William Hall






1.1.1988
Mitä voisin sanoa menneestä vuodesta?
6.1.1987 erosin Kantele-yhtyeestä. Yritin eläytyä uuteen, hiukan jo unohdettuun, miljööseen. Liisa Tomberg kyllä sanoi, etten minä ennen ollut mikään näyttelijä, mutta nyt minua kuulee ja ymmärtää. Ja nyt minulle on muka annettava ansioituneen taiteilijan kunnianimikin, sanoi teatterimme diiva.
Silloin kun oli Viihdyttäjän luovutus, minun osasuorituksestani ei puhuttu mitään! Sanomalehteen ei edes ilmestynyt arvostelua. Paulikin sanoi erään harjoituksen jälkeen, kun Orvo Björninen harjoitteli Shustrovia: ”Sehän on vallan toista, kun ansioituneet harjoittelevat!” Niinhän se on. Tuon tuosta huomasin, ettei riitä temperamenttia, vapautta, syventymistä rooliin.
Pari kertaa Katri Räikkönenkin sanoi pelkäävänsä, että kohta kulisseissa juorutaan: ”Hall saa rooleja tuttavuuskaupalla.”
Pekkakin katsoa murjottaa.
Venla Kiiranen on ihan paikallaan ja minä dramaturgina, huonosti kieltä taitavana, olisin taaskin haittana. Kaikki tämä aluekomitean kosiskelun rinnalla johti tilanteeseen, jossa minä tein päätöksen yrittää vielä kerran uutta! Vaikka uudella työmaalla ei ole vielä varmaa tietoa palkasta, ei ole työpaikkaa eikä puhelinta. Säätiömme on ilman mitään rahaa, itse olen ilman apulaista.

Nyt on päämääränä tehdä Shustrovin rooli valmiiksi. Jos Pauli pysyy sanoissaan, niin on opittava vielä Zamorjonovin rooli suomen kielellä. Seuraavalla viikolla on käytävä taas Moskovassa uusia neuvoja kuuntelemassa. Lähiaikoina voisin iltaisin esittää näytelmissä, jos Moskovan hallinto antaa luvan.

Tammikuussa on käytävä läpi Ministerineuvoston, Kulttuuriministeriön, museoitten johtajien vastaanottohuoneet. On keskusteltava Eino Karhun, Armas Mishinin, Jaakko Rugojevin ja Tamara Krasnopolskajan (musiikintutkija ja folkloristi) ja Vjatsheslav Kalaberdan (säätiön puheenjohtaja ja konservatorion johtaja) kanssa. Toiveena on saada jonkinlainen työhuone ja vaikka hyvin vaatimaton näyttelysali. Tarpeen on Juri Linnikin (filosofian tohtorin ja runoilijan, taideteosten keräilijän) tapaaminen.
Tekisi mieli haastatella lähiaikoina Helmer Sinisaloa, Leo Lankista, Jaakko Rugojevia, Taisto Summasta, Mikko Koppalevia, Ortjo Stepanovia ja Vladimir Brendojevia. Teemana olisivat haaveet seudun kulttuurista. (Nyt he ovat jo kaikki lepäämässä kunniamiesten hautausmaalla Petroskoin Suolusmäellä Mikko Koppalevia ja Ortjo Stepanovia lukuunottamatta. Mikko on vielä melko nuori ja elossa ja Ortjo on haudattu syntymäkyläänsä Kalevalan piirin Haikolaan. W.H. 23.11.1999)
Niistä haastatteluista saisi ideoita. Kalevala-kylässä (entisellä Uhtualla) olisi keskusteltava Matti Pirhosen ja Veikko Pällisen kanssa, Prääsässä Lukinin kanssa. Meinaan keskustella piirien propagandaosastojen puoluesihteereiden kanssa. Mutta keskustelujen on oltava henkisesti hyvin rikkaita ja inhimillisiä.

Omassa "pääkopassani" syntyi idea rakentaa nuorten voimin kesäteatterit joka piirikeskukseen. Kesäisin sinne voisivat tulla suuretkin filharmoniakollektiivit, ainakin Kantele-yhtye.

Löysin kirjastostani Suomen Kulttuurin vuosikirjan (’85). Svenska kulturfonden 75 vuotta: ”Tarkoituksena on ollut esitellä mm. valtion taide- ja kulttuuripolitiikkaan liittyviä uutisia (apurahat, julkaisut, nimitykset), kulttuuripoliittisesti kuumia aiheita (kulttuurin uudet mesenaatit, viestintäteknologia) sekä populaarikulttuuria (dekkarit, sirkus).”

8.1.
Teatterissamme tällä hetkellä näyttelijöitä on vain 26.

Ensimmäinen työpäivä uuden sopimuksen pohjalta. Olen iltatyöntekijänä kello 17.00–22.00.

Katri Räikkönen tuli luokseni ja kauhuissaan kertoi, että Natalja Vavilova, uusi varaministerimme, kertoi hänelle Suomalaisen teatterin näyttelijöiden käyneen ministeriössä ja NKP:n aluekomiteassa vaatimassa Pauli Rinteen eroa.
Nukketeatterin johtajalle Bondarenkolle (yhteinen puoluejärjestö) on annettu tehtäväksi valmistaa keskustelu kommunistien kanssa tilanteesta teatterissamme.

9.1.
Kozlovskin venäjänkielisen Perestroikan pieniä kommelluksia -näytelmän harjoitukset pidetään kello 17.00–22.00. Aamulla säätiömme asioitten lomassa pänttäsin päähäni näytelmän tekstiä.

11.1.
Aamusta soitin Moskovaan ja sain kutsun tulla 19. ja 20. tammikuuta.

Harjoittelimme Manokilla.

13.1.
Aamusta kävin torilla hakemassa kukkia Erna Bergin 55-vuotissynttäreihin. Herätin sen unikeon.

Pauli puhui Bondarenkon kanssa teatterin tilanteesta ja päättivät järjestää 25. tammikuuta yhteisen taiteellisen neuvoston ja puoluekokouksen.

Tänään menemme ottamaan vastaan Vanhaa Uutta vuotta Teatteriliiton huoneistoon.

USA:ssa on 25 tuhatta erilaisia säätiöitä ja rahastoa! (TV-uutisista).

27.1.
Eilen vein säätiön puolesta kirjeen ministeriöön; siinä anotaan säätiölle leimaa.

Kello 11.00 oli Perestroikan kommelluksien läpiajo.

Kello 14.00 oli teatterin henkilökunnan kokous. Kokouksen puheenjohtajan Kornilovan pyynnöstä kerroin puoluekokouksestamme, jossa oli Rinteen tilitys.

Kello 17.00 kävimme Rinteen kanssa Näyttelijäkodissa, missä esitimme kohtauksen Perestroikan kommellukset -esityksestä tasavallan paikallisneuvostojen puheenjohtajille.

Söin välipalan Maitoruokalassa ja valmistauduin läpiajoon, johon oli kutsuttu yleisöäkin.

Ja tänään kello 9.00 alkoi poliittisen opiskelun seminaari, jonka aiheena oli tapaaminen teattereiden kanssa. Puheitten päälle oli pieni konsertti, jossa esiintyi baletti ja oli meidän kohtaus Perestroikan II näytöksestä. Ottivat hyvin vastaan, vaikka taiteellinen neuvosto ja ministeriön edustajat haukkuivat esityksen pataluhaksi. Ei oikein hyväksynyt esitystä näytelmän kirjoittajakaan, vaikka sanoikin lopussa, että esitys kuitenkin syntyi.

Liida Sykiäisestä on tullut puoluejäsen piirikomitean puoluejärjestön hyväksymispäätöksellä.

5.2.
TV studiossa nauhoitettiin Manokin lauluja ja monologini Kulttuurisäätiöstämme.

Kello 11.00 suurella tarmokkuudella pääsin tasavallan kulttuuritalojen johtajien eteen puheeni kanssa.

Kello 14.00 oli Kantelettaren harjoitukset ja kello 16.00 esitys turisteille. Katsomo oli täpötäynnä.

7.2.
Eilen illalla oli Cabaret-esitys. Tänään päivällä oli Perestroikan harjoitukset, joissa kinasimme ohjaaja Tihijn kanssa, joka ei ottanut huomioon kirjailijan ehdotuksia. Kina vaikutti ilta-esitykseen.

9.2.
Museon huoneistossa kokoontui kotiseutuklubi.

On kuollut Taisto Summanen... Hautajaiset ovat 12. 2. Hautausmaalla lausutaan runoja suomen kielellä.

Jo kuukauden apulaisena säätiössämme on Zifa Jusupova, kansallisuudeltaan tataari.

11.2.
Valmistelemme hyväntekeväisyyskonserttia. Konservatorion haaraosasto painaa meitä varten 50 mainosta ja 400 käsiohjelmaa.

12.2.
Saatoimme viimeiselle matkalle Karjalamme suurta runoilijaa Taisto Summasta. Pauli Rinne, Orvo Björninen ja Vieno Kettunen lausuivat hänen runojaan suomen kielellä ja minä lausuin venäjän kielellä Sydän-runon Armas Mishinin käännöksenä. Raija Pöllä kertoi runoilijasta. Lopussa hyvin runollisesti puhui Oleg Mishin eli Armas Hiiri. Maksim Gavrilov soitti kanteletta, yliopiston yhtyeen soittajat soittivat pienenä orkesterina jotain hyvin kaunista. Karjalassa hän oli paras runoilijoistamme.

Vuosi sitten Moskovassa syntyi Leninille nimetty Lasten säätiö. Sen puheenjohtajaksi valittiin kirjailija Lihanov. Kello 14.00 alkaa Lasten säätiön Karjalan osaston perustava kokous.

Avajaispuheessa kerrottiin, että lasten kuolleisuus Neuvostoliitossa on kahta kertaa korkeampi kuin USA:ssa ja neljä kertaa korkeampi kuin Japanissa. Meillä on 16 lasten kuolemaa 1000 lasta kohti ja Suomessa vain 6!

Viktor Timofejevitsh Stepanov, opetusministeri, puheessaan sanoi: ”Suuret perheet kärsivät suunnattomasti välinpitämättömyydestä.”

Kuuno Sevander, yksi Suomalaisen teatterimme perustajista, täyttää 90 vuotta!

13.2.
On lauantaipäivä. Yhteiskuntapiirit heräävät! Kello 14.00 kokoontuvat luovantyön liitot Teatterityöntekijöiden liiton huoneistossa. Se on jo toinen kokous. Ensimmäisessä puhuttiin luovantyön liittojen yhdistämisestä ja sen yhdistyksen säänöistä.

Sääntöjen luonnoksen teki Lehtimiesliiton puheenjohtaja Gennadi Sorokin. Nyt arkkitehtiliiton puheenjohtaja Eduard Voskresenski, ottaen huomioon ensimmäisen version, luki omansa. Hiukan kinattiin.

Illalla oli Perestroikan kommellukset näyttämöllä.

15.2.
Nyt Neuvostoliitossa, ainakin Venäjällä, syntyy uusi Luovantyön pajojen yhdistys. Sen päämääränä on luovantyön energian ilmisaaminen. Teatterityöntekijöiden liiton puheenjohtaja Mihail Uljanov Sovetskaja kultura (Neuvostokulttuuri) -lehdessä sanoi, että se on hajaannuttamisyritys ja siitä on jo tehty STD:n (Teatterityöntekijöiden liitto) päätös.
Puolueemme aluekomitean propagandasihteeri Oiva Lensu ehdottaa viemään tämän päätöksen NKP:n aluekomitean byroon päätettäväksi, koska heti syntyi ehdotus luoda sellainen Luovantyön paja Petroskoihin: Oleg Belonutshkin kertoo, että on olemassa aloiteryhmä.
”On etsittävä teatterityön uusia muotoja”, sanoo Belonutshkin.
Ja Venäläisessä teatterissa henkilökunta jakaantuu muutenkin. Siellä on käynnissä monivuotinen taistelu näyttelijöiden kesken. Pajan syntyminen lieventää jännittyneisyyttä. Aloiteryhmän hallinnon puheenjohtajana on Ljudmila Zhivyh.
”Olemme tehneet työtä jo kolme vuotta”, lisäsi Belonutshkin.
Näyttelijät tulevat työskentelemään vuosisopimuksen mukaan. 10-henkinen ryhmä kääntyy Luovantyön pajojen yhdistyksen hallinnon puoleen ja ehdottaa näytelmien ja harjoitusten määrää. Tämä muoto poikkeaa tavallisesta tämän päivän teatterista. Valtion tukea pyydetään noin 156 tuhatta ruplaa vuodessa. Suunnitellaan 190 esitystä vuodessa. Tehdään vuorokiertueita.

Venäläisen draama- ja Musiikkiteatterin toiminnanjohtaja G. Pukatsh ilmoitti, ettei kaupungissa ole puutetta teattereista. Joka päivä on noin 400 paikkaa vapaana olemassaolevissa teattereissa. Venäläisen teatterin johtaja Jevgeni Stolov ilmoitti, ettei se ole valtion kannalta kannattavaa.
”Teatterityöntekijäin liitto kerää meidän jäsenmaksuja ja sitten niillä rahoilla tehdään olemassaoleville teattereille sellaisia kepposia. Siitä tulee uusi teatteri eikä mikään tuntematon paja”, sanoivat teatterimiehet.
Tällä hetkellä Teatterityöntekijöiden liitto ei auta näyttelijöitä asuntojen eikä kunnianimien saamisessa. Nuorten katselmusta ei ole pidetty. Tällainen pajojen syntyminen vie viimeisetkin voimat teattereilta.

Pajojen kannattajat puhuvat siitä, että laitosteattereissa on näyttelijöitä, jotka eivät koskaan mene mihinkään, on aina ryhmä hyviä näyttelijöitä, joilla ei ole riittävästi luovaa työtä. On pienpalkkaisia näyttelijöitä, joilla on samalla paljon vapaata aikaa. Jäsenmaksut, joita saa Teatterityöntekijöiden liitto, menevät näyttelijöiden hyväksi, kokeellista työtä varten.

Edvin Alatalo (Suomalaisen teatterin johtaja) on sitä mieltä, että sellainen paja tuskinpa tulee häiritsemään olemassaolevia teattereita. Jos kuolee, niin kuolkoon sitten. Mutta kannattaa yrittää.

Minä puhuin, että jos noudatetaan Pukatshin logiikkaa, siis jos teattereissa on 400 vapaata paikkaa, niin olemassaolevatkin teatterit on pantava kiinni! Eivät ne kannata! Ja mehän puhumme uusista muodoista, jotka tempaisisivat yleisöä mukaan!

Ministeri Strelkovin puolustajat puhuivat Teatteriyhdistyksen erimielisyyksistä ja siitä, että siinä synnytetään mielipiteitä suljettujen ovien takana (siis siinä mielessä, etteivät sen jäsenet halua ottaa huomion virallista mielipidettä).

Oiva Lensu huomasi, että keskustelu kärjistyy ja lopetti sen lupaamalla luoda ehdotus Venäjän Teatterityöntekijöiden liitolle Pajojen luomisesta Pietariin ja Petroskoihin. Ehdotus sitten viedään teattereiden henkilökuntien äänestykseen.

Syntyi uusi "tulipalo". Ministeriö ehdottaa, ja on tehnyt sen hyväksi jo paljon työtäkin, Kizin Preobrazhenskin kirkon restauroimista purkamalla koko kirkko.
Siis koko komea rakennus muutettaisiin tukkien kasaksi ja sitten uudesti rakennettaisiin vaihtaen lahotukkeja.
Keräännymme kirjailijaliiton huoneistossa 17.2. Kizhin museon johtaja Mihail Lopatkin on mielissään, että Kulttuurisäätiö on mukana tässä tulevassa kuumassa keskustelussa.

Säätiössämme tehdään valmistustyötä huutokaupan ja hyväntekeväisyyskonsertin järjestämiseksi 13.3. Suomalaisen teatterin huoneistossa. Moskovan Säätiöstä lupasi 10.3. tulla toveri Lepeshinski. Kokoamme sinä päivänä hallinnon. Konsertti tapahtuu 22.3. Lippujen hinta on 5,50 ruplaa.

17.2.
Paneelikeskustelu Kizhin ongelmista
Kirjailijaliiton pieni sali on täpötäynnä! Mukana on kirjailijoita, runoilijoita, säveltäjiä ja musiikinopettajia. Kokouksen nimenä on ”Sever -aikakauslehden pyöreäpöytä-keskustelu Kizhin ongelmista”.
Keskusteluun on kutsuttu NKP:n aluekomitean sihteeri Oiva Lensu, aluekomitean instruktööri Nikolai Kopjov, Karjalan Ministerineuvoston varapuheenjohtaja Aleksandr Nikolajevitsh Trofimov, arkkitehtuurin tohtori Vjatsheslav Orfinski, varakulttuuriministeri Boris Markov (vastaa restaurointitöistä) ja Kizhin museon johtaja Mihail Lopatkin.

A. N. Trofimov: ”Ongelma on kansainvälistä luokkaa. Toista samanlaista rakennusihmettä ei ole olemassa koko maailmassa. Siksi huomio Kizhiin kasvaa. Siitä kirjoitetaan paikallis- ja keskuslehdistössä.
Suurenmoisena huomionosoituksena Kizhiä kohtaan oli NKP:n KK Rakennusosaston istunto 4.2.1988. Siihen oli kutsuttu Venäjän ja Neuvostoliiton arkkitehtiliiton edustajat, Neuvostoliiton arkiston edustajat, Venäjän Kulttuuriministeriö, Yleisvenäläinen kulttuurihistoriallisten muistomerkkien säilyttämisen virasto, Rosrestavratsija (Venäjän restaurointivirasto), rakennusinstituuttien edustajat – yhteensä 15 henkeä. Yksimielisesti oli päätetty, että Kizhin ongelmat on ratkaistava pikaisesti ja joustavasti.
Sen jälkeen Venäjän Kulttuuriministeriö kokosi kollegionsa 8.2.1988. Siihen oli kutsuttu maamme suurimpien lehtien lehtimiehet (Pravda, Izvestija, Literaturnaja gazeta, Sovetskaja kulttuura). Venäjän ministeri otsikoi oman selostuksensa lauseella: ”Kizhi täytyy pelastaa!”
Miten voisi pelastaa tuomiokirkon? Oli julistettu kilpailu. Kilpailun palkintolautakunnan mielipide oli: Ainoana suojelukeinona on purkaminen ja uudesti rakentaminen. Lisäkonstruktioitten lisäämisellä lääkitseminen on vahingollista. Tarvitaan huolellista tutkimista ja sitten purkamista ja uudesti rakentamista.
Arkkitehti ja kirvesmies Aleksandr Vladimirovitsh Popov on luvannut huolellisesti purkaa kirkon ja rakentaa sen uudelleen.”

Näytettiin dokumenttielokuva Dmitri Salunskin kirkon purkamisesta. Luettiin Kulttuuriministeriön kollegion päätös kirkon purkamisesta ja jälleenrakentamisesta. Akateemikko Gorshin on samaa mieltä. ”Vuonna 1988”, lukee päätöksessä, ”aloitetaan kirkon purkaminen.”

Akateemikko Lihatshev (Neuvostoliiton Kulttuurisäätiön johtaja) kääntyi ministeriön puoleen pyytäen keräämään UNESCO:n nimissä maailman asiantuntijat.

Arkkitehti Popov: ”6-7 kuukautta menee tutkimiseen, purkamiseen menee 6-7 kuukautta ja kokoamiseen 3,5 – 4 vuotta. Purkaminen alkaa v.1989 ja kestää keväästä syksyyn.

V. P. Orfinski: ”Monet kuitenkin ovat sitä mieltä, ettei purkaminen ja sitten kokoaminen ole mahdollista. Asiantuntijat ovat sitä mieltä, että Salunskin kirkko, jonka kanssa Popov oli tekemisissä, on ainakin 25 kertaa helpompi, kuin Preobrazhenskin kirkko. Tietenkin voi arvostaa korkealle ihmisiä, jotka uskaltavat ja tekevät, mutta rohkeita tekoja on ollut jo riittävästi. Eikä toiminta ole aina koitunut asian hyväksi. Esimerkkinä on kirkon lautavuorauksen poistaminen 50-luvulla ja metallikonstruktioitten lisääminen. On rikottu looginen yhteys. Popov kertoo, että kirkon purkamistyössä koulutetaan nuoret kirvesmiehet. Mutta eikö se ole epäsiveellisyyttä tehdä muistorakennuksesta opetuskenttä? Ustjugin kirkon restauroinnin aikana sitä nostettiin nostoruuvilla ja kirkko yhtäkkiä horjahti. Nostoruuvilta otettiin pois painoa ja tilanne rauhoittui, mutta oli suuri riski aloittaa työt ilman riittävää koulutusta. Olen tullut vakuuttuneeksi, ettei purkamispäätöstä voi olla.” (Raivokkaat suosionosoitukset!)

Varakulttuuriministeri Boris Markov: ”Minä taas olen sitä mieltä, ettei kukaan voi sanoa, mitä on tapahtumassa muistorakennukselle, ilman sen purkamista. On tehtävä luonnoksen töiden järjestelyistä ja valmistettava tarvittavat asiakirjat.”

Museon johtaja Lopatkin piti 15 minuutin puheen, jossa hän puhui kirkon säilyttämisestä ilman äkkinäisiä johtopäätöksiä. Kirvesmiehiä pitäisi ehdottomasti kouluttaa, mutta ei Preobrazhenskin kirkon raunioilla.

Kysymys Markoville: ”Tutkimustöihin on haaskattu paljon rahaa, mutta hyötyä ei ole. Te osallistuitte purkamisen luonnoksen ja päätöksen tekemiseen. Eikö se ole tehty siksi, että sillä voi peittää työkustannukset, joista ei ollut hyötyä?”

Gennadi Sorokin (lehtimiesliiton puheenjohtaja): ”Tässä ei mainittu yhtä sukunimeä. Se on arkkitehti Juri Platonov, joka vei Popovin NKP:n KK sihteerin Ligatshjovin luokse ja hyvin kohta alkoi syntyä kuuluisa päätös purkamisesta. Museon työntekijät eivät saa muka koskea museoon. Lopatkin sai muistutuksen siitä, että yritti tehdä kokeen ampumalla pyssyllä. Hän saikin tuloksen: muistomerkkirakennus on vielä hyvässä kunnossa!”

Tiedekeskuksen historian asiantutkijat lausuvat oman mielipiteensä:

Irina Tshernjakova: ”Purkamispäätös on kiireinen.”

Kalle Ranta (Punalipun päätoimittaja): ”Restaurointiarkkitehti Suomesta tarjosi apua. Hän on sitä mieltä, ettei purkamista tarvita. Hän ehdotti keräämään asiantuntijat neuvonpitoon.”

Saltup (taiteilija, kriitikko): ”Luokoon uudelleen Anhimovskin kirkon 25 sipulia!”

Sokolova G. B. (kasvatusopillinen korkeakoulu): ”Minä puhun Skify-turistiklubin jäsenten puolesta. Seitsemän vuotta olemme olleet restaurointitöissä. Olemme valmiit viemään pois Preobrazhenskin kirkosta ne metallirakennelmat lyhyessä ajassa.”

Irina Gurvitsh (Kizhin museon työntekijä): ”Muuta keinoa kuin purkaminen ja uudesti kokoaminen ei ole olemassa! Vaihtoehtoa ei ole.”

Starostina (historiantutkija): ”Ajatelkaa nyt, missä niitä tukkeja sitten säilytetään? Henkilökohtaisesti olen kategorisesti purkamista vastaan.”

Irina Karpenko (Kulttuuri-instituutti, Leningrad): ”Venäjän Kulttuuriministeriön kollegion päätös on huono. On syntynyt uniikki tilanne: urakoitsija ja toimeksiantaja ovat samasta ministeriöstä.”

Rogoshtshenkov I. (Sever-aikakauslehden toimittaja): ”On paljon vastuuttomuutta. Tällaisia kysymyksiä ja ongelmia ei saisi ratkaista äänestyksellä.”

Burkanov (Kizhin museon varajohtaja): ” "Sipulit" voidaan väliaikaisesti peittää ja kirkko voisi odottaa vielä 20–30 vuotta.”

Viktor Puljkin (kirjailija): ”Kirves vailla perinteitä on pyövelin kirves.”

19.2.
Aloitan kierroksen tuotantolaitoksissa, jotka ovat aluekomitean päätöksen mukaan Kulttuurisäätiön perustajia. Soitin heti aamulla Petrozavodskmashin (Paperikonetehdas) NKP:n paikallisjärjestön sihteerille. Hän ei tiennyt mitään. Kehotti soittamaan ammattiliittokomiteaan: hänellä on justiin kokous kollektiivin sopimuksesta johdon kanssa!
Vastaanottohuoneessa odotin 40 minuuttia. Ammattiliittokomitean varapuheenjohtaja sääli minua ja otti vastaan, mutta ehdotti kuitenkin kääntymään tehtaan johtajan puoleen, joka on laitoksen neuvoston puheenjohtaja.
Tunkeuduin häneen luokse justiin ennen jotain vuoronmukaista kokousta: ”Laitoksella on kauheasti velkoja! Otimme velkaa 8 miljoonaa ja puolet niistä on jo käytetty. Jos toisella neljänneksellä pääsemme veloista, niin sitten tulkaa käymään”, sanoi johtaja.

23.2.
Karjalan tasavallan Ministeriöneuvosto kokosi taideliittojen edustajat. Kokouksessa pohdittiin Luovantyön liittojen yhdistyksen perustamista. Gennadi Sorokin (lehtimiesliiton puheenjohtaja ja valmistavan komitean puheenjohtaja), Tolski (TV- ja radiokomitean johtaja), A. Trofimov (Ministerineuvoston varapuheenjohtaja), Oiva Lensu (NKP:n aluekomitean propagandasihteeri), aluekomitean propagandaosaston varajohtaja Nikolai Kopjov, kulttuuriministeri Oleg Strelkov, varakulttuuriministerit V. Poutanen ja Alevtina Kemova, toinen varaministeri N. Vavilova, säveltäjäliiton puheenjohtaja Helmer Sinisalo, arkkitehtiliiton puheenjohtaja Eduard Voskresenski, teatterityöntekijöiden liiton puheenjohtaja Pauli Rinne, taiteilijaliiton puheenjohtaja Valentin Tshekmasov, arkkitehti Orfinski, lehtimiehet Svintsov, Raija-Liisa Pöllä, kirjailija ja taiteilija Aleksei Avdyshev, taiteilija Poljakov, säveltäjä Patlajenko ja säveltäjäliiton sihteeri Nikolai Samsonov, teatteriliiton sihteeri Shumskaja, Suomalaisen teatterin näyttelijät Liisa Tomberg, Darja Karpova, Erna Lund, Orvo Björninen vanh., Lidia Sykiäinen, toimittaja Rogoshtshenkov, runoilija Armas Mishin, kirjailija Ortjo Stepanov, Venäläisen teatterin näyttelijä Ljudmila Zhivyh, taiteilija Ivanenko, kuvanveistäjä Eduard Akulov, Punalipun toimittaja Grinin, säveltäjä Beloborodov, Venäläisen teatterin näyttelijä Georgi Sitko, kirjailija ja Sever aikakauslehden päätoimittaja Dmitri Gusarov, yliopiston opettaja ja teatterikriitikko Maljtshukov, kirjailija Stanislav Pankratov ja säätiöstämme minä.
Tuntui siltä kuin tasavallan hallitus yrittäisi pitää käsissä luovantyön tekijöiden tyytymättömyyden nykytilanteeseen. Puhuttiin puolin ja toisin, mutta päätöstä ei syntynyt.

24.2.
Puoli kymmeneltä harjoittelimme Manok-yhtyeenä.

Avangard-tehtaan puoluejärjestön komitea. Puhuin Säätiöstämme ja tulevista tehtävistä. Mukana oli tehtaan ammattiliiton edustajia.

Kello 14.00 politvalistustalolla oli Kulttuuriministeriön laajennettu kollegion istunto. Päiväjärjestyksessä: Kulttuuriministeriön työstä. Aiheena oli Leninskaja pravda- lehdessä ilmestynyt artikkeli ”Perestroikan matkiminen Kulttuuriministeriön työssä”.
Kerääntyi noin 150 henkeä luovantyöntekijöitä, teattereiden taiteellisten neuvostojen jäseniä, museoitten ja kirjastojen johtajia sekä Kontupohjan ja Äänisen piirien kulttuuriosastojen johtajat.
Puhemiehistössä olivat kollegion jäsenet, Ministerineuvoston puheenjohtaja Ivanov, NKP:n aluekomitean propagandasihteeri Oiva Lensu, neuvonantaja N. Kopjov ym.
Ministeri Oleg Strelkovin puhe oli enemmän tilitystä, jossa oli itsekritiikkiäkin Perestroikan riittämättömästä tehosta ministeriön työssä. Mutta kuitenkin enemmän kehuttiin itseä Kulttuuripäivien vetämisestä, folklorejuhlista, kirjastojen käyttäjien määrän lisääntymisestä. Ministeri kehui, että Suomalaista teatteria lukuun ottamatta kaikki muut lisäsivät yleisön määrää, vaikka Suomalainen teatteri myös täytti suunnitelmien vaatimukset. Hän alleviivasi Suomalaisen teatterin tilanteen ja vaikeudet yhteistyössä Teatteriyhdistyksen kanssa, jonka johtajana on Pauli Rinne.

Minä pyysin sananvuoroa enkä oikein uskonut, että annetaan, sillä tiesin että on jo suunniteltu suuri luettelo puhujista. Mutta minulle annettiinkin sananvuoro heti paikalla. Puhuin siitä, että Strelkov yrittää jakaa Suomalaisen teatterin kollektiivia kahtia. Yrittää liata teatterin johtoa. Ministeriön pinnallisen työn näkee Kizhin ja Kulttuurisäätiömme syntymisen esimerkeissä. Tarkoitan Preobrazhenskin kirkon purkamisen vaatimusta ja Säätiön perustusjäsenien tietämättömyyttä koko säätiöstä. Puhuin siitä, ettei ministeri oikein koskaan kuuntele apulaisia, ei ainakaan varaministereitä. Sanoin, että meidän elämämme praktiikkaan pitäisi juurruttaa käytäntö, jolloin johtaja, joka itse ymmärtää, ettei jaksa vetää johtajan kuormaa ja pyytää virkaeroa, on annettava se.
Väliajalla minua kannattivat balettitanssija Galjtsina ja nukketeatterin johtaja Bondarenko. Muistomerkkien säilyttämisyhdistyksestä kerrottiin että puheeni oli miehuullinen. Minua vastaan oli Pekka Mikshijev, joka ilmoitti puheessaan, ettei suostu mielipiteeseeni. Pilipenko Venäläisestä teatterista ilmoitti, että puheeni on kirjoitettu viisaalla mutta vieraalla kädellä?
Piirien kulttuuriosastojen johtajat tietenkin ilmoittivat, että jos ministeriötä autettaisiin, niin ministeriö olisi ihan paikallaan.

25.2.
Illalla oli matka Perestroikan kommellusten kanssa Latvaan. Esitimme noin kolmellekymmenelle ammattikoulun oppilaalle, vaikka teatterin tilille oli siirretty 140 ruplaa pääsylippumaksuna.

26.2.
Kello 15.00. Puoluekokous teatterissa. Hyväksyttiin Björnisen, Räikkösen ja Rinteen karakteristiikat toukokuun Suomen matkaa varten.

Viime puoluekokouksessa puhuttiin Rinteen näyttelijätyön rajoittamisesta siitä syystä, ettei hän ehdi kaikkea. Alatalo oli jyrkästi sitä vastaan. Ja Pauli itse oli sellaista mielipidettä vastaan, että hänen on oltava ymmärtäväinen ja otettava huomioon toisten mielipiteet.

Ennen kokousta luokseni tulivat puolueen komitean edustaja, Näyttelijätalon johtaja ja Kirjallisuusteatterin (Luova paja -teatteri) näyttelijä Gennadi Zalogin, jotka ilmoittivat, että voisivat siirtää säätiömme tilille noin 140 ruplaa!!!

28.2.
Kalevalan päivä! Sunnuntai. Aamusta olin hiihtämässä Äänisellä. Tuhansia suksilla! Vaikka avonaiselta järveltä tuulee melko viileästi. Menin puolimatkaa Pässinrantaan päin ja kiireesti takaisin. Jätin sukset teatterille ja juoksujalkaa painuin Kotiseutumuseoon, jossa avattiin Kalevalan ensimmäisen Belskin tekemän venäjännöksen 100-vuotisjuhlalle omistettu tilaisuus.
Folklorejuhla, jossa Rinteen perhe oli avainpisteessä: Riitta, joka on museon työntekijä, kertoi ja opasti yleisöä Kalevalan "sivulta sivulle", Arto lauloi, soitti kanteletta ja kertoi yliopiston yhtyeen ohjelmasta. Riitan poika hyppi villinä. Mukana olivat Lilja Rinne ja Riitan mies. Pauli itse kertoi teatterin Kalevala-esityksestä. Sitten Katri Räikkönen lausui venäjän kielellä Kalevalan runoja ja Aili Ragujeva esitti itkuja karjalan kielellä.

Panin muistiin lausuntoja Perestroika-esityksestä teatterin vieraskirjasta:

”Me, yliopiston opiskelijoiden turistiryhmä Sverdlovskista, olemme oikein onnellisia, että jouduimme näin erittäin hyvään Pieniä komedioita perestroikasta -ensi-iltaan. Uusi esitys on groteskia ja panee ajattelemaan sitä, mitä yhteiskunnassamme tapahtuu. Esitys on oikein rohkea. Saimme paljon mielihyvää. Suuri kiitos teille! 29.1.88.” (7 allekirjoitusta.)

”Vallan ajankohtainen ja päivänpolttava. Suuri kiitos Perestroikan läksyistä. Toivotamme menestystä. Tällaisten esiintymisten innolla me voimme saavuttaa jotain. Meidän täytyy tehdä se. Nikolajevin yliopiston ylioppilasryhmä.”

”Hyvät toverit! Kävimme teatterissanne ja näimme Perestroikan komedioitten ensi-illan. Esitys pani ajattelemaan ja se on varmasti ohjaajan saavutus. Nautimme esityksestä. Olette kelpomiehiä. Toivotamme menestystä tulevaisuudessakin. (Tak derzhatj!) Pysykää linjallanne. 31.2.88.” (Neljä allekirjoitusta.)

3.3.
Keskustelimme säätiömme puheenjohtajan Vjatsheslav Kalaberdan kanssa: ”Kirjaamme suunnitelmiimme nuorten taidetyöntekijöiden festivaalin, jonka rahoittajana olisi säätiömme. Huhtikuussa voisimme järjestää ensimmäisen konsertin.”

Arkkitehdin, tohtori V. Orfinskin kanssa keskustelin yliopiston ja konservatorion opiskelijoiden yhteisen tutkimusretken järjestämisestä. Sen tarkoituksena olisi kulttuurimuistomerkkien kuvaaminen ja luetteloiminen. Se olisi sellainen rakennusryhmän tapainen retkikunta.
Kansantaidekeskuksen kanssa voisi järjestää laulusäveltäjien katselmuksen. Rockmusiikin katselmus järjestettäisiin sen yhteydessä.

Tänään oli Perestroikan kommelluksien matka Martsialjnyje vody -parantolaan. Yleisöä oli noin 100 henkeä. Nauroivat kauheasti, vaikka eivät tulleet mukaan ”breikkerit” ja alku oli kömpelö. Mutta sitten alkoi mennä ihan hyvin. Eräs moskovalainen täti kehui kauheasti.

4.3.
Keskustelussamme Strelkov ihmetteli kovasti, että on tulossa säätiön järjestämä konsertti ja hän ei tiedä siitä mitään? ”Pidetäänkö sitä salassa?” ihmetteli ministeri.
Kerroin konsertista. Ihmetteli, miksi kutsuimme nimenomaan nämä näyttelijät? Miksi ette kyselleet päällystöltä ehdotuksia? Ministerineuvostossa ehdotettiin, että konserttiin osallistuisi joku kirkas tähti.
Tietenkin olisi hyvä saada Nina Rautio Bolshoi-teatterista. Hän on valmistunut musiikkiopistostamme. Zoja Ivanovna Larkina (Raution opettaja) lupasi keskustella Ninan äidin kanssa ja saada se Tshaikovskin ja Rio de Janeiron kilpailun voittaja Petroskoihin.

Katsojan vastaus Leninskaja pravda -lehdessä 3.3. painettuun Vybor (Valinta) -kirjoitukseen: ”Arvoisat toverit! Monet yleisöstä ovat jo tehneet oman valintansa ja se on päinvastainen kuin se, minkä on tehnyt teatteriarvostelijanne. Me katsoimme molemmat esitykset ja keskustelimme niistä ystävien ja kavereitten kesken. Suurempaa eroa näkemyksissämme ei voisi olla. (...) Yllättää Venäläisen teatterin valinta (puhe on Minä rakensin taloni -esityksestä). Kun ihminen katsoo kerran tällaisen esityksen, joka ei puhu mitään sydämelle eikä järjelle, ei tee mieli tulla toista kertaa siihen rakennukseen, jonka katon alla on Musiikkiteatterikin.
Ihan toista on Suomalaisen teatterin ensi-ilta. Se oli vitsikäs, teräväjärkinen, rohkea, päivänpolttava. (...) Tämä esitys toi paljon nautintoa, sillä näimme meidän todellisuutemme, itsemmekin naurettavassa tilanteessa, ikään kuin syrjästä. Esitys kärjistää huomiomme päivänpolttaviin ongelmiin. Me emme ole samaa mieltä V. Lentshitskajan kanssa. Meitä miellyttivät molemmat pääsankarit. Miellytti sihteerikin, mutta hänen hyvin jännittynyt kävelytapa ei kuulu sihteerille, joka luo suhteita päällystöön.
Arvostelijalta ei löytynyt hyvää sanaa tanssijoille ja meitä, samoin kuin muitakin katsojia, miellytti nukkien temperamenttinen tanssi. Tällainen kielteinen arvostelu pikemminkin tekee hyvän mainoksen teatterille, sillä yleisömme ja lukijamme ovat jo tottuneet, että jos kriitikot arvostelevat jotain, niin se on hyvää ja päinvastoin. Vai halusiko Lentshitskaja kiitoksia niiltä, jotka ovat ylhäällä ja joiden kasvojen piti olla tyhjänä olleissa kehyksissä päällystön pöydän yllä esityksessä.
Me taas kiitämme Suomalaisen teatterin henkilökuntaa päivänpolttavasta ensi-illasta. Toivomme teille aina täysiä katsomoita. Leninskaja pravda -lehdessä haluaisimme nähdä vakavia, objektiivisia ja ammattimaisia arvostuksia, jotka auttaisivat muovaamaan yleisön keskuudessa yhteisen maun Teatterikulttuuriin.” Allekirjoitukset.
Teatterillekin tuli kirje: ”Me kirjoitimme lehteen oman mielipiteemme, mutta lähetämme kirjeen kopion teille, sillä emme ole varmoja että sanomalehden kautta se tulee näkyviin.”

10.3.
Kulttuurisäätiömme hallinnon täysistunto, jossa olivat läsnä: Neuvostoliiton Kulttuurisäätiön osastonjohtaja Vladimir Lepeshinski, kotiseutumuseon johtaja Lopatkina, Kizhin museon johtaja Lopatkin, Leninskaja pravda -lehden toimittaja Vsevolod Ivanov, Kirjailijaliiton puheenjohtaja ja runoilija Oleg Mishin (Armas Hiiri), Arkkitehtiliiton puheenjohtaja Eduard Voskresenski, Ministerineuvoston neuvonantaja Elvira Averjanova, ammattiliittojen neuvoston edustaja G. Barskaja, Karelia-kustantamon varajohtaja Z. I. Busarova, balettitanssija Ilja Gaft, kasvatusopillisen instituutin varajohtaja Rudolf P. Kalinin, Petrozavodskmash-paperikonetehtaan poraaja V. M. Morozov, taidemuseon johtaja Sergei Panteleimonovitsh Sergejev, TV-komitean johtaja Valeri Anatoljevitsh Tolski ja me, Zifa Jusupovan kanssa, järjestäjinä.

Puheeni televisiossa: ”Maaliskuun 10. päivänä pidettiin Yleisvenäläisen Kulttuurisäätiön Karjalan tasavallan osaston hallinnon täysistunto, jossa käsiteltiin työnsuunnitelmia lähiajoiksi ja Neuvostoliiton, Venäjän ja Karjalan säätiöitten pitkäaikaisia ohjelmia.
Muisto-ohjelma on läheinen kaikille neuvostoihmisille, sillä siinä punoutuvat yhteen kulttuuriperinnön ja nykypäivän ongelmat. Karjalassammekin on ajateltava Leninin monumentaalisen propagandan suunnitelman täyttämisen aktivoimista ja osallistumista kotiseutuliikkeeseen.
5. joulukuuta 1987 Izvestija-lehdessä julkaistiin Neuvostoliiton Kulttuurisäätiön hallinnon puhemiehistön vetoomus osallistua keskusteluun kansallisen Muistonpäivän julistamisesta. Aloite syntyi kansan keskuudessa ja säätiö aikoo tehdä siitä praktillisen aktiviteetin.
Yleisliittolainen ohjelma Pushkin sukupolvien sydämissä sai vastakaikua kansalaisissamme. On perusteilla yleisliittolainen Pushkinin seura. On aikomus joka vuosi viettää 6. päivänä kesäkuuta, runoilijan syntymäpäivänä, yleisliittolaista Pushkinille omistettua juhlaa.
Rajaton on yleisliittolainen Nuoruus ja kulttuuri -ohjelma.
Ohjelma, jonka nimi on Palautus, voi koskea meidänkin tasavaltaamme. Tarkoitan mahdollisia taiteellisten arvoesineiden palauttamista Suomesta, joka oli monet vuodet Venäjän imperiumin osana.
Yleisvenäläisen säätiön Karjalan osaston perustavassa kokouksessa oli tehty ehdotuksia ja hallinnon täysistunnossa oli määrätty säätiömme pitkäaikaisten ohjelmien toteuttajat, jotka esitämme myöhemmin.
Järjestömme on todellakin kansallinen. Siinä ei ole jäsenluetteloa, ei ole jäsenmaksuja eikä jäsenkortteja. Mutta jokaisella, jolle on läheistä alueemme kulttuurin kohentaminen, Kizhin ja Valamon kulttuurimuistomerkkien ja koko Karjalamme puuarkkitehtuurimuistomerkkien säilyttäminen, joille Kalevala ei ole vain kaukaisen menneisyyden muistomerkki, vaan juurien, luovantyön ja viisauden lähde, joille meidän kyliemme, pienkaupunkiemme, ja pääkaupunkimme kulttuuri ei ole pelkkä äänen törähdys, on mahdollisuus yhdistää voimansa, mahdolliset aineelliset säästönsä ja henkilökohtaisen panoksensa Karjalamme henkisen kulttuurin rikastuttamiseksi; ja heidät mainitaan kansan kunnioituksen luettelossa.
Vapaaehtoiset maksut, nuorten osallistuminen muistomerkkien restaurointiin ja rakennustöihin, mahdollisten henkilökohtaisten kokoelmien näyttäminen laajalle yleisölle, erilaisten harrastajaklubien luominen, jotka synnyttäisivät uusia aloitteita, käsityöyritysten ja yritysten, jotka tekevät kansallisia soittimia, perustaminen tulevat aina saamaan meiltä tukea.
Mutta säätiömme olemassaolo ja sen vaikuttaminen tasavallan henkiseen elämään riippuu kaikkien osallistumisesta säätiömme aktiviteetteihin, vapaehtoisista henkilökohtaisista ja kollektiivisista maksuista.
Ensimmäisenä sellaisena Säätiön Karjalan osaston aktiviteettina ovat Karjalan taidemestareiden hyväntekeväisyysiltamat, jotka pidetään 22. maaliskuuta Suomalaisen draamateatterin suojissa.
Tässä tapahtumassa esitetään pieni venäläisten taiteilijoitten näyttely taidemuseon varastoista toisessa teatterin lämpiöstä ja toisessa järjestetään karjalaisten taiteilijoiden myyntinäyttely. Jälkimmäisestä voi ostaa teoksia tekijöiden allekirjoittamina. Näyttämöllä esitetään venäläistä klassista musiikkia ja runoja. Saamme kuulla Glinkan, Tshaikovskin ja Rahmaninovin musiikkia sekä Zhukovskin, Tjuttshevin, Anna Ahmatovan, Gumiljovin ja Pasternakin runoja. Pääsylippujen hinnat ovat verrattain korkeat – 5,50 ruplaa, mutta jos otetaan huomioon, että se on teidän ensimmäinen henkilökohtainen jäsenmaksunne vastasyntyneelle säätiöllemme, niin tapahtuma on sen arvoinen. Tervetuloa 22.3. Suomalaiseen teatteriin!
Näyttelyihin voi tulla pari tuntia ennen konsertin alkua...”

Hyväntekeväisyyskonsertin ohjelma:
Sana säätiöstämme. Puheenjohtaja V. Kalaberda;
sana klassisesta musiikista ja runoudesta;
Tshaikovski, Denj li tsarit (Onko päivän valta?), trumpetti L. Budanov;
S. Rahmaninov, Kevättulvat;
Anna Ahmatovan runoja lausuu Ljudmila Zhyvyh: Viimeisen tapaamisen laulu (Pesnja poslednei vstretshi), Ei voi kahlita sydäntä sydämeen (Serdse k serdsu ne prikovatj), Kädet puristin tumman harson alla (Szha ruki pod tjomnoi vualju);
Skrjabin, Etydit, flyygeli Kr. Zubravski;
Mihail Lermontov, Kasakkakehtolaulu. Lausuu L. Zhyvyh;
R. Glijer, Nocturne, käyrätorvi L. Mironjuk;
Nuori balettipari;
Rimski-Korsakov, Igorin aaria Sadko-oopperasta; Musorgski, Laulu kirpusta. Laulaa Vasili Shirkin;
Tshaikovski, Melodia; Arenski, Serenadi. Viulu professori Kl. Veksler, flyygelillä säestää konservatorion opettaja Viktor Abramov;
Tjuttshev, ”Voi tähdet tähdet, mitä tekisin?” (”Zvjozdy, zvjozdy, kak mne bytj?”);
Schiller, Zhukovskin käännös, Hansikas (Pershtatka);
M. Glinka, Pateettinen trio puhallinsoittimille A. Barantsevin johdolla.
Tshaikovski, Joutsenlampi-baletin 2. näytöksen adagio. Natalja Galtsyna.
Aljabjev, Satakieli. Huilu Poshehov;
Gumiljovin ja Pasternakin runoja lausuu Oleg Belonutshkin.
Budashkin, ksylofonin ja haitarin duetto;
Kalle Rautiolle nimetyn musiikkiopiston venäläisten kansansoittimien orkesteri, joka täytti hiljattain 50 vuotta.

23.3.
Suomalaisen teatterin näyttämöllä:
3.3. Perestroikan kommelluksia, sama esitys oli 4.3 ja 12.3., 19.3., 20.3.ja esitämme sen vielä 27.3.

Huhtikuussa tapahtuu:
2.4. Perestroika;
3.4. ja 6.4. Kanteletar;
8.4. Neuvostoliitto-Suomi-ystävyyssopimuksen 48. vuosijuhla;
9.4. ja 10.4. Cabaret;
22. ja 23.4. Hyvästi, viihdyttäjä!;
29.4. Perestroikan kommellukset;
30.4. Viihdyttäjä;
6.5. Cabaret;
7.5. ja 8.5. Hyvästi, viihdyttäjä!

Ensimmäisestä hyväntekeväisyyskonsertista saimme 2 478 ruplaa.

Kirjailijaliitossa pidettiin se älymystön jatkokokous Kizhin kirkon säilyttämisestä. Nyt päällystöä ei ollut, ministeri Strelkovia lukuun ottamatta. Mutta noin 100 taiteilijaa ja kulttuurityöntekijää kuitenkin tuli. Hyväksyimme Kizhin museon näkemyksen, ettei Popovia saa ehdottaa Preobrazhenskin, Kristuksen kirkastuksen, kirkon restaurointipäälliköksi.

Oleg Strelkov kertoi, että 6–10.9. kerätään IKAMOZ:in, kansainvälisen komission jäsenet.

29.3.
Kemin kautta, johon tulin junalla kello 10.00 aamulla, bussilla pääsin Kalevalaan kello 17.00.
Piirineuvoston kulttuuriosaston johtajan Nina Zubanovan kanssa kävimme piirineuvoston varapuheenjohtajan Aarne Ivanovin luona. Päätimme huomenna aamulla kerääntyä keskustelemaan säätiöstämme. Pyysin kutsumaan piirisanomalehden edustajan, kirjaston johtajan, nuorisoliiton piirikomitean sihteerin, ammattiliiton edustajan, ne, jotka jotenkin ovat tekemisissä kulttuuriasioiden kanssa.

Löysin Veikko Fjodorovitsh Pällisen, jonka kanssa keskustelimme puolitoista tuntia. Veikko kertoi, että 1920–30-luvulla piirikeskuksessa rakennettiin talkootöillä paljon tarpeellisia rakennuksia. Nyt pitäisi saada aikaan runonlaulajien museon. Elossa on vielä mestareita, jotka voisivat elvyttää käsityöperinnettä: tehdä matkamuistoja, soittimia, ja miksi ei jalkineitakin kansantansseihin. Yksi heistä on Pekka Pekshujev, joka on tehnyt kanteleen ja osaa tehdä lapikkaitakin.

Huomenna kello 15.00 on Kalevalan eläkeläisten kuoron harjoitukset, joissa jatketaan tätä keskustelua.

Huhtikuu
Kulttuurisäätiömme hallinnon täysistunnon aineistosta:

Muistakaamme, että 28. helmikuuta on Kalevalan päivä!

Teattereiden työntekijöiden liiton yhteydessä on luotava luovantyön pajoja.

Huomio Kizhin saaren Preobrazhenskin tuomiokirkkoon.

On luotava Kalevala – maailman kulttuurin helmi -ohjelma. Sen voisivat laatia tohtori Eino Karhu ja runoilija, tiedemies Armas Mishin.

Kizhin saaren ja Valamon muistomerkkien säilyttäminen tuleville sukupolville. Ohjelmasta vastaavat Kizhin museon johtaja Mihail Lopatkin ja arkkitehtuurin tohtori Vjatsheslav Orfinski.

Karjalamme puumuistomerkkien huolto ja säilyttäminen. Vastaavat tohtori Orfinski ja arkkitehtiliiton puheenjohtaja Eduard Voskresenski.

Julkisille museoille yhteiskunnan apu. Vastaavat Ljudmila Lopatkina ja taidemuseon johtaja Sergei Sergejev.

Karjalamme folklore ja nykyaika -ohjelma. Vastaava henkilö Viola Malmi.

Keräilijäklubi ja harrastajaryhmät. Täytyy kerätä aktiivi, luoda lautakunnat, jotka auttaisivat tässä säätiötämme.

Näyttelysalin saaminen, varastohuoneiston rakentaminen.

Yksityiskokoelmien näyttelyt.

Seuraavana, siis vuonna1989 on saatava valmiiksi Kizhin saaren muistomerkkien tutkiminen. Kizhi-klubi.

On etsittävä Petroskoista taideteosten ja käsitöitten myyntipaikka.

On ajettava konserttisalin rakentamista Petroskoihin.

Hallinnon istunnon aikana syntyi ehdotus rakentaa Karjalaan amerikkalaisen Disney-huvipuiston tapainen Kalevala-puisto. Sitä ehdotti balettitanssija Ilja Gaft.

Kizhi-saaren museon johtaja Mihail Lopatkin ehdottaa luomaan säätiömme yhteyteen osuuskunnan, joka huolehtisi remontti- ja restaurointitöistä Karjalassa.

Muistomerkkien, taiteen ja käsitöitten aktiivinen käyttö.

Lyhytelokuvien luominen museoitten perusteella, folkloren käyttö. Filmejä voidaan vuokrata.

Käsitöiden mainostaminen lapsille. Lasten säätiön kanssa voi järjestää telttakyliä Kizhin saaristossa.

Osuuskunta voisi auttaa näyttelyjen pystyttämisessä ja niitten suunnittelemisessa.

Petroskoin vanhojen talojen korttelista pitäisi saada tilat osuuskuntaa varten.

2.4.
Kirjoitin Leninskaja pravdaan tästä matkasta Kulttuurisäätiön asioilla -artikkelin: ”Ensimmäinen virkamatka säätiön asioilla, jonka tavoitteena oli kerätä Kalevalan piirin kulttuuriaktiivi, tapahtui 29.3–1.4.
30 vuoden aikana olen monen monta kertaa matkustanut Suomalaisen teatterin ja Kantele-yhtyeen kanssa nämä 180 km Kemistä Kalevalaan. Se on tasavaltamme todellista syrjäseutua. Rautatiekin alkaa vasta Kemistä. Ikävän näköiset Sompa ja Äynäkoski. Monia kilometrejä tie on ilman asvalttia. 19. maaliskuuta Kalevalassa pidettiin Petroskoin kulttuuripäivät, joihin osallistui konservatoriomme opettajia. Kulttuuritalo oli täpötäynnä. Mutta hälyttävän huonossa kunnossa se kulttuuriahjo on. Vain kylmään ja kurjuuteen tottuneet sietävät istua näissä tiloissa! Näin puhuivat 30. ja 31. maaliskuuta kulttuurityöntekijät, joitten kanssa keskustelin Kulttuurisäätiön tulevista tehtävistä.
Minut kutsuttiin lasten draamakerhon ensi-iltaan. Riisuin päällystakin tietenkin. Pidin ensi-iltaa juhlana. Mutta hyvin kohta kateutta herättivät salissa istuneet lapset, joilla ne päällystakit ja turkit oli päällä. Ihan niin kuin 30 vuotta sitten! Ja ulkona oli keväinen plussanpuoleinen ilma. Mutta ihmeekseni sen huomasin vain minä.
Sitten oli veteraanien kuoroharjoitus. Kuoron johtajana oli yksi vanhemmista Karjalan kulttuurityöntekijöistä, säveltäjä ja runoilija, kanteleensoittaja ja hanuristi Veikko Pällinen. Veteraanit ottivat innostuneesti vastaan ajatuksen Kulttuurisäätiön perustamisesta. He muistelivat konsertteja, joissa kerättiin rahoja ensimmäisen kulttuuritalon rakentamiseen. Oli, esimerkiksi, kolmen ruplan valssit! Hyvin oli järjestetty 1920–30-luvun talkoot, joihin osallistuivat lapset sekä vanhukset.
Tällä kertaa kuoro ehdotti Säätiön kannatusryhmään Aleksandra Popovaa, joka on kuoron vanhin. Lupasivat järjestää hyväntekeväisyyskonsertteja.
Mutta keskustelu musiikkikoulun johtajan Anna Jefremovan kanssa oli hyvin surkea. Hän oli valmistunut Musiikkiopistosta v.1986 ja halunnut todella syventyä kansalliseen kulttuuriin, johdattaa lapsia taidemaailmaan, mutta olosuhteet piirikeskuksessa olivat kuin kylmä suihku. Ja nyt hän, nuoren ihmisen maximalismilla, siniset silmät nappeina, toistaa tuon tuosta: ”Onko se kenellekään tarpeen?”
Musiikkikoulu on toiminut jo monet vuodet vanhassa talossa, koulussa ei ole kanteleluokkaa. Eikä kukaan ole moksiskaan.
Voiko tosissaan puhua menneitten aikojen muistojen säilyttämisestä, jos se kuuluisa Lönnrotin mänty on jo kerran sahattu poikki; suurella vaikeudella kerättyjä esineitä ei osattu säilyttää ja ne pilaantuivat piirineuvoston kellarissa; piirin ensimmäinen sosialistinen rakennus, voimalan talo, paloi, kun joku humalapäissä oleva mies heitti palavan paperossin.
Yksi kaikkein kansallisimmista piireistä on vailla omaa museota. Ja se on piiri, jossa runonlaulajia on ollut eniten, jolla on omat vallankumoukselliset ja kansainväliset perinnöt. Ja joku uskaltaa vieläkin puhua, että piiri on perspektiivitön!
Tietenkin metsävarastot katoavat, mutta kysymyshän on elävistä ihmisistä ja elävistä perinteistä. Eikö piiriä onnistanut kun se sai johtajat, jotka meinaavat muuttaa etelään heti, kun ilmestyy mahdollisuus? Muuten he varmasti tekisivät kaikkensa, että rautatien rakentaminen, joka oli suunnitelmissa, toteutuisi. Tästä puhuivat kulttuurityöntekijät, joita puolueen piirikomitea ja piirineuvosto ehdottivat Kulttuurisäätiön aktiiviin.
Päätimme kääntyä piirin asukkaiden puoleen, jotta he osallistuivat säätiön rahankeräykseen. Tämän piirin elämä täydellisesti sopii sellaisiin pitkäaikaisiin säätiömme ohjelmiin kuin ”Kalevala – maailman kulttuurin aarre-aitta” ja ”Kansanmuseoille kansan tuki!”
Piirin elokuvahallinnon pakettiauto, joka kuljettaa 400 km matkan päähän elokuvia, otti minut mukaan ja kohta olin Jyskyjärvellä...
Kylmä huhtikuun 1. päivän aurinko hymyili hyvin kolkosti. Auto hypähti pari kertaa metsäteollisuuslaitoksen tankkauspaikalla ja minä ymmärsin tämän tuotantolaitoksen perspektiivittömyyden.
Kuusiniemen ja Kepan kautta pääsin kuitenkin Jyskyjärvelle. Auton pikku ikkunasta tiirailin hyppiviä vanhoja tupia, pirttejä, kerhotaloja, jotka varmasti näin jo kolmekymmentä vuotta sitten.
Hyvin huolestuneesti puhuivat asukkaiden aktiivisuuden laskemisesta Jyskyjärven asutuksen neuvoston puheenjohtaja Alfi Andrejevna Kemiläinen ja vanhin kirjastonhoitaja, Karjalan ansioitunut kulttuurityöntekijä Maria Semjonovna Virolainen. He ovat piirin kanta-asukkaita. Puhuivat siitä, että mestarit, jotka voisivat luoda käsityöyrityksiä, häipyvät. Yksi on rattijuoppo ja joutui vankilaan, toinen...
Huhtikuun 1. päivä on huumorin päivä, mutta minua ei naurattanut! Meidän kaikkien on jotain tehtävä, oikein konkreettisesti, mutta mitä ja miten?”

3.4.
Eilen Perestroikan kommellukset -esityksessä oli runsaat sata henkeä.
Puolenpäivän paikkeilla säätiömme huoneiston oveen ilmestyi Erkkimme, joka kysyi, että onko minulla säätiön pankkitilin numeroa.
”Kerropas kuitenkin, mistä olet saanut rahat?” kysyin pojaltani.
”Olemme järjestäneet leivonnaisten, joita itse teemme, yksityismyynnin. Baltian tasavaltojen myyjät myyvät ruplalla ja me tarjoamme 70 kopeekalla. Nyt tuli joku, joka myy 60 kopeekalla. Meidän on myös laskettava hinnat!”
Näin Perestroika koski meidänkin perhettämme.

Tänään on Kanteletar teatterimme näyttämöllä. Vieraina on näyttelijöitä Suomen harrastajateatterista.

9.4.
Aamusta juoksentelimme torilla ja kaupoissa etsimässä jotain vieraita varten. Pesin ulko-ovea – oli kauhean likainen! Raija pesi alakerran rappusia.

Kello 16.00 olin pioneeripalatsilla hakemassa vieraita: Osmo Vepsäläinen, Paula Harjanne ja vielä yksi viiksiniekka Varkaudesta.
Valtuuskunta on tullut Petroskoihin YYA-sopimuksen 40-vuotisjuhlaan. Heidän kanssaan on 15 koululaista, jotka viikon päivät asuvat venäläisissä perheissä.
Samppanjaa oli ystävyyden maljana. Löysimme lohtakin ja nakkeja! Ja sieltä sitten lähdimme Cabaret-esitykseemme. Oli ainakin 300 henkeä yleisöä.

4.4.
Teatterikritiikin neuvoston perustaminen
Istunto puolueen aluekomitean huoneistossa. Aiheena on yhteisen teatterikritiikin neuvoston luominen. Ennen niitä oli kaksi: Teatteriliiton yhteydessä toimiva ja ministeriön valtiollinen arvostelukomissio. Puolueemme päätti, että näin on helpompi tarkastaa kritiikin aaltoja.

Lev Maljtshukov (yliopisto, Teatteriliitossa toimivan kritiikin neuvoston puheenjohtaja): ”Taide on aina ollut karuluontoinen asia. Ratkaisee tulos eikä meinaaminen. Petroskoin teattereiden ohjelmisto ei vastaa odotuksia. Vanhoilla ihmisillä nostalgia jää tyydyttämättä ja nuorilla on taas pyrkimystä diskotapahtumiin. Ja koko taide muistuttaa erisivuisen kolmion hajaantumista.
Tilanne on mennyt niin pitkälle, että yleisö menee esitykseen, jos kriitikot sitä haukkuvat. Teatterin maine riippuu ohjelmistosta. Ja siinä on polkemista paikalla. Kummalliselta näyttää, ettei ohjelmistossa ole isänmaallisia klassisia teoksia. Siis teattereissa on päätetty mennä helpompaa tietä, silloin ollaan kiireisiä ja kouristuksenomaisia. Venäläisessä ja Suomalaisessa teattereissa tilanne on samanlainen.
Viimeksi mainitussa ohjelmistossa tuntuu satunnaisuus. Ehdotetaan näytelmiä jostain unholasta, kutsutaan tuntemattomia nuoria ohjaajia. Yritetään kyllä vastata päivänpolttaviin ongelmiin. Kansallistunteen viehättävyys on katoamassa. Luova välikatto laskee. Suomalaisessa teatterissamme harmittavat venäjänkieliset esitykset. Meitä kriitikkoja usein jätetään informoimatta tapahtuneesta. Haluaisin muistuttaa, että Teatteri on ennen kaikkea juhlatilaisuus.”

Vadim Krylov (kriitikko, kasvatusopillinen korkeakoulu): ”Kaikissa teattereissa ilmenee syvä lama. Ilman klassisia näytelmiä ohjelmisto on hiekalle rakennettua. Miksi ei ole ohjelmistossa Aleksandr Afinogenovin ja Leonid Leonovin näytelmiä? Enemmän itsenäisyyttä ja luovaa rohkeutta!”

Isaak Batser (Leninskaja pravdan toimittaja ja kriitikko): ”Teattereille on avautunut mahdollisuus kertoa omista katsantokannoista. Miten tällaista mahdollisuutta käytetään? Meidät on kutsuttava ennen esityksen valmistumista. Kriitikkojen neuvostoa ei tarvita! Kyllä Teatteriliiton kriitikkojen osasto pärjää ilman neuvostoakin (mies on ollut vuosia sen osaston johtajana). Täytyy tunnustaa, ettei teattereissa tapahdu mitään! Meidän yhteisenä tehtävänä on tajunnan uudeksirakentaminen. Meidän on jyrkemmin puhuttava epäonnistumisista näyttämöillä.”

Oleg Strelkov (ministeri): ”Kyllä teattereiden maine laskee muuallakin. Mielestäni ongelmana on ohjelmisto. Ei näytelmäkirjallisuudessakaan tapahdu mitään. Odotetaan peruuntumattomuuden takuuta. Karjalassamme ei ollut rajoituksia. Oikeus oli taiteellisten neuvostojen ja taiteellisen johtajan harteilla. Arvostelun osuus lisääntyy. On olemassa teatterin oikeus ja kritiikin oikeus arvostella. Ja arvostelun oikeus on henkilökunnalla. Kritiikkineuvoston tehtäväksi tulee yhteiskunnallisen ja yleisön mielipiteiden muovaaminen. Pluralismi ei merkitse arvojen paljoutta. Ministeriön kollegiossa puhuttiin huolestuneesti Suomalaisen teatterimme ohjelmistosta.”

Vsevolod Ivanov (Leninskaja pravdan toimittaja): ”Puheen pitäisi olla ohjelmiston toteuttamisesta eikä itse ohjelmasta. Haluatteko jotain sillä tai sillä näytelmällä sanoa? Onko johtajalla vakaumusta? Teatteri ilman yleisöä on jotain muuta kuin teatteri. Tilanne on hälyttävä... Teatteri on matkalla hautaan. Demokratia on sitä mitä se on, mutta puhe on nyt ammattilaisesta suhtautumisesta asiaan. Demokratia edellyttää vastuuta. Silloin kun tekijä haluaa jotain sanoa, niin samantekevää on minkälainen näytelmä sillä on.”

Anna Tsunskaja (television päätoimittaja): ”Arvostelu onkin välittäjänä. Arvostelijoina me keskityimme yleisöä enemmän teemaan, näytelmän luonnehditaan. Entäs ohjaajan työ? Näyttelijän työ? Meidän ei saisi olla tuomareina, vaan pikemminkin välittäjinä. Teattereilla on omat mahdollisuudet. Mutta nykyään teatterit ovat köyhiä ja hoitamattomia.”

Ilja Gaft (balettitanssija): ”Minulla on hyvin synkkä mieliala. Teatterimme aineellinen perusta ja ohjelmisto ovat päänvaivana. Meidän ammatissamme ponnahduslautana on klassillinen perintö. Ohjelmistossa on Giselle. Pankaa se esitettäväksi vaikka kerran kuukaudessa. Muuten syntyy vaikeuksia. Ilman klassista ohjelmistoa syntyy kadotettuja sukupolvia. Meidän on päätettävä Musiikkiteatterin statuksesta. On asetettava vaikka yksi baletti kahdessa vuodessa. On nostettava teatterimme arvovaltaa. Suomessakaan emme ole olleet jo 15 vuoteen.”

L. Reznikov (yliopiston professori): ”Ajatuksia ääneen: Kaikessa pitäisi näkyä ammattimaisuus. Teatteri on hyvin hienotunteinen asia. Kriitikon aseman pitäisi olla hyvin vaatimaton. Hän on vain apulainen. Näytelmää pitää tulkita hienotunteisesti. Huonosti me käytämme kriitikoita. Usein lehdissä julkaistaan arvosteluja, jotka eivät ole vakuuttavia. Meidän on valmistettava kriitikkojen uutta sukupolvea. Nuoria näyttelijöitä pitäisi useammin lähettää pääkaupunkien teattereihin. Näytelmän valitseminen on hyvin vaikea tehtävä. Demokratia, jota me nyt yritämme oppia, vaatii keskinäistä kunnioitusta. Antakaamme ohjaajille enemmän vapautta!”

Ivan Rogoshtshenkov (Sever-lehden toimittaja): ”Minulla myös on hyvin surumielinen suhtautuminen teatteriin. Me olemme pilanneet yleisöämme jo monet vuodet! Tuskinpa ohjelmisto tässä tilanteessa auttaa. Me astuimme demokratiaan ilman valmistautumista. Yhteen kasaan on pantu erilaisia asioita. Demokratian on annettavaa voimaa ytimelle. Ja nyt jo syntyy demokratian monopoli. Jos jotain jotakuta miellyttää niin se on sitten demokratiaa. Entä jos ei? Andrejevan kolumni ei minua siinä mielessä miellyttänyt. (Kuuluisa kirjoitus päälehdessä Sovetskaja Rossija 13.3.1988. En voi luopua periaatteista.) Pitäisi muistaa elämän ydin. Ja me alleviivaamme vihaa! Ja sillä me rappeutamme yhteiskuntaa. Jotkut ottavat sen vihankin monopoliksi. Onhan olemassa vielä surukin! Inhimillisyys katoaa... Teatteri yrittää huvittaa musiikin melulla, hälinällä, alleviivata poliittista terävyyttä. Yleisömme kohta väsyy siihen ja palaa huumeisiin.”

Irina Shumskaja (teatterikriitikko, teatteriliiton vastaava sihteeri): ”Kriteerit häviävät. On paljon lahjakkaita näyttelijöitä, mutta saavutuksia on vähän. Tapahtuu näyttelijäammatin unifiointi, yhdenmukaistaminen. Ammatista katoaa henkilölliyys. Ja kaiken lisäksi molemmilta teattereiltamme puuttuu "koulua".”

Yritän kääntää suomeksi otteita sitä kuuluisasta Nina Andrejevan kirjoituksesta En voi luopua periaatteista. (Sovetskaja Rossija, 13.3.1988.): ”Otetaanpas ongelmaksi Iosif Stalinin paikka maamme historiassa. Nimenomaan hänen nimensä yhteydessä kuullaan kriittisiä hyökkäyksiä, jotka mielestäni pitäisi sitoa maamme käännekohdan ajan vaikeuksiin, eikä niinkään itse historialliseen henkilöön. Aikaan, joka sitoutuu, vertaansa vailla, koko sukupolven neuvostoihmisten urotyön aikakauteen, ihmisiin, jotka tänään vähitellen tekevät lähtöä aktiivisesta työ-, poliittisesta ja yhteiskunnallisesta urastaan. Yksilöpalvonta-käsitteeseen yhdistetään väkivaltaisesti maamme teollistaminen, kollektivisointi ja kulttuurivallankumous, jotka siirsivät maamme maailman suurten valtojen joukkoon. Ja kaikki tämä pannaan kyseenalaiseksi.
On menty jo niin pitkälle, että "stalinisteilta" (ja niitten lukuun, tahdon mukaan, voi liittää vaikka kenet) on alettu itsepintaisesti vaatia katumusta... Läkähtymiseen asti kehutaan romaaneja ja elokuvia, joissa lynkataan maamme myrskyn ja rynnäkön aikakautta, ja esitetään se kansojen tragedian aikakautena. Vaikka joskus sellaiset yritykset nostaa historiallinen nihilismi korokkeelle eivät oikein toimi. Kritiikin halattua elokuvaa, joka ylistetään ennenkuulumattomasti mainoksissa, suurin osa yleisöstämme ottaakin sen hyvin haaleasti vastaan.
(...) Kaikkien neuvostoihmisten kanssa minä jaan suuttumuksen ja kiukun joukkomurhiin, joita oli 1930–40-luvulla sen ajan puolueen ja valtion johdon syystä. Mutta terve järki vastustaa ristiriitaisten tapahtumien maalaamista yhtä väriä käyttämällä, minkä huomaa eräitten äänenkannattajien toimissa.
(...) Ilman muuta se oli karua aikaa. Mutta sekin on oikein, että henkilökohtainen vaatimattomuus, joka joskus oli liiankin askeettista, vielä ei häpeillyt itseään, että potentiaaliset neuvostomiljonäärit vielä pelkäsivät tulla julki pienkaupunkien konttoreista ja kauppavarastoista.
Emmekä me olleet vielä noin asiallisia ja pragmaattisia ja valmistimme nuorisoa Työhön ja Puolustukseen eikä vanhempien tienattujen rahojen käyttämisen hienouksiin, yritimme olla sortamatta nuorten henkistä maailmaa vierailla, rapakon takaa tuoduilla mestariteoksilla ja kotinurkalla syntyneillä muka massakulttuurin teoksilla.
(...) Haluaisin kovin ymmärtää, kenelle oli tarpeen ja miksi se, että jokainen tunnettu neuvostohallituksen ja puolueen Keskuskomitean johtaja on saatettu huonoon valoon, kompromettoitu ja diskretoitu virkansa jätettyä todellisten ja luulovirheitten takia, joita he tekivät ongelmien ratkaisemisessa historiallisten teitten puuttumisen aikana? Mistä johtuu sellainen tuhlaavaisuus maailman ensimmäisen sosialistisen maan johtajien auktoriteettiin ja arvokkuuden suhteen?
(...) Nuorison kasvatuksen vaikeudet ovat lisääntyneet vielä siksi, kun uusien epäformalististen neoslaavisten ja neoliberaalisten järjestöjen ja yhdistysten johtoon sattuivat ekstremistit, provokaatioihin pystyvät ihmiset. Ja viime aikoina on näkyvissä niitten omatoimisten järjestöjen politisoituminen, eikä vain sosiaalisen pluralismin perusteella. Usein nämä johtajat puhuvat vallan jakamisesta, parlamentaarisesta hallitsemistavasta ja vapaista ammattiliitoista. Kaikki tämä, mielestäni, antaa mahdollisuuden tehdä johtopäätöksen, että maassamme käytävien väittelyjen pääkysymyksenä on kysymys tunnustaako vai olla tunnustamatta puolueemme johdon ja työläisten luokan roolia sosialismin rakentamisessa ja siis perestroikassa.
(...)M. S. Gorbatshov puhui NKP:n KK helmikuun täysistunnossa: ”Meidän on toimittava ensikädessä nimenomaan henkisessä vaikutuspiirissä, ottaen huomioon marxilais-leniniläiset periaatteet. Periaatteista, hyvät toverit, meidän ei saa luopua, kaikenlaisista tekosyistä huolimatta.”

Kirjoitus synnytti kuohua.

Kädessäni on NKP:n Karjalan aluekomitean ja Karjalan autonomisen tasavallan Ministerineuvoston yhteinen päätös N 299, päivätty 14. syyskuuta 1987, Neuvostokulttuurisäätiön Karjalan osaston luomisesta. Ainakin tämän järjestön periaatteet ovat inhimillisempiä kuin monen muun järjestön ja se auttaa elämään tällä hetkellä!

10.4.
Tänään yleisöä oli hiton vähän. Yleisöksi tuotiin ilmaiseksi sotilaita.

Aamulla nautimme Suomesta tuotua kahvia! Luin viikon lehdet ja sitten painuin hiihtämään. Lounaan jälkeen kirjoituskoneellani löin lisää tekstiä Leninskaja pravda -lehteen säätiömme ohjelmista.

12.4.
Karjalan taiteilijaliiton VIII edustajakokous
Taiteilijaliiton 44:stä jäsenestä kokoukseen saapui 37.
Edustajakokouksen vanhimpana taiteilijana kokouksen avasi Georgi Stronk: ”Vanhimpana taiteilijana olen jo monet kerrat avannut edustajakokouksia, mutta ensimmäisen kerran teen sen mielelläni!” sanoi mies. On menossa Perestroika. Ajoittain ilmenee traagillisia ristiriitoja.”

Niin kuin aina puhemiehistössä ovat puolueen aluekomitean sihteeri Oiva Lensu, Ministerineuvoston varapuheenjohtaja Aleksandr Nikolajevitsh Trofimov, kulttuuriministeri O. Strelkov, ammattiliittojen aluekomitean varapuheenjohtaja Prokkojeva, taiteilijat Butorov, Grjazev, Taiteilijaliiton varapuheenjohtaja Boris Pomortsev, puheenjohtaja Valentin Tshekmasov, Ivanenko ym.

Puhuu Valentin Tshekmasov: ”Viimevuosina Moskovassa järjestettiin Aleksei Avdyshevin ja Georgi Stronkin henkilökohtaiset näyttelyt. Ryhmänäyttelyihin osallistuivat Jekaterina Pehova, Aleksandr Trifonov ja Mihail Jufa. Petroskoissa järjestettiin Kalevalalle omistettu Akbulatovin näyttely.
Lehdissä kritikoidaan temaattista kulttuuria. Maisemakuvissa näkyy enemmän maisemaharjoitelmia. On vaikeuksia veistosten toteuttamisessa kovista aineista. Meidän on ajateltava taiteilijain osuuskunnan luomista.
Aunukseen on avattu taidegalleria ja niitä saisi olla joka piirissä. On olemassa ristiriitoja taiteilijoitten ja arvostelijoitten välillä. Mistä on syntynyt niin paljon vihaa toisiamme kohtaan? Heitämme kiviä puuhun, joka tuo hedelmiä! Puuttuu ammattimaista luovuutta. Puuttuu yritteliäisyyttä, aloitekykyä.
Näyttelykomiteaan ihmiset valittiin salaäänestyksellä. Nyt pitäisi lisätä joukkoon toisten luovantyönliittojen edustajia. Julkisuuden pitää toimia subjektiivisia mielipiteitä vastaan!
Liittoon on valittu viimevuosina viisi taiteilijaa (mm. kuuluisa sortavalalainen puunveistäjä Kronid Gogolev). Taiteilijoilta puuttuu ateljee-huoneistoja. Taidevarastot ovat täpötäynnä ja niissä monet teokset pilaantuvat.
Luodaan taiteellinen salonki, joka on pysyvänä näyttelynä ja samalla taidekauppana. Tasavaltaamme on syntynyt Kulttuurisäätiö, jonka tukena me voisimme olla ja saada tukea heiltä monissa asioissa.”

(Paljon ristiriitaisia puheita, haukkumistakin, hermostuneisuutta.)

14.4.
Perestroikan kommelluksia esitimme Martsialnyje vody -parantolassa jo toista kertaa.

15.4.
Opiskelemme demokratian aakkosia: vaikka taiteellinen johto määrää ohjelmistopolitiikan, sen on kuitenkin osattava kuunnella ja käyttää hyväksi neuvoja, vaikka ne olisivatkin ristiriidassa johdon oman näkemyksen kanssa...

Kello 18.00 pidetään Jaakko Rugojeville omistetut iltamat.

Ehdotus Suomalaisen teatterin puoluejärjestön päätöksestä:
”1. Valtion Ystävyyden kunniamerkillä palkitun Suomalaisen teatterin kommunistit kannattavat NKP:n KK politiikkaa, joka on suunnattu maamme moraalisen ja psykologisen ilmapiirin parantamiseen, henkiseen ja siveelliseen kasvatukseen ja taiteen roolin kasvattamiseen, jotka ovat yhteiskunnan kehityksen edellytyksinä.
2. Suomalaisen teatterin henkilökunta, joka yksilönpalvonnan aikana on kokenut monta kovaa: hävittänyt ensimmäisen pääohjaajansa ja monta lahjakasta näyttelijää, erikoisella mielenliikutuksella kannattaa puolueemme työtä tässä asiassa ja etsii omaa paikkaansa taistelussa yksilönpalvonnan jäännösten ja sen palaamisen mahdollisuuksien poistamiseksi.
3. Samalla puoluekokous ymmärtää, etteivät kommunistimme valitettavasti ole tehneet kaikkeaan luovan ilmapiirin luomiseksi teattereissamme.”

22.4.
Puoluesihteereiden päivä.
Illalla on Viihdyttäjä-esitys. Kolmisenkymmentä ihmistä katsomossa.

23.4.
Sama esitys, mutta yleisöä on 250 henkeä ja esitys, tietenkin, sujuu paljon paremmin.

3.5.
Soitin Suomeen Kansansivistysrahaston toimistoon – Paasivuorenkatu 5 A 34 – saadakseni jonkun suomalaisen esiintyjän Kulttuurisäätiömme hyväntekeväisyyskonserttiin. Lupasin maksaa 100 ruplaa, saman summan kuin koko Kantele-yhtyeellemme.

4.5.
Kello 9.00 aamulla matkustin Aunukseen linja-autolla ja pidin kokouksen Säätiömme kannatusryhmän muodostamisesta kulttuurityöntekijöiden kanssa piirineuvoston varapuheenjohtajan läsnäollessa. Sellaisen ryhmän puheenjohtajaksi saimme runoilija Vladimir Brendojevin ja varapuheenjohtajaksi paikallisen taidekoulun johtajan. Palasin kotiin kello 22.00.

7.5.
Kello 19.30 oli Cabaret-esitys ja kello 22.00 keräännyimme keskustelemaan Luovantyön liittojen federaation ohjesäännöistä.
Teatterimme johtajan Edvin Alatalon vastaanottohuoneessa kerääntyivät Lehtimiesliiton sihteeri Gennadi Sorokin, Pauli Rinne Teatteriliiton puheenjohtajana, Arkkitehtiliiton johtaja Eduard Voskresenski, säveltäjä Eduard Patlajenko, taiteilija Vjatsheslav Poljakov ja minä säätiön puolesta.
Eilen suuri ryhmä meitä oli aluekomitean sihteerin Oiva Lensun puheilla. Siellä kyllä monet jo puhuivat sellaisen federaation tarpeettomuudesta. Nytkin riideltiin puoleenyöhön.

8.5.
Sunnuntai. Kaksi Perestroikan kommelluksien esitystä!

11.5.
Kello 9.30 harjoittelimme Manok-yhtyeenä.

Taidetyöntekijöiden liittojen täysistunto
Kello 14.00 oli Taidetyöntekijöiden liittojen täysistunto. Puhemiehistössä istuivat aluekomitean ensimmäinen sihteeri V. S. Stepanov, Korkeimman neuvoston puhemies Filatov, Ministerineuvoston varapuheenjohtaja A. N. Trofimov, aluekomitean sihteeri Oiva Lensu, ministeri O. Strelkov, Säveltäjäliiton puheenjohtaja Helmer Sinisalo, Taiteilijaliiton puheenjohtaja Valentin Tshekmasov, Kirjailijaliiton puheenjohtaja Jaakko Rugojev, Ammattiliittojen neuvoston puheenjohtaja E. M. Morozov, Musiikkiteatterin solisti kommunisti Presnjakov, Suomalaisen teatterin puoluesihteeri Katri Zelenskaja, Arkkitehtiliiton puheenjohtaja Voskresenski, aluekomitean propagandaosaston puheenjohtaja Anatoli Shtykov, Teatterityötekijöiden liiton puheenjohtaja Pauli Rinne.

Koko tunnin puhui toveri Vladimir Sevastjanovitsh Stepanov: ”Viimevuosina syntyivät sellaiset yhdistykset kuin Kansantaiteen harrastajien seura, Neuvostoliiton kulttuurisäätiön Karjalan osasto, syntyi Luovapaja-teatteri. tunnetussa Znamja-neuvostoaikakauslehdessä painettiin kirjailijamme Dmitri Gusarovin pienoisromani Häipynyt jälki (Propavshi sled). Punalipussa ilmestyi Rugojevin Majuri Vallin rykmentti. On avattu taidegalleria Aunuksessa. Avattiin taidekauppa-salonki.
Teattereissa on esitetty mielenkiintoisia esityksiä. (Vaikka kriitikot hermostelivat, ettei hyviä esityksiä näy!) Meidän ongelmiemme juuret ovat menneitten vuosien syvyydessä. On syntynyt paljon uusia ongelmia, mm. ideologisia. On syntymässä uusia menetelmiä itserahoitusperiaatteella. Vähitellen kehittyy osuustoiminta. Taloudellinen uudistus kehittyy vaikeasti. Se koskee enemmän vielä yläkerroksia.
On tulossa puolueemme XIX konferenssi. Se antaa meille vastauksen moniin kysymyksiin. Mitä on saatu aikaan Perestroikan vuosina. Ovat kehittyneet ainakin demokratia ja julkisuus. Kansanvaltaelinten on saatava omat oikeudet. Yksilönpalvonnan ja pysähtyneisyyden vuodet toivat suurta haittaa puolueen kurssille. Päämääränä onkin Leninin puolueen katsantokannan elvyttäminen uudessa muodossa. Näinä päivinä ruvetaan käsittelemään konferenssin selostuksen teesejä. Siinä voi sanoa sitten omat mielipiteet. Uudistusrakentaminen-perestroika on menossa. Ihmisen psykologian uudistuminen, ihmisen sielun kohottaminen. Ennen kaikkea on työtätekevä ihminen (Tshelovek truda)! Hän on uudistuksen kannattaja.
On menossa tummien ja valoisien voimien taistelu itse ihmisessä. Ja siksi meidän on saatava luovat voimat mukaan. Uudistuksen prosessi on pitkäaikainen ja monimutkainen. On vaikea katkaista stereotyyppien rautoja. On tarpeen kansalaisasennoituminen! On tehtävä kaiken omantunnonmukaisesti! Pääjarruna on passiivinen suhtautuminen uudistuksiin. Tavoitteena on ammattilaisuuden kohentaminen!
Realismi on ollut ja tulee vastaisuudessakin olemaan! Mutta sen on nähtävä maailman vallankumouksellisuus. Meillä ei voi olla yhtä tietä formalististen etsiskelijöiden kanssa. Demokratia on vaikein ja touhukkain hallinnollinen muoto. Sen ymmärsivät jo muinaisajan kreikkalaiset. Suvaitsevaisuus, poliittinen tahdikkuus ja demagogisten puheiden kieltäminen on tärkeää. Tyhjänpuhumisen energia on muutettava käytännöllisten asioiden tekemisen energiaksi. Yhtään kysymystä ei saa ratkaista ilman henkilökuntaa.
Aluekomitean sihteeristön piti tehdä huomautuksia Kulttuuriministeriölle ja henkilökohtaisesti toveri Strelkoville epätyydyttävästä työstä. (Huuto paikalta: ”Näin on!”) Jos on näin, niin tehkäämme johtopäätöksiä. (Paikalta: ”Ehdotuksia on jo ollut!”)
Meidän on ajateltava kansallisen kulttuurin ohjelmaa. Me olemme ehdottaneet Keskuskomitealle vepsäläispiirin elvyttämistä.
Luovantyön järjestöissä puoluejärjestöjen ääni on toistaiseksi hyvin heikko.”

Oleg Mishin (Armas Hiiri): ”Kirjailijaliitossa on liian vähän nuoria. Oli mielipide, ettei puheenjohtajana saa muka olla alle 60–70-vuotias henkilö. Kerran minut jo valittiin puheenjohtajaksi, mutta kuukauden kuluttua sanottiin, ettei Moskova hyväksynyt. Mutta myöhemmin sain tietää, että syy oli siinä, etten ollut puoluejäsen! Ja minun mielestäni liiton puheenjohtajana ei saisi olla ihminen, joka ei taida kansallista kieltä.”

Vladimir Shestakov (Musiikkiteatterin pääohjaaja): ”Kolme vuotta teatteri on puhunut ongelmistaan eikä mitään tapahdu. Koko Neuvostoliitossa 90 % teattereista esiintyy tyhjille katsomoille. Puuttuu uutta ohjelmaa, puuttuu yleisöä.”

Helmer Sinisalo (Säveltäjäliitto): ”Puolueemme KK:n XXVII täysistunnon päätökset ovat ratkaisevia. Me pidimme Kostamuksessa Karjalan musiikin festivaalin. Petroskoissa on rakennettava filharmonia, jotta saadaan konserttisali. On rakennettava konservatorion rakennus.

Reshetova (nukketeatterin entinen näyttelijätär, joka meni naimisiin ranskalaisen kanssa, palasi Ranskasta ja loi oman nukketeatterin aikuisia varten; hän järjesti yhteisen konsertin rockyhtyeen kanssa ja Stepanov puheessaan haukkui esityksen pataluhaksi): ”Me odotimme apua ja saimme kuulla kritiikkiä. Konserttimme oli suunnattu nuorisolle, joka ei käy teattereissa. Nuoret tervehtivät Sirppiä ja Vasaraa. Ohjelmamme nimikin on Balagaani. Halusimme jatkaa, mutta nyt saimme maineen, joka ei auta meitä.”

V. Tshekmasov (Taiteilijaliitto): ”Tuskinpa kannattaa asettua ymmärtämättömän asenteeseen.”

E. Voskresenski (Arkkitehtiliitto): ”Ottakaamme yhdistymisen asenteen!”

P. Rinne (Suomalainen teatteri, Teatteriliitto): ”Olemme lamassa, kuinka siitä voi päästä? NKP:n KK:n päätöksessä on puhuttu olosuhteiden parantamisesta. Mehän olemme kerjäläisiä! Me elämme paljon huonommin kuin ihmiset muissa sosialistisissa maissa.”

V. Valentik (radio, TV): ”Andrejevan artikkeli oli kauan Pravda-lehden toimituksessa. Sitä ei painettu. Mutta artikkelia auttoivat ilmestymään Sovetskaja Rossijan lehtimiehet. Päävihollinen on itsessämme. Meidän on ymmärrettävä ihmisten kohtalot Perestroikassa. On vaarallista sulkeutua nurkkapatriotismiin. Nyt on huolehdittava julkisuuden tasosta ja riittävästä informaatiosta.
Mielestäni ongelmana on kulttuurin arvostamisen elvyttäminen maaseudulla. Karjalaiset eivät taida omaa kieltään, on päästetty rempalleen vepsäläisten seutu! Yhtä huonossa kunnossa on venäläisten rannikkolaisten kohtalo. Sumposadissa on kaikki saatettu epäjärjestykseen. Ja jotkut taas mainostavat enemmän itseään.”

Oleg Strelkov (ministeri): ”Kulttuuriongelmia ei ratkaista hätiköiden. Nykyään syntyy kategorinen sävy kiistoissa. Meidän on opittava analysoimaan asioita. Ongelmia on. Suomen kieli Suomalaisessa teatterissa on rempallaan. Ministeriö myönsi rahaa Perestroikan kommelluksien suomentamiseen. Sitä ei tehty, vaikka Rinne lupasi. Teatteri esittää lapsille venäjän kielellä.”

Anna Tsunskaja (TV:n päätoimittaja): ”Vaikea on päästä demokratiaan. Mehän ehdotamme Luovantyöntekijöiden federaatioon samoja ihmisiä. Minä kannattaisin Tshekmasovin mielipidettä, ettei meidän kannata asettua ymmärtämättömän asenteeseen. Minä ehdottaisin valitsemaan avoimen taideneuvoston, johon valitaan arvovaltaisia ihmisiä eikä johtajia. Istunnotkin voitaisiin esittää televisiossa. Kaupungistamme on tullut toimistojen kaupunki. Joka nurkalla on toimistojen kylttejä. Yhteiskunnallinen neuvosto voisi tarkastaa sen asian. On poistettava silmälaput.”

Svetlana Gratshova (Kanteleen tanssijatar, ammattiliiton paikalliskomitean puheenjohtaja, liiankin kookas ja iäkäs tanssija, suurin viholliseni Kanteleessa. W.H. 7.2.2000): ”Haluaisin kutsua kaikki tasavallan johtajat yhtyeeseemme. Esiintyjien kanssa tehdään kuukauden työsopimuksia, ammattiliiton puheenjohtaja ja puoluesihteerikin valitaan kuukausittain. Yhtyessä on studio, eikä kukaan oikein tiedä, mitä siellä opetetaan. Viola Malmi yritetään ajaa pois yhtyeestä, samoin Stangrit. Se on ideologista tihutyötä.”

Eduard Patlajenko (säveltäjä): ”Ehdottaisin lähettämään kirjeen XIX puoluekonferenssille (vaikka itse ei ole kommunisti). Maamme on tienhaarassa. Vuoden 1917 jälkeen maamme suunnasta ei ole puhuttu näin kärkevästi. Järjestelykomitean puolelta meillä olisi kirjeen luonnos!”

V. S. Stepanovin loppupuhe: ”Pääjohtopäätöksemme on uudestirakentamisen tarpeellisuus! Meillä aluekomiteassa kaikki ovet ovat auki. (Salista kuuluu: ”Oi, oi, oi!) Meillähän on jokaisella puhelimet! Me emme saavuta menestystä, jos emme ajattele siveellisyyttä. Siveellisyydellä ja taloudella on keskinäinen yhteys. Oikeassa ovat ne, jotka puhuvat kerjäläissuhteista elämässämme. Kaupunkiin täytyy rakentaa erillinen konserttisali. On rakennettava asuintalo näyttelijöille.” (Semmoista puhuttiin siihen aikaan! 4.8.03. W.H.)

Eilen Säätiömme hallinnon istunnossa, johon tulivat puheenjohtajamme Kalaberda, kotiseutumuseon johtaja Lopatkina, Kansallisen kirjaston johtaja Kalashnik, kustantamon varajohtaja Busarova, Kasatkina, ammattiliittojen vastaava sihteeri Barskaja, ministeri Strelkov, Armas Mishin, Rudova, Jusupova ja minä. Meidät Kalaberdan kanssa ehdotettiin siihen Luovantyöntekijöiden federaation järjestelykomiteaan säätiön puolesta ja nyt se päätös hyväksyttiin tässä liittojen täysistunnossa...

Pauli Rinne kertoi, että sai soiton Helsingistä ja tiedon siitä, että Säätiömme konserttiin osallistuu laulaja Anna-Maija Karjalainen kanteleen säestyksellä.

12.5.
Soitti TV:n päätoimittaja Anna Tsunskaja ja ehdotti Säätiöllemme ottaa huolen Leo Lankisen Kalevalaiset vapauttavat peltonsa -nimisen Kalevala-aiheisen veistoksen pienoismallin toteuttamisesta.

14.5.
Ensimmäisen puolen vuoden aikana tilillemme on Moskovasta siirretty 4 744 ruplaa. 22.3. järjestetyssä tilaisuudessa oli myyty lippuja 1 262 ruplan edestä ja myydyistä kuvataideteoksista on saatu 24,25 ruplaa. Teatteriliiton nukketeatteri Lestnitsa (Tikapuut) siirsi tilillemme 100 ruplaa. Orvo Björninen siirsi henkilökohtaisesti 30 ruplaa ja minä 50 ruplaa.

15.5.
Ensimmäinen taideteosten huutokauppa Karjalassamme. Jo kello 11.00 nuoret taiteilijat auttoivat tuomaan penkit Suomalaisesta teatteristamme näyttelysaliin. Ennen alkua tuli konservatoriomme oppilaita. Musiikkiopiston opettaja, jazzmuusikko ja jazzin ahkera kannattaja Andrei Kondakov kokosi trion. Kolmen minuutin soiton jälkeen minä astuin 70 hengen eteen. Esitin nuoret taiteilijat. Lippuja oli myyty 49 x 1 ruplan. Kolme neljä ensimmäistä teosta synnyttivät kilpailua, mutta sitten kysyntä hiljeni. Mutta kuitenkin myytiin sen verran, että meidän 15 % + 5 % provisiostamme kertyi 97 ruplaa. Koko summa oli 480 ruplaa.

25.5.
Juoksentelen koko päivän iltakonsertin takia. Mainoksia ei ole riittävästi ja ne valmistuivat myöhään. Raijani istuu kassalla kello 12:sta 18:aan saakka.

Ohjelmamme on seuraava: Kansalliskulttuurin konsertteja 25. ja 26. toukokuuta Valtion Suomalaisen draamateatterin suojissa.

Ensimmäinen osa:
25.5. Suomalainen kansantanssi, jonka on asettanut Helmi Malmi. Tanssii Valtion laulu- ja tanssi Kantele-yhtyeen tanssiryhmä.
26.5. Venäläisten kansansoitinten orkesteri, jota johtaa Mironov. Ohjelmassa Valentin Kontshakovin, Helmer Sinisalon ja Jean Sibeliuksen musiikkia.
Sen jälkeen on Kalevala-aiheinen runo, jonka sepitti Marja Remsu: Runo veneen tekemisestä. Lausuu Karjalan kansan taiteilija Vieno Kettunen.
Kansan sävelmiä Maksim Gavrilovin sovittamina: Vienankarjalaiset häät ja Vepsäläinen tanssi. Soittaa kanteleella Venäjän Federaation ja Karjalan autonomisen tasavallan ansioitunut taiteilija Maksim Gavrilov.
Kuku käköseni - karjalainen kansanlaulu Marja Remsun sanoihin.
Toivo Kuulan Marjatan laulu Eino Leinon tekstiin. Laulaa Veronika Järvinen.
Kalevalan runoja lausuu Vieno Kettunen.
25.5. Suomenkielinen lasten lauluyhtye Lemmikki.
26.5. Helmi Malmin ohjaama suomalainen kansantanssi Karuselli. Esittää Kantele-yhtye.

Toinen osa:
Suomalaisia kansanlauluja laulaa Anna-Maija Karjalainen Suomesta.
Armas Mishin lausuu runojaan.
Kantele-yhtye:
Vasili Kononovin vepsäläinen lusikkatanssi.
Kanteletta soittaa Karjalan tasavallan ansioitunut taiteilija Valentina Matvejeva.
Albin Repnikovin Pohjolan sävel ja Jean Sibeliuksen Pieni valssi. Esittää kanteleyhtye.
Karjalainen balladi Äiti poikansa kanssa. Kanteleyhtyeen säestyksellä laulaa Tatjana Peronj. Sama yhtye esittää Martti Pokelan Kiehkuran.
Inkeriläisiä lauluja esittää Arvi Kemppi.
Kantele-yhtyeen tanssiryhmä, solistina Aleksandr Leontjev, esittää Matti-hulivilin tanssin.

Teatterin lämpiössä on karjalaisten taiteilijoiden näyttelymyyjäiset ja suomalaisen kirjallisuuden myyntiä. Väliajalla ja konsertin jälkeen lämpiössä soi suomalainen tanssimusiikki.

28.5.
Aamulla kello 9.00 olin politvalistustalolla kaupungin puoluekomitean kutsumana. Aluekomitean täysistuntoon oli tullut Moskovasta Neuvostoliiton rakennusministeri Boris Jeltsin. Puhemiehistöön hänet valittiin, mutta puheenvuoroa mies ei saanut. Joku alkoi taputtaa käsiä kun kuuli nimen, mutta heti lakkasi, kun ympärillä hallitsi hiljaisuus. Boris vain hymähti siihen. Esipuheen piti aluekomitean rakennusosaston johtaja Jefimov ja lopussa puhui Vladimir Stepanov. En oikein ymmärtänyt, miksi sellaiset kuin minä kutsuttiin sellaiseen tilaisuuteen. Puhe oli Karjalamme rakennusasioista.

Kello 22.50 matkustin Leningradin junalla Suomalaisen teatterin henkilökunnan kokoonpanossa kiertueelle Komin tasavaltaan. Matkalla on 32 henkeä.

Leningradissa oli jo kesäinen ilma. Kävimme Paulin ja Lilja Rinteen kanssa Aleksandr Nevskin kirkossa ja hautausmaalla. Oli jokin kirkollinen juhla ja kirkko oli täynnä ihmisiä koivunoksat kädessä. Kuoro lauloi ihmeellisen kauniisti. Ostimme kynttilät ja sytytimme ne. Monet kirkossa olleet suutelivat ikoneja. Mutta enemmistö oli kuitenkin kylmiä katsojia niin kuin minäkin.

Mutta vaunussa ihan paahtoi! Juna lähti Vorkutaan päin kello 21.00. Vaunuemäntä kieltäytyi keittämästä teetä. Onneksi oli ostettu kaikenlaista nestettä. Aamulla olimme jo Vologdan alueella. Omenapuut ovat kukassa, lapset uivat lammikoissa. Koko päivän pelasin shakkia.
Kello 23.00 vaihdoimme junaa. Nyt jo satoi ja ukkosilma jyrähti! Ja tässä junassa, vaikka kello oli jo 24.00, teetä keitettiin! Yöllä tuli viileää ja saimme vilttejäkin. Edellisenä yönä nukuimme lakanoitten välissä. Kello 5.00 heräsimme kauheaan kylmyyteen. Ulkona satoi lunta ja lumi pysyi maassakin. Vaunua ei lämmitetty.
Uhta, joka oli päämääränä, otti meidät syliinsä lumisateella.

31.5.
Komin tasavalta. Syktyvkar. Hotelli Timan. Sain yhdenhengenhuoneen. Saa rauhassa kirjoitella ja lukea. Radiosta tulee lähetys Reaganin ja Gorbatshovin sopimuksen allekirjoittamisesta.
Ajatuksessani määrään itselleni lukea puolueen KK:n suljettu kirje ja valmistautua kokoukseen. Siinä meidän on keskusteltava XIX puoluekonferenssin teeseistä.

Katson paikallisen TV:n lähetystä taiteellisesti lahjakkaiden lasten internaattikoulun perustamisesta. On tehty viiden vuoden sopimus Taiteilijaliiton kanssa. Komin kielen oppitunteja:
– Sinun isäsi ja äitisi ovat venäläisiä. Eikö sinun ole vaikeaa komin kielen tunnilla?
– Ei ole, vastasi poika.
Koulussa puuttuu kielen taidekirjallisuutta.
– Meillä on nyt 20 komilasta, mutta puolet heistä ei taida äidinkieltään. Tämä koulu on nyt ainoa koulu Venäjän Federaatiossa, joka on luotu kansallisen ohjelman puitteissa. Koulussa on kuoro, yhtyeitä, jotka laulavat komilaisia lauluja. Päämääränä on valmistaa tulevaisuuden luovantyön intelligenttejä. Tasavallassamme ei riitä taiteilijoita Asja Kyja -yhtyeeseen ja kulttuuritalojen johtajia, kertoo juontaja.

1.6.
Aamulla oli Kantelettaren harjoitukset ja illalla esitys. Yleisöä kerääntyi noin 350–400 henkeä. Mutta väliajalla melkein puolet lähti pois. Paulista se on yleisön syytä eikä meidän. Yleisö ei ole valmis ottamaan vastaan tällaista esitystä.

2.6.
Aamusta katsoin TV-lähetystä USA:n presidentin Reaganin lähdöstä Moskovasta.

Kävin Komin tasavallan Uhtan kaupungin Kulttuurisäätiössä ja kysyin, mitä he ovat saaneet aikaan. Vastasivat, ettei koko säätiötä vielä ole. On vain aikomus.

Illalla on taas Kanteletar. Noin 200 henkeä salissa.

Illalla pelasin G. Laineen kanssa shakkia, join väkevää teetä ja tunsin pahaoloa. Ensin luulin, että se oli liian väkevän teen seurausta, mutta myöhemmin ilmeni, että on kuumetta ja jalassa kipua: rakas ruusuni! Orvo toi lääkkeitä ja kutsui lääkärin ja toi ruokaakin. Teatterin bussilla minut vietiin sairaalaan sähköhoitoon. Palattuani hotelliin nukahdin. Heräsin, kun aurinko oli melko korkealla, mutta kuitenkin päätin, että olin nukkunut koko yön, nousin ja painuin kävellen poliklinikkaan. Ilmeni, että on saman päivän myöhäinen ilta eikä seuraavan päivän varhainen aamu, niin kun luulin. Painuin jatkamaan unta.

Hyvä että oli Cabaret-esitykset ja se pärjäsi hyvin ilman minuakin. Ja tänään on Millerin Kaikki minun poikani, jossa en ole mukana. Huomenna on Perestroikan matkaesitys.

5.6.
Millerin esityksestä tullut Pauli kertoi, että oli myyty 400 lippua ja esitykseen tuli 26 henkeä. Kerrottiin, että syynä on lämmin sää ja perunat ei ole vielä istutettu. Liput maksoi varmaan ammattiliitto.

6.6.
Aamusta kiehautin samovaarillisen vettä päivystäjällä ja join teetä. Katselin roolia. Sitten menimme Orvon kanssa naapureille kahville. Naapurissamme asuvat parturimme Katja ja tarpeistonhoitaja Lida. Ja taas syntyi yksi monista miljoonista puheista nykypäivästämme ja tulevaisuudestamme. Voimmeko uskoa Gorbatshoviin? Voiko uskoa teatterijohtoa, joka kertoo, että on myyty 400 lippua ja yleisöä ei näy?

Kello 13.00 lähdimme Katri Räikkösen ja Pauli Rinteen kanssa bussillamme 20 km päässä sijaitsevaan teollisuuslaitokseen, jossa on 3 000 työläistä. Siellä oli kokous käynnissä ja meille annettiin 10 minuuttia puhua teatterista ja esityksestämme. Sitten siellä pyydettiin käväisemään vielä paikallisneuvostossa. Kävimme sielläkin.
Kunnes sain hoitoa jalalleni, ruokalat pantiin kiinni lounaalle. Tyydyin maitopulloon ja pullaan.

Lähdimme lähellä olevaan kaupunkiin, joita oli syntynyt paljon kaasu- ja kemiatehtaiden ympärille. Nizhni Odess. Komea kulttuuripalatsi, jonka saliin mahtuisi 500 henkeä. Esitykseen tuli noin 200 henkeä. Hyvin ottivat vastaan, mutta on kuuma ja jalkaa särkee...

7.6.
Aurinko paahtaa... Jalkani on hehkuvana tukkina ultraviolettilämmityksestä. Lounaskin on syötävä, vaikka ruokahalua ei oikein ole.

400 paikan kulttuuritalossa oli noin 150 henkeä. Olihan niitä nauraviakin suita, mutta tuntui, ettei esityksemme kaikkia tyydytä. Lahjoittivat kyllä teatterille tshekkiläislasi-maljakon ja kirjan Komin tasavallasta.

9.6.
Puhelin ja sähke kotoa: on oltava puhelimen ääressä. Raija sai kirjeen ja soittaa... Kotona on kaikki hyvin. Gennadi ei toistaiseksi ole palannut Puolasta. Solomannissa Ahti Karlovitsh Virtala on huonossa kunnossa.
Katsoimme Muinais-Venäjää kuvaavaa elokuvaa hotellin viileissä tiloissa. Puhuimme tulevasta Karjalan kulttuuriministeristä. Orvo haaveilee esittää luovantyönsä lopussa Hauptmannin Ennen auringon laskua -näytelmässä.

Kävin lämmittämässä jalkaani ja hotellin käytävällä tapasin ujostelevan tytön, joka kertoi nähneensä eilen esityksemme. Rohkenin kysyä miellyttikö? Näytti peukaloa, mikä on hyvän merkki. Eilen olikin parisataa ihmistä. Joku mies huusi katsomosta: ”Bravo, rebjata!” (Siis, pojat.)

10.6.
Jarega-asutus. Progress-tehtaan kulttuuritalo. Muutama päivä sitten kävimme täällä houkuttelemassa esitykseen. Meitä silloin kuunteli noin 150 henkeä. Hyväntahtoisesti nauroivat puheille, huusivat, että varmasti tulevat katsomaan. Esitykseen tuli viitisenkymmentä hurjaa. Eivät oikein uskaltaneet nauraakaan. Katsomo oli kuuro. Eivät huomanneet esityksen loppuakaan. Me olimme jo alusvaatteisilla pukemassa omia vaatteita, kun juoksujalkaa tuli joku ja harmitteli: ”Mitä te teette meille?” Ojensivat tehtaan puolesta teatterillemme suuren teekannun.

12.6.
Sunnuntai. Luen eilisiä lehtiä. Saa nähdä, minne päin on menossa yhteiskuntamme? Armenian Karabahissa on jo kolme viikkoa jatkunut lakko. Kuohuvat tataarit Krimissä. Jaroslavlissa oli joukkokokous, johon osallistui 5000 asukasta. Sen kokosi jokin aloiteryhmä. Arzamas-kaupungissa räjähti pommi, uhreja on melkein sata. Kaikki oihkivat ja voihkivat.

Mitenkäs teatterissamme? Onko uudestirakentaminen mahdollista? Pauli ääneen haaveilee teatteriosakeyhtiöstä ja puhuu lähdöstään kollektiivista, jossa häneen ei uskota.

Olimme katsomassa eilen Millerin Kaikki minun lapseni -esitystä, jonka ohjasi Oleg Lebedev. Esittivät Sasha Laine, Raili Koskela ja Eila Närjä. Katsomossa oli 23 henkeä plus tusina sotilaita ja muutama teatterimme näyttelijä.

17.6.
Harjoittelemme.
Puhuin teatterilaisille ajatuksesta osallistua Komin tasavallan Kulttuurisäätiön aktiviteettiin: kerätä rahaa Savinin muistopatsaaseen. Hän on edesmennyt teatterimies ja kirjailija. Jäi yksilöpalvonnan reen alle. Meikäläiset suostuivat siirtämään Kaikki minun lapseni -esityksen tulot paikalliselle Säätiölle. Tänään ja huomenna ovat Kanteletar-esitykset. Tänään esityksessä katsojien joukossa oli kolme inkeriläistä naista ja viisi kuusi suomalaista rakentajaa.

19.6.
Tänään pidettiin Karjalan kulttuuripäivien avajaiset Syktyvkarissa teatterimme kiertueen lisäksi.

Neljän tunnin harjoitukset. Ohjaajana Dmitri Utikejev. Kulisseissa tuli käymään Sasha Larev, tuttu komilainen näyttelijä, joka opiskeli kanssamme Leningradissa.

Manokilla lauloimme Talkoopolskaa, Nagrishaudua ja Rakastan elämää. Konsertin lopussa lauloimme yhdessä sen kuuluisan Laaja on mun synnyinmaani...
Konsertin jälkeen tapasimme toisen entisen näyttelijättären, joka myös opiskeli kanssamme ja lauloimme hänelle: Oman kullan silmät...

Eilen henkilökunnalle luettiin Dudarevin Kaatopaikka-näytelmä. Kauhea teos! Mutta hyvin todellinen, oikea taideteos! Sellaiseen vie henkisen elämän puuttuminen. Todellisen eläviä, ajattelevia ja tunteita omaavia sankareita. Minä kyllä olin sitä mieltä, että näytelmä täytyy antaa venäläiselle teatterille. Siinähän on todella venäläiset hahmot. Mutta Pauli oli sitä mieltä, että teatteri matkustaa Suomeen jo v.1989 huhtikuussa ja tällainen uusi näytelmä olisi tarpeen.

Keskustelimme:

Kettunen: ”Ihana näytelmä! Ehdottomasti otamme ohjelmistoon!”

Erna Lund: ”Suostun siihen, että näytelmä on ihana, mutta teatterimme ei pysty enää toteuttamaan sitä!”

Anja Myllylä: ”Kauhujuttujen kasaantuminen. Oli epämiellyttävää kuunnella. Jos olisin tavallisena yleisönä, niin lähtisin esityksestä puolivälissä pois.”

K. Räikkönen: ”Löytyisikö ohjaajaa?”

Raili Koskela: ”Olisi kyllä hyvä pitää tämän näytelmän ja yhteisvoimin tehdä työtä sen parissa. Teatterimme tilanne ihan vaatii sellaista.”

Orvo Björninen (vanh.): ”Erinomainen teos! Kuuntelin toista kertaa. Mutta ymmärrän, miten vaikeaa on kääntää se.”

Pauli Rinne: ”Näin syvää nykyaikaista teosta ei vielä ollutkaan! Sellainen näytelmä on hyvin tarpeellinen meille. Löytyykö toinen suomenkielinen teatteri, joka voisi sen tulkita meitä paremmin?”

Pekka Mikshijev: ”Tuskinpa näytelmällä on sensorin lupaa ja saako sitä näytellä?”

Pauli Rinne: ”Aika on muuttunut. Valtion salaisuuksia näytelmässä ei ole.”

22.6.
Kahtena edellisenä päivänä on esitetty Cabaret-esitystä. Molemmissa oli noin 500 henkeä. Olemme jo viikon Komin tasavallan pääkaupungissa Syktyvkarissa. On lämmintä. Vaikka se, että hotellin päivystäjän pöydällä on eläviä tuomenkukkia, puhuu myöhäisestä keväästä.

Kaduilla näimme mainoksen, jossa luki, että on tulossa hyväntekeväisyyskonsertti, jonka tulot menevät Savinin muistopatsaan rakentamiseen. Kävimme Alatalon ja Rinteen kanssa Komin Kulttuurisäätiön puheenjohtajan luona. Siinä virassa on entinen tasavallan ministeri Kollegov. Omituinen herra! Olemme tavanneet monta kertaa ja joka kerta oli omituinen tunne, että hän on syrjästäkatsoja ja kiero kuin mikäkin.

Tänään harjoittelimme Manokilla ja illalla on Perestroikan kommelluksia.

On tulossa Pauli Rinteen syntymäpäivä ja sepitin sellaisen runon tapaisen:


В зените день у северных широт,
Природа на сносях и воздух млеет.
Ты вспомни, как лежал у жизненных ворот –
Невинности молочный запах веет!
А ты орал и требовал вниманья,
В тебе был голос космоса тогда.
Вливался он тогда в хор: «Славься!» и в стенанья:
«Ежовщины и Берии страда.»
Рыдали матери, ударники смеялись,
Святым рубили головы и всё ж...
Мы так любили Родину, старались!
Как вспомнишь – оторопь по коже, как мороз!
И вот он – Ты! В тряпье заслуг и званий,
И отголосок космоса в устах,
Стоишь на театральном поле брани,
Как рыцарь, полководец, как монах.
Монах, как проповедник истой веры,
Верховный в СТД, в театре – вождь,
Ты всё ещё витаешь в высшей сфере,
Она ж рождает только снег и дождь.
Рожденья день встречаешь в Сыктывкаре,
И тебе на сцену! Не беда!
Манок с тобой и Лилья – тут же в паре!
В кармане все прошедшие года!
Залысины растут, висок седеет
И прошибает всё некстати пот,
Но тёплый ветер обновленья веет,
В зените день у северных широт!

On pohjoisessa päivä korkeimmillaan,
Odottaa luonto, ilma värisee.
Se hetki, Pauli, palauta mieleen,
Kun kehdossasi viatonna uinailit.
Vaan sinä paruit, vaadit huomiota,
Ol’ ääni avaruuden vauvelissa.
Se yhtyi ylistykseen ”Eläköön!” ja valituksiin:
”Stalin kansaa niittää.”
Niin itki äidit, nauroi sankarit,
Ja pyhät joutui käsiin pyöveleiden,
Vaan silti rakastimme Isänmaata me.
Nyt muisto siitä värisyttää meitä.
Vaan katso: tässä olet nyt. On sulla
Niin paljon ansioita, arvonimiä,
Kun suusi avaat, taivaan ääni kuuluu,
Ja esiin astut patriarkkana.
Sä pyhään sotaan johdat meitä
Teatterille uskoasi julistat,
Sä jossain yläilmoiss’ yhä leijut,
Mutt’ taivas antaa vettä, lunta vain.
Nyt Syktyvkarissa sä vietät juhlapäivää
Ja joudut lavalle taas kerran astumaan.
Ei surua: Manok on täällä
Ja Lilja aina sinun vieressä.
On taskussasi kaikki vuodet menneet,
Ei voimat entisellään, päässä harmaata,
Mutt’ päivä korkeimmillaan onpi pohjoisessa
Ja uudistusten tuuli lämmittää!
(suom. Mirja Kemppinen)


(Paulin syntymäpäivä on 24.6.)

25.6.
Harjoittelimme sitä Karjalan kulttuuripäivien loppukonserttia. Aamusta oli kunniakirjojen ja kiitoslausuntojen jakaminen. Manok sai kunniakirjan ja seinäkoristeen. Harjoittelimme kello 15.00 saakka.

Pelasin Leo Närjän kanssa shakkia.

Illalla oli noin 600-päinen yleisö. Lauloimme jotain kominkielelläkin...Hyvä vastaanotto! Joku huusi salista: "Bravo!"

Illalla saatoimme junan, jossa oli kulttuuripäivien osanottajia Karjalasta. Me jäimme vielä...

Aamulla hotellihuoneeseeni tuli Pauli Rinne ja pani päälle TV:n. Oli menossa lähetys, joka oli omistettu Anna Ahmatovalle. Sille runoilun tähdelle. Tuli vesi silmiin, kun näyttivät, että elämän lopussa, siis miehensä ja poikansa vangitsemisen ja nälkäisen sodan jälkeen, Zhdanovin ja kriitikkojen hyökkäysten perässä tuli kuitenkin tunnustus, tunnustus Synnyinmaassa ja ulkomailla!

Painuin kävelylle metsään ja palattuani syntyi Raijalle omistettuja runo:


Твой образ стал сегодня осязаем,
Таким родным и близким стал, что я
Заволновался вдруг, души в тебе не чая,
Обрадовался: ты во мне! Моя!
Тебя я обнимаю, мысленно, тоскуя.
Сиянье глаз почуствовал, сомлел!
Душа моя с твоей сплелись, воркуя,
Прикрыв глаза, тебе я песню пел.
Лишь тридцать лет прожив с тобой бок-о-бок,
Я понял до конца как я был прав,
Что лишь с тобой пошёл своей дорогой,
Все слухи и сомнения поправ.
Июньский ветер, как твоё дыханье,
В жару прохлада – ласка от тебя!
Ты призвала меня чрез расстоянья
Быть рядом, быть в тебе, мечтать любя!


27.6.
On todellakin kesä! Yli kymmenen päivää on poutaa ja aurinkoista. Runsaat 30 lämpöastetta. Eilen ostin kukkia ja pyysin Kornilovaa luovuttamaan ne I. Popovin perheelle, jonne me studiolaiset olimme kutsutut, mutta tulimme eri aikaan.
Meillä Paulin kanssa oli esitys Ezvassa. Kaupunki täytti 30 vuotta. Koko kansa oli kaduilla. Epäilimme, että joku tulee esitykseen. Mutta tulihan Perestroikan kommelluksiakin katsomaan parisataa ihmistä. Lopussa oli ruusujakin!

Ivan Popov oli hyvä ystävämme opintovuosien aikana Leningradissa. Hänen aikuinen poika nauhoitti meidän esitystä videolle TV:ssä. Ryyppäsimme ja lauloimme! Muistelimme ja nauroimme!

Kummallisella mielenkiinnolla luetaan nykyään sanomalehtiä!

Tänään oli melko pitkä matka Objatshevon asutukseen – 187 km. Kuitenkin uteliaita löytyi vain noin 50 henkeä. Kiittivät kyllä lopussa! Juottivat teelläkin ennen pitkää matkaa. Pääsimme yöpuulle puoliyön jälkeen!

28.6.
Herättyäni voimistelin hiukan, otin aurinkoa parvekkeella ja sitten, juotuani kahvit, hukutin katseeni TV:n ruutuun.
Puoluekonferenssin avajaiset! Puhujana NKP:n KK:n sihteeri M. S. Gorbatshov: ”Edessämme ovat poliittiset reformit... Me aliarvioimme taloutemme luhistumisen... On tulossa kolhoosien ja neuvostotilojen vapaaehtoinen yhdistyminen... Tiet ovat kurjassa kunnossa! On voitettava isännän vieraantuminen maasta... On rakennettava 35 miljoonaa asuntoa perheille vuoteen 2000 mennessä! Ihmisille on annettava oikeus ostaa valtiolta asuntoja, joita he voisivat sitten luovuttaa lapsilleen perintönä... On luotava vahva käyttötarviketeollisuus... On käytettävä taloudellisia vipuja ja kiihotteita... Valtiomme hallinnossa tuntuu konservatismi. On tehtävä todellinen ajatteluvallankumous... Tapahtukoon luovien voimien yhdistyminen... On kuitenkin säilytettävä perinnöllisyys, siteet historiaan, säilytettävä moraaliset potentiaalit... Kunniankipeys ja ryhmittymisen halu tuon tuosta voittavat… Ei ole tottumusta keskusteluihin... Tavoitteena pitäisi olla kansan henkinen rikastuminen! Yhteisinhimillisten arvojen etuoikeus luokka-arvojen suhteen. (Käsikirjoituksessa pistin kysymysmerkin tämän lauseen perään. W.H. 2.2.2000) Kansainvälisten suhteiden inhimillistäminen. Täytyy tapahtua poliittisen systeemin perusteellinen uudistus. Stalinin ajoilta maassamme on ollut käskyvirkavaltainen hallinto. On liiaksi kasvanut toimeenpanovallan rooli.
Yhteiskunnallisen elämän liiallinen valtiollistaminen.
Ajattelutavan vaihtoehdottomuus ja pysähtyneisyys. On osattava puhua toisilleen totta.
On eroteltava tarkasti valtion ja puolueen katsantokannat.
Yksilön sosiaaliset oikeudet on nostettava etusijalle!
Enemmän vaatimuksia itselle.
Tänään, enemmän kuin koskaan aikaisemmin, on tarpeen käytännöllinen menettely. Mitä olet henkilökohtaisesti tehnyt Perestroikan hyväksi?
On tarpeen omantunnonvapauden lain luonnos.
Yksityiselämän koskemattomuus.
Demokratia ja kurittomuus eivät kuitenkaan sovi yhteen.
On tapahduttava elämämme joka puolen kansainvälistyminen.
On elvytettävä neuvostojen täysvaltaisuus. Yhtäkään valtiollista tai sosiaalista kysymystä ei saa ratkaista ilman neuvostoja. Neuvostojen puheenjohtajiksi on ehdotettava puoluejärjestöjen sihteereitä. (Salissa hymyilevät, pudistavat päätään.) Tehkää sen salavalinnalla. Ja jos ei mene läpi, niin puoluejärjestöillekin on ajattelemista.
Desentralisointi, elämämme keskitys on hajotettava.
Poliittinen impulssi ja oikeussuhteet. Ei mitään nurkkakuntaisuutta. Keskuksella on kuitenkin viimeinen sana. Itsehallinnollisuus mutta ei omavaltaisuus. Hallinnollisen koneiston supistaminen autonomisissa tasavalloissa kolmanneksella.
Me olemme suuren oikeussysteemin uudistuksen kynnyksellä. Täytyy aloittaa kaikkien juridinen opetus. Kuinka paljon on oikeutta, sen verran on uskoakin. Keskustelu nuorison kanssa! Kaksinpuhelu, luottamus.
Puolueemme otti niskoilleen kritiikin. Itse puolueessamme tapahtui deformaatio. On tarpeen puolue-elämämme demokratisointi. Puolueen toverillisuus muutettiin käskyhallinnolliseen rivijäsenten ja johtajien erottamiseen. On tehtävä puolueemme rivistön tarkastus. Sanotaan, että on tarpeen vapautua painolastista. Mutta pelkään, että siitä voi tulla sortotoimia. Avoin puoluekokous on kommunistien koulu.”

Pää meni pyörälle! Aivoissa räjähdys! Kyllähän siitä rivien välistä kuulikin, mutta ei riittänyt aivoja ja osaamista jotain muuttaa.

29.6.
Ja taas on hellettä! Lämpöasteita on 30, pilvetön taivas ja taivaanranta on kaskisavussa.

Eilen oli matka esityksen kanssa Zelenets-asutukseen. Oli 30 henkeä katsomossa ja puolet heistä lapsia. Esityksestä tuli pilakuva. Me yritimme "lämmittää" itseämme suunsoitolla ja yleisö ei oikein ymmärtänyt, mistä on puhe. Lapset nauroivat, kun näytelmän sankarit, työläiset, löivät pampuilla johtajia ja sulloivat heitä metallilaatikkoihin…
Tämä olikin viimeinen Perestroikan kommellukset -esitys.

30.6.
Aamulla kuuntelin radiosta entisen toverimme teatterikoulun ajoilta Aleksandr Larevin, Komin radion päätoimittajan, haastattelun, jonka informaation hän sai meiltä eilen, siis Alatalon, Rinteen ja minun puheista. Komin tasavallassa on yhteinen teatteri: kansallinen ja venäjänkielinen. Kolmas osa ohjelmistosta on komiksi. Yleisö käy huonosti.

Useammin ajattelen nykyään paikkaani puolueemme riveissä. Miksi liityin puolueeseen? Mitä olen puhunut ja saanut aikaan? Mistä minun on vastattava? Viime puoluekokouksessa ehdotin pitää avonaisen puoluekokouksen, jossa voisin henkilökunnan edessä tehdä tilityksen elämästäni. Ollessani 27 vuotta puolueessa olin aina kuin kämmenellä. Pienten voimieni mukaan tein työtäni. Suuria saavutuksia ei ole, mutta en myttyynkään asioita ole saattanut. Voisin paljastaa, ettei minuun ole sijoitettu paljon suuria mahdollisuuksia saavutuksia varten. Vai oliko se valtion tavoitteenakin saada sellainen ajatus pääkallooni? Pieni ruuvi suuressa koneistossa? Tehtävien täyttäjä, jonka ongelmat ratkaisee valmiiksi valtio?
Monen monet vuodet menivät kuin vesi purossa. Ammensin ympäristöstäni sitä, mitä ajan tuuli toi. Ruokakorttien aika päättyi. Suurella vaikeudella, mutta kuitenkin sain loppuun opiskeluni välskäriopistossa. Nautin laulamisesta ja lauloin auringolle, pihlajapuulle, nautin rauhasta. Olin mielissäni, että elämäni jatkuu. Ilman mitään protestia nöyryytti ajatus, että isäpuoli oli kansanvihollinen, että olen suomalainen, edustan kansaa, joka taisteli Isänmaallisen sodan aikana Synnyinmaatani vastan. Muita ajatuksia ei voinut tulla mieleenkään.
Kauhistuin käytännöllistä elämää opiston jälkeen, kun minusta tuli saniteettivälskäri. Monet kerrat olin shokissa. Terveydenhuollon tilanne tasavallan piireissä oli huono: torakoita leipomissa, yhteiset laverit metsätyömaitten asuntoloissa, mädäntyneen kalan hautaaminen nälkävuosina, kun jääkaappeja ei ollut.
Pakenin tästä ympäristöstä Leningradin teatterikouluun, josta Suomalainen teatterimme haaveili saada täydennystä henkilökuntaan. Ja niinä vuosina tavoitteena oli todistaa, ettei minua suotta hyväksytty sellaiseen laitokseen. Stalin oli minun epäjumalani, niin kuin koko maallemme. Äitini ei koskaan valittanut, että hänet kahden pienen lapsen kanssa kyyditettiin Petroskoista Äänisen takaiseen Puudosiin, ettei hänen kohtalo ollut niin onnellinen kuin hän oli varmasti haaveillut Suomessa lapsena ja nuoruudessa Kanadassa.
Ja koko valtiojärjestelmä tuntui ihanteelliselta kaikkien niitten sekasotkujen, onnettomuuksien ja tragedioittenkin jälkeen, joita pidin sattumana ja yksityistapauksina...
Itkin ääneen vuonna 1953, suutuin koko nuorisoliittojärjestömme kanssa siitä, että eräs koulumme kurssi ei peruttanut erään opiskelijan syntymäpäivän viettoa Stalinin hautajaispäivänä.
Sitten minä ahneesti luin sanomalehtiä, joissa luki yksilöpalvonnan paljastamisesta, Berijasta, kuuntelin kertomuksia näyttelijöistä ja muista kansainvälisistä toimihenkilöistä, jotka pidätettiin ja teloitettiinkin vuosina 1937–38 ja jotka lauloivat Kansainvälistä härkävaunuissa, joissa heitä vietiin vankiloihin.
Minä näin äitini vapautuneet kasvot ja uskoin maani ja puolueeni vilpittömyyteen siinä vaiheessa. Ja siksi vuonna 1961 liityin puolueeseen Matti Ljubovinin ja Jakov Pergamentin itsepintaisten ehdotusten säestämänä. Jo vuoden kuluttua minusta tuli teatterin puoluesihteeri. Ja kun siinä ominaisuudessa keskustelin vanhempien tovereitten kanssa, törmäsin tuon tuosta kysymyksiin, joihin vastauksia ei löytynyt. Päätin sen olevan valistuksen puutteesta ja pyrin marxismi-leninismin aikuisyliopistoon ja sen jälkeen taas oman Leningradin teatterikoulun dramaturgiosastolle kirjeopiskelijaksi.
Tietoa kyllä tuli lisää, mutta vastauksia kiperiin kysymyksiin ei vieläkään löytynyt.
Petroskoin taide- ja kulttuurityötekijöiden keskuudessa suurta huomiota synnyttivät yliopiston opettajan Oleg Leonovin luennot kansainvälisestä tilanteesta. Me ihailimme niitä ja kuuntelimme suu auki niitä hyvin varovaisia ajatuksia, joista arvasi arkipäiviemme ja haaveilujen epäsuhtaisuuden. Elämää otettiin vastaan hapuillen.
Itserakkauttani hiveli puolueen aluekomitean johtajan Anatoli Shtykovin ehdotus siirtyä puoluetyöhön ja nimenomaan kulttuuriosaston instruktööriksi. Mies oli erään Suomalaisen teatterin kiertueen johtajana ja minä puoluesihteerinä jouduin auttaman häntä monissa keskusteluissa tulkkina. Mutta hyvin kohta ymmärsin, ja erityisesti silloin, kun minut siirrettiin varakulttuuriministerin virkaan, etten ole todellisuuden mukainen. Enkä ymmärtänyt silloinkaan miksi? Sillä silloinkin uskoin ympäröivien johtajien olevan oikeassa.
Roshtshinin Remontti-nimisen näytelmän kritiikki, nykyaikaisten nuorten taiteilijoiden teosten syrjäyttäminen, riidat sosialistisen realismin ominaisuuksista ministeri Kolmovskin ja sitten hänen paikalleen päässeen Oleg Strelkovin kanssa, heidän halveksunta minua kohtaan monissa asioissa synnyttivät minussa jyrkän protestin ja anomuksen, jossa pyysin vapauttamaan minut virasta. Se kyllä oli ennennäkemätöntä Karjalassamme.
Minut siirrettiin aluekomitean ehdotuksesta noin 70 hengen Kantele-yhtyeen johtajaksi. Ja minun yrityksiä tehdä parasta ei ymmärretty kollektiivissa. Se ihmetytti minua ja suututti ja alensi itseluottamusta. Kaikki tuntui olevan rempallaan. Annoin itseni työlle kokonaan. Lapsetkin jäivät ilman isän kasvatusta.
Ymmärsin nyt, että kaikki tämä on johtunut aivotoiminnan vähyydestä. Elämä sujui jokapäiväisten ja jokatuntistenkin vaatimusten puitteissa. Ei haaveita, ei illuusioita, ei arvioita...
Ennen eläkkeelle pääsemistä tällainen kiertue teatterin kanssa oli miellyttävä, jos ei vielä olisi Perestroikan kommellusten vajaavaisuutta. Sitä ei hyväksynyt henkilökunta, eikä tasavallan johto, eikä yksimielisesti yleisökään. Ja minä taas luulin, että se oli yhteiskunnallisesti tarpeellinen työ. Mitäs jatkossa? Tänään on kiertueemme viimeinen päivä. Millerin Kaikki minun poikani. Minä en ole siinä mukana...
Mutta aurinko nousee taas ja on helle! Menen uimaan, saunaan, olutbaariin, kiertueen viimeiseen tilaisuuteen.

5.7.
Ensimmäisenä päivänä heinäkuuta palasimme kiertueelta Komin tasavallasta. Pari päivää myöhemmin nautimme kesästä Pääsevä selässä. Sitten ministerin kanssa kävin katsomassa huonetta säätiötämme varten.
Jusupovan lisäksi apulaiseksi on ilmestynyt toveri Zadvitski. Hän on muuttanut tasavaltaamme jostain etelästä.

7.7.
Moskovasta puolueen konferenssista tullut tasavaltamme valtuuskunta kertoi tasavallan aktiiveille vaikutelmistaan. Aluekomitean ensimmäisen sihteerin puhe keskeytettiin aplodeilla. ”Puhunko minä liian pitkään?” piti sihteerin kysyä ja hän sai vielä kaksikin kertaa todisteet siitä.
Uuden ajan henki on ilmassa. Eivät antaneet puhua rauhallisesti Rugojevin Jaakollekaan, joka oli Karjalamme puolueen valtuuskunnassa. Jaakko puhui tarpeesta opettaa kansalliskieliä päiväkodeissa, huuttoreitten tuhoamisesta neuvostoaikana, valtion rahan tuhlaamisesta turvesoitten kuivaamiseen...
Tuntui siltä, että kokous etukäteen tiesi, mitä kukin sanoo, ja se ärsytti.

Puhuin puhelimitse Moskovan Neuvostoliiton Kulttuurisäätiön neuvonantajan Vladimir Lepeshinskin kanssa, joka ilmoitti, että Karjalaan on tulossa elokuussa suuri asiantuntijaryhmä keskustelemaan Valamon ongelmista. On tulossa noin 15 henkeä. Neuvostoliiton säätiö oli kirjoittanut jo kirjeet aluekomitean sihteereille ja Ministerineuvostomme Ivanoville, jotta säätiöllemme myönnettäisiin tukea. Lepeshinski pyysi järjestämään Neuvostoliiton säätiön valtuuskunnalle tilaisuuksia tasavallan johtajien ja aktiivin kanssa. Valamolta meinaavat mennä Solovetskin luostariin. Heille on varattava junaliput ja hotellipaikat.

11.7.
Matkustin Segezhaan. Siellä sain tietää, että kaupunkiin on tullut Karjalan valtuuskunta NKP:n konferenssista ja paikallisilla tovereilla ei ole aikaa eikä haluakaan keskustella säätiömme kannatusryhmän luomisesta.
Soitin Karhumäkeen ja siellä kaikki huomio on heinänteon ongelmissa. Kaikki ovat muka pelloilla.

12.7.
Kulttuuriministerimme valmistaa IKAMOZ-järjestön kokousta Petroskoissa. Se on kansainvälinen muistomerkkien säilyttämisestä huolehtiva järjestö. Meinataan puhua Kizhin museon ongelmista.

Me taas aiomme helmikuuhun mennessä järjestää Kalevala-aiheisen näyttelyn, johon osallistuisi suomalaisia taiteilijoita.

13.7.
Keskustelin Leo Lankisen kanssa keskikaupungin puistokujalla. Hän karkasi sairaalasta kävelylle ja taideakateemikon jalassa oli sairaalatossut. Leo kertoi, että jo vuodesta 1983 hän on puhunut tasavallan herroille ideastaan valmistaa muistopatsas Kalevalan sankareille, joka olisi samalla työnsankareiden patsas.
Mielessään on ollut jo kauan aikaa suuri, melkein kaksikerroksisen talon kokoinen kivi muutaman kilometrin päässä Tiiksistä, puolen kilometrin päässä Tshirka-Kemijoesta, kolmen kilometrin päässä Kostamuksen valtatiestä. Kivelle on muutama kilometri Antikaisen hiihtoladulta ja Lönnrotin polulta Vienan Karjalassa. Kansa nimittää sitä kiveä Biessan (pirun) kiveksi.
”Mallissani muutama mies kankien kanssa yrittää siirtää kiveä pelloltaan. Vieressä seisoo nainen lapsi sylissään. Siitä paikasta saisi hyvän turistikeskuksen. Muistan sen kiven vuodesta 1937, jolloin olin 11-vuotias poika. Puhuin kivestä ja haaveestani V. S. Stepanovin kanssa, joka lupasi kutsua luoksensa tarkempaa keskustelua varten. Ja kun kerran muistutin puheesta, niin sain kuulla, että ”itse tiedän milloin kutsun”! Rugojev on viime aikoina törkeä hävyttömyyteen saakka: ”Kaikki se, mitä sinä teet, ei auta, vaan päinvastoin häiritsee kansallista kehitystä”, vastasi hän kerran minulle”, kertoi Leo. ”Niin vimmastuin, että aloin änkyttää. Jouduin sairaalaankin sen takia. Patsaaseen minulla menisi viitisen vuotta. Luonnokset on jo värillisinäkin. Mutta aika rientää ja nyt Karjalamme on rahaton. Stepanov kyllä lupasi tilata helikopterin, konkreettista toimintaa ajatellen. Ja nyt minua ei edes Kuhmoon päästetä ja sieltä on tullut tilaus tehdä Neuvostoliiton ja Suomen ystävyyden muistomerkki. Minun on etsittävä ja valittava paikka sille patsaalle. On aikomus puhua konkreettisista patsaan tekijöistä." (Tällä puheella on jatkoa. W.H. 8.2.2000)

Ensimmäisen lahjan Säätiöllemme toi kuvanveistäjä Ljudvig Karapetovitsh Davidjan: ”Muistelmat-niminen naisen veistoskuva pronssista. Nainen kuuntelemassa musiikkia. Esikuvana on ollut taiteilijalle tuttu nuori nainen, joka vapaaehtoisesti lähti taistelemaan Afganistaniin ja kaatui siellä!”

19.7.
”Haaveenamme on, että yhteiskuntamme olisi enemmän kulttuurinen. Että meidän asuintalomme rappuset olisivat puhtaampia, rappukäytävä lämmin ja mukava. Että meidän naapurimme paremmin ymmärtäisivät meitä. Että aika ajoin kerääntyisimme yhteen laulamaan, niin kuin joskus aikaisemmin, ja keskustelemaan, sillä sehän erottaa meidät pienemmistä veljistämme – eläimistä. Haluamme, että kaupunkiemme kadut ja talojemme pihat olisivat todella puhtaat, kauniit, mukavat ja varjoiset. Haluamme nähdä tehtaamme ja yrityksemme, työpaikkamme, puhtaina, mukavina, työhön innostavina... Haluamme nähdä omat ystävämme, työtoverimme, myyjät, taksikuskit parturit ja muut palvelutyöntekijät hyväntahtoisina ja ystävällisinä... Haluamme nähdä kaupunkimme esteettisesti somistettuna, muistomerkkeineen, patsaineen, kohokuvineen, jotka olisivat ainutlaatuisia. Haluaisimme nähdä kaupungissamme paljon erilaisia ja mukavia museoita, hyvän konserttisalin. Haluaisimme järjestää elämämme niin, että vaikka kerran kuukaudessa olisi mahdollisuus katsoa teatteriesitystä, kuunnella konserttia ja, vaikka kerran kuukaudessa, tavata ystävämme tanssi- tai laulutilaisuuksissa... Ja joskus tavata hyvin järjestetyissä talkoissa, jossa soisi musiikki ja olisi kahvitilaisuus ja talkoilla hyvä tarkoitus.
Onneksi jo nyt ihmisillä syntyy tarve tietää sukujuuristaan! Olisi hyvä saada koko maallemme yhteinen valoisa muistonjuhla, jolloin puhuttaisiin hyviä sanoja sotien aikana kaatuneista ja kuolleista sukulaisista.
Haluaisimme nähdä kulttuuritalot palatseina tai pikemminkin temppeleinä, joissa henkinen elämämme olisi vapautuneempi. Haluaisimme, että meillä olisi sydämellisemmät siteet paitsi sukulaisiin myös niihin, joitten katsantokannat ja harrastukset ovat samantyyppiset...
Vain liittyen Kulttuurisäätiömme hyväntekeväisyystoimintoihin voi toivoa haaveitten toteutumista.”

Siinä oli monologini runko, jota tuon tuosta toistan.
Mutta toistaiseksi säätiöllä ei ole edes omaa työpaikkaa. Istumme Zifan kanssa Suomalaisen teatterin kassahuoneessa.

9.8
. Olen Petroskoin tasavallan sairaalassa. Taas ruusuni! Kotona ei ole mahdollista tehdä niin paljon pistoksia kuin tarvitaan.

Kävi Zifa ja ilmoitti, että Neuvostoliiton säätiön tutkimusretki siirrettiin syyskuuhun.

Petroskoihin on tulossa metropoliitta Venäjän Kristinuskoon kastamisen 1000-vuotisjuhlaan.

Luen Pasternakin Tohtori Zhivagoa. Kaunis kieli, hyvää kirjallisuutta!

25.8.
Onegan traktoritehtaan työtätekevän henkilökunnan neuvoston istunto. Pitkään puhuttiin sosiaalitiloista (bytovka), siis se on vaatteidenvaihtopaikka, suihku jne. Joka tehtaan osastolle pitäisi saada oma teetupa. Puhuttiin kulttuurista työpaikalla, toileteista.
Päiväjärjestyksen toisena kysymyksenä oli votkakuponkien jakelu. Kenelle ei saa antaa niitä automaattisesti? Kenelle annetaan työtätekevän henkilökunnan päätöksellä? Syntyi kysymys, annetaanko kuponki niille, jotka satunnaisesti rikkoivat kuria?
Ja kun olin istunut siinä tilaisuudessa 2,5 tuntia, sain puheenvuoron. Ehdotin päätöstä auttaa rahallisesti Säätiömme. Kysyttiin, onko jo joku antanut rahaa. Vastasin, että Paperikonetehdas siirsi tuhat ruplaa.
”Kyllä kai mekin sen verran löydämme”, sanoivat traktoritehtaalaiset.

Moskovasta Neuvostoliiton säätiöstä soitti valtuuskunnan johtaja ja säätiön neuvonantaja Zhitenjov Sergei Jurjevitsh: ”Meitä tulee suoraan Arkangelista 15 henkeä. Järjestäkää neuvottelut tasavallan johdon kanssa. Ja paluumatkalla 23.9. järjestetään konferenssintapainen tilaisuus yhteiskuntapiirien edustajille.”

Teatterissa oli tilaisuus NKP:n KK:n jäsenen kanssa STD-kahvilassa, siis teatteriliiton huoneistossa. ”Mitä kuuluu, mitä ongelmia on?” kysyi mies. Oli taideliittojen ja taidelaitosten johtajia. Puhuttiin neljä tuntia!

Suomesta on tullut käymään kuuluisa kanteleensoittaja Samppa Uimonen.

6.9.
Tänään, huomenna ja ylihuomenna ovat sen IKAMOS -kansainvälisen järjestön istunnot. Puhutaan Kizhin rakennusten säilyttämisestä. Kyllä se kummalliselta tuntui, kun ajatellaan ja pohditaan kansainvälistä tilaisuutta ja kuitenkin ilmenee, että teatterin lämpiössä, jossa pidetään istunto, kaikki informaatio ja kuvat ovat vain venäjän kielellä. Seinät ovat vastakalkitut ja tahraavat. Esitystämme ei käännetä eikä selitetä. Väliajalla ei ole edes bufettia.

7.9.
Kanteletar-esitys.

8.9.
Kolmen taiteilijan: Alla Vlasenkon, A. Morozovin ja Aleksandr Haritonovin näyttelyn avajaiset. Näyttelyn nimi on ”3 ja ½”.

Illalla Perestroikan kommellukset.

10.9.
IKAMOS-istuntoon tulivat Suomen Neuvostoliiton instituutin johtaja herra Voldemar Melanko ja Neuvostoliiton Kulttuuriministeriön edustaja. He keskustelivat luovantyön liittojen edustajien kanssa.
Melanko kertoi, että jos Neuvostoliiton kanssa Suomella on hyvät yhteistyösuhteet, niin Venäjän Karjalan kanssa niitä voi vielä parantaa.
Puhui muuten hyvällä venäjän kielellä. Säveltäjä Patlajenkon kysymykseen mistä moinen, vastasi, että juurensa ovat Venäjällä, mutta kielen hän on oppinut venäläisiltä.

Eduard Patlajenko kertoi melko pitkään Karjalan Säveltäjäliiton toiminnasta ja suuresta tarpeesta tietää enemmän nykysuomalaisten säveltäjien tuotannosta. Yhteydet Karjalaan ovat amatöörien tasolla.

Sitten puhui nukketeatterin ohjaaja Andrejev, joka ihmetteli kovasti, että kutsuja Suomesta on paljon, mutta pitemmälle asia ei edisty. Ministeriömme edustaja Moskovasta suostui, ettei kutsu riitä. Täytyy olla sisua ja mielenkiintoa. Molemmat edustajat ehdottivat ehdotuksien laatimista Karjalamme puolelta.

Olimme menossa yhdessä tästä tilaisuudesta ulos Patlajenkon ja Armas Mishinin kanssa. Puhuimme Karjalamme kulttuurin tilanteesta ja muistelimme tilaisuutta aluekomiteassa, jossa oli puhe ministeriehdokkaista. Siinä Armas ehdotti minua ministeriksi. Niin pelästyin, että kieltäydyin jyrkästi sanoen, että olen jo vanha, eikä pitäisi ministerin paikalle etsiä ihmistä vain sillä ehdolla, että puhuu suomea...

Miehet alkoivat puhua kaupungin muistopatsaista. Ehdottivat pohtimaan muistopatsaan pystyttämistä Derzhavinille, Lönnrotille ja Fjodor Glinkalle. Eräät olemassa olevat muistopatsaat pitäisi siirtää toisille paikoille. Pitäisi viedä pois, tai, jos oikein ajatellaan, tuhota kokonaan Kuusisen patsas, koska Kuusinen oli tehnyt paljon pahaa suomalaisille Stalinin aikakaudella. Sen paikalle pitäisi laittaa Leninin patsas ja taas Leninin paikalle pyöreälle torille Pietari Suuren patsas, joka on aikaisemmin siellä ollutkin. Siinä olisi pohtimista yhteiskunnalliselle taideneuvostolle.

IKAMOS-istunnossa Voldemar Melanko puhui myös: ”Arvoisa puheenjohtaja. En minä ole tämän kokouksen osanottaja. Tulin Suomesta Kulttuurisäätiön ja Kulttuuriministeriön kutsusta. Olen Suomen Opetusministeriön virkailija. Mutta päätin puhua tämän yhteisen maapallon asukkaana. Viisi vuotta sitten suoritin arkkitehtitutkinnon. Siksi, kun puhe on näinkin korkea-arvoisesta muistorakennuksesta, päätin kertoa skandinaavina mielipiteeni. Keskustelin siitä Ruotsin ja Norjan asiantuntijoiden kanssa:
1. Kirkon purkamisen kanssa ei missään nimessä kannata kiirehtiä!
2. On kiireesti kokoonnuttava neuvottelemaan asiantuntijoiden kanssa, jotka olisivat samanlaisen ilmaston alueilta.”

15.9.
Neuvostoliiton kulttuurisäätiön valtuuskunta Valamolla
Päivällä otin vastaan Neuvostoliiton kulttuurisäätiön valtuuskunnan. Zhitenjovin lisäksi tuli Tiedeakatemian edustajat Igor Vladimirovitsh Shabdurasulov (nykyään presidentti Jeltsinin apulainen, W.H. 8.2.2000) ja Artobolevski, Säätiön neuvonantaja Lepeshinski, Svetlana Fitseva Venäjän säätiöstä; Venäjän Federaation suunnittelukomitean, turisti- ja rakennusjärjestöjen edustajat Neuvostoliiton Ministerineuvoston uskontoneuvoston edustaja jne. Oli siellä yksi kirkkomieskin Leningradista, jolla oli oma mielipide monesta asiasta ja sen takia hänestä ei oikein tykätty.

Kello 15.00 oli tilaisuus Ministerineuvoston varapuheenjohtajan A. Trofimovin kanssa. Ministerineuvoston ruokalassa oli järjestetty komea lounas!

Kello 17.00 lähdimme Sortavalaan, jonne saavuimme puoliltaöin.

16.9.
Illalla olimme Valamon saarella.
Keskustelu kyläneuvostonhuoneistossa. Kyläneuvoston puheenjohtaja suunnittelee saarelle köysirataa ja kiitorataa lentokoneille: ”Me olemme sitä mieltä, että saarelle rakennettaisiin asuintaloja. Ja Sortavalaan voi rakentaa talon eläkeläisille, jotka siirretään saarelta. Muonituksemme toimii Kulttuuriministeriön kautta, mutta siitä maksetaan Sortavalan budjetista.” Moskovalaisten kysymykseen, saavatko he jotain prosentteja turistibisneksestä, vastaus oli kielteinen: ”Mutta siitä keskustelemme kovasti. Valtiomme siirtää budjettiin 33 miljoonaa ruplaa vuoteen 2000 mennessä. Sortavalassa ympäristöineen asuu 38 tuhatta asukasta. Itse kaupungissa on 23 tuhatta. On olemassa Valamon asukkaiden kirje, jonka allekirjoitti 58 ihmistä, siitä, että Valkoisen skiitan antaisimme Kirkolle. Turisteja saarella käy 180 tuhatta vuodessa ja heistä kaupungin matkatoimiston kautta vain 12 tuhatta. On ihmeellistä, että Valamon suojeluyhdistyksiä on olemassa Moskovassa ja Leningradissa, mutta ei ole Sortavalassa. Kaupungilla ei toistaiseksi ole minkäänlaisia yhteyksiä suomalaisiin. Mutta nyt puhutaan, että Suomesta vuosina 1990–91 tulee noin 40 tuhatta turistia.

(Leningradista, Leningradin hiippakunnasta, saapuivat arkkimandriitta Viktor ja Terentjev sekä erikoisrestaurointisuunnitelmien toimistosta Rahmanov.)

Ennen lähtöä Valamolle meillä oli tilaisuus kaupunginneuvostossa, jossa meidät otti vastaan neuvoston puheenjohtaja Valeri Jegorovitsh Dovbnja. Kello 13.00 olimme taidekoulussa, jonka toiminnasta kertoi sen johtaja taiteilija Kronid Gogolev. Kaikki ihailivat Gogolevin puuveistoksia. Zhitenjov ehdotti Gogolevin teosten näyttelyn järjestämistä Neuvostoliiton Kulttuurisäätiön huoneistossa.
Gogolev rukoili valtuuskunnanedustajia: ”Pelastakaa Valamo!”

Valamosta soitettiin, että ”Om”-laiva on pari kertaa yrittänyt päästä saarelta Laatokan ulapalle eikä päässyt, ja nyt on lähetetty suurempi alus. Sen verran on rauhaton "meri".
Pääsimme kuitenkin myöhään illalla perille ja pimeässä etsimme yöpymispaikkoja. Ruokalassa joimme yhteisen pöydän ääressä teetä mustikkapiirakan kera.

17.9.
Valamossa paistaa aurinko. Aamiaiseksi oli ohukaisia.

Bussilla menimme Valkoisen skiitan luokse (sitä nimitetään myös Suureksi). Puhuttiin, että restaurointityöt käyvät hitaasti, kun ei riitä asiantuntijoita. Työmiehet eivät oikein pysy työssä.
Kaksikerroksinen kivikirkko. Ensimmäisessä kerroksessa on talvikirkko, jota lämmitetään. Kirkossa on joskus ollut tuuletussysteemi, joka kuljetti lämpöä kesäkirkkoonkin ja kuivatti samalla.
Terentjev on aktiivinen keskusteluissa. Hänellä on suuri määrä valokuvia skiittojen alkuperäisestä ulkonäöstä.
Nyt ovat menossa luhistumisenehkäisy-restaurointityöt. Ei voi suorittaa abstraktista restaurointia, ilman tarkoitusta ja asiantuntemusta. Käyttämätön rakennus alkaa myös luhistua. Valkoisesta skiitasta kenraalisuunnitelman mukaan on tulossa Luovantyön talo.

Puutarha! Kyllä puisto on melkoisesti rappeutunut. Lammikossa oli joskus virtaavaa vettä, mutta nyt se on aivan ruohottunut. Puistossa on ollut mehiläispönttöjä ja vadelmapensaita.

Munkkien eli Predtetshenski-saari (Johannes Kastajan muistolle omistettu). Ehjänä on puinen kirkko.

Pienellä moottoriveneellä meidät tuotiin Nikonin poukamaan. Rannalla on kesämarkkinapaikka, niin kuin joskus XVII vuosisadan puolivälissä.
Nikonin vuori, Punainen skiitta, tiilikirkko, jonka rakentamiseen on käytetty myös graniittia sekä karjalaista ja italialaista marmoria. Kuolleista heränneen Kristuksen kaksikerroksinen kirkko. Kammiorakennus 30 munkille.

22.9.
Tasavallan johto keskustelee luovan intelligenssin kanssa Valamon ongelmista
Poliittisen valistustalon sali. Tilaisuus luovantyöntekijöiden kanssa. Puhemiehistössä ovat puolueen aluekomitean sihteeri Oiva Lensu, Korkeimman neuvoston sihteeri Valentina Hotejeva, Ministerineuvostosta varapuheenjohtaja A. Trofimov ja moskovalaisen retkikunnan johtaja Sergei Zhitenjov.

Tilaisuuden avasi Trofimov, joka kertoi, että hiljattain oli päättynyt IKAMOZIN -konferenssi, jossa pohdittiin Kizhin saaren muistorakennusten säilyttämistä. Viikon on ollut Karjalassamme Neuvostoliiton Kulttuurisäätiön retkikunta. Kertoi siitäkin, että se tapasi paikallisia asukkaita. ”Tilaisuudessamme on mukana myös Valtion suunnittelukomitean, Karjalan sähkökomitean ja luonnonsuojelukomitean edustajia. Läsnä on myös Karjalan arkkimandriitta Manuil.”

Zhitenjov: ”Valamo on maailmanmerkittävä muistokohde. Se oli valtuuskunnan postulaatti. Ja siksi käsittelyn ei saisi tapahtua paikallisneuvoston tasolla. Haluaisimme kiittää tasavallan, kaupungin ja museon työntekijöitä vieraanvaraisuudesta. Työssämme on tapahtunut merkittävä edistys. On entisöity monet muistomerkit. Alkoi toimia Intourist-toimisto. Museon toiminta laajenee. Näkyy yhteistyö museon ja paikallisten työntekijöiden kesken. Mutta saaren hallinnon ongelma ei ole ratkaistu. Sosiaaliongelmat ovat ratkaisematta. Ennen pääsuunnitelman toteutumista on tehtävä suuri työ sosiaaliongelmien ratkaisemiseksi. On paljon hyvin kyseenalaisia ongelmia. Liikenneongelma on siinä, että liikenne rajoittuu purjehduskauteen. Terveydenhuolto saarella.
Täytyy löytää jäänmurtaja-alus. Turistimäärä ei saa kasvaa! Tarvitaan metsäinstituutin asiantuntijatarkastusta. Sähköistämisongelma. Olisiko ratkaisuna vedenalainen kaapeli? Emme ole huomanneet minkäänlaista huolenpitoa asukkaista. Palkat ovat pienet, ei ole lisiä saarella olemisesta. Ja ruuasta he kyllä maksavat markkinahintoja. Museon status ei ole määritetty. Saari on liikakuormitettu. On olemassa saarelta lähtevien ongelma.
Venäjän ortodoksikirkko ehdottaa apua muistorakennusten entisöimiseen. Me suhtaudumme siihen hyvin myönteisesti.
Saaristossa on tarkkaan vartioitu alue, jolla on sotilaita! Eikä kukaan tiedä, minkälaista vahinkoa he tuottavat saaristolle.”

(Puhuivat monet valtuuskunnan jäsenet ja melkein kaikki puhuivat siitä, että nykytilanne ei vastaa kansainvälisesti merkittävän kohteen ylläpitoa...)
Oleg Strelkov (ministeri): ”Kiitollisuudella kuuntelin retkikunnan mielipiteitä. Oli hyvin punnittua ja ajateltua arvostelua. Joskus vuosia sitten Kulttuuriministeriön pyynnöstä tehtiin rakennusmuistomerkkien arkkitehtiarvio. Ja silloin sanottiin, että rakennukset saarella ovat hyvin sekavatyylisiä, eklektisiä. Ja sellainen mielipide pani unholaan koko saaren moneksi vuodeksi. Ja vasta vuonna 1979 syntyi päätös Valamon museon perustamisesta. Viimevuonna ja tänä vuonna ministeriömme puolesta oli vähennetty leningradilaisten ja moskovalaisten asiantuntijoiden ottamista mukaan restaurointitöihin. Karjalamme aineelliset mahdollisuudet ja resurssit eivät anna mahdollisuuksia pärjätä yksin työn laajuuden takia. Ehkä on kutsuttava asiantuntijoita ja resursseja muista kaupungeista? Asutuksen rakentaminen auttaisi työvoiman saamisessa.
Laituri on rakennettava yleissuunnitelman puitteissa. Miellyttävää oli se, että retkikunta toi esille sosiaaliongelmat. Saarella asuvien palkkaongelmia ei ole ratkaistu. Valitettavasti ministeriöllä ei ole ollut mahdollisuuksia käydä useammin saarella, sillä meidän komennusrahat ovat hyvien pienet. Olen sitä mieltä, että saarella pitäisi olla yksi isäntä. Ja tietenkin on käytettävä Kirkon mahdollisuuksia.
On muistettava, että ilman rahtilaituria ei voi olla rakennustöitä.”

Novosti Moskvy -lehden kirjeenvaihtajan pyyntö löytää ja välittää lehdistölle 1960-luvun komission johtopäätökset, joista ministeri mainitsi.

Viktor Vladimirovitsh Pjantshenko (Isä Viktor), metropoliitta Leningradista: ”Kirkko ehdottaa kahta keinoa elämän säilyttämiseksi saarella. Muistomerkkien (rakennusten) pääongelmana on niiden arvokas käyttäminen. Huomasimme, että uudistetut muistomerkit vaativat lähiaikoina uutta restaurointia. Munkkien elämä saarella pitäisi olla täysipitoista. Siis puhe on taloudellisesta toiminnasta ja pyhiinvaellusmahdollisuuksista.”

Kravtshenko (metsäinstituutti, luonnonsuojeluosasto): ”Ennen vallankumousta Valamon metsiin ei koskettu. Suomalaiset alkoivat hakata metsää, mutta samalla istuttivatkin sitä. Ja niin hyvin, että jo sekin voi olla esimerkkinä. Minun mielipiteeni on: asutusta ei saa rakentaa! Ja suurta laituria ei saisi rakentaa. Vain väliaikaisia laitureita. Pääsuunnitelma tuskinpa tulee valmiiksi lähitulevaisuudessa. Olen sitä mieltä, että pääsuunnitelma on hyväksyttävä osittain! Ja pääsuunnitelmaan osallistumista on ehdotettava kansainvälisillekin järjestöille. Jatkuu kiista siitä, kuka on saarella isäntä. Laivasto ehdottaa päästämään saarelle 80 000 turistia. Täytyy olla monta ehdotusta, silloin voi syntyä oikea luku. Laivasto mielellään kuuli metsäinstituutin luvun 200 000. Täytyy vain kunnostaa turisteja varten erikoiset laivat. Turistit tuovat rahaa!”
(Minäkin puhuin ja hyväksyin retkikunnan huolen saaren tulevaisuudesta. W.H.)

26.9.
Petroskoihin ollaan perustamassa Valamo-seuraa.

Sopimus Kuhmon kulttuurikornitsan kanssa
Keskustelin Markku ja Sirpa Niemisen kanssa yhteistyöstä Kuhmon kulttuurikornitsan kanssa alkaen vuodesta 1989. Solmimme sopimuksen, jossa ilmoitimme viranomaisille, että kulttuurivaihto tapahtuu Vartiuksen raja-aseman kautta. Rajalta on 40 km Kostamukseen ja 60 km Kuhmoon.

Kuhmon kulttuurikornitsa on perustettu v.1985. Sen tehtävänä on hoitaa Suomen ja KASNT:n välistä kulttuurivaihtoa sekä tehdä tunnetuksi yhteisiä perinteitä. Kuhmon kornitsan toiminta on ollut laaja ja koko Suomea kattava. Kornitsa on järjestänyt vuosittain useita luontotilaisuuksia ja luontoretkiä, näyttelyitä ja teatteriesityksiä. Melkein kaikki Neuvosto-Karjalan karjalaiset kirjailijat ovat vierailleet Kuhmon kornitsassa. Petroskoin Suomalaiselle teatterille oli järjestetty kiertue Suomessa ja monet muut eri taiteenalojen taiteilijat ovat esiintyneet Suomessa Kornitsan kutsusta.
Vaikeutena kulttuurivaihdon toteutumiselle on ollut se, että Kornitsa ei ole voinut järjestää kulttuurivaihtoa suoraan Karjalan kanssa, vaan monet asiat täytyi järjestää Moskovan kautta. Tämä on aiheuttanut vierailujen lykkäämistä, ylimääräistä työtä ja kuluja.
Karjalan Kornitsa tervehtii ilolla Karjalan kulttuurisäätiön ilmestymistä ja toivoo, että siitä muodostuisi sellainen yhteistyökumppani, joka pystyisi suoraan kulttuurivaihtoon Kuhmon kulttuurikornitsan kanssa.
Kuhmon kulttuurikornitsa ja Karjalan Kulttuurisäätiö ovat sopineet yhteistyön luomisesta ja kehittymisestä ja toivovat, että jo vuodesta 1989 alkaen he voisivat harjoittaa keskinäistä kulttuurivaihtoa Vartiuksen raja-aseman kautta.

Kulttuurivaihdosta Karjalan kulttuurisäätiön ja Kuhmon kulttuurikornitsan välillä vuonna 1989:
Helmikuu: Kalevala-aiheinen näyttely saapuu Suomesta Petroskoihin; Prosalovin puuveistosnäyttely lähtee kesä-heinäkuussa Kuhmoon.
Maaliskuu: Kirjailija Karjalasta matkustaa kahdeksi viikoksi Kuhmoon.
Huhtikuu: 16.–29. huhtikuuta Suomalainen teatteri lähtee Suomen kiertueelle.
Heinäkuu: Kamarimusiikkijuhlat Kuhmossa. Kesäakatemian keskustelut ja kesäakatemian rauhan taidetta.
Syyskuu: Kirjailija Karjalasta vieraille kaksi viikkoa Kuhmossa.
Neuvottelumatkat joka vuosi.

Teatterin puoluekokouksessa minut melkein väkisin jätettiin sihteeriksi.

10.10.
Valmistaudun matkalle Moskovaan.
19 teosta on saatu lahjoina taiteilijoilta: Vitali Dobrinin Kostamuksesta lahjoitti kaksi akvarellia: ”Nikolskin skiitta Valamolla” ja ”Luostarin poukama”. Davidjanin ”Muistelmat” (pronssi). B. Pomortsevin ”Kaupungin motiivi”. Natalja Vas. Koshelevan maalaukset ”Hiljaisuus” ja ”Veteraanin muotokuva” (kotiseutumuseolle). Dmitri Polenkov ”Akateemisen opiskelun huvilalla talvipäivänä”. Georgi Stronk ”Laatokan muinaisajan kallioita” -öljyvärimaalaus. A. T. Nazarovan ”Työn ja sodan veteraani” ja ”Kalastaja Njuhtshasta” -grafiikkatyö. Nina Akimovna Rodionova, ”Laatokan rantoja” -akvarelli. Valentin Tshekmasov, temperamaalaus ”Syksyinen päivä”. Hristina Skaldina ”Saarroksen loppu. Juhlatulitus.” -guaššimaalaus, ”Siirtoväestön sairaala”, ”Kirje kotoa”. Vladimir Ivanenko ”Pilvinen päivä”, ”Kama-joki auringonlaskussa”, ” Uusi Laatokka, kalastajien ranta” -akvarellit ja ”Aurinkoinen päivä”, litografinen kynä. Irina Vladimirovna Tshernyh, ”Kukkia” -pastellimaalaus.

Esityksiä, joissa olen mukana:
14.10. Perestroikan kommelluksia;
15.10. Cabaret;
19.10. Perestroikan kommelluksia;
21.10. Cabaret;
22.10. Kanteletar;
28.10. Perestroikan kommelluksia;
4.11. Cabaret;
5.11. Kanteletar.
Lokakuunjuhlien aikaan melkein joka päivä esitämme Perestroikan kommelluksia.
9.11. matka Porajärvelle;
19.11. Cabaret;
20.11. Perestroikan kommelluksia.

12.10.
Olen Moskovassa Venäjän Kulttuurisäätiön ensimmäisessä istunnossa. Säätiö haluaa itsenäistyä Neuvostoliiton säätiöstä. Neuvostoliiton säätiötä edustaa täällä Georgi Mjasnikov, joka vielä pari vuotta sitten oli puolueen Penzan aluekomitean sihteerinä. Kaikki puheet, Mjasnikovinkin, olivat romanttista uskoa täynnä.

Näin puhui Georgi Vasiljevitsh Mjasnikov, Säätiön puheenjohtaja: ”Olen tyytyväinen, että näissä monimutkaisissa muovautumassa olleissa olosuhteissa te ette hävittäneet optimismia. Puolestani lupaan keskustella NKP:n aluekomiteoiden sihteerien kanssa siitä, että auttaisivat teitä, käyn NKP:n KK:ssa, että sielläkin meitä autettaisiin.
Me puhumme paljon tuotannosta, omarahoituksesta. Mutta kun me emme osa koskaan löytää sitä kultaista keskitietä. Aina olemme äärilinjoilla.
Säätiömme ei voi olla rahojen säästöpaikkana ja lahjoitusten huoneistona. Säätiön on oltava enemmänkin hetkisten rikkauksien jakajana! Jospa me saisimme aikaan vaikka yhden toimivan järjestön, joka ei toimisi muodon vuoksi, vaan olisi suunnattu ihmisten sieluun. Me emme saa olla Kulttuuriministeriön jatkona.
Olen onnellinen, että kieltäydyimme jäsenmaksumenetelmästä. Yhteiskuntamme uudestirakentamisaikana tavoitteenamme on osallistua neuvostoihmisen korkean henkisyyden kasvattamiseen. Siksi ei ole sattuma, että teemme työtä ohjelmien mukaan eikä toimenpiteestä toimenpiteeseen. Eilen Rossija-lehdessä ilmestyi Dmitri Lihatshevin artikkeli toiminnastamme. Nyt olemme hengenelämän teillä. Meidän on muodollisesti rakennettava järjestömme ja täytettävä se hyvällä sisällöllä. Maljassa täytyy olla hyvää juomaa.
On muodostettu työntekijäkunta. Mutta muistakaa, ettei teidän aina tarvitse kävellä käsi ojennettuna, vaan joskus on näytettävä hampaitakin. Tiedän, ettei monella alueella säätiöllä ole toimintapaikkaa. Paikalliset johtajat sillä samalla eivät kunnioita itseään.
Kuinkas jatkossa? On olemassa periaateongelmia. Eilen, hallinnon istunnon sijasta, oli toimitsijoiden kokous! Ja minä sen ymmärrän lamaajan periaatteena. Innostusperiaate vaihtuu virka-arvoperiaatteeksi. Onko tästä ulospääsyä?
Sääntöjä voi muuttaa joka kolmas vuosi edustajakokouksessa. Mutta elämä kiirehtii ennen sääntöjen kirjaimellista vaatimusta. Älkää odottako kauheasti ohjesääntöjä. Meidän täytyy muuttua kulttuurin innoittaja- ja taistelijasankareiksi. Ei saisi olla toimitsijoina ja tehdä työtä palkan vuoksi, vaan on taisteltava kulttuurista. Luokaa enemmän kaikenlaisia lautakuntia ja seuroja. Älkää jääkö yksin! On turha odottaa henkilökunnan lisäämistä. Järjestäkää toimistoissa, yrityksissä järjestöjä konkreettisen päämäärän puitteissa ja lopettakaa ne, kun saatte ongelman ratkaistuksi. Hallintoihin yrittäkää saada innokkaita ihmisiä. On joskus vaikea poistaa joku ihminen hallinnosta, mutta aina voi ehdottaa lisää. Hyväntekeväisyys on meidän saavutuksemme, mutta sitäkään ei saa harjoittaa muodon vuoksi. Parempi vähemmän, mutta paremmin!
Unohdamme konkreettiset ihmiset. Enemmän laupeutta kulttuurityöntekijöiden suhteen! Täytyy kunnostaa huomattavien kulttuurityöntekijöiden haudat. Ne usein kasvavat nokkosia ja takiaisia. Meistä usein ajatellaan barbaareina. Toimintamme on oltava täynnä hyväntekeväisyyttä. Mutta älkää yrittäkö monta asiaa yhtaikaa. Osatkaa alleviivata pääasia.
Muisto-ohjelma, perinteet ja nykyaika. Kotiseutu on tärkein asia. Etusijalle nousee vallankumouksellinen menneisyys! (Tietenkin, kuinkas ilman sitä? W.H. 15.2.2000) Puoluekantaisuus! On käynnissä arvojen uudestiarviointi. On ymmärrettävissä Stalinin ajan ja sen synnyttämien vääristelyjen kritiikki, mutta on muistettava kansan uroteot! Ei saisi vähätellä entusiasmia ja nauraa sille. Minäkin turposin nälästä vuonna 1932. Ei se ollut yksinkertainen prosessi. Ja muistakaamme kansan uroteot Isänmaallisen sodan aikana taistelussa fasismia vastaan. On kypsynyt ajatus luoda Muiston kirja, jossa olisi kaikkien niiden nimet, jotka kaatuivat sodan aikana Synnyinmaamme puolesta.
Paikannimitutkimukset vaativat omien neuvostojen luomista. Ei saisi sallia tyhmyyden jatkamista. Kaduille, joitten nimiä on vaikea muuttaa, pitää laittaa laatat, joissa lukee niiden nimihistoria. On luotava kotiseutuseuroja, autettava kotiseutuliikettä.
On luotava pienten kansojen kulttuurien neuvostot. On olemassa vepsäläisten ongelma. Heitä on jäänyt vain noin 12 tuhatta. On olemassa sellainen pieni kansa kuin karoimit, joita on jäänyt 74 ihmistä.
Muistomerkkien ja rakennusten säilyttämisen seurat eivät saa kilpailla yleisvenäläisen muistomerkkien suojeluseuran kanssa.
Kirkko on saanut jo tarpeeksi. Mutta tilanne on äärimmäisen vaarallinen. Yhteiskunnan aloitteesta voisi vaikkapa konservoida muinaisajan rakennuksia, siis kunnostaa katot, katkaista koivuja katoilla. Puuttuu työvoimaa. Siinä mielessä olisi hyvä luoda osuuskuntia ja tukea niitä.
Palauttaminen-ohjelma. Kahden vuoden aikana saatiin jo 12 tuhatta palautettua kappaletta. Esimerkiksi, Turgenevin Isät ja lapset -käsikirjoitus on yhden lordin kaupassa ja maksaa noin 800 000 dollaria. Christie’s-huutokaupasta meinasimme ostaa Repinin maalauksen, mutta se vaatii suuria summia. Yrittäkää tehdä kansainvälisiä sitoumuksia. Se kyllä vaatii aikaa!
On luotava yrityksiä, sillä rahaa on saatava. Mutta varovaisina pitää olla, sillä tuon tuosta tapaa huijareita. Jos tapahtuu konkurssi, niin ei kukaan muu, ei valtiokaan takaa meitä. Yrittäkää painaa kalentereita, noin 100 000, ja myydä niitä. Näyttelyiden katalogeja saa olla enemmänkin ja näyttelyliput saavat olla kalliimpia.
Olkaa huomaavaisia työmme tyyliin ja menetelmiin! Olkaa huomaavaisia, demokraattisia ja julkisia. Anteeksi ei voi antaa välinpitämättömyyttä ja hävyttömyyttä. Jos eläkeläismummo luovuttaa säätiölle 3 ruplaa, niin olkaa kiitolliset! Osatkaa kuunnella ihmisiä! Älkää kiirehtikö kieltämisen kanssa.
Ongelmistakaan ei saa syrjäytyä. Ei saa syrjäytyä Kulttuuriministeriöstä, mutta joskus on näytettävä luonteensa. Oma mielipide saisi aina olla, eikä tarvitse suostua ministeriön aseeksi.
Haluaisin, että uskoisitte meidän asiaamme! Enemmän luovuutta ja urotekoja! Älkää odottako sopusointuun saattamista joka kerta. Meidän säätiömme on yksi monista, joita saisi Venäjälläkin olla enemmän. USA:ssa on 26 tuhatta hyväntekeväisyysrahastoa ja -säätiötä.”

(Oli kahden päivän neuvottelut ja tutustuminen eri alueitten säätiömme puheenjohtajiin tai varapuhejohtajiin, siis toiminnanjohtajiin).

20.10.
Petroskoin Suomalaisessa teatterissa ammattiliittojärjestön kokous ei mitenkään saanut vauhtia. Kukaan ei halunnut puhua mitään. Puoluejäsenet Pauli Rinne, Edvin Alatalo, Katri Räikkönen ja minä yritimme virittää keskustelua. Mutta kun se oli vuosikokous, niin vaalit näyttivät, mitä sisimmässä kytee. Minun tilalle piti löytää sijainen.
Leena Kornilova kieltäytyi: ”Olen toista vuotta ilman rooleja ja kieltäydyn tekemästä minkäänlaista yhteiskunnallista työtä.”
Sitten ehdotettiin Katri Zelenskajaa: ”Minä kieltäydyin puoluekokouksessa sihteerin tehtävistä ja kieltäydyn nytkin. En usko Perestroikaan! En usko teatterin henkilökuntaan!”

Kaikki puhuvat nuorten kuohuista kaupungilla! On muka pidätetty 116 henkeä ja heistä 101 on alaikäisiä. Tappelivat keskenään!

Näyttelijättäret ja muutkin teatterin naiset keräävät allekirjoituksia kirjeeseen, jossa vaativat teatterin bufetin siirtämistä "osuuskunnan" hoidosta ravintolan alaisuuteen, niin kuin se on ollut aikaisemmin: ”Silloin oli makkaraa näyttelijöille ja nyt ei löydy!” puhuvat naiset.

Eilen illalla Perestroikan kommellusten esityksessä oli noin kolmisenkymmentä henkeä. Kummallisen omituinen tunne oli esityksemme aikana. Jotkut repliikit olivat ihan päivänpolttavia: ”Vaikeat ajat ovat tulleet! Kansa hermostuu... Ennen työvuoron jälkeen sai rentoutua...”
Kyllä nämä kolmekymmentä kuunteli melko reippaasti...

Tänään aamulla harjoittelimme Manokilla. Kieltäydyimme osallistumasta Lokakuunjuhlakonserttiin. Uutta ei ole ohjelmistossamme ja emme ole yleensäkään esiintymiskunnossa.

Piti lähettää sähke Moskovaan, Neuvostoliiton Kulttuurisäätiön kansainväliseen osastoon (Moskova, Gogolevski bulevardi, 6. Gladkovu A. E.) siitä, että hyväksyisivät kuvanveistäjän akateemikko L. F. Lankisen matkan Kuhmoon vuoden 1988 joulukuussa.

27.10.
Vepsäläisen kulttuurin konferenssi Tiedeakatemian Karjalan haaraosastossa
Puhe on vepsäläisen kulttuuriseuran ja vepsäläisten piirin luomisesta. Järjestelykomitean puheenjohtajana, niin kuin on tapana, on Ministerineuvoston varapuheenjohtaja Aleksandr Trofimov. Vieraana on Neuvostoliiton Kulttuurisäätiön propagandaosaston johtaja Bystrov Lev Grigorjevitsh.

Tervehdyksen konferenssin osanottajille lausuu aluekomitean sihteeri Oiva Lensu: ”Vakiintuneiden mielipiteiden tutkiminen olisi nyt tarpeen. NKP:n KK:ssa valmistellaan täysistuntoa kansallisuussuhteiden ongelmista. Puolueemme vaatii herkkyyttä ja huomiota kansallisuussuhteisiin. Ilmestyvät uudet kansallisuussuhteiden rakentamisen konseptiot. Tasavallassamme pidetään niitten ongelmien tutkimista varten konferenssi helmikuussa 1989. Nämä ongelmat ovat yhteydessä talous- ja sosiaaliongelmiin.”

A. N. Trofimov puheenjohtajana kertoo, että konferenssi pidetään Neuvostoliiton Kulttuurisäätiön aloitteesta. Vuonna 1897 vepsäläisiä asui Äänisen rannoilla noin 25 tuhatta henkeä. Monta sataa heistä teki työtä louhimossa, jossa louhittiin karmosiininpunaista kvartsiittia. Vepsässä valmistettiin saviastioita ja siellä oli yleensä saviteollisuutta. Markkinakeskuksena oli Voznesenje.
Vepsäläiset ovat asuneet eri hallintoalueilla. Vuonna 1927 Soutjärven kansallinen piiri liitettiin Leningradin alueeseen. Vuodesta 1931 alettiin kehittää vepsän kirjakieltä. Vuodesta 1932 vuoteen 1937 vepsän kieli oli opetuskielenä kouluissa. Vuonna 1937 vepsäläisiä olikin jo 35 tuhatta. Noin 30 vepsänkielistä oppikirjaa oli ilmestynyt siihen mennessä. Vuonna 1956 kansallinen piiri lakkautettiin. Vuodesta 1939 vuoteen 1979 vepsäläisiä löytyi vain kuusituhatta. Nykyään tiedemiesten mukaan vepsäläisiä on 12,5 tuhatta. Vepsäläisten lukutaidottomuusprosentti on suuri. Heidän keskikuukausipalkkansa on pienempi kuin muilla kansallisuusryhmillä.
Nyt tiedemiehet ja arkkitehdit miettivät kokeiluja vepsäläiskyliin. Meidän on avattava koulut pieniin kyliin, jotka ovat kaukana keskuksista. On opetettava vepsän kieltä. On luotava uusi aapinen. Luotava tiedemiesten ryhmä, joka tutkisi vepsän kielen ongelmia. Vepsän kulttuurin ja terveydenhuollon aineellisen perustan tukeminen.”

Vladimir Vasiljevitsh Dymin, Leningradin alueneuvoston sihteeri: ”Vuonna 1979 Leningradin alueella asui tilastojen mukaan 772 vepsäläistä, mutta todellisuudessa heitä on ainakin viisi- kuusikertaisesti enemmän. Mutta enemmistö heistä on kansallisen piirin luomista vastaan. Podporozhjen piirin Pinnitsissa oli hallinnollinen keskus. Siellä on nyt puutetta morsiamista. Muuten, voisi kehittää vepsäläistä kirjontaa. 45 % asukkaista on sitä mieltä, ettei koulussa tarvitse opettaa vepsän kieltä. Mutta 51 % on sitä mieltä, että vepsän ja venäjän kieli saisivat olla käytössä yhtaikaa.”

Vologdan alueen Babajevskin piirin varapuheenjohtaja puhui siitä, että joskus piirissä on ollut yli 2 000 vepsäläistä, mutta nyt heitä on kahdessa kyläneuvostossa 2,9 % siis noin 700. Heistä 14,9 % on lukutaidottomia. Vepsäläisten autonomia on tarpeen.”

L. G. Bystrov, filologian kandidaatti, Neuvostosäätiön pienten kansallisuuksien kulttuurin kehityksen neuvoston johtaja: ”Neuvosto tutkii monia valituksia. Joskus ne ovat kiistattomia. Ensimmäisten joukossa olivat vepsäläiset. Me tutkimme pienten kansojen malliohjelman luomista. Neuvostoliitossa sellaisia kansallisuuksia on yli 300.
Neuvostoliiton kulttuurisäätiö on pyytänyt Tiedeakatemian Karjalan haaraosastolle kolmea tutkijanvirkaa vepsäläisten ongelmien tutkimista varten.
Leningradin alueen edustajan esiintyminen jätti pahan mielen. Tilastot puhuvat sitä mitä puhuvat, mutta on otettava huomioon konkreettiset ihmiset, joiden esi-isät jo muinaisaikoina asuivat näillä alueilla. Pääongelmana onkin ihmisten palauttaminen omiin kyliin. Yksi mahdollinen ulospääsy olisi antaa omia alueita urakkatoiminnalle. On esimerkkejä, että vepsäläiset pyytävät lupaa talon rakentamiseen, mutta heille ei anneta sitä! Ja me olemme sitä mieltä, että paikallisille on annettava ilmaiseksi metsääkin rakennuksia varten.
On tulossa yleisliittolainen väestönlaskenta ja Säätiömme kääntyi Neuvostoliiton hallituksen puoleen pyytäen antaamaan pienille kansoille mahdollisuuden osallistua väestönlaskentalautakuntien toimintaan. On valittava paikallisesta väestöstä muutama henkilö ja koulutettava heidät sitä toimintaa varten.
Kansanedustain edustajakokoukseen on saatava vepsäläisiä, jotta he voisivat nostaa esille vepsäläisten ongelmia. Pitää perustaa vepsäläinen kansallispiiri.”

Strogalshtshikova Zinaida Ivanovna, Tiedeakademian haaraosaston työntekijä, historian kandidaatti: ”Vepsän kieli on säilynyt. 82 % vepsäläisistä puhuu vepsää sujuvasti.”

Vologdan alueen Oshtan kaupungin edustaja: ”Parhaimmalla neuvostotilallamme 50 % työntekijöistä on vepsäläisiä. Me olemme barbaarimaisesti suhtautuneet kotiseutuumme! Meidät joskus ajettiin omilta mailtamme. Suomalaiset ehtivät sodan aikana rakentaa sillan Syvärin yli ja me emme muka voi?”

”Anteeksi, että saan puhua”, aloitti puheensa Peterson Eestistä. ”Asuin viisitoista vuotta vepsäläisten kanssa. Te näette filmin ja ymmärrätte vielä kerran, että Neuvostolitolla on ollut todella siirtomaapolitiikka. Ratkaiskoon vepsäläiset itse oman kohtalonsa. On luotava Vepsäläisten seura, jota on tuettava Säätiön varoilla.”

Moskovan yliopiston edustaja: ”Kansantieteellisesti me olemme lukutaidottomia. Eräs Sisäasiainministeriön alueosaston edustaja ihmetteli, kun yksi nuorimies ilmoitti itsensä vepsäläiseksi. Onko muka olemassa sellaista kansallisuutta? Kaikkien kansallisuuksien edustajat pitää olla hallitusten elimissä alhaisimmalta ylimpään portaaseen.”

Soutjärven Rjurik Petrovitsh Lonin: ”Ilman kirjakieltä ei voi olla kulttuuria. Piirisanomalehdessä pitäisi olla vaikkapa yksi sivu vepsäksi.”

1.11.
Muutama päivä sitten tapasin puolueen aluekomitean rakennuksen lähellä miehen, joka oli tuttu monista istunnoista ja virallisista tilaisuuksista, mutta jonka nimeä en tiedä. Hän on kai eläkkeellä. Kiroili kun mikäkin ja kädessään oli ruokakauppakassi. Silloin rakennuksen luokse tuli ambulanssi ja mies sanoi:
– Näet, miten meitä tärisyttää? Miksi me yhtä Brezhneviä syytämme? Ryyppäsimme kaikki. Vaativampi pitäisi olla. Kun kuuntelet radiota ja katsot telkkaria, niin kaikki tuntuvat lahjakkailta, neroilta. Tuon tuosta kuulen Pasternakista. Pasternak, Pasternak!?”
– Mutta mies on todella nero, huomautin.
– Mitäs nerokasta hänessä sitten on?
– Oletko lukenut Tohtori Zhivagon?
– Olen! Mitäs siitä?
– Oletko kuullut Vavilovista?
– Ei heissä ole mitään erikoista... Vaativampia pitäisi olla, sanoi mies.

9.11.
Juri Linnik, filosofian maisteri, professori ja runoilija esitti ehdotuksensa perustaa Säätiömme yhteyteen keskuksen, jonka tehtävänä olisi venäläisen henkisen kulttuurin tutkiminen valtion rajojen ulkopuolella. Tavoitteena olisi ulkomailla asuvien venäläisten kulttuurityöntekijöiden henkisen perinteen kerääminen ja tutkiminen. ”Antakaa lupa Säätiön lomakkeella!” pyysi Linnik.

12.11.
Eilen Perestroikan iltaesityksessä oli noin 200 henkeä. Hyvin ottivat vastaan. Meilläkin se alkaa mennä vapautuneesti. On mukava esittääkin.

Yöjunalla tulin Kostamukseen ja nukuin hotellissa 10 tuntia yhtämittaa. Söin lasillisen smetanaa pullan kanssa – bufetti on hotellissa kiinni lauantaisin ja sunnuntaisin. Menin ruokalaan kahville, mutta oli vain teetä. Hyvä näinkin.

Tapasin hotellin luona Ministerineuvostomme varajohtajan Trofimovin, joka on tullut tänne keskustelemaan Oulun maaherran Ahti Pekkalan kanssa yhteistyöstä näillä leveysasteilla. Suomesta on tulossa tuttavamme Markku Nieminen Kuhmosta, Petroskoista tuli Ortjo Stepanov...

Markku myöhemmin pyysi kirjoittamaan Kulttuurisäätiön puolesta pyynnön uudesta rajanylityspaikasta. Se auttaa meidänkin yhteistyötämme. Suomen puolella Niirala on jo valmis, mutta Vartius Venäjän puolella ei ole. Lisää argumentaatiota tarvitaan.
”Puhutaan lisää Kuhmon kornitsassa,” sanoi Markku.

16.11.
Puhuin kulttuurivalistusopistossa. Annettiin puolituntia. Ja sitten vastasin kysymyksiin. Mukana oli monta opiston opettajaakin. Kyllä puhe meni perille, kerran oppilaat ostivat 18 säätiön mainoskorttia ja pyysivät allekirjoituksiakin.

Illalla oli Mestauslavan ensi-ilta Yleisvenäläisen luovanpajan Petroskoin haaraosaston teatterissa Ivan Petrovin ohjaamana.
Petrov on siirtynyt eläkkeelle Riian teatterista. Sieltä lähti uusien tuulahdusten voima. Petroskoihin syntyi uusi teatteri! Ei tuntunut riittävästi sisäistä voimaa Moikovskilla, joka esitti Kalistratovia. (Näytelmä oli tehty Tshingiz Aitmatovin Plaha-romanin mukaan.) Moikovski esitti sitä sankaria, jolta susiemo vei lapsen ja mies, ampuessaan susia, tappoi poikansa.
Niin kuin aina vaikuttava oli näyttelijätär Zhyvyh, joka siirtyi Venäläisestä draamasta näyttelijäryhmän kanssa tähän uuteen teatteriin. Mainio taiteilijan työ on Skorikilla.
Musta peite näyttämöllä esittää mestauspaikkaa. Sitten se peite esittää mustaa myrskyä, juoksevia saiga-antilooppeja, kun niitä ampuvat salametsästäjät. Ja peite on aaltoilevana surujärvenä, kun sankari päättää päivänsä...
Katsomo oli täpötäynnä. Istuin lisätuolilla. Ostin kympillä kukkia. Puhui Pauli Rinne, että hyvä terve avioliitto toi terveen lapsen! Kirjailija Stanislav Pankratov ehdotti huutamaan hurraata Ivan Petroville. Puhui itse Petrovkin. Hän sanoi, että kaikkien on tehtävä luovaa työtä ja se ratkaisee monet ristiriidat.

19.11.
Eilen, esityksen jälkeen, joka oli Vilgan upseeritalolla, katsoimme Raijan kanssa TV-lähetystä, jonka nimi on Vzgljad (Katse), kahteen saakka yöllä!

Luin Leninskaja pravda -lehdestä kirjoituksen siitä kokouksesta, joka tapahtui toissapäivänä. Sanakaan ei ole sanottu Kansanrintama-nimiehdotuksesta sille liikkeelle, joka on syntymässä Karjalassamme. Oli mainittu, että lopussa puhui aluekomitean sihteeri Oiva Lensu, vaikka ennen sihteeriä puhui kaksikymmentä ihmistä. Ja Lensun puhe ei ollut läheskään niin hyvä kuin monen muun. Kaikki nauroivat, kun Lensu muisteli, että oli lääkärien edustajakokouksessa. Lensu nimitti Perestroikaa vallankumoukseksi ylhäältä, mihin joku yliopistolta teki korjauksen, ettei se sitten ole vallankumous.

26.11.
Oli kokous lehtimiesliitossa. Sen aloitti taas liiton vastaava sihteeri Gennadi Vasiljevitsh Sorokin. Noin puolisataa osanottajaa. Puhuttiin siitä, että nimetäänkö yhdistys liikkeeksi vai liitoksi?
Kuunneltiin vetoomus Karjalan asukkaille, jonka Sorokin oli kirjoittanut. Samannimisen kirjeen oli kirjoittanut eräs nuori nainen. Jos Sorokinilla se tuli liian viralliseksi, niin naisella taas liian lyyrilliseksi, vaikka siinä oli sellaiset sanat: ”Kaupoissamme ei ole maitoa, lihaa, ei mitään muuta kuin leipää. Jotain on tehtävä!” yms.

On vetoomuksia naisille, miehille, mutta minua taas valtaa pettymyksen pelko: kulttuurista ei puhu kukaan!

Kansanrintaman kulttuuriosaston, johon on valittu Pauli Rinne, Eduard Patlajenko, Eduard Voskresenski, Gennadi Sorokin, Viktor Skorik, Irina Shumskaja, Armas Mishin, Slava Poljakov ja minut, täytyy lähiaikoina kerääntyä puhumaan kulttuuriohjelmasta.

1.12.
Eilen puhuin säveltäjä Gennadi Vavilovin kanssa yhteisestä konsertista amerikkalaisen säveltäjän kanssa Taidemuseon huoneistossa. ”Tulot saisi säätiömme,” mies ehdotti.

2.12.
Olin koko päivän NKP:n Petroskoin kaupungin vuosikokouksessa, joka kesti aamukymmenestä puoli kahteen yöllä. Bussilla tuotiin kotiin.
Esipuheen piti J. A. Kuznetsov, komitean ensimmäinen sihteeri. Keskustelimme asioista melko kiivaasti.
Puhuin minäkin lasten sairaalan lääkärin jälkeen. Lääkäri kertoi hyvin kehnosta lasten terveydenhuollon kuvasta ja minä aloitin siitä, että on vaikea puhua kulttuurista, kun me näin välinpitämättömästi suhtaudumme lapsiin! ”Ja kuitenkin,” sanoin minä, ”monen monet meidän ongelmamme johtuvat kulttuurin puutteesta. Epäsiveellistä on huutaa iskulauseita, joita on vaikea todistaa käytännöllisillä asioilla. Samalla kun yritämme antaa ihmisille ruokaa ja asuntoja meidän on ajateltava kulttuuria. Sillä kylläinen, mutta epäkulttuurinen ihminen on vaarallinen ilmiö. Epäsiveelliseltä tuntuu jalkinetehtaan rakentaminen Neglinka-joen luhtaan. Kaupunki tarvitsee kipeästi konservatoriosalia ja näyttelysalia arkkitehtitalon yhteyteen. Musiikki- ja Suomalainen teatterit ovat jo kauan odottaneet remonttia. Ettei vain tapahtuisi niin kuin Vahtangovin teatterin ja Moskovan konservatorion salien kanssa tapahtui. Me suhtaudumme kulttuurikysymyksiin hyvin välinpitämättömästi ja se on huono merkki. Eikö puhe ole samasta, kun Kulttuurisäätiömme on jo koko vuoden ilman työhuonetta, ilman puhelinta, ilman minkälaisia rahoja tilillämme.”

Minut ehdotettiin ja sitten valittiinkin kaupunginkomitean jäseneksi. Hermostuin hiukan kun sain tietää, että viisi ääntä oli minua vastaan. Oliko yksi heistä se entinen sisäasiainministeri, joka on nyt eläkkeellä ja uskalsi Kansanrintaman eräässä kokouksessa ihmetellä, että Karjalassamme pitää olla johtopaikoilla karjalaisia ja suomalaisia. Sanoin hänelle kokouksen jälkeen samat sanat, kun sanoin joskus puoluesihteeri Kutuzovalle Kanteleessa, että kun valinta tehdään kahdesta yhtä viisaasta miehestä, niin mielestäni on valittava ehdottomasti karjalainen tai suomalainen. Kuinkas muuten? Kokouksemme osanottajana oli se entinen ministeri... Moni ainakin sanoi, että puheeni oli oikea.

Konferenssin jälkeen oli vielä komitean vaalikokous. Piti odottaa. Ja sillä aikaa, kun laskettiin ääniä, puhui V. S. Stepanov. Hän sanoi, että kyllä W. Hall on oikeassa, että Lännessä on todellakin tuhansia säätiöitä ja rahastoja...

5.12.
Pitkä Kansanrintaman kokous kello 11.00–16.00. Allekirjoitusten keräys vetoomukseen, jossa vaaditaan jalkinetehtaan rakentamista toisen paikkaan...

Sain teatterista marraskuun esityksistä 88 ruplaa.

Etsin paperia Säätiöllemme katalogia ja postikortteja varten.

8.12.
Tulin Moskovasta. Eilinen päivä oli yhtä juoksentelemista. Suoraan junasta menin Neuvostoliiton Kulttuurisäätiön kansainväliseen osastoon. Johtoa ei ollut paikalla. Menin Venäjän Säätiöön tuotanto-osastoon. Minulle annettiin viisi minuuttia kysymyksiin:
– Saisiko Moskovan Säätiöltä lainaksi rahaa, jos alan perustaa jotain tuotantolaitosta?
– EI! oli vastaus.
– Löytyisikö Moskovasta paperia meille?
– EI!
– Kannattaako yleensä etsiä mahdollisuuksia teollisuuslaitoksemme perustamiseen?
– EI!

Meillä varmasti tulee olemaan pienet palkat ja kolme henkeä paikallisissa osastoissa eivät jaksa järjestää mitään. Toisessa huoneessa eräs täti kertoi, että Kaliningradissa Säätiömme varapuheenjohtaja keräsi tuotantolaitoksilta 30 tuhatta ruplaa säätiön toimenpiteisiin.

Muutaman tunnin kuluttua pääsin Neuvostoliiton säätiömme varapuheenjohtajan Mjasnikovin puheille. Mies kuunteli hyvin tarkasti. Kanssani oli kansainvälisen osaston johtaja. Mjasnikov allekirjoitti kirjeen Karjalan aluekomitean sihteerille V. Stepanoville ja Ministerineuvoston puheenjohtajalle Ivanoville, jossa pyysi tukea Säätiömme suhteita Kuhmon Kornitsaan Suomessa...

Kummallista, etten saanut kutsua keskusteluun Valamon kohtalosta. Suuret herrat tarvitsevat meitä vain järjestyshommissa! Zhitenjov kyllä ehdotti jäämään, mutta suutuin enkä oikeastaan ollut valmis mitään sanomaan. Kieltäydyin.

9.12.
Kantele-yhtyeemme konsertissa oli juhlatunnelma... Oli reippaita tansseja ja musiikin kauniita sointuja. Puuttui, mielestäni, itse kanteleen ääntä. Liian kirjavat puvut. Puuttui suomen- tai karjalankielistä puhetta, juontoa. Tietenkin taiteellinen johtaja saisi olla jonkin ryhmän ohjaajana. Puvut eivät olleet puhtaita, siistejä. Puuttui hiljaisia, herkkiä numeroita.

Illalla on Perestroikan kommellusten esitys.

Maanjäristys Armeniassa. Kymmeniä tuhansia menehtyneitä. Tuhoutui 70 % Leninakan-kaupungista. Petroskoissa järjestetään suurkeräys.
Siitä puhuttiin kaupunginkomitean istunnossa, jossa minut valittiin ideologisen komission jäseneksi KGB:n varajohtajan Beljajevin, radion varajohtajan Valentikin, kirjailija Dmitri Gusarovin, Musiikkiteatterin solisti Presnjakovin, pioneerien monitoimitalon johtajan Razbivnajan ja entisen Sortavalan puoluesihteerin Thorzhevskin kanssa.

Kaupungin yhteiskunnallinen vastaanottopäivä on kaksi kertaa viikossa ja kaupungin puoluekomitean jäsenet ovat vuorotellen vastaanottamassa soittoja ja ihmisiä.

12.12.
Kotiseuduntutkijoiden seminaari Moskovassa
Ja taas olen Moskovassa. Nyt on kotiseutututkijoiden neuvotteluseminaari. Sen järjesti Neuvostoliiton säätiömme. Puhui Georgi Vasiljevitsh Mjasnikov. Puhuttiin valmistautumisesta kotiseutututkijoiden edustajakokoukseen. Maassamme on 15 tuhatta yhteiskunnallista museota!

Professori J. A. Vedenin: ”On etsittävä tiedemiesten ja kansalaisliikkeiden välisiä kontakteja, joita joskus on ollut. Ongelmana on rahoituksen saaminen. On luotava tietopankki. Maassamme on luotava kansallishistoriallisia alueita USA:n tapaan.
On luotava Valamon ja Solovetskin saaristojen elvyttämisohjelmat. Solovetskin saaristossa ei 21 vuoden aikana ollut rakennettu yhtään mitään.”

L. K. Baljasnaja (pedagogisten seurojen tiedesihteeri): ”Neuvostoliiton kulttuurisäätiön on oltava koululaisten kotiseutuliikkeen alkuunpanijana. Kouluissahan kotiseututoiminta on jo aloitettu opettajien voimin. Tsheljabinskin kouluissa alettiin kerätä perheiden ja sukujen historiaa. On järjestettävä tutkimusretkiä, joiden aiheena olisi Isänmaa. Menetelmäkirjallisuudesta on suuri puute. Lasten ja aikuisten yhteistoiminta synnyttää sitä henkistä voimaa, jota meiltä toistaiseksi puuttuu.”

Teleshov, johtaa Neuvostojen säätiössämme tieteellistä yhteiskunnallista neuvostoa, joka hoitaa pienten, vailla omaa kansallista autonomiaa olevien kansojen kulttuuritutkimuksia: ”Otetaanpas huomioon kansallinen vivahde kotiseutuliikkeessä. Penzan alueen esimerkki, jossa pidetään lukutilaisuuksia tataareille, tshuvasheille ja mordvalaisille. Toimii liikkuva tatarialainen teatteri.
Vepsäläisiä asuu Karjalassa, Leningradin ja Vologdan alueilla. Heitä on noin 12 tuhatta. Neuvostomme päätti tutkia mahdollisuuden yhdistää heidät.”

Seminaarissa puhuttiin Ympäristön suojelusta. Ekologisesta kotiseudusta. On tutkittava menneisyyttä, nykypäivän tilannetta ja tulevaisuuden ennusteita. Ongelmathan syntyvät konkreettisilla alueilla. Ja Säätiöön on luotava koordinointineuvosto! Puhuttiin siitäkin, että täytyy säilyttää ihmisten muistissa kotiseutuaktivistit antamalla heidän nimensä kulttuurikeskuksille. Täytyy koordinoida kaikki kotiseutuliikkeet ja materiaalit. Täytyy ikuistaa vanhat paikannimet. On tehtävä muistomerkkien inventointi. On luotava Muistomerkkien esiteluonnos. Paikannimien Punaisen kirjan luonnos on tekeillä. (Venäjällä Punaiseksi kirjaksi nimitetään kaikkea sitä, mikä on häviämässä maailmasta.)

13.12.
On seminaarin toinen päivä. Moskovassa Rylejevin kadulla, 4 on Yleisvenäläisen muistomerkkien suojeluseuran keskusneuvoston huoneisto, jossa istunto tapahtuu. Isännät kertoivat, että valtio antaa 6-7 miljoonaa ruplaa restaurointia varteen ja miljoonan sen asian propagoimiseen. Viime vuonna seura kirjasi tehtäviinsä kotiseututoiminnan.

On otettava huomioon, että heti vallankumouksen jälkeen kotiseututoiminta alkoi laajentua, mutta myöhemmin se oli tukahdettu. Vuonna 1917 Venäjällä oli 155 seuraa ja museota. Vuonna 1929 niitä oli jo noin 2000.
1920-luvulla tuon tuosta järjestettiin konferensseja, niin maakunnallisia kuin pääkaupungissakin. Oli kaksi aikakauslehteä: Kotiseudun tutkiminen (Krajevedenije) ja Kotiseutukuulumisia (Izvestija po krajevedeniju.)

14.12.
Konferenssi jatkui kolmannenkin päivän. Puhui Paide-museon johtaja Saar Eestistä. Kotiseututoiminta alkoi heillä jo XVIII vuosisadalla. Museo avattiin v.1905 ja rouva on ollut johtajana jo 18 vuotta. Niistä 14 vuotta joka syksy museossa kerääntyvät koululaiset, jotka ovat kotiseutututkimuksissa mukana. 4-8-luokkalaiset keräävät informaatiota vanhemmilta ja sukulaisilta: miten elettiin, tehtiin työtä, minkälaisia harrastuksia oli. Piirilehdessä on kotiseutupalsta. Aikuisilla kerran tai kaksikin vuodessa on seminaarit, joissa keskustellaan neuvostotilojen ja laitosten elämän tapahtumista. Lapset auttavat museota ja osallistuvat linnan restaurointiin.

Puhuivat edustajat Uzbekistanista, Sevastopolista, Komin ASNT:sta, Armeniasta, Uralilta, Pohjois-Ossetiasta, Vilnasta, Arkangelista, Kaliningradista, Tadzhikistanista, Pihkovasta, Kalininista, Tatarstanista ja Mordvasta. Mordvalaisista puhui joku entinen lentäjä Kaljuzhnyi, joka sanoi, että me elämme tuhoutuvassa maailmassa: ”Ehdottomasti on luotava Kuolleiden kylien tietosanakirja. Silloin kun vielä lentelin, näin Euroopan yllä paljon valoja. Meillä näki vain tummia kuoppia. Maaseutu on kuin maanjäristyksen jäljiltä.”

Lopussa yksimielisesti hyväksyttiin vetoomus Neuvostoliiton kotiseutuliikkeeseen osallistuville.

15.12.
Olen taas kotona! Kotiseutuni hoi!

Soitti Moskovasta joku Gololobov, joka kertoi, että keskusteli Kulttuurisiteiden instituutin johtajan Voldemar Melankon kanssa. On aikomus järjestää Kizhin museossa tilaisuuden professori Lars Petterssonin kanssa, joka on suuri puuarkkitehtuurin asiantuntija Suomessa. Sodan aikana hän oli tehnyt suurenmoisen työn Kizhin saaren ja koko Äänisen seudun puurakennusten mittaamisessa ja kuvauksessa. Pettersson on valmis lahjoittamaan museolle arkistonsa kopiot. Neuvostoliiton kulttuurisäätiön nimissä kutsumme heidät Kizhin saarelle vaimoineen.

Tuli puhelinsähke Moskovan Säätiöstä: ”Ehdotamme lähettämään komennukselle Moskovaan Nina Grigorjevna Zaitsevan ja Zinaida Ivanovna Strogaljshtshikovan Tiedeakatemiasta sekä Soutjärven kotiseutumuseon johtajan Maksimovin. Kyseessä on osallistuminen lehdistötilaisuuteen vepsäläisten ongelmista (24–28.12.). Matka on maksettava Karjalan säätiön rahoista. Karpuhin.”

Valmistaudumme nuorten taiteilijoitten katselmukseen, joka pidetään 22.12. Luettelossa on jo 35 henkeä eri puolilta Karjalaa. Edustettuna ovat maalaustaide, säveltäjät, jazzsoittajat ja balettitanssijat.

22.12.
Yleisöä oli hyvin vähän. Emme osa mainostaa.
Konsertin jälkeen kokosimme katselmuksen lautakunnan. Kaikki olivat sitä mieltä, että sellaisia katselmuksia on jatkettava.