Lönnrotin
aikaan Ponkalahti oli pieni kylä, johon kuului silloin vain
4 tai 5 taloa.
Neljännellä runonkeruumatkallaan, samalla jolloin hän
ensi kerran kävi Vuokkiniemessäkin, Lönnrot kulki
Ponkalahden kautta. Hänelle jäi kylästä miellyttävät
muistot.
Myöhään illalla tulin Ponkalahteen, ja talon
isäntäväki kysyi heti, tahdoinko kylpeä. Luulin
saunaa aikaisemmin lämmitetyn ja hämmästyin suuresti
huomatessani, että sitä nyt vasta minua varten ruvettiin
lämmittämään. Näin ystävällinen
on rahvas täällä kaikkialla. Heidän tavalliseen
kestitykseensä kuuluu ruoka, sauna sekä puolukat, joita
viimeksimainittuja ei kuitenkaan riittäne kaikiksi vuodenajoiksi.
Seuraavana päivänä Lönnrot lähti jatkamaan
Vuonniseen ja sai soutajikseen tälle kahden peninkulman vesitaipaleelle
kaksi poikaa, veljekset, joista vanhemman hän arvioi 15-20
ja nuoremman 7-8 vuoden ikäiseksi.
Matkalla
vanhempi pojista, kuultuaan että Lönnrot oli liikkeellä
runoja kerätäkseen, ilmaisi suuren ihmetyksensä,
että joku mokoman asian vuoksi kehtasi matkustella, ja alkoi
itse laulaa kohtia Väinämöisestä, Joukahaisesta
ja Lemminkäisestä kertovista runoista todeten kenen tahansa
osaavan sen verran laulaa, jos vain viitsi.
Lönnrot huomasi pojan laulamien runojen poikkeavan monessa
suhteessa hänen ennen tuntemistaan ja sai tämän "viitsimään"
laulaa lupaamalla 20 kopeekkaa yli ennen sovitun soutupalkan. Nuorempi
veli tahtoi hänkin ansaita ja lupasi kertoa sadun yhtä
"rossaa" (kahdenkopeekan lanttia) vastaan.
Lupasin hänelle kaksi, kunhan vaan malttoi odottaa,
kunnes olin ehtinyt panna kirjaan kaikki vanhemman veljen runot.
Siihen hän alussa suostuikin; mutta tultuamme neljännespeninkulman
päähän Vuonnisen rannasta, ja kun minä yhä
vaan kirjoittelin vanhemman veljen runoja, hän alkoi itkeä.
Minun täytyi siis keskeyttää runojen kirjoittaminen
ja käydä käsiksi hänen satuunsa.
Lönnrot suhtautui varauksellisesti pikkupojan tarjoukseen,
mutta sadun kuultuaan hän ihastui sekä sen tyyliin, että
tapaan, jolla se esitettiin.
Panin
sen (sadun) kirjaan pojan sanelun mukaan näin: Oli ennen
akka. Siitä saatih poika. Akka kuoli. Läksi poika metsälle.
Tuli meren niemeh. Syöjätär tyttärensä
väkisih myötä työnti. Lenti joutsenena meren
niemeh. Poika vaatteet päältäh. Uimah läksi.
Varastettih vaatteet. Niin etsi vaattehiah. Tuli vassokkaah Syöjättären
tytär. Arveli poika jos miksi, niin siksi. Jos veikoksi,
niin veikoksi; jos sisareksi, niin sisareksi; jos isäksi,
niin isäksi; jos emoksi, niin emoksi; jos morsioksi, niin
morsioksi. Tuli morsioksi. Aamulla tultih kolmella karapilla käymäh.
Ajettih uninieklat pojan korvih ja kannettih karappi karapilta.
Niin sano Syöjättären tytär maamolleh. - Olen
tahtonut mainita tämän alun, näyttääkseni,
millainen näiden satujen tyyli on.
... Eräässä sadun kohdassa, missä poika tahtoi
kuvata, miten lintu lensi yhä korkeammalle ja korkeammalle,
kunnes sitä lopuksi ei enää näkynyt, hän
teki sen seuraavalla tavalla: nousi, nousi, nousi, nousi, nousi,
ja lenti, lenti, lenti, lenti, lenti, lenti, lenti. Tätä
sanoessaan hän hiljensi ääntään ensimmäisistä
nousi ja lenti sanoista vähitellen niin, että hänen
lausuessaan viimeiset näistä sanoista oli yhtä
vaikea kuulla hänen puhettaan kuin nähdä lintua
niin korkealta kuin hän tahtoi kuvata sen lentäneen.
Yli
neljä vuosikymmentä myöhemmin, vuonna 1877, Borenius
"löysi" runoja kerätessään Lönnrotia
soutaneen vanhemman veljen, jonka runotaidot olivat entisestään
kasvaneet. Hän oli silloin 61-vuotias (eli Lönnrotin kohdatessaan
siis 17 ikäinen). Miestä kutsuttiin Lukkani Huotariksi.
Sukunimeltään hän oli Prokkonen.
1870-luvun runonkerääjistä myös Berner kävi
Ponkalahdessa; hän vuonna 1872.
Muistettavan työn Ponkalahden perinteen tallentamiseksi on
tehnyt Samuli Paulaharju. Vuoden 1915 matkallaan hän tapansa
mukaan sekä valokuvasi ja piirsi näkemäänsä
että kirjoitti muistiin kuulemaansa. Suurimman vaikutuksen
ponkalahtelaisista teki häneen silloin 104-vuotias ja jo sokea
Tšinkki-Riiko, sukunimeltään Ollikainen, jota pidettiin
Pirttilahden Smötkyn ohella Vuokkiniemen seudun etevimpänä
vanhan polven tietäjänä.
Ilmari Kiannonkin tie on kulkenut Ponkalahden kautta. Sen Valtasen
kylänosasta hän otti palvelutytökseen Turjanlinnaan
Kristiina Galaktionovan, jolta suomalaiset ja karjalaiset tutkijat
ovat myöhemmässä vaiheessa hänen palattuaan
kotikyläänsä tallentaneet paljon runoa ja muuta perinnettä.
Ponkalahden
väki on kautta aikojen ollut yritteliästä ja valveutunutta.
Tästä on jäänyt jälkipolville näkyväksi
esimerkiksi "Pieskan kaivos". Se tarkoittaa lapiopelillä
tehtyä kaivantoa, jolla puhkaistiin Pieskanlammen ja Kyläjärven
välillä oleva harju. Kun lammen korkeammalla ollut vesi
laskettiin järveen, saatiin kivikkoisen vaaran juurelle hyvää
viljelysmaata.
Ponkalahtelaiset toimivat tienraivaajina myös sivistyksen
alalla. Vuosisadan alussa kylään perustettiin koko Vienan
Karjalan ensimmäinen kansankielinen kiertokoulu. Sen opettajana
oli tavallinen rahvaanmies Iljan Arhippa (Gavrilov). Koulun perustamisen
taustavoimana oli 1906 perustettu Vienan Karjalaisten Liitto. Koulu
ei saanut kauan toimia. Taantumuksellinen hallinto lakkautti sen
tsaarinvallalle vihamielisenä - opetuskielenä kun ei käytetty
venäjää - ja opettaja vangittiin ja vietiin Siperiaan.
Vuoden
1905 väestönlaskun mukaan Ponkalahden kylässä
oli 19 taloa ja 92 asukasta. Kylä säilyi suunnilleen samankokoisena
toiseen maailmansotaan asti, jolloin sen asukkaat evakuoitiin. Rauhan
palattua kylä nousi vielä eloon, vaikka paljon asukkaita
jäi palaamatta. Uutta verta kylä sai 1960-luvun alussa,
kun Venehjärven kylä lakkautettiin. Pääsosa
Venehjärven asukkaista näet siirrettiin Ponkalahteen,
joka ehti vielä elää kymmenkunta vuotta, ennenkuin
sekin virkakoneiston toimesta todettiin "perspektiivittömäksi"
kyläksi ja asukkaat pantiin muuttamaan Vuokkiniemeen.
Noin peninkulman mittainen tie Ponkalahdesta Venehjärveen
on harvinaislaatuisen kaunis. Se kulkee poikittaisharjua pitkin,
ja harjun molemmin puolin on järviä, lampia, soita ja
koskematonta aarniometsää. Tämä harjutie on
nähtävyys, jollaisia luonto ei jaa joka paikkaan.
|