Kezapästused

Teravalaze tuli kevaz’, a siga d’o zavodihe kezapästused. Mindei perevodtihe nel’l’andehe klassaha. Kezaks kaik opendajad lähttihe kodihe Suomehe. Edel kanikulįid Selma keraz’ miid školanno. Hän sanįi: ”Lapsed, algįi lähtkįi kodihe. Lähkam minunke”. Miid oli 20. Tulim posadan rüünale verez künttud polostanno. Siid hän sanub miile: ”Kezaks mina lähten kodihe. Necil püüdol tiile kaikile om anttud sotk mad. Necil sotkal tö zavodit kazvatada natid ičeze täht”. Kaik el’getihe, mise otkažidaste ii sanu. Hän oli daže ičeze semned tonu. Küzįi, ken mida tahtįib semeta. Ot’ batogeižen, tegi vagįižen i ozut’, kut pidab panda semnid. Mina otin semnid: morkovkan, svöklan i nagrhen. Mina tezin, mikš mise abutin mamale ištutada ičeze polostal. Vagįižile mö panim batogeižed, mise teta, kus kenen om sija. A kodiš miile vaise däi tehta loudeižed i kird’utada ičeze nimi. Selma sanįi, mise konz hän perdaze, kacub kel mii kazvįi.

Keza nece om prostor i vald. D’oksele, kül’be, vända i sa kalad. No ii pidanu unohtada i ičeze gränaižid. Kävelim, valįim i küt’kim. Kaikile oli ohvot kazvatada paremba toižid. Tedan lapsteaigan kaik uradiže. Uradimįi i mina. Proud sanuda, ka en olnu boikii. Necil aigal ii olnu rindal ni bat’ad, ni vanhembad vel’t. Kaiken olin rindal mamanke. Ühten kerdan mina žalimįi mamale, mise vereil vanhemb prihä painįi mindei uugad möto. A mam vaise sanįi: ”Pidi sdačad antta”.

En olnu rohked i toižiš azziiš. Ühten kerdan mö olim miide horan repeticijal...

Nastovnic vändab pianinol i kacub, ken kut pajatab. Mina siižun toižes rädus i en pajata. Rastroinuze olin, nece nägįihe minun rožad möto. Nastovnic lopi vändandan i küzub: ”Mikš sina ed pajata?” Mina nimida en sanunu. A minun sused huras polespei sanub minun taguiči: ”Hän peremenal om kadotanu huran galušin, vot i om uhtei männu”. Nastovnic uugot’ mindei ecmaha galušin. Ecin školanno –iilä, mänin okopaha – siga i venub. Ihastįin, panin galušin d’ougha i hiviš meliš tulin klassaha. Siižutimįi ičeze sijale i kaikideke zavodin pajatada. A voi ved’ sanuda nastovnicale, i hän mindei pästniiž ecmaha. No mida tehta, ii hvat’nu milei udatid i siid, iče elo om miide nastovnic.

Kanikulad. Vändam, hivin mänetam aigan. Ühten kerdan mö tulim aidanno. Siga siištihe ograd’tud venehed. Venehid taga kactihe päivan läbi, mise niken ii voiniž otta. Kol’al Nazaroval paid oli pandut ülähali štanįide päle. Finskii saldat nägišt’ händast i sanįi: ”Teramb pane paid štanįihe. Razve ninga käutaze vepsad?” Muga mö rižiim, mise miišpei trebįitaze por’adkon.

Oli čoma päiv. Mö läksim kacmaha, kut Pepšiine Stepan Dan’šiizen pertin teggob školan täht. Nece oli lujas korged pert’ vįškanke, kus eletihe. Däl’ges kollektivizacijad ižandad ol’d’he lähttud ken kuna, ecmaha parembad elod. Pertin ol’d’he dättud muga. Sikš necin pertin teht’he školan täht, mikš mise oli väha sijad opeta lapsid.

Konz mö tulim pertinno, Stepan pani ramad iknįihe. Ramad ol’d’he uuded, vaise tehtud. Hän oli invalid, no hivä radnik. Hän kaik oli rados, vähan pagiži, ved’ pertin pidi lopta srokhassei.

Uudešti školha.