Toinen
maailmansota tuhosi Vienan kyliä ja pääosa asukkaista
joutui evakkoon. Kaikki, ketkä pystyivät, palasivat, mutta
monikaan perhe ei ehjänä. Sotien jälkeen koulut toimivat
suomeksi, joten lasten evakkovuosina menettämä kielitaito
palasi. Vaikka koulut sitten vuonna 1956 venäläistettiin,
vielä 1960-luvulla valtaosa koululaisista joutui aloittamaan
opiskelunsa ummikkona, sillä karjala säilyi kotikielenä
niissä perheissä, joissa molemmat vanhemmat sen hallitsivat.
Vasta 1970-luvun alkupuolella viranomaisten antama määräys,
jolla lastentarhoissa kiellettiin puhumasta muuta kuin venäjää,
alkoi vaikuttaa kotimurteiden aseman horjumiseen lasten keskuudessa.
1980-luvulla ja vielä nykyäänkin monissa vienalaisissa
perheissä on se tilanne, että vanhemmat puhuvat keskenään
ja lapsilleen karjalaa, mutta nämä vastaavat venäjäksi.
Äidinkieli on uhkaavasti siirtymässä passiiviseksi
kieleksi. Tätä tuskin olisi tapahtunut, jos pienet kylät
olisivat säilyttäneet elinmahdollisuutensa ja ihmisten
olisi annettu asua näissä heidän vuosisataisissa
kotikylissään.
Sotien jälkeen eloonpalautetut pienet kylät autioitettiin
tahallisesti 1960-70-luvuilla. Kyläkolhoosit lakkautettiin
ja tilalle perustettiin - runokylien alueella - Uhtuan sovhoosi.
Sen pääpaikka oli Uhtualla ja prikaatit Vuokkiniemessä
ja Vuonnisessa. Muut kylät hävitettiin. Asukkaiden oli
muutettava edellä mainittuihin kyliin. Jotta kukaan ei olisi
jäänyt, kylistä vietiin koulut, kaupat, postit, kirjastot,
leipomot, yleensä kaikki palvelut, ja ihmisille maksettiin
palkkioita, jotta he siirtäisivät talonsa mukanaan.
Perspektiivittömien
kylien likvidoinnilla oli virallisesti kaksi päämäärää:
ensiksi tuli muodostaa tehokkaita maatalousyksikköjä,
jotta Neuvostoliitto savuttaisi USA:n etumatkan maataloustuotannossa,
toiseksi tuli tasoittaa maaseudun ja kaupunkien asukkaiden elintason
eroja keskittämällä kaikki palvelujen ääreen.
Käytännössä taustalla leijui myös kylmän
sodan pilvi. Rajakylien asukkaita oli helpompi valvoa, kun he eivät
asuneet hajallaan. Koko Kalevalan piirihän oli rajavyöhykettä
ja siten ns. suljettua aluetta. Tästä valvonnan näkökulmasta
kertoo sekin, ettei esimerkiksi Tenan kylään laskettu
asukkaita lainkaan talvisodan jälkeen, koska sieltä käsin
huhujen mukaan oli harjoitettu vakoilutoimintaa, ja että aivan
rajalla sijaitseva Akonlahden kylä barbaarisesti tuhottiin
jo ennen ns. virallista kylien likvidointipolitiikkaa.
Mm. Latvajärvi, Kivijärvi, Venehjärvi, Ponkalahti,
Pirttilahti, Tollonjoki, Alajärvi, Enonsuu, Jyvöälahti
ja Haikola menettivät 1960-70-luvuilla kylän statuksen.
Jo sotien jälkeen autioiksi jätettyjä kyliä
olivat olleet Kostamus, Kontokki, Luusalmi, Sompajärvi, Vuokinsalmi,
Niskajärvi, Saarijärvi ja Lonkka. Muutaman vuosikymmenen
aikana kartalta katosi kymmeniä kyliä, joilla oli ollut
kunniakas kulttuurihistoriallinen menneisyys. Aivan metsittymään
kyliä ei jätetty, sillä niiden pelloilta niitettiin
kesäisin heiniä sovhoosin karjaa varten, ja osa kyliä
toimi laidunmaana. Tämän takia tyhjissä kylissä
säilyi muutama talokin.
Hallinnolliset muutokset eivät kohottaneet Neuvostoliiton
luoteisen kolkan elintarviketuotantoa uudelle korkealle tasolle,
vaan päinvastoin Kalevalan piiri alkoi luisua jälkeenjääneiden
joukkoon. Ennen kyläkolhoosit olivat pystyneet työllään
turvaamaan karjansa - ja vielä työntekijöiden omienkin
lehmien - talviruokintatarpeen, mutta nyt heinää piti
ruveta kuljettamaan Uhtualle Ukrainasta asti.
Päätös Kostamuksen kaivoskaupungin rakentamisesta
sai aluksi vienalaisetkin uskomaan, että se tuo ratkaisun Kalevalan
piirin taloudellisiin ongelmiin, mutta Karjalan uudeksi sammoksi
juhlapuheissa nimitetty uusi kaupunki osoittautui pettymykseksi.
Se jauhoi rikkauksia vain Moskovalle; vaurauden sijaan se toi saasteita
sekä alueen kanta-asukkaisiin verraten kaksinkertaisen määrän
muukalaisia, joista suurin osa ei edes halunnut tietää
seudun perinteistä, saati sitten kunnioittaa niitä.
Hyvin pian rakennustöiden alkamisen jälkeen Kostamus
irroitettiin Kalevalan piiristä omaksi hallintoalueekseen ja
sitten se kahmaisi Vuokkiniemen lähikylineen ruoka-aitakseen.
Kostamuksen ukrainalaista johtoa ei kuitenkaan miellyttänyt
Vuokkiniemen sovhoosin tuotantotaso. Niinpä kaupungissa tehtiin
suunnitelma, jonka mukaan koko kylä olisi purettu ja tilalle
rakennettu balttilaistyylinen maitofarmi tiilisine tuotanto- ja
asuntorakennuksineen ja geometrisine asemakaavoineen. Sen ajan huippuyksikön
mukaiseen tuotantolaitokseen työntekijätkin olisi tuotu
muualta ja vuokkiniemeläiset olisi siirretty tieltä kaupunkiin
asumaan.
Tässä
vaiheessa (1989) alkoi Vienan runokylien elvytyshanke. Se lähti
liikkeelle Vuokkiniemen kylän pelastamisesta, mutta laajeni
pian käsittämään myös autioitettujen merkittävien
runokylien henkiinherättämisen niiden entisten eläjien
tai heidän jälkeläistensä asuttamina. Ensimmäiset
suunnitelmat tekivät yhdessä Vuokkiniemen senaikainen
kyläneuvoston puheenjohtaja Santeri Lesonen ja kirjailija Markku
Nieminen. Suunnitelmille hankittiin ensin Karjalan kulttuuripiirien
ja sen jälkeen myös korkeimpien viranomaisten tuki. Elvytyksen
keinoina nähtiin yksityismaanviljely uudelleen asutettavissa
kylissä, katkeamattomana säilyneen käsityöperinteen
hyödyntäminen ja kansainvälisen kulttuurimatkailun
järjestäminen runokyliin.
Aikana, jolloin suunnitelmat tehtiin vallitsi sellainen tilanne,
ettei Neuvostoliitossa - joka vielä oli olemassa - tunnettu
yksityisomistusta; sen ja Suomen välillä ei ollut yhtään
virallista raja-asemaa eikä Vienassa ollut koskaan käynyt
yhtään turistia ja lisäksi runokylien alue kuului
ns. suljettuun vyöhykkeeseen, jonne edes neuvostokansalaiset
eivät saaneet mennä ilman erityislupaa.
Kuitenkin suunnitelmia lähdettiin toteuttamaan. Niiden mukaisesti
Kajaanin maatalousoppilaitoksessa koulutettiin jo seuraavana vuonna
vuokkiniemeläisiä maanviljelijöiksi kotikyliinsä
haluavia perheellisiä ihmisiä; järjestettiin Oulun
läänissä maatalouskonekeräys, joka tuotti mm.
traktorin jokaiselle koulutuksessa olevalle maanviljelijäksi
ryhtyvälle; saatiin järjestymään maiden luovutus
yksityisviljelijöille - ensimmäisenä koko Neuvostoliitossa
- sekä ryhdyttiin
erityisluvin järjestämään kulttuurimatkailua
runokyliin säännöllisesti vuodesta 1991 alkaen.
Elvytystyön tueksi perustettiin Vienan runokylät -projekti,
jota ovat kansainvälisenä yhteistyönä toteuttaneet Karjalan tasavallassa
toimiva Arhippa Perttusen säätiö ja Kuhmon Kulttuurikornitsa
-säätiö (nyk. Juminkeko-säätiö). Aluksi tehtiin
laaja selvitystyö ja sen perusteella yksityiskohtaiset tavoitesuunnitelmat,
jotka kattavat toimenpiteitä kielen säilyttämisestä, kulttuurimaisemien
suojelusta ja palauttamisesta restaurointeineen ja uudelleenrakentamisineen
aina kylien sähköistämiseen ja maanteiden kunnostamiseen asti. Vuonna
1993 Vienan runokylät -projekti hyväksyttiin UNESCO:n Kulttuurikehityksen
vuosikymmen -ohjelman toimintoihin. Vuonna 1996 runokyliin kuuluva,
mutta voimalasuunnitelman vuoksi hukkumaan tuomittu Paanajärvi pääsi
Kuhmon Kulttuurikornitsa -säätiön hakemuksesta World Monuments Watchin
Maailman sadan uhanalaisimman kulttuurikohteen listalle vuosiksi
1996-97 ja uudelleen vuosiksi 1998-2001.
|