Nurkkakuva
Taustaa
Tavoitteet
Saavutukset
Elvytys kuvin
Ajankohtaista

Haku Apua
- Etusivu Taustaa Runokylät Elvytys Kulttuurimatkailu Kartta
- - - - - - -


Elvytystoiminnan taustaa

 

Toinen maailmansota tuhosi Vienan kyliä ja pääosa asukkaista joutui evakkoon. Kaikki, ketkä pystyivät, palasivat, mutta monikaan perhe ei ehjänä. Sotien jälkeen koulut toimivat suomeksi, joten lasten evakkovuosina menettämä kielitaito palasi. Vaikka koulut sitten vuonna 1956 venäläistettiin, vielä 1960-luvulla valtaosa koululaisista joutui aloittamaan opiskelunsa ummikkona, sillä karjala säilyi kotikielenä niissä perheissä, joissa molemmat vanhemmat sen hallitsivat. Vasta 1970-luvun alkupuolella viranomaisten antama määräys, jolla lastentarhoissa kiellettiin puhumasta muuta kuin venäjää, alkoi vaikuttaa kotimurteiden aseman horjumiseen lasten keskuudessa.

1980-luvulla ja vielä nykyäänkin monissa vienalaisissa perheissä on se tilanne, että vanhemmat puhuvat keskenään ja lapsilleen karjalaa, mutta nämä vastaavat venäjäksi. Äidinkieli on uhkaavasti siirtymässä passiiviseksi kieleksi. Tätä tuskin olisi tapahtunut, jos pienet kylät olisivat säilyttäneet elinmahdollisuutensa ja ihmisten olisi annettu asua näissä heidän vuosisataisissa kotikylissään.

Sotien jälkeen eloonpalautetut pienet kylät autioitettiin tahallisesti 1960-70-luvuilla. Kyläkolhoosit lakkautettiin ja tilalle perustettiin - runokylien alueella - Uhtuan sovhoosi. Sen pääpaikka oli Uhtualla ja prikaatit Vuokkiniemessä ja Vuonnisessa. Muut kylät hävitettiin. Asukkaiden oli muutettava edellä mainittuihin kyliin. Jotta kukaan ei olisi jäänyt, kylistä vietiin koulut, kaupat, postit, kirjastot, leipomot, yleensä kaikki palvelut, ja ihmisille maksettiin palkkioita, jotta he siirtäisivät talonsa mukanaan.

Perspektiivittömien kylien likvidoinnilla oli virallisesti kaksi päämäärää: ensiksi tuli muodostaa tehokkaita maatalousyksikköjä, jotta Neuvostoliitto savuttaisi USA:n etumatkan maataloustuotannossa, toiseksi tuli tasoittaa maaseudun ja kaupunkien asukkaiden elintason eroja keskittämällä kaikki palvelujen ääreen. Käytännössä taustalla leijui myös kylmän sodan pilvi. Rajakylien asukkaita oli helpompi valvoa, kun he eivät asuneet hajallaan. Koko Kalevalan piirihän oli rajavyöhykettä ja siten ns. suljettua aluetta. Tästä valvonnan näkökulmasta kertoo sekin, ettei esimerkiksi Tšenan kylään laskettu asukkaita lainkaan talvisodan jälkeen, koska sieltä käsin huhujen mukaan oli harjoitettu vakoilutoimintaa, ja että aivan rajalla sijaitseva Akonlahden kylä barbaarisesti tuhottiin jo ennen ns. virallista kylien likvidointipolitiikkaa.

Mm. Latvajärvi, Kivijärvi, Venehjärvi, Ponkalahti, Pirttilahti, Tollonjoki, Alajärvi, Enonsuu, Jyvöälahti ja Haikola menettivät 1960-70-luvuilla kylän statuksen. Jo sotien jälkeen autioiksi jätettyjä kyliä olivat olleet Kostamus, Kontokki, Luusalmi, Sompajärvi, Vuokinsalmi, Niskajärvi, Saarijärvi ja Lonkka. Muutaman vuosikymmenen aikana kartalta katosi kymmeniä kyliä, joilla oli ollut kunniakas kulttuurihistoriallinen menneisyys. Aivan metsittymään kyliä ei jätetty, sillä niiden pelloilta niitettiin kesäisin heiniä sovhoosin karjaa varten, ja osa kyliä toimi laidunmaana. Tämän takia tyhjissä kylissä säilyi muutama talokin.

Hallinnolliset muutokset eivät kohottaneet Neuvostoliiton luoteisen kolkan elintarviketuotantoa uudelle korkealle tasolle, vaan päinvastoin Kalevalan piiri alkoi luisua jälkeenjääneiden joukkoon. Ennen kyläkolhoosit olivat pystyneet työllään turvaamaan karjansa - ja vielä työntekijöiden omienkin lehmien - talviruokintatarpeen, mutta nyt heinää piti ruveta kuljettamaan Uhtualle Ukrainasta asti.

Päätös Kostamuksen kaivoskaupungin rakentamisesta sai aluksi vienalaisetkin uskomaan, että se tuo ratkaisun Kalevalan piirin taloudellisiin ongelmiin, mutta Karjalan uudeksi sammoksi juhlapuheissa nimitetty uusi kaupunki osoittautui pettymykseksi. Se jauhoi rikkauksia vain Moskovalle; vaurauden sijaan se toi saasteita sekä alueen kanta-asukkaisiin verraten kaksinkertaisen määrän muukalaisia, joista suurin osa ei edes halunnut tietää seudun perinteistä, saati sitten kunnioittaa niitä.

Hyvin pian rakennustöiden alkamisen jälkeen Kostamus irroitettiin Kalevalan piiristä omaksi hallintoalueekseen ja sitten se kahmaisi Vuokkiniemen lähikylineen ruoka-aitakseen. Kostamuksen ukrainalaista johtoa ei kuitenkaan miellyttänyt Vuokkiniemen sovhoosin tuotantotaso. Niinpä kaupungissa tehtiin suunnitelma, jonka mukaan koko kylä olisi purettu ja tilalle rakennettu balttilaistyylinen maitofarmi tiilisine tuotanto- ja asuntorakennuksineen ja geometrisine asemakaavoineen. Sen ajan huippuyksikön mukaiseen tuotantolaitokseen työntekijätkin olisi tuotu muualta ja vuokkiniemeläiset olisi siirretty tieltä kaupunkiin asumaan.

Tässä vaiheessa (1989) alkoi Vienan runokylien elvytyshanke. Se lähti liikkeelle Vuokkiniemen kylän pelastamisesta, mutta laajeni pian käsittämään myös autioitettujen merkittävien runokylien henkiinherättämisen niiden entisten eläjien tai heidän jälkeläistensä asuttamina. Ensimmäiset suunnitelmat tekivät yhdessä Vuokkiniemen senaikainen kyläneuvoston puheenjohtaja Santeri Lesonen ja kirjailija Markku Nieminen. Suunnitelmille hankittiin ensin Karjalan kulttuuripiirien ja sen jälkeen myös korkeimpien viranomaisten tuki. Elvytyksen keinoina nähtiin yksityismaanviljely uudelleen asutettavissa kylissä, katkeamattomana säilyneen käsityöperinteen hyödyntäminen ja kansainvälisen kulttuurimatkailun järjestäminen runokyliin.

Aikana, jolloin suunnitelmat tehtiin vallitsi sellainen tilanne, ettei Neuvostoliitossa - joka vielä oli olemassa - tunnettu yksityisomistusta; sen ja Suomen välillä ei ollut yhtään virallista raja-asemaa eikä Vienassa ollut koskaan käynyt yhtään turistia ja lisäksi runokylien alue kuului ns. suljettuun vyöhykkeeseen, jonne edes neuvostokansalaiset eivät saaneet mennä ilman erityislupaa.

Kuitenkin suunnitelmia lähdettiin toteuttamaan. Niiden mukaisesti Kajaanin maatalousoppilaitoksessa koulutettiin jo seuraavana vuonna vuokkiniemeläisiä maanviljelijöiksi kotikyliinsä haluavia perheellisiä ihmisiä; järjestettiin Oulun läänissä maatalouskonekeräys, joka tuotti mm. traktorin jokaiselle koulutuksessa olevalle maanviljelijäksi ryhtyvälle; saatiin järjestymään maiden luovutus yksityisviljelijöille - ensimmäisenä koko Neuvostoliitossa - sekä ryhdyttiin erityisluvin järjestämään kulttuurimatkailua runokyliin säännöllisesti vuodesta 1991 alkaen.

Elvytystyön tueksi perustettiin Vienan runokylät -projekti, jota ovat kansainvälisenä yhteistyönä toteuttaneet Karjalan tasavallassa toimiva Arhippa Perttusen säätiö ja Kuhmon Kulttuurikornitsa -säätiö (nyk. Juminkeko-säätiö). Aluksi tehtiin laaja selvitystyö ja sen perusteella yksityiskohtaiset tavoitesuunnitelmat, jotka kattavat toimenpiteitä kielen säilyttämisestä, kulttuurimaisemien suojelusta ja palauttamisesta restaurointeineen ja uudelleenrakentamisineen aina kylien sähköistämiseen ja maanteiden kunnostamiseen asti. Vuonna 1993 Vienan runokylät -projekti hyväksyttiin UNESCO:n Kulttuurikehityksen vuosikymmen -ohjelman toimintoihin. Vuonna 1996 runokyliin kuuluva, mutta voimalasuunnitelman vuoksi hukkumaan tuomittu Paanajärvi pääsi Kuhmon Kulttuurikornitsa -säätiön hakemuksesta World Monuments Watchin Maailman sadan uhanalaisimman kulttuurikohteen listalle vuosiksi 1996-97 ja uudelleen vuosiksi 1998-2001.