkia, jota seuraa venäläinen ripaska; Inrih Kungurov laulaa venäläisiä lauluja; Nedvizhai ja Presnjakov laulavat jonkin klassisen dueton; Kalinka-tanssi ja lopussa Manok laulaa Merikannon lauluja, Kantelettaresta “Oli kerran ukko-akka”, latvialaisen Haukkui koirat hanakasti ja päätteeksi Rakastan elämää; meidän jälkeemme tanssijat esittivät Pohjoisen katrillin.

La Rochelle. Satumainen kaupunki! Biskaijan lahden tuulet kuiskaavat historian tapahtumista – kunhan ymmärtäisi. Satoja purjeveneitä. Kaupungin pääkadun meriosassa on majakka, melkein keskellä kaupunkia. Aukio kaupungintalon edessä on kuin teatterikulissit. Kapeat kadut, asuntojen nukkemaisia parvekkeita ja ikkunoissa puiset ikkunaluukut. Tulimme eilen kello 20.00 ja meidät kutsuttiin melko tukevalle illalliselle, jossa tarjottiin runsaasti viiniä. Puoliyön aikaan lähdimme Orvon kanssa rannalle ja tänä aamunakin olin siellä lenkillä. Tihkuu sadetta, mutta on lämmintä. Aamiainen on pienessä hotellissamme: Hôtel delá Tour de Mesle(?)

13.10.
Herätys oli jo kello 7.00, vaikka nukkumaan menimme kello kaksi yöllä. Illallinen oli konsertin jälkeen kaupungin kulttuuripalatsissa.
Eilen aamulla oli vastaanotto kaupungin hallinnon palatsissa. Se oli todellakin 1500-luvun palatsissa! Vierashuone, jossa takka 2,5x1,5 m. Sen yllä komeili Henrik IV:n muotokuva. Komeat kattokruunut, samppanjaa pitkillä pöydillä.
La Rochellen kaupunginjohtaja Michelle Crepot ja Ivan Senjkin pitivät puheensa. Senjkinin puhe oli, kuten aina, pitkä. Ja samassa paikassa, siinä vierashuoneessa, esitimme noin 25 minuutin konsertin. Lauloimme joukolla Laaja on mun rakas Synnyinmaani, tanssijamme esittivät vepsäläisen Lusikkatanssin vaikka oli liukasta. Yleensä tanssijamme pirskottavat lattialle kauhean määrän sokerivettä, ettei olisi liukasta, mutta nyt ei ollut puhettakaan sellaisesta.
Manokin laulun jälkeen meidät vietiin Vanhan sataman ravintolaan. Lounaasta tuli niin pitkä, että just ja just ehdimme käväistä hotellissa ennen konserttia. Ilmenikin, ettei kulttuuripalatsissa ole flyygeliä.
Tapamme mukaan menimme kokeilemaan näyttämöä. Kulttuuripäivien avajaiset olivatkin saman talon lämpiössä, johon oli järjestetty Karjalan valokuvanäyttely. André-kahvilassa oli järjestetty hedelmävälipala, mutta kaikki olivat niin täynnä, että kieltäytyivät.
Jostain tuotiin flyygeli. Näyttämö ei ollut paras mahdollinen ja siksi hiukan hermostelimme. Tulkki oli jo väsynyt lopullisesti, mutta hänen oli käännettävä vielä meidän laulumme. Mietimme, onko konsertti juonnettava kahdella kielellä? Haimi oli sitä mieltä, että on. Miksi? Yleisöä katsomossa oli noin 800 ihmistä, vaikka olisi mahtunut 1200. Vastaanotto oli hyvä! Erityisen hyvin otettiin vastaan tanssit, Nedvezhain laulut, Tatjana Zagorovskajan pianonsoitto ja meidän laulama ranskalainen laulu ranskan kielellä. Esitys kesti kaksi tuntia.
Konsertin jälkeen odotimme tanssijoita melkein puolituntia ja illallinen on taas André-kahvilassa melkein puoliyön aikaan. Alkoholia joka paikassa ja paljon. Kaikenlaisia merenantimia. Ensimmäistä kertaa minäkin maistoin katkarapuja. Painuttiin kotiin 1.30.
Kuitenkin tänä aamuna piti tehdä huomautuksen käyttäytymisestä eräälle tanssijattarelle, joka tuli hotelliin vasta aamulla. Aamiaisella ainakin olivat kaikki ajoissa. Olemme menossa kalasatamaan...

14.10.
Päivä päivältä tuntuu yhä vaikeammalta herätä aamuisin. Oli mielenkiintoinen kalastusretki. Kyllä siellä sitä kaikenlaista kalaa oli hirveästi. Kalat ostetaan rannalla huutokaupasta ja perataan jonkin verran ja laitetaan pakastimiin. Sitten ne viedään tuoreena Ranskan eri kolkkiin. Kaupungin temperamenttinen varajohtaja kertoi, miten sen kalan kanssa käy.

Torin yhteydessä toimivassa baarissa saimme olutta ja sen jälkeen meidät vietiin vaunutehtaaseen. Sen ruokalassa esitimme pienen konsertin. Vaikealta se tuntui, kun kahvelit ja lusikat soivat ja viinit olivat ruuan kyytipoikana. Saimme mekin lounaan samoissa tiloissa. Ja sitten isännät tahtoivat kestittää kahvilla ja tuloksena oli myöhästyminen seuraavasta konsertista. Katsomo oli täpötäynnä!

Konsertin jälkeen meidät vietiin 10 000 asukkaan kaupungin kansainväliseen lähiöön. Jossain asunnossa lauloimme Pienen ankanpoikasen. Käväisimme hotellissa toiletissa ja meidät taas vietiin nyt Ranska–Neuvostoliitto -ystävyysseuran iltamiin. Pöydässä oli varmaankin meidän tuomat Petrovskaja-vodka pullot, karpaloita, makkaroita ja ranskalaisen keittiön jälkiruokia. Tanssittiin ja laulettiin, mm. kansainvälistäkin. Ja nukkumaan menimme vasta kello yksi.

15.10.
Ivan Senjkin lähti Pariisiin ja sieltä kotiin jo tänään ja meidät vietiin Sainte-Marine- ja Cognac-nimisille paikkakunnille. Tremblayn kaupungissa seuraamme liittyi alueen Ranska–Neuvostoliitto -ystävyysseuran pj. ja hänen vaimonsa Raija, joka on venäläinen ja muuttanut Ranskaan sodan jälkeen Saksasta jo miehensä kanssa.

Honnissen piiri. Suuret suot. Täällä kerätään ja säilytetään sammakoita! Täällä syödään toukkiakin. Hankimme ostereita. Teimme pysähdyksen sellaisessa ostereitten vastaanottopisteessä, jossa niitä otetaan vastaan kerääjiltä, käsitellään jotenkin ja pannaan laatikoihin. Maistettiinkin, vaikka puolet eivät uskaltaneet. Kilo ostereita maksaa 9–15 frangia. Koko tämä kaupunki elää tuloilla, jotka niistä saadaan.

Roijan turistikaupunki, jonne kesäisin tulee kymmenkertainen määrä matkailijoita kuin on kaupungissa asukkaita. Silloin paikalliset itse asuvat joskus autotalleissa. Upeat rakennukset ovat hotelleina ja lomataloina.
Lounas on ravintoalan opistossa. Pöydät on katettu erikoisen kauniisti, kauniit hymyt, täsmällistä ja maukasta!

Matka jatkui Sainten kaupunkiin, jossa esiinnyimme ja söimme illallisen. Ennen esiintymistä kävimme kuitenkin paikallisen folkloreyhtyeen museossa. Yhtye on kiertänyt koko maailman. Kaksi suurta salia: pukuja ja kaikenlaista kalustoa. Syntyi ajatus oppia yhdessä jokin tanssi ja esittääkin tänään.
Konserttitalossa on 300 paikkaa ja tietenkin katsomo on täpötäynnä. Hyvin otettiin vastaan, mutta se viimeinen yhteinen tanssi vasta synnytti myrskyisät suosionosoitukset! Illallinen oli järjestetty 150 hengelle! Istuimme olkapää olkapäässä kiinni. Keskustelua kävimme suurimmalta osin hymyillä, sormilla ja laulamisella. Täällähän se illallinen päättyi Kansainväliseen, eikä matkan toisena päivänä. Hotellissa olimme kello kaksi.
Ja herätys oli kuitenkin 8.30 ja kello 9.00 oli aamiainen. Nyt olemme matkalla Universamiin, kauppaan siis.
Konserttikin tapahtui mässäilevälle kuulijakunnalle. Kolmessa tunnissa kiersimme kaupan kaikki osastot.

17.10.
Aamulla olimme jo Pariisissa. (Siitä myöhemmin.)

Nyt yritän panna muistiin nähdyn Pompidou-kulttuurikeskuksessa ja Louvressa. Vaikka kuinka minä yrittäisin panna muistiin nämä unohtumattomat hetket, ne unohtuvat... Mutta kuitenkin: Henri Matisse, Pablo Picasso Portrait de Jeune Fille, 1914; Mihail Larionov Bulevardi Tiraspolissa, 1911; Natalja Gontsharova (1881–1962), Neljä teosta; Vasili Kandinski (1866–1943), Impression 5, 1911, Improvisation XIV, 1910, Improvisation III, 1904, Au pair de Saint Cloud, 1906 (hyvin realistinen taulu, mielenkiintoinen väreiltään: valon taistelu, aurinkoisia täpliä mustalla taustalla).
Marc Chagal (Vitebsk, 1887), Double Portrait au Verre de Vin, 1917. Oikea kaupunki siltoineen, vihreä joki, nainen valkoisessa leningissä ja vaalenpunaisissa housuissa. Hänen hartioillaan näkyy mies sirkuspuvussa, jolla on kädessään viinimalja, heidän yllään enkeli vaaleanpunaisine siipineen. André Derain!!! Syvyysvaikutus, rakkaudella tehty naisen muotokuva. Musta, hyvin kammattu tukka, hyvin vahva, vaaleanpunainen keho. Täyteläiset rinnat. Tuima katse. Vihreällä taustalla.
Otto Dix, Traagiset taulut. Taas nainen. Mutta tällä kertaa näkee ennen kaikkea monasti suudellut räikeästi maalatut huulet. Savukerasia ja savuke kädessään. Silmissä näkyy toivottomuus, pöydällä absentti, hyvin hermostunut keho. Käsi hermostuneesti pitää hametta reisillä: älkää, muka, koskeko! Mutta kuka sitä nyt tarvitseekaan?
Salvador Dali, Hallucination partielle. Six image de Lénine sur un piano, 1931. Kuusi Leninin hyvin pientä muotokuvaa flyygelin koskettimissa, C-kosketin: vaaleatukkainen nuorimies, mustan urheilupuvun päällä valkoinen hartiaviitta, tuolilla kauniit luumut, jotka ovat läpinäkyvät, ja oven takana jotain oikein kaunista.
Margitte Rene, Max Ernst ym.

Ja heti päälle oli käynti Louvressa! Rembrandt, Delacroix, Boucher, Chardin, Watteau, Titian ym. Mutta se Gioconda hymähti nimenomaan minulle!!!

18.10.
Pariisista Moskovaan on 2 700 km. Nopeus on 900 km tunnissa ja matkaan menee 3 tuntia ja 10 minuuttia. TU-154 lentokoneen miehistö pyytää anteeksi myöhästymisestä heistä riippumisista syistä. Lähdimme matkaan 40 minuuttia aikataulusta myöhässä. Kun aika vielä siirtyy, niin Moskovassa olemme kello 18.05.

Viimeisten päivien tapahtumat. 16.10. lähdimme Pariisiin päin aikataulumme mukaan. Saattamassakin oli kymmenisen henkeä, mukana myös vanha hotellin emäntä, joka hyvällä mielellä antoi takaisin 10 frangia, joilla minä ensimmäisenä päivänä ostin La Rochellen kartan. Nyt isännät päättivät ostaa kaikille tällaiset ja emäntä palautti rahat. Kaupunginjohtaja Dorshakov ilmoitti, että oli soittanut Ivan Senjkin, joka oli lähtenyt aikaisemmin, ja pyytänyt ilmoittamaan, että Pariisissa on mitä katsoa. Sepäs lohdutti!

Matkalla söimme lounaan. Sama ravintola, jossa söimme tulomatkallakin. Se on rakennettu niin, että sen käytävät ylittävät tien molemmilta puolilta.
Pienemmät kaupungit ja asutukset vaihtuivat melko tiheästi. Kummallista ja ihastuttavaa on, että vanhanaikaisuus sopeutuu modernin kanssa. Muinaisaikaiset rakennukset ovat kuin leikkikaluja. Ne on rakennettu niin sopusointuisesti ja sopivat ympäristöönsä. Tämä koskee keskiajan linnoja ja kerrostalojakin aurinkoa heijastavine ikkunoineen.
Meitä oli saattamassa kaupungin varajohtaja Jean Compagnon Jasmine-vaimoineen, joka on samalla tulkkina.

Matka vei lounaan kanssa 8 tuntia ja käynti Versailles'ssa meni myttyyn. Aikaa meni tien etsimiseen Pariisin keskustaan. Versailles ei meitä enää päästänyt, mutta jo kävely sitä ympäröivässä puistossa teki vaikutuksen. Oli melko viileätä. Palatsi vaikutti karuluontoiselta. Muuten seuraavana päivänä Louvrekaan ei näyttänyt paraatimaiselta. Muinaisaika saapui ikään kuin luonnollisesti nykypäivään. Pelotti vain, että jos se ränsistyykin ennen aikaa, mutta jos säilytetään se raja, niin se muinaisaika hiukan ränsistyneenä tekee suuremman vaikutuksen. Silloin se ei olekaan karamelli, vaan vuosisatojen tarina, jonka katsominen synnyttää hartautta...

Nousimme bussiin ja lähdimme etsimään Rougemont-hotellia. Siinä huomasi bussinkuljettajamme lahjat. Illallisella saimme tietää, että hän pelaa rugbypeliä kansallisjoukkueessa. Niillä kapeilla kaduilla kulkeminen kävelemälläkin vissiin tuntuu ahtaalta ja kun lisäksi kulkuvälineitä on niin kauheasti, niin pelotti miten käy. Bussimme kuitenkin meni kuin leikkipanssarivaunu. Mutta 3-4 paikassa jotkut olivat jättäneet autonsa keskelle tietä. Silloin kuljettajamme antoi merkin ja bussimme miehet hyppäsivät kadulle ja heittivät ne syrjään. Se oli hirveän hauskaa hommaa.

Rougemont, Rex ja Comprador -hotellit ovat vierekkäin kuin sotilaat. 3-4 hengen huoneet ihan katon alla. Välikattokin on vintinkaton näköinen. Ne sängyt vaikuttivat ihanilta, kun ne olivat juuri niin leveitä, ettei muuta sinne oikeastaan mahtunutkaan. Pieni pesupaikka kasvoille ja takapuolelle, vanha vaatekaappi ja samanlainen sänkypöytä. Puhelin, jota hoiti päivystäjä.

Annettiin 15 minuuttia käydä huoneissa ja sitten lähdimme illalliselle. Me laskimme, että päivässä joimme noin litran viiniä. Ja täälläkin kaikki oli niin kuin aina näinä päivinä. Hyvin kodikas ravintola noin 50–60 hengelle. Seinäpaperit tekstiilistä, välikatossakin. Kodikkaat sohvat, lamppuvarjostimet ja hiljainen musiikki. Illallinen vei vielä pari tuntia.

Silmät yrittivät jo mennä umpeen, mutta voiko kieltäytyä öisen Pariisin katsomisesta? Istuimme bussiimme ja meidät vietiin Pigalle-paikkaan. Oli jo yli puoliyö, mutta monet kaupat, kaikki ravintolat, baarit ja kahvilat olivat auki. Valoja!!! Joka paikassa näkyi nauravia, käveleviä ja mässäileviä ihmisiä.
Kaikki kadut ja aukiot olivat täynnä autoja, mutta meidän "panssarivaunumme" pääsi kuin pääsikin läpi.
Saimme tietää, että kuljettajat juovat viiniä vapaasti. Ja siitä ei rangaista, mutta jos jotain tapahtuu, niin rangaistus on sitten paljon suurempi.
"Tyttöset" odottavat asiakkaita. Jollakin meikäläisistä on Helsingin Ilta-Sanomat. Luimme siitä seuraavaa: “Pariisi (Gamma). Maailman vanhin ammatti ja kaupallinen yritys, prostituutio, on tänäkin päivänä Ranskassa kukoistava ja hyvin järjestäytynyt liiketoiminnan ala. Toisin kuin useimmat muut länsimaat, Ranska on aina suhtautunut ilotyttöihin inhimillisen oikeudenmukaisesti. (On julkaistu opas.) Opas kertoo satojen ilotyttöjen nimet, osoitteet ja hinnat ja esittää vielä luonnekuvauksen ja arvion taidosta: “Sonia: 19 place Gambetta, arvosana 7, erinomainen luonne, alk. 90 frangia.”

Paljon heitä seisoi, mutta me kuitenkin menimme nukkumaan peteihimme ja sikeästi nukuimme ainakin 6 tuntia. Tein lyhyen lenkin Pariisin kaduilla ja pihalla voimistelin, tein punnerruksia molemmalla kädellä. Viereltä meni nuori nainen, joka kauniisti hymyili ja jotain sanoi sen tapaista vissiin, että tyttökaverisi on kai luiskahtanut alta?
Syötyämme pikaisesti aamiaisen olimme sillä samalla paikalla, joka oli Pompidou-keskukseen vierellä. Ja niitä tyttöjä oli saman verran! Samsonov yritti ottaa kuvan, niin tytöt vimmastuivat kauheasti ja meidän oli juostava paikalta.

Ja se viimeinen päivä oli ylikuormitettu, kun olimme samana päivänä näin suurissa taidekeskuksissa kuin Pompidou-keskus ja Louvre. Per-Lâchez hautausmaalla laskimme kukat kommunardien tappamisen paikalle, yhden kukan jätimme Moris Torezin haudalle. Muistiin jäivät muistokivet, jotka on pystytetty Toisen maailmansodan keskitysleirien vankien muiston ikuistamiseksi.

Pilvenpiirtäjän katolta, joka on rakennettu Montparnasselle, ihailimme jo iltaista Pariisia. Se maksoi järjestäjille 308 frangia. Kuljimme viisi pysäkkiä Pariisin metrolla. Mainoksia seinillä, eikä muuta ihailtavaa: lehmä kauniilla pehmeällä sohvalla!

20.10.
Se matka sitten on jo historiaa. On menossa ministeriömme kollegio, johon on tullut kaupungin uusi johtaja Pavel Sepsjakov. Kontupohjan kirjaston tarkastus näytti, että puuttuu 13,3 tuhatta kirjaa. Siis varastettu. Sitten puhuttiin filharmonian työstä. Koko ajan lasken yleisöä ja konserttien määrää!

Minäkin soitin tänään Moskovaan, että konsertit Siperiassa tulevat liian kalliiksi. Vastasivat, että matkakulut maksetaan! On lähdettävä Moskovaan 24.10.

Karl Marson ehdottaa järjestämään uuden ohjelman luovutuksen 20. marraskuuta.

22.10.
Neuvosto-Karjalassa on Pauli Rinteen haastattelu teatterimme 50-vuotisjuhlan merkeissä, jonka teki kriitikko Maljtshukov: “Kollektiivianne kutsutaan psykologisen realismin teatteriksi. Paulin syvällinen psykologismi ja pyrkimys luoda totuudenmukaiset, oikeata elämää vastaavat ihmisluonteet ovat teatterin voimakkaita piirteitä, kuuluvat sen perinteisiin.”

29.10.
Leninskaja pravda -lehden pääkirjoitus kertoo juhlaistunnosta, jossa Valtion Suomalaisen teatterin henkilökunta palkittiin Kansojen ystävyyden kunniamerkillä.

1.11.
Konferenssi: Ideologisen taistelun kiihtyminen
Politvalistustalolla on menossa vuoronmukainen konferenssi. Aiheena on yleisliittolaisen tiedemiesten konferenssin aineisto. Se konferenssi pidettiin Tallinnassa 12–14.10.1982. Sen, ja siis vuorostaan meidänkin kokouksen, aiheena oli Ideologisen taistelun kiihtyminen maailman areenalla ja työtätekevien kasvatuksen tehostaminen. Siihen kokoukseen osallistui armeijan poliittisten osastojen työtekijöitä sekä Ulkoasiainministeriön työntekijöitä.
Oli kaksi alustusta: Ideologisen taistelun kiihtyminen maailman areenalla ja Työtätekevien kasvatuksen käytäntö Eestin puoluejärjestöissä.
Tämän päivän Pravdan pääkirjoituksessa kerrotaan tov. Rusakovin alustuksen pääteesit. Tilanne on monimutkainen ja huolestuttava! Psykologinen sota USA:ssa uutena ristiretkenä kommunismia vastaan. Kaikki päätökset ideologisen työn tehtävistä, jotka ilmestyivät XXVI puoluekokouksen jälkeen, pitää julkaista käsikirjana.

Ensimmäisestä aiheesta puhuivat Rusakov ja Tjazhelnikov. “Meidän tehtävämme ovat:
1. Yhteiskuntamme saavutuksien laaja propaganda ja porvarillisen elämäntavan kritiikki.
2. Kansalliskysymyksen ratkaiseminen. Kansainvälisten suhteiden uusi tyyppi. Ideologisen taistelun ei saisi olla abstraktinen, vaan sen täytyy tapahtua konkreettisten esimerkkien perusteella.
3. Ihmisoikeudet! Pitää olla historiallinen perspektiivi yleismaailmallisten ongelmien ratkaisussa: sota ja rauha.
Ympäristön suojelu. Maailman koko ajan kasvavan asukasmäärän toimeentulon turvaaminen. Meidän propagandamme aineellisen tukikohdan lujittaminen.
Propagandassa täytyy olla rehellisyyttä, nykyajankohtaisuutta ja joustavuutta. Kansainväliset suhteet on otettava käyttöön.
Osastoryhmissä puhuttiin ideologisesta taistelusta kulttuurin alalla. Siinä olivat mukana Keskuskomitean sihteerit ja aluekomiteoiden sihteerit. Puhuttiin turistijärjestöjen ja muitten järjestöjen, jotka lähettävät ihmisiä ulkomaille, vastuusta. Mainetodistuksen allekirjoittaja vastaa siitä puolue-elinten edessä.
Suomessa arvostetaan Neuvosto-Karjala ja Punalippu -lehtiä.
Paavo Liski, joka ohjasi Kantelettaren Suomalaisen teatterimme näyttämölle, Helsingin Sanomissa 27.10. ei sanonut kaikkea niin kuin olisi pitänyt.(?) Kun kerran kutsutaan, niin miehen kanssa olisi pitänyt tehdä työtä. Kulttuuriväyliä on käytettävä hyväksi. Älkää odottako määräyksiä. Ottakaa käteen aluekomiteamme 9.11. päätökset ja tehkää työtä!”

Sitten puhui aluekomitean luennoitsija Gusev. Puhui hyvin asiallisesti. Hän muistutti kansainvälisen tilanteen luennoitsijain seminaarista, joka pidettiin Moskovassa lokakuussa (19.–24. lokakuuta 1982), puhui talousongelmista.
Maailmassa on 4 ongelmanimikettä: rauhan säilyttäminen, ympäristön suojeleminen, voimatalous ja ruokatavaraongelmat. Maailmassa elää nykyään 4,5 miljardia ihmistä (Vasta sain tietää, että nykyään, siis vuonna 1999, meitä elossaolevia on jo 6 miljardia! W.H.) ja heistä 3,5 miljardia elää keskitasoa köyhemmin, 1,5 miljardia elää puolinälässä, 40 miljoonaa ihmistä kuolee nälkään joka vuosi. Ja kuitenkin jokavuotinen ihmiskunnan kasvu on 75 miljoonaa.

Maamme on ruokakaloriarvoiltaan kymmenen parhaan maan luettelossa, mutta ruokatavaroitten saamisessa on vaikeuksia. Ne syntyvät kahdesta syystä. Toinen on maataloustyöntekijöiden supistuminen ja kaupunkilaisten kasvu. Toinen syy on siinä, että maataloudessa me olemme siirtyneet rahapalkkatyöhön, kun ennen maataloustyöntekijöille maksettiin maataloustavaroilla.
Maassamme on jo monet vuodet olleet pysyvät hinnat ja rahatulot kasvavat. Monien ruokatavaroiden hinta ei ole muuttunut 10–15 vuoden aikana. Maassamme kulutetaan, siis käytetään, pääasiassa leipää, perunaa ja sokeria. Niitten kulutus on normeja suurempi. Kasviksia käytetään 59 % ja hedelmiä 48 % suositusmäärästä. Kasvisöljyä me käytämme 8,8 kiloa vuodessa ja normi on noin 13,2 kg. Lihanormi olisi 70 kiloa ja me käytämme vain 57 kg, siis 87 % tarpeesta. Ja eri alueilla on erilaiset osoittimet.
Ja kolme vuotta peräkkäin on ollut katovuosia. Sellaista on ollut 800 vuoden aikana vain 6 kertaa.
Maataloudessa pitäisi olla teollisuuden otteita. On kehitettävä leikkuupuimureita ja muita koneita. Karjapääluvuissa me olemme USA:n kanssa yhdellä tasolla, mutta me luovutamme teurastamolle 350–370-kiloisia härkiä, kun Amerikka taas 450–500-kiloisia.
Vuonna 2000 meitä on maapallolla 6,5 miljardia. (Ei kuitenkaan niin paljon tullutkaan, jos uskoo siihen, mitä luin sanomalehdestä toissapäivänä. 6.8.1999. W.H.)

Ihan lopussa puhui luennoitsija Stepanov, joka korosti, että nykypäivän lama kansainvälisissä suhteissa on pitkäaikainen. On olemassa eläimellinen neuvostovastainen liike (zhivotnyi antisovetizm).
On tullut aika siirtää rahasijoitukset Venäjän itäalueille, sillä Uralin takana sijaitsee 80 % resursseista (varoista) ja länsiosassa asuu kuitenkin 3/4 maamme kansalaisista. Ja imperialistit ymmärtävät, että Neuvostoliitto ei kestä tätä resurssien siirtämistä!
Työn tuottavuus on paljon alhaisempi kuin USA:ssa ja sotateollisuudessa on vielä suurempi ero.
Sota siirtyy avaruuteen. USA:n puolustusministeriössä on olemassa avaruusryhmä. Laaseri!

5.11.
Osallistumme kaupungin Lokakuunjuhlakonserttiin: Aino-ryhmä, tanssijat ja orkesteri.

10.11.
Uuden ohjelman I osan luovutus huoneistossa.

18.11.
Henkilökunnan tuotannollinen kokous: uuden ohjelman ongelmien pohtiminen. Läpimenossa puuttui tunne-elämää. Tarvitaan väliverhoa. Näyttelijöiltä puuttui huomaavaisuuskykyä toistensa suhteen. Kuoron miehet opettelevat tekstiä vain harjoitusten aikana. Se ei riitä. Ja huomautuksiin hanurinsoittajat vastaavat, että kummallista, kun me häiritsemme joka paikassa. (Tavallisia puheita.)
Karl Marson (ohjelman ohjaaja): “Minä haluaisin kiittää koko henkilökuntaa. Johtajat suhtautuivat minuun erinomaisesti. Se auttoi paljon. Periaatteessa ohjelma on tehty. Konsertissa puuttuu temporytmiä.”

20.11.
Uuden ohjelman luovutus ministeriölle filharmonian salissa. Ahdas näyttämö.

Meidän suunnitelmamme lähiajoiksi: 24.11. Kalajoki, 25.11. Suna, 26.11. Berjozovka, 27.11. kaksi konserttia Prääsässä, 28.11. kaksi konserttia Kontupohjassa, 30.11. konsertin läpimeno Suomalaisen teatterin näyttämöllä, 1.12. ensi-ilta Suomalaisen teatterin näyttämöllä, 2.12. konsertti Suomalaisen teatterin näyttämöllä kaupungin koululaisille, 3.12. matka Kostamukseen, 4.ja 5.12. kolme konserttia ja 6.12.–13.12. kiertue Mujejärven piirissä.

Leninskaja pravda -lehdessä ilmestyi Isaak Batserin arvostelu Suomalaisen teatterin D. Gusarovin Laupeuden ulkopuolella -romaanin mukaan tehdystä esityksestä Tulevaisuuden kutsu. Näytelmän oli kirjoittanut ohjaaja G. Solovski, taiteilijana on E. Timonen.
Puolueen aluekomitean sihteeri N. S. Tihonov, joka oli tapahtumien läsnäolijana, todisti, että näinhän kaikki tapahtui!
Grigorjevin roolissa oli Pauli Rinne ja komissaari Aristovina Pekka Mikshiev.
Armas Mishin, joka kirjoitti tästä esityksestä Neuvosto-Karjala -lehteen, julisti: “Minusta tuntuu, että hyvin ovat onnistuneet osasuorituksissaan Pauli Rinne ja Pekka Mikshijev.”

7.12.
Kantele-yhtyeemme on Kostamuksessa suuren Petroskoin taiteilijaryhmän kokoonpanossa. Kaupungin johtajat hermostelevat. Harjoittelemme uudessa kulttuuripalatsissa. Ministerineuvostomme varapuheenjohtaja V. Kitsa itse tarkastelee näyttämön kulisseja. Katsomossa ja näyttämöllä on Suomen ja Neuvostoliiton johtajien muotokuvia. Ovat tulossa Nikolai Tihonov ja Mauno Koivisto. Kitsan tulo pysäyttää ohjelman harjoituksen, jota johtaa Semjon Karp.
Meitä on tullut Petroskoista yli sata ihmistä. Meidät vietiin vaunuista eri majoituspaikkoihin.
Kalliiksihan tällaiset tilaisuudet tulevat neuvostoihmisille!

15.12.
Huomisesta on tulossa tiivis työpäivä taiteilijoillemme. Kello 15.30 on vietävä kamppeet Rakennusmekanisaatio-yhtiön hallintohuoneistoon. Kello 16.00 heillä alkaa juhlakokous ja 16.50 on aloitettava konsertti, että se ehtisi päättyä jo 17.40.
18.15 on oltava Ammattiliittoneuvostojen talossa, johon on tilannut konsertin Äänis-Vienanmeren laivasto. Sieltä, ainakin orkesterimme ja balettimme, on lähdettävä Musiikkiteatterin näyttämölle. Se siitä.

Mutta mitä maassamme? Vuoden 1982 marraskuun NKP:n KK:n täysistunnon ja Neuvostoliiton Korkeimman neuvoston VII istunnon aineistosta: “Talousalalla meillä on saavutuksia. Kansantuote kasvoi 9 miljardia ruplaa, siis 2 % v.1981 verrattuna. Se on ainoa meidän tulojemme lähde. Ensimmäistä kertaa 80 % siitä menee kulutusrahastoon ja 20 % säästörahastoon. On meillä menestystä maataloudessakin. Viljasatoisuus nousee. Viimevuoteen verrattuna se kasvoi 15 miljoonaa tonnia. On kasvua työn tuottavuudessakin.
Mutta monet osoittimet jäivät täyttämättä! Meillä on oltava toimenpideohjelma! On tuotava ilmi puutteellisuudet, jotta tekemättömät tehtyä. Faktojen alleviivaaminen ei riitä. Maamme kehitysvauhti ei ole riittävän nopea. Kansallistulojen kasvun piti olla kahden vuoden aikana 6 % ja oli vain 4,8 %.

Voimaperäistämiseen on kolme syytä:
1. Neljä vuotta peräkkäin maassamme on ollut katovuosia! 1979–80 ankara kuivuus, vuonna 1981 sitäkin ankarampi. Vuonna 1982 saatiin keskinkertainen sato.
Kyllä Leonid Brezhnev vuoden 1981 marraskuun NKP:n KK:n täysistunnossa puhui siitä, että meidän on tehtävä saavutuksia vaikeissakin ilmasto-olosuhteista, on saatava tieteeltämme ehdotuksia!
2. Vaikeuksia on voimaloitten tehostamisessa. Vaikeuksia esiintyy ydinvoimaloitten rakentamisessakin.
3. Ulkomaansuhteissa on embargo-politiikka.

Ja kaiken tämän lisäksi huono työ- ja finanssikuri. Ja lisäksi meiltä puuttuu yritteliäisyyttä! Meidän on tehtävä uusia päätöksiä vasta vanhojen päätösten täyttämisen jälkeen. Tieteellis-teknillisen edistyksen kannalta tuloksemme ovat vajavaiset. Huono yhteys tuotantolaitoksiin. Meidän on parannettava suunnitelmia ja kannustamista talouspolitiikassa. Aineellisten varojen säästäminen ilmenee tuotannon intensiivisyydessä.

Kansallistuloyksikkö on maassamme kallis: me tienaamme paljon kalliimmalla hinnalla kuin missään muualla! On kuitenkin olemassa sosiaaliohjelmia. Kuukausipalkka nousee. Jos Neuvostoliitossa se on nykyään keskimäärin 177 ruplaa, niin Karjalassamme se on 204 ruplaa. Mutta palkankorotus ei vastaa työntuottavuuden kasvua. Pitäisi liittää palkka tuotantotasoon.

Ruokatavaraohjelma ei ole vain maataloustyöntekijöiden ongelma. On laajennettava maatalouden ja teollisuuden yhteislaitoksia. Integrointi. On kehitettävä teollista ja sosiaalista infrastruktuuria. On rakennettava enemmän sosiaalipisteitä. Ja kaikkein tarpeellisinta on vihannesten säilytystilojen rakentaminen. Maassamme niitä on toistaiseksi vain 50 % tarpeesta. Siihen on suunniteltu sijoittaa 126 miljardia ruplaa valtion budjetista. Karjalassamme meitä siinä asiassa voisivat auttaa suomalaiset.

Karjalassamme tuotantolaitoksista 66 % ei täyttänyt työntuottavuuden kasvun suunnitelmia. Raskasta fyysistä käsityötä Karjalassa tekee 36–48 tuhatta ihmistä, niistä 20 tuhatta on naisia, joiden palkka on alle 200 ruplaa.

Nyt kuitenkin taas olen teatterimme lumoissa.
Kirjoitin runon miehelle, jonka nimi on Teatteri: SINULLE!


Мне в жизни повезло с мужскою дружбой,
Но лишь тебя я искренне люблю!
И жаль, что я с тобой не связан службой,
Себя несу другому кораблю.
Я так люблю твою судьбу большую,
И шёпот твой и искренность твою,
И крик души ранимой. Я ревную
Тебя ко всем, кто жизнь связал свою
С тобой, с одним! Вы вместе дни и ночи
Страдаете, смеётесь, как один,
Вам министерство будущее прочит,
А грим позволит спрятать сеть морщин.
Родной мой, дорогой, незаменимый,
В твой юбилей позволь мне пожелать
Души большой и более ранимой,
И сил, чтобы хватило воевать
С рутиной, обывательщиной, скукой,
С зазнайством, с бюрократией и тьмой,
За красоту, любовь, за труд, что с мукой
Рождает новый мир с твоей судьбой!

Ei elämästäin rakkautta puutu,
Vaan sinä olet aina syömessäin,
Ja harmittaa vain, etten joka päivä
Voi sulle laulaa rakkaudestain.
Mä rakastan sun suurta kohtaloas,
Sun kuisketta ja vilpittömyyttäs,
Ja huutoa, mi sielustasi kirpoo.
Mä olen mustasukkainen – sen tunnustan.
Mä mustasukkaisena olen niille,
Ken kohtalonsa ovat sinuun sitoneet,
Ja yhdessä te voitte nauraa, itkeäkin,
Ain' päivään huomiseen vain uskoen.
Sä minun oma, rakas, korvaamaton,
Näin juhlapäivänäsi salli toivottaa
Sinulle herkän sielun avaruutta
Ja voimia, jott' jaksat taistella
Sä ikävyyttä, rutiinia vastaan,
Ja kopeutta, pimeyttä, byrokratiaa.
Käy taistoon puolest' lemmen, kauneuden
Ja työn, mi uuden luopi maailman.
(suom. Mirja Kemppinen)

26.12.
Nyt on mökkihomma käynnissä. Ei Neuvostoliitto muuten pärjää! Kolmeksi vuodeksi ehdotetaan rahalainaa noin kolme tuhatta ruplaa. Iltajuna on joka päivä. Ja se on sitten täynnä! On noudatettava sääntöjä. Yhteisvoimin on rakennettava laiturit, palokuntavesisäiliöt ja tiet. Talon pinta-ala ei saa kuitenkaan olla 25 neliötä suurempi ja lisäksi saa olla vain 10 neliön veranta. Rakennusparrujen läpimitta saa olla 15 cm ja rakennustukkien 20 cm. Meitä on kerääntynyt toistaiseksi 55 perhettä ja pitäisi olla 100! Oli pyyntö värvätä lisää joukkoa. Tiet on rakennettava itse ja kaivettava kaivot. Jos et tule yhteistöihin, tulee sakko.

Kantele-yhtyeemme puolesta kirjoitin 50-vuotiaalle Suomalaiselle teatterillemme seuraavat sanat: ”Suomalaisessa teatterissa työskenteleville ystävillemme, virkatovereille, näyttelijöille ja ohjaajille, lava- ja sähkömiehille! Sydämellisesti tervehdimme teitä 50-vuotisjuhlan yhteydessä!
Näitten vuosien taustana on tuhansia esitettyjä näytelmiä ja se merkitsee monia tuhansia rooleja. Ja jokainen osa on ihmisen kohtalo. Ja jokainen ihminen on avaruus! Suuren taiteen avaruuden sivut, joita on tutkinut ja tuonut ilmi Valtion Suomalainen teatterimme, ovat maamme teatterihistorian saavutuksia.
Sellaiset näyttelijättäret kuin Irja Viitanen, Liisa Tomberg ja Darja Karpova, sellaiset näyttelijät kuin Toivo Lankinen, Toivo Romppainen, Sulo Tuorila, Yrjö Humppi, Valter Suni, sellaiset näyttelijät kun Erna Lund, Vieno Kettunen, Aili Ragujeva, Leena Kornilova, Sinikka Malmi, Pauli Rinne, Pjotr Mikshijev, Orvo Björninen, Viljo Ahvonen, Pauli Vaklin ja Leo Närjä voisivat olla vaikka minkä hyvän teatterin ylpeyksiä
Mutta heidän syntyminen saattoi tapahtua vain meidän Neuvostoliittolaisessa Suomalaisessa draamateatterissa, sillä se on niin erikoinen. Se on kansainvälinen, niin kuin itse asiassa koko neuvostotaide, kuin meidän tasavaltamme taide, joka on sen verran erilainen. Ja siksi Kansojen Ystävyyden kunniamerkki on todellinen tunnustus ajattelevien, haaveilevien ihmisten kollektiiville, joka tekee kaikkensa, että kukoistaisi meidän rakas Synnyinmaamme!
Uutta menestystä, uusia näytelmiä, sielullisia järkytyksiä, monta miljoonaa hyvätahtoista yleisöä teille, rakkaat ystävät! Lykkyä tykö!”