Tiemurheita

Kylän elämä kulki sillä välin omaa latuaan, kuten sotaa edeltäneinäkin vuosina. Syysiltojen pimetessä vanhemman sukupolven naiset, saatuaan kotiaskareensa valmiiksi, kerääntyivät vuoron perään johonkin pirttiin ja istuutuivat penkeille omine kuosaleineen. He lauloivat lauluja, jossa kerrottiin entisistä ajoista, muistelivat milloin mitäkin ja jopa kertoivat kuka mitäkin unta on edellisenä yönä nähnyt. Kerran Varvara Filina -niminen mummo sanoi: ”Olen nähnyt unta, että entisen kyläneuvoston ylle on nostettu punainen lippu. Sillä unella oli varmaan jokin merkitys. Nähtävästi kohta venäläiset palaavat.” Joskus otettiin esille pelikortit ja povattiin omista läheisistä, jotka olivat sodassa tai evakossa; ovatko he elossa ja kuinka kohta heidät taas näkee. En tiedä, kuinka vakavasti naisemme uskoivat uniin ja korteilla povaamiseen, mutta se auttoi kuluttamaan aikaa ja lieventämään kenellä yksinäisyyttä ja kenellä surullisia ajatuksia.

Mutta kylän kahteen osaan jakavaa valtatietä pitkin, yhteen suuntaan, Voznesenjeen päin, ajoi jatkuvasti suomalaisia ajoneuvoja. Erityisen vilkasta tämä liikenne oli ensimmäisen puolentoista tai kahden kuukauden ajan, jolloin rintama liikkui kohti Syväriä. Sinne toimitettiin sotakalustoa ja muonaa. Niinä päivinä joku sanoi äidilleni: ”Fjokla, olen nähnyt sinun Pjotriasi, kun suomalaiset kuljettivat Voznesenjen suunnalta venäläisiä sotavankeja Suomeen. Joukossaan istui auton lavalla myös sinun Pjotrisi.” – ”Ei voi olla totta”, vastasi äitini. ”Hän on jo ylittänyt sen iän, jolloin otetaan sotaan. Ei häntä kutsuttu sotaväkeen. Sinä olet erehtynyt. Varmaan joku samannäköinen oli vilahtanut silmiesi edessä.” Ei äiti uskonut, enkä minäkään uskonut sitä.

Kului vielä muutama päivä. Tultuani koulusta näin äitini itkevän.

”Voi, Borjamme on joutunut auton linttaamaksi…” – ”Onko hän elossa ja missä hän nyt on?” kysyin ääni väristen. – ”Hänet vietiin saman suuntaan menneellä autolla Kalajoelle suomalaiseen sotasairaalaan…” Sitten äiti selitti: ”Hän oli leikkimässä tien reunalla ja kuorma-auto ajoi hänen päälleen. Ohi kulkenut suomalainen nainen näki, että lapsi on jäänyt auton alle, ryntäsi apuun ja joutui itsekin pyörän alle. Auto ajoi hänen jalkansa yli. Molemmat heidät vietiinkin sairaalaan.”

Myöhemmin sain tietää, että suomalaisen naisen jalka amputoitiin. Borjamme oli sairaalassa kaksi viikkoa. Hän oli saanut jalkaansa pahan ruhjeen, eikä se ollut parantunut vielä silloinkaan, kun hänet tuotiin kotiin. Suomalainen komendantti kutsui äitini puheilleen ja kysyi, onko hänellä tiedossa auton rekisterinumero, jotta syyllinen voidaan löytää ja rangaista. Tietenkään kukaan ei ollut edes vilkaissut rekisterikilpeä, ei edes itse uhriksi joutunut suomalaisnainenkaan kiinnittänyt siihen huomiota. Siinä tilanteessa se ei tullut mieleen. Yliajoon syyllistynyt kuitenkin löydettiin, ja silloin komendantti vakuutti, että rangaistukseksi mies lähetetään etulinjalle.

Oli sattunut vieläkin yksi vastaava tapaus, mutta se päättyi traagisesti. Samanlainen auto ajoi koululaistytön Julian päälle. Hän ei kärsinyt kauan…

Äkkiarvaamatta kylän ylle ilmestyi taas neuvostokone. Suomalaiset ryhtyivät tulittamaan sitä ilmatorjuntatykillä, joka oli pystytetty järven rantaan. He eivät kuitenkaan onnistuneet osumaan lentokoneeseen, joka poistui pudotettuaan pommin. Kyseessä oli mitä todennäköisimmin tiedustelukone. Ettei sen lento olisi ollut turha, se oli päättänyt pelotukseksi pudottaa tappavan lastinsa. Uhreja ei sillä kertaa tullut. Pommi oli kuitenkin osunut riiheen, jonka aikanaan oli omistanut isoisäni. Se oli rakennettu ränsistyneen talomme hirsistä ja siirretty kylän laitaan. Vuonna 1930, kolhoosien perustamisen aikaan, rakennus siirtyi korvauksetta yhteistalouden omistukseen. Riiheen oli varastoitu olkia, jotka olivat vielä kolhoosin peruja. Pommin räjähdyksestä ne syttyivät tuleen ja riihi paloi poroksi.