Akonlahden likvidointi
Akonlahden kylässä talot olivat vienalaisiksi tavanomaista suurempia ja komeampia. Kylä oli vauras. Edellytykset maanviljelyn, kalastuksen ja metsästyksen harjoittamiseen olivat hyvät, ja rajan läheisyys teki kaupankäynnin kannattavaksi. Ennen rajan sulkeutumista kanssakäynti Suomen puoleisen Rimmin kylän asukkaiden kanssa oli jatkuvaa. Itse asiassa Rimmin kylä koettiin Akonlahden kyläryhmään kuuluvaksi. Vielä rajan virallisen sulkemisen jälkeenkin, 1920-luvulla, yhteyttä kylien välillä oli jonkin aikaa.
Sodan 1941-44 aikana Akonlahden kylät olivat suomalaisten hallussa. Vain osa väestöä oli ehtinyt evakkoon. Elämä jatkui niin normaalina kuin se sodan oloissa oli mahdollista, mutta sodan päättymisvaiheessa monet Akonlahden kyläläiset siirtyivät Suomen puolelle peläten, että heitä syytetään yhteistoiminnasta suomalaisten kanssa.
Sodan jälkeen kylän elämä jatkui uudelleen perustetun kolhoosin ympärillä. Kylään tuli kanta-asukkaitten ja evakosta palanneitten lisäksi väkeä muistakin kylistä, sellaisista joiden talot olivat tuhoutuneet sodassa. Asutus pyrittiin keskittämään itse Akonlahden kylään.
Kun 50-60-lukujen taitteessa Neuvostoliitossa alkoi pienten kylien hävittämisprosessi, viranomaisten mielestä Akonlahti oli "perspektiivitön kylä". Se sijaitsi periferiassa piirikeskuksesta katsottuna. Sinne oli hankalaa pitää teitä kunnossa sekä järjestää elintarvikkeiden ja muiden tavaroiden kuljetukset. Pääsyy kuitenkin oli, että kylään kantautui kukonlaulu Suomen puolelta; elettiinhän kylmän sodan synkimpiä vaiheita.
Kylän loppu oli harvinaisen raju, vaikka sitä jälkeenpäin on yritetty kaunistella erilaisilla selityksillä. Vuonna 1958 kylän likvidoinnin toimeenpanijat lähettivät Akonlahteen lentokoneita, jotka laskeutuivat Kiitehenjärven jäälle. Asukkaille annettiin muutama tunti aikaa kerätä omaisuutensa. Sitten tuli lähtö. Lapset, vanhukset ja vasikat kuljetettiin lentokoneella Uhtualle. Muiden oli käveltävä sinne karjan kanssa. Melkein jokaisen perheen oli lopetettava eläimensä, sillä uudessa paikassa niille ei ollut varattuna heinää tai muuta rehua. Varmimmaksi vakuudeksi kaikki Akonlahden kylien talot poltettiin maan tasalle, ettei kenelläkään olisi palaamisen mahdollisuutta.
Onneksi Väinö Kaukonen ja Vilho Uomala olivat valokuvanneet Akonlahtea ympäristöineen sodan aikana, niin että jälkipolvet voivat edes kuvissa nähdä Vienan Karjalan rakennusperinteen kannalta merkittävimmän runokylän.
Suomen ja Neuvostoliiton vuonna 1991 perustaman "Ystävyyden puiston" seurauksena Akonlahden kylien alue tuli osaksi luonnonsuojelualuetta. Puiston historian alkuvaiheessa Kiitehenjärven rantamille ei päästetty kuin tutkijoita. Sittemmin Kostamuksen Ystävyyden puiston hallinto ja Kalevalan laulumaiden kulttuurin pelastamiseksi ja elvyttämiseksi perustettu Vienan runokylät -projekti ovat löytäneet yhteisymmärryksen , minkä seurauksena Akonlahden kylään voidaan rakentaa karjalaisia rakennuksia ja se avautuu kulttuuri- ja luontomatkailijoille.
