Latvajärven
ohella Vuonnista voidaan täydellä syyllä pitää
Vienan merkittävimpänä runokylänä. Vuonnisen
ovat tehneet maineikkaaksi ennen muita Ontrei Malinen ja Vaassila
Kieleväinen.
Ontrei Malinen
Kun Lönnrot syksyllä 1833 tapasi Ontrei Malisen, tämä
oli paras niistä runonlaulajista, joita hän siihen mennessä
oli kohdannut. Ontreilta Lönnrot sai Sampojakson, Kilpalaulannan,
Vellamon neidon onginnan, Vipusessa käynnin, Kilpakosinnan,
Laivaretken kanteleen syntyineen, Lemminkäisen virren ja Väinämöisen
tuomion; yhteensä 806 säettä.
Vaassila
Kieleväinen
Ontrein runot sinänsä olivat Lönnrotille arvokas
saalis, mutta keskustelu Vaassila Kieleväisen kanssa antoi
Lönnrotin runonkeruulle kokonaan uuden ulottuvuuden: hän
sai idean rakentaa eepoksen. Ensi kerran hän kertoo tästä
oivalluksestaan kirjeessään tohtori Henrik Cajanderille
joulukuun 3.päivältä 1833:
Aion kuitenkin talvella taas pistäytyä Arkangelin
kuvernementissä (=Vienan Karjalassa), enkä ennen lakkaa
runoja keräilemästä, kuin niistä saan kokoelman,
joka vastaa puolta Homerosta. Hallussani olevat runot ovat sisällykseltään
kaikki samaa jaksoa, sen mukaan mitä muuan ukko minulle osaksi
lauloi ja osaksi muuten kertoi Väinämöisestä.
Lönnrotin tavatessa Vaassilan tämä oli jo vanha
ukko. Hänet tunnettiin enemmän tietäjänä
ja loitsurunojen hallitsijana kuin eeppisten runojen laulajana.
Lisäksi hänen muistinsa oli Lönnrotin kertoman mukaan
kovasti heikentynyt viimeisten vuosien aikana.
Vaassilan haastattelu tapahtui niin, että tämä
enemmän kertoi kuin lauloi runojen sisällöstä
ja keskinäisestä järjestyksestä. Kun Vaassila
oli unohtanut jonkin seikan, jonka Lönnrot puolestaan keräyksiensä
perusteella tunsi, hän auttoi Vaassilaa muistamaan ja niin
jatkettiin eteenpäin. Lopputuloksesta Lönnrot toteaa näin:
"... ja niin sain tietää kaikki Väinämöisen
urotyöt yhdessä jaksossa, ja sen mukaan olen sitten järjestänyt
Väinämöisestä runot, jotka tunnetaan."
Ennen
Lönnrotia jo Sjögren oli laulattanut Ontrei Malista (1825),
Sjögrenin keräelmät Lönnrot sai haltuunsa vasta
valmistellessaan Kalevalan toista laitosta.
Lönnrot itse kävi seuraavan kerran Vuonnisessa viidennellä
keruumatkallaan vuonna 1834, jolloin hän viivähti siellä
vain muutaman tunnin. Hän kirjasi kahden kolmen tunnin aikana
muistiin ne runot, joita "muuan vanha naiseläjä ilmoittautui
laulamaan". Lönnrot kertoo myös piipahtaneensa tervehdyskäynnillä
Ontrei Malisen luona, ennenkuin lähti yön selkään
reellä kohti Jyvöälahtea.
Seitsemännen runonkeruumatkansa yhteydessä Lönnrot
kävi vielä kerran Vuonnisessa, tällä kertaa
yhdessä J.F.Cajanin kanssa. He saapuivat Vuonniseen lauantaina
22. lokakuuta (1836) ja jatkoivat matkaa maanantaiaamuna. Pyhäpäivän
vietosta Cajan kertoo: "... katselimma tyttärien ja poikien
kisoja, pakasimma kokouneien urohien kera, laulomma Kalevalata,
ja menimmä sittä maata." Koko tältä matkalta
ei Lönnrotilta ole säilynyt kuin yksi runomuistiinpano
ja Cajan puolestaan ei merkinnyt muistiinpanopaikkoja ja laulajia
jälkipolville. Näin ei varmasti tiedetä, tapahtuiko
tuon pyhänseudun "Kalevalan laulaminen" vain kuulijoiden
iloksi, vai pantiinko siitä jotakin muistiinkin. Joka tapauksessa
Cajanilla on muistissa Vaassilalta saatuja loitsuja. Ne on kenties
kirjoitettu
tuossa tilaisuudessa.
Vuonnisen seuraava runonkerääjä (1839) M.A.Castrén
puolestaan kertoo saaneensa sieltä melkoisen saaliin loitsurunoja,
jumalaistaruja ja kansantarinoita. Hän tapasi myös Vaassila
Kieleväisen, joka tietäjien tavoista poiketen paljasti
vieraalle taikakeinojaan ja -välineitään.
Täällä (Vuonnisessa) sain myös nähdä
jokseenkin täydellisen kokoelman loitsimisessa käytettäviä
välikappaleita. Tämän kokoelman omistaja, joka
oli kuuluisin noita koko Karjalassa ja nimeltään Kieleväinen,
ilmaisi minulle joukon eriskummaisia taikakeinoja. Ne ovat nimittäin
muodostetut määrätyistä tempuista ja niihin
kuuluu muutamien sangen lyhyiden loitsulauselmain lukeminen.
Kalevalan toiseen painokseen vaikuttavia keräyksiä Vuonnisesta
olivat vielä Europaeuksen talvimatkallaan 1845-46 saamat runot.
Seuraava runonkerääjäpolvi laulatti Ontrei Malisen
ja Vaassila Kieleväisen jälkeisiä perinteentaitajia.
Pääosa heistä kuului kylää "hallitsevaan"
Malisen runonlaulajasukuun. Parhaimpina
pidettiin Ontrein poikaa Ontreini Jyrkiä ja Homani Ohvoa, jotka
Berner ikuisti samaan valokuvaan vuonna 1872. Borenius kävi
Vuonnisessa kaikkiaan kolme kertaa (1871, 1872 ja 1877) ja kirjoitti
sekä Jyrkiltä että Ohvolta samoja runoja useampaan
kertaan. Molemmat laulajat säilyttivät ihmeteltävän
hyvin runonsa samanlaisina.
Borenius on verrannut Jyrkiä Miihkali Perttuseen ja pitänyt
häntä jopa tätä etevämpänä siinä,
että hän on välttänyt eri aiheiden sekoituksen
runoissaan. Ylipäänsä Borenius kiittää
Jyrkin runoja ihmeteltävän klassisesta puhtaudesta ja
toteaa hänen uskollisesti säilyttäneen isänsä
laulutavan; ainoastaan "paikoin se on lyhennyt siten, että
yksityisseikat ovat karisseet pois."
Myöhemmät laulajapolvet
Boreniuksen ja Bernerin kanssa vuoden 1872 matkalla Vuonnisessa
oli myös Genetz. Hän laulatti
mm. Tanila Kieleväistä eli "Plässi-Tanilaa",
jonka sukulaisuudesta Vaassilaan ei ole tietoa. Borenius ja Genetz
ovat panneet muistiin runoja myös Ontrein pojanpojalta - edellämainitun
Jyrkin pojalta - Iivanalta, joka säilytti sukunsa lauluperinnettä
myös myöhemmille kerääjille (Krohn 1881, Meriläinen
1888 ja Karjalainen 1894), ja Borenius vielä tämän
veljeltä Jeremieltä, jota puolestaan vielä vuonna
1915 laulatti A.O.Väisänen.
Anni Lehtonen
Vaikka Ontrei ja Vaassila ovat kulttuurihistoriallisesti Vuonnisen
merkittävimmät laulajat, määrällisesti
enemmän tallennettua kansanperinneaarteistoa on kartuttanut
heitä paljon myöhäisempi perinteentaitaja, Samuli
Paulaharjun "löytö" Anni Lehtonen, jolta Suomen
Kansan Vanhoissa Runoissa on yli 4 500 runosäettä.
Vuonna 1921 A.R.Niemi kirjoittaa innoittuneesti Anni Lehtosesta:
Samanlainen ilmiö kuin aikoinaan Larin Paraske oli etelässä,
on pohjoisessa Anni Lehtonen. Kuten Paraske, esiintyy Anni keruun
viimeisessä vaiheessa ja hämmästyttää
maailmaa runovarojensa äärettömällä rikkaudella.
Tosin molempien runot ovat aivan erilaiset, mutta yhteistä
näille kansannaisille on esi-isien muinaisten runoaarteiden
huolellinen säilyttäminen. Vuonninen, tuo kaukainen
salokylä, joka jo kerran, 1830-luvulla, antoi Kalevalan kokoonpanijalle
ensiluokkaisia aineksia ja johtolangan sen ensimmäisen luonnoksen
laatimiseksi ja sitten Boreniuksen keräysten kautta tavattomasti
rikastutti kertovaisten runojen tuntemusta, on Anni Lehtosen virsi-
ja y.m.kokoelmien kautta näilläkin aloilla kohonnut
ensisijalle Vienan läänin runorikkaiden kyläkuntien
joukossa. On kuin olisi Anni Lehtosessa koko heimon muinainen
viisaus ja runous vielä kerran ennen sammumistaan leimahtanut
kirkkaaseen loimoon...
Enin
osa Annin runoista on loitsuja. Niitä on yli 250 kappaletta,
yhteiseltä säemäärältään noin
2 700. Eeppistä runoutta hän muisti vähän, Sampojaksoakin
vain 3 säettä. Anni Lehtoselta Paulaharju kirjoitti hyvin
paljon itkuvirsiä, sananlaskuja ja lastenviihdytyslauluja.
Anni Lehtosessa yhdistyy kolme mahtavaa laulajasukua. Hänen
äitinsä Okahvie oli Ontrei Malisen pojantytär, hänen
äidinäitinsä Tsenan Pietari Kettusen tytär ja
hänen isänsä Lonkan Karjalaisia (Martiska Karjalaisen
veljenpoika).
Runon katoaminen Vuonnisesta
Vuonnisen kuulu runoperinne sai viime vuosisadan loppupuolella
voimakkaan vastustajan, joka tukahdutti sen yleisen esiintymisen
yllättävän nopeasti: Suomesta nimittäin levisi
seudulle lestadiolaisuus, joka ei suvainnut "pakanallista taikauskoa".
Ehkä Vuonnisessa vallitsevan köyhyyden vuoksi tämä
uskonlahko sai siellä tavallista vankemman jalansijan. Juuri
kerjuumatkalta Oulusta Samuli Paulaharju "löysi"
Anni Lehtosenkin.
Pettyneitä Vuonnisen runoantiin olivat jo Inha ja Karjalainen,
jotka kuitenkin onneksi viipyivät kylässä niin pitkään,
että Inha ehti taltioida kylän maisemat lasilevyihinsä.
Lähtötunnelmista Inha kirjoittaa seuraavasti:
Omituisen sekavilla tunteilla laskimme taas etelää
kohti, saattajina joukko reippaita Vuonnisen naisia. Olimme tosin
iloksemme huomanneet, että tämä köyhä
runokylä oli alkanut perustaa toimeentuloaan uudelle pohjalle
ja entistä suuremmalla tarmolla maata viljellä, levitteleidä
kylän kujilta kauemmaksi saloille, missä vain oli kunnollista
maata. Samalla oli kylän ulkomuoto ja elanto melkoisessa
määrässä suomalaistunut. Siellä sanottiin
olevan koko paljon hihhulilaisuutta, joka nopeammin kuin mikään
muu muuttaa kansan tavat ja luonnonlaadun. Mutta toiselta puolen
tuskin olimme missään muualla niin selvään
huomanneet, että vanha runoaika oli auttamattomasti katoamassa.
Jos
runo oli katoamassa Vienan runokylistä ensiksi Vuonnisesta,
niin eräässä toisessa asiassa se vaali perinnettä
paremmin. Kun Juvelius vuonna 1886 kierteli Vienaa, hän havaitsi
koko matkansa aikana vain kaksi kannelta, joista 7-kielisen Vuonnisessa
ja 12-kielisen Vuokkiniemessä. Puoli vuosisataa aikaisemminkin
Vuonninen oli saanut kiitosta kanteleesta. Lönnrot kirjoittaa:
"Ontreilla oli kantelekkin, jossa oli viisi vaskikieltä.
Sekä hän, että hänen molemmat poikansa soittelivat
sitä varsin kätevästi."
Väestömäärältään Vuonnisen kylä
oli vuosisadan vaihteessa Vuokkiniemeäkin suurempi, vaikka
talojen määrä oli yli kaksi kertaa pienempi. Vuoden
1905 väestölaskun mukaan kylässä oli 76 taloa
ja 507 asukasta. Tämä seikka selittää myös
Vuonnisen köyhyyden suhteessa toisiin kyliin: samaa peltomäärää
kohden oli useampia suita ruokittavana. Lestadiolaisuudella lienee
ollut osuutensa lasten suureen lukumäärään.
Vuonninen
Nähtävyyksiä
Panoraama
Runonäyte
|