Ja taas koulu
Sen jälkeen minä lähdin kastelemaan koulupalstaani, jolla kuten olen jo kertonut, kasvatimme vihanneksia omiin tarpeisiimme. Huomaamatta päättyi aikanaan myös kesälomamme. Ja taas alkoi opiskelu, ja se sama ankara kuri ja samat jonoihin järjestäytymiset ulkorappusten edessä ennen luokkaan menoa. Ja edelleen otimme pulpeteistamme esille raamattuja, jotka oli annettu meille jatkuvaan säilytykseen. Luimme rukouksia seisten pulpettiemme vieressä, yhteen ääneen koko luokka. Kaikki sujui kuten aiemminkin, tuttua latua.
Ennen ensimmäisen tunnin alkua Selma sanoi meille: ”Lapset, minä olen tuonut Suomesta ikätovereittenne osoitteita. Jos joku haluaa heistä kirjekaverin, minä annan osoitteet. Halukkaita löytyi paljon, ja opettaja jakoi meille suomalaisten koululaisten osoitteet. Hän teki sen sillä tavalla, että pojat saivat tyttöjen ja meidän tyttömme suomalaisten poikien osoitteet. Seuraavana päivänä kirjoitin ”omalle” tytölleni kirjeen vepsäksi ja pian sainkin vastauksen. Lyhyessä vastauksessaan kirjekaverini kirjoitti: ”Terve, Juuri (näin minua kutsuttiin suomalaisessa koulussa), olen saanut kirjeesi. Kiitos. Perhettämme on kohdannut suru: äitini on kuollut. Minun on niin sääli häntä. Itkin hautajaisissa niin kovasti.” Siihen kirje päättyikin. Mitä vieläkään olisi voinut kirjoittaa tyttö, joka oli menettänyt elämänsä rakkaimman ihmisen? Jonkin ajan päästä kirjoitin hänelle uuden kirjeen. Vastausta siihen en kuitenkaan saanut. Varmaan hän ymmärsi huonosti tai ei ymmärtänyt ollenkaan vepsän kieltä. Minä taas en osannut vielä hyvin ja johdonmukaisesti kirjoittaa suomeksi.
Muutamia muistoja koulumme ruokalasta. Olen jo aikaisemmin puhunut myös siitä, että meille tarjottiin koulussa kuuma ilmainen lounas. Siihen nähden, että elettiin aikaa, jolloin kaikki elintarvikkeet olivat tiukasti kortilla ja myyntinormit olivat varsin niukkoja, lounaat olivat hyvänä apuna ravinnonsaannissamme, ja ne olivatkin varsin täyttäviä. Keittäjänä toimi paikallinen Pepšinon kylän asukas Maria Pepšina, ensimmäisen opettajani nimikaima. Pöytien luona ei ollut tuoleja tai jakkaroita. Syötiin seisten. Jokainen tiesi paikkansa. Kun saavuimme ruokalaan, keittolautaset olivat jo pöydillä. Niissä oli aimo annokset kaali- tai muuta keittoa. Useimmiten keitettiin hapankaalikeittoa ja lisättiin joka annokseen teelusikallinen kalaöljyä. Pääruokana oli perunaa jauhokastikkeen kera, harvemmin puuroa. Juomana oli suurustamatonta omenakeittoa, joka tehtiin kuivatuista omenoista, maitoa tai teetä. Kalaöljystä emme pitäneet. Muutaman kerran kieltäydyin keitosta. Keittäjä valitti siitä opettajalle ja tämä antoi hänelle ohjeen: keittäjä ei saanut antaa minulle pääruokaa eikä päästää pöydästä ennen kuin olin syönyt keiton. Minä taas ymmärsin, mitä tarkoitti myöhästyä tunnilta lounaan jälkeen, erityisesti kun tämä tapahtui jo viidennellä luokalla, jolloin meitä opetti Valtteri Lyysaari.
En ylistä muistelmissani suomalaista miehitysjärjestelmää Vepsänmaallamme, mutta en yritä myöskään dramatisoida asioita tai kuvata joitakin seikkoja tai tapauksia puolueellisesti. Yritän olla objektiivinen. Tässä kohtaa sopii esittää ainakin yhden lainauksen Suomessa Atena-kustantamossa vuonna 2002 ilmestyneestä kirjasta, jonka on toimittanut Mauno Jokipii. Julkaisun nimi on ”Itämerensuomalaiset: heimokansojen historiaa ja kohtaloita”. Sen sivulla 301 lukee: ”Totuuden nimessä on todettava, että suomalaiset suhtautuivat heimoveljiinsä suopeasti ja muonittivatkin heitä vaikeasta ruokatavaratilanteesta huolimatta miltei samoin kuin omia kansalaisiaan, mutta kuria pidettiin.”
Juuri niin, kuria pidettiin. Se näkyi myös koulumme toiminnassa. Samainen Selma-opettaja, joka näytti suhtautuvan ymmärtäväisesti huoliimme ja vaikeuksiimme ja kävi katsomassa sairastuneita oppilaitaan heidän kotonaan, vaati meiltä ankaraa kuria eikä arastellut rangaista oppilaita jopa mitättömistä rikkomuksista. On sanomattakin selvää, että sama koski vielä suuremmassa määrin aikuisen väestön elämää ja asemaa miehitetyllä alueella. Sanalla sanoen, suomalainen hallinto toteutti mielestäni melko menestyksekkäästi kepin ja porkkanan politiikkaa.
Tärkeimpinä kirkkopyhinä koko luokkamme, samoin kuin muutkin luokat, vietiin kirkkoon kuuntelemaan rukouksia. Tässä yhteydessä täytyy mainita, että kyläkirkostamme poistettiin vuonna 1939 kaikki uskonnolliset tunnukset ja se muutettiin klubiksi. Suomalaiset korjasivat sen alkuperäiseen asuun.
Suomessa koulutettuja opettajia ei riittänyt kaikkiin Itä-Karjalan kouluihin, joissa opettaminen erosi opettamisesta tavallisissa suomalaisissa kouluissa. Siksi vuonna 1942 Suomessa järjestettiin kurssit, joilla koulutettiin karjalaista ja vepsäläistä nuorisoa näihin tehtäviin. Muuten se koulu (tai opisto) ei valmistanut ainoastaan opettajia, vaan myös agronomeja, eläinlääkäreitä ja muita maatalousasiantuntijoita – tulevaisuutta ajatellen.