Vuosisadan
vaihteessa Kontokin kunnan alueeseen kuuluivat sekä Kostamus
että Kiitehenjärven ympärillä olevat kylät
ja vielä lähellä Suomen rajaa sijaitsevat Vuokinsalmi,
Saarijärvi ja Niskajärvi. Idässä kunnan raja ulottui
Kenttijärven taakse. Asukkaita koko kunnassa vuonna 1907 oli
1 872.
Kontokki ei ollut alueensa suurin kylä, vaan suurin oli Akonlahti,
53 taloa ja 358 asukkasta. Kontokissa taloja oli 35 ja väkeä
230 henkeä. Kostamuskin oli asukasluvultaan naapuriaan Kontokkia
suurempi (283), mutta taloja siellä oli vähemmän
(32). Jos Kostamuksen kohdalla otetaan huomioon sen kyläryhmään
laskettavat Ahvenjärvi (3;22) ja Suojärvi (6;53), kasvaa
Kostamuskin huomattavasti hallintokylää suuremmaksi.
Kontokki
ei ollut suuri runokylänäkään. Tallennuksia
sieltä ovat tehneet Lönnrot (1837), Europaeus (1845),
Borenius ja Genetz (1872) sekä Juvelius (1886), jotka kaikki
kävivät myös Kostamuksessa, kuten monet muutkin myöhemmät
tutkijat ja kerääjät.
Lönnrot kirjoittaa käynnistään Kontokissa:
15 virstaa Kontokkiin, jonne johti hyvä polku, kuljin
yksin. Poikkesin Sallisen luo, jolla oli yksi veljistään
Suomessa Tornion seuduilla. Itsekkin hän jonkun aikaa oli
ollut luteerilainen. Nyt oli taas siirtynyt kreikanuskoon. Oli
karannut sotapalveluksesta Persian rajalta. Kaksi miestä
ollut. Oli ajeltu takaa, mutta muuan akka ratsain tullet vastaan
ja antanut hevosensa. Toisen kerran olivat poikenneet taloon,
missä aiottiin murhata. Kangasta kutova tytär oli merkeillä
ilmaissut sen. Heidän mentyään pois iltapimeässä
isäntä oli palkatun murhaajan seurassa tullut pihalla
vastaan ja oli sitten kauan päresoihtu kädessä
etsinyt nurkissa. ... Kontokissa kuusi taloa. - Siellä yötä.
Toisillakaan Kontokin kävijöillä ei ole paljon
kerrottavaa itse kylästä tai kyläläisistä.
Inha sentään toteaa jotakin: "Kylä on hajallaan
melkoisen järvensä rannoilla. Tavallaan vielä omituisempi
kuin Kostamuksen oli Kontokin kalmisto, sillä siinä olivat
puut pystyyn kuivaneet. Tikka loksutteli, tuuli äännähteli,
irtautuva kaarna häälyi ja lahouttaan katkeilleet oksat
kurottelivat ilmaan naavatukkoja."
Kostamuksen
kalmismaasta, johon Inha Kontokin kalmistoa vertaa, hän kirjoittaa
seuraavasti:
Hämärsi jo illaksi, kun pääsimme tuulen
päälliselle rannalle, ja ruskoja vastaan näimme
korkean kuusikon. Se kohosi yksinään kuin mahtava pensas
tummalla maalla. Harmaita taloja oli sen ympärillä,
niitä tuskin maasta erotti. Siinä oli Kostamuksen kylä
ja tuo kuusikko oli sen kalmisto.
Sinne kääntyivät seuraavana aamuna ensimmäiseksi
askeleeni, sillä niin juhlallista kalmakuusikkoa en ollut
ennen nähnyt. Ne olivat vanhoja puita ja kohonneet tavattoman
korkeiksi. Toisia oli tuulen voimasta tai vanhuuttaan sortunut
ja saanut paikoilleen jäädä, sillä vanha tapa
säätää, ettei kalmistossa saa teräaseella
puuhun koskea; siellä saa kaikki kasvaa ja kaatua, niinkuin
luonto hyväksi näkee. ...
Oli siellä myös eräs kaamea vieras muisto,
kömpelösti tehty kivinen risti, sekin jo sammaltunut.
Siihen liittyi vanha tarina. "Varassussotain" aikana
olivat suomalaiset, niin kerrottiin, eräänä pyhänä
salaa hyökänneet kylään ja polttaneet kirkon
ja kaiken rahvaan, joka siinä oli, ja näiden uhrien
muistoksi oli tuo risti. Salmen toisella puolella oli nuori väki
ollut kisaamassa, ja se oli hukuttanut itsensä lampeen.
Myös Sparre kuvaa matkakertomuksessaan runsassanaisesti tuota
"maalauksellisen kesytöntä" kalmismaata, joka
myöhemmin on osoittautunut myös arkeologisesti kiinnostavaksi.
Kostamuksen kalmiston löydöt
Ennenkuin kylän paikka kalmistoineen peittyi Kostamuksen vuoriteollisuuslaitoksen
lieteveden alle, ehtivät arkeologit suorittaa kaivauksia. Kalmismaa
osoittautui erittäin vanhaksi, sillä hautoja löytyi
kolmessa kerroksessa. Mielenkiintoisia olivat tuohiarkkulöydöt
sekä koirien hautaaminen isäntänsä kanssa. Yhdellä
koiralla oli ollut jopa hopearisti kaulassa. Myös kansan suussa
elänyt, Castréninkin tieto Vienan muinaisesta jättiläiskansasta
sai todennuksen, kun hautalöytöjen joukossa oli useiden
parimetristen miesten jäännöksiä.
Samalla runonkeruumatkalla, jolloin Lönnrot kävi Kontokissa,
hän viipyi neljä päivää Kostamuksessa,
joka tuolloin oli 10-taloinen, ja kirjoitti muistiin runoja, satuja
ja sananlaskuja. Kaukonen arvioi näiden muistiinpanojen merkitystä
seuraavasti: "Lönnrotin Kostamuksen muistiinpanot ovat
olleet Kalevalan toisen painoksen tärkeää, ensisijaista
kansanrunousaineistoa. Ja tämä sama koskee Kanteletarta."
Arvokasta kansanperinneaineistoa ovat myös Inhan valokuvin
tallentamat Kostamuksen helluntaijuhlat sekä Sparren hääkuvaus
vuodelta 1892.
Stroitsa
eli helluntai oli Kostamuksen perinteinen praasniekka. Silloin lähikylien
väki kerääntyi sinne ja naapurikyläkin pani
parastaan juhlatunnelman nostamiseksi, kuten Inha kirjoittaa:
Kontokki oli varustautunut läpikulkeville murkinaa antamaan,
jotta perille jaksettaisiin. Tuvat oli kaikki siistitty, piiraat
leivottu, samovaarit lämmitetty, lehviä siroteltu permannoille,
ja tämä avoin vieraanvaraisuus, jota jokaiselle suotiin,
ken vain taloon poikkesi, viritti mitä parasta juhlatuulta.
Kylytkin oli lämmitetty, vaikka oli vasta aamu, jos joku
tahtoi virutella pois hikiään.
Rosvojen Kostamus
Kostamuksen ylle lankesi menneisyydessä myös tietty varjo:
sitä pidettiin yleisesti rosvonpesänä. Tämä
asenne heijastuu sekä Lönnrotin että Sparren matkakertomuksissa,
vaikka ainakin heidän kohdallaan varotoimet osoittautuivat
turhiksi.
Näin kirjoittaa Lönnrot:
Vähää ennen puoliyötä saavuin puolitiehen
(Kostamukseen), missä oli sauna heinäväkeä
varten kesällä. Olin väsynyt, mutta lapsellisesti
pelkäsin siihen panna maata, kun ajattelin, että joku
olisi voinut arvata minun siihen jääneen ja mahdollisesti
olisi seurannut minua ja ryöstänyt. Kuljin siis edelleen,
poikkesin metsään ja koetin nukkua sammalilla. Mahdotonta
hyttysten vuoksi. Niitä oli niin kosolta, että kaikki
ympärillä oli aivan mustana ja että joka henkäyksellä
oli saada niitä suunsa täyteen. ...
Leikkasin oksia ison kasan, paneuduin pitkäkseni, peitin
itseni oksilla mikäli voin, sidoin huivin päähäni
ja luulin nyt olevani turvissa hyttysiltä. Kaikki turhaa.
... Tuli tosin olisi auttanut, mutta en tahtonut sitä virittää,
kun siitä olisi minut huomattu.
Sparre
muistelee yötään Kostamuksessa Emil Wikströmin
ja kuhmolaisen oppaansa Renne Haverisen kanssa:
Vonkajärvellä ja muissakin kylissä meitä
oli varoitettu Kostamuksen väestä. Väitettiin,
että Kostamus oli oikea rosvonpesä, ja tätä
väitettä vahvistivat kauheat kertomukset, kuinka matkalaisia
tuossa kylässä oli kadonnut omituisella tavalla tietymättömiin.
Tähän saakka emme olleet juuri välittäneet
näistä kertomuksista. Mutta nyt, kun vertasimme niitä
kohtaukseen, jonka äsken näimme häätalon pihalla,
päättelimme, että huomenna saattaisi yhtä
ja toista tapahtua. ... Kotona me juttelimme vielä pitkän
aikaa asiasta ja päätimme ryhtyä tarpeellisiin
varokeinoihin. Renne pisti oven ruoppiin ja rupesi makuulle poikkiteloin
oven eteen. Uni haihdutti pian hänen pelkonsa ja kesken meidän
pakinaamme alkoi hän jo kuorsata niin, että hyrisi.
Puolenyön tienoissa mekin nukuimme, kuullen vielä unenhorteessa
epäselvästi ilolaukauksia, joita ammuttiin veneistä,
joilla nuoripari ja häävieraat menivät kotiinsa.
Rautaa
Kostamuksen seudun rautapitoisuus on ollut hyvin pitkään
tiedossa. Jo A.J.Sjögren kirjoitti 1820-luvulla:
Kostamuksessa kuuluvat talonpojat jonkin verran valmistavan
suomalmista rautaa. Uskotaan yleisesti, että myös järvet
ovat rautapitoisia.
Karjalan tunnetuimpiin kirjailijoihin kuulunut Jaakko Rugojev
on syntyisin Kostamuksen Suojärvestä. Hän on tehnyt
valtavan työn Kostamuksen perinteen tallentajana.
Vuoriteollisuuskombinaatin rakennusvaiheessa Rugojev kirjoitti
runon Kostamusjärvestä ja vetosi insinööreihin,
ettei tätä kaunista järveä uhrattaisi lietealtaaksi.
Vetoomus
oli turha, mutta insinöörit saivat Rugojevin vuoksi töitä,
sillä he eivät olleet suunnitelleet lietealtaalle minkäänlaisia
reunoja. Saasteveden olisi vapaasti annettu virrata Kostamusjärvestä
eteenpäin, jolloin koko runonlaulualueet halkova Kuittijärvien
vesistö olisi saastunut. Rugojev taisteli teknoraatteja ja
byrokraatteja vastaan, kirjoitti lopulta Neuvostoliiton korkeimmalle
valtiojohdolle - ja sai työvoiton. Kombinaatti määrättiin
rakentamaan kolme kilometriä pitkä, kymmeniä metrejä
korkea ja leveä pato, joka estää lietteen leviämisen
luonnonvesistöön.
Pato sai nimen: Jaakon pato. Se on voitonmerkki hengen voitolle
materiasta. Sellaisia tarvitaan Kostamukseen lisää.
Kontokki ja Kostamus
Nähtävyyksiä
Ääninäyte
Runonäyte - Kontokki
Runonäyte - Kostamus
|