 Ei
ole suinkaan ihme, että 1890-luvun alussa kiinnostus Kalevalaa ja
runonlaulualueita kohtaan virisi myös taiteilijoiden keskuudessa.
Kansallisuusaate ja romantiikka elivät taiteissa voimakkaana. Mistäpä
muualta suomalaiset taiteilijat olisivat saaneet noissa oloissa
parempaa lähtökohtaa työlleen kuin kansansa muinaisrunoudesta ja
runonlaulajien maailmasta.
Syntyi lähes kaikkiin taiteenaloihin vaikuttanut taidesuunta, joka
sai innoituksensa Kalevalasta ja laulumaiden luonnosta ja elämäntavasta.
Taiteilijat hakeutuivat Karjalaan virikkeitä saamaan. Heidän perässään
tulivat taas uudet runonkerääjäpolvet ja tutkijat.
Tämän myöhemmin karelianismiksi nimitetyn taidesuuntauksen tai
- laajemmasti käsittäen - ajattelutavan perustajiin kuuluivat kuvataiteilijat
Akseli Gallen-Kallela ja Louis Sparre, jotka ensimmäisinä tekivät
toiviomatkoja "Runojen maahan". Heidän joukkoonsa liittyivät kuvanveistäjä
Emil Wikström, kirjailijat Juhani Aho, Eino Leino ja Ilmari Kianto,
säveltäjät Jean Sibelius ja P.J. Hannikainen, arkkitehdit Yrjö Blomstedt
ja Vicktor Sucksdorff sekä monet monet muut.
 Erityisen
merkittäväksi muodostui Into Kondrad Inhan ja Kusti Karjalaisen
vuonna 1894 keväästä syksyyn ulottunut matka Vienan laulumaille.
Sen tulokset olivat suurenmoiset: Inhan klassinen teos Kalevalan
laulumailta (1911) ja hänen loistavat valokuvadokumenttinsa sekä
Karjalaisen muistiinmerkitsemä noin 10 000 sanaa käsittävä Vienan
sanasto.
Karelianismin hengessä tutkimusmatkat "Kalevalan laulumaille" jatkuivat
1920-luvulle saakka, jolloin Suomen ja Venäjän välinen raja suljettiin.
Seuraavan kerran runokylät pääsivät tutkijoiden kohteeksi vasta
toisen maailmansodan aikana, kun osa Vienaa oli suomalaisten miehittämä.
Sitten raja sulkeutui taas vuosikymmeniksi.
|
