Latvajärvi

Latvajärvi on Vienan runokylistä kaikkein merkittävin. Sen Kalmosaaressa on karjalaisen ja suomalaisen kulttuurin pyhä paikka: Vienan suurimman runonlaulajan Arhippa Perttusen hauta.

Lönnrot, joka harvoin kertoo tapaamistaan runonlaulajista eikä mainitse edes heidän nimiään, yltyy kuvaamaan Arhipan kanssa kohtaamistaan seuraavasti:

Oltuani lyhyen ajan tässä kylässä (Kivijärvessä), läksin täältä peninkulman matkan päähän syrjään Latvajärveen, missä asuvaa talonisäntää Arhippaa kiitettiin hyväksi runonlaulajaksi. Tämä vanhus oli nyt 80-vuotias, mutta oli ihmeteltävässä määrässä säilyttänyt muistinsa. Kokonaista kaksi päivää, jopa hieman kolmatta, hän piti minua runonkirjoitustyössä. Runot hän lauloi hyvässä järjestyksessä, jättämättä huomattavia aukkoja, ja useimmat niistä olivat sellaisia, joita en ennen muilta ole saanut; epäilen, olisiko niitä enää muualta saatavissa. Hyvin tyytyväinen olin siis päätökseeni käydä hänen luonansa. Kuka tietää, olisinko enää toiste tavannut ukkoa elossa, ja jos hän olisi ehtinyt kuolla, olisi melkoinen osa ikivanhoja runojamme hänen kanssaan mennyt hautaan.

Ukko innostui, kun välistä tuli puhuneeksi lapsuudestaan ja monta vuotta sitten kuolleesta isästään, jolta hän oli saanut perinnöksi runonsa. „Kun silloin", hän sanoi, „Lapukan rannalla nuotalla ollessamme lepäsimme nuotion ääressä, kas siinä teidän olisi pitänyt olla. Meillä oli apurina muuan lapukkalainen, kelpo laulaja hänkin, mutta ei kuitenkaan isävainajani vertainen. Yökaudet he usein lauloivat käsitysten valkean ääressä, eikä samaa runoa koskaan kahdesti laulettu. Olin silloin pieni poika ja kuuntelin heitä, joten vähitellen opin parhaat laulut. Mutta paljon olen jo unhottanut. Pojistani ei tule yhtäkään laulajaa minun kuoltuani, kuten minusta isäni jälkeen. Ei enää pidetä vanhoista lauluista niin kuin minun lapsuudessani, jolloin niillä oli etusija, tehtiinpä työtä tai kokoonnuttiin joutohetkinä kylässä. Tosin kuulin vielä jonkun kokouksissa niitä laulavan, etenkin kun on hieman ryypätty, mutta harvoin sellaisia, joilla olisi jotakin arvoa. Sen sijaan nuori väki nyt laulelee omia rivoja laulujaan, joilla en edes tahtoisi huuliani saastuttaa. Jospa silloin joku, kuten nyt, olisi etsinyt runoja, ei hän kahdessa viikossa olisi ehtinyt panna kirjaan edes sitä, minkä isäni yksinänsä osasi."

Näin puhuessaan ukko heltyi niin, että oli kyyneliin puhkeamaisillaan; minunkin oli vaikea liikutuksetta kuunnella hänen kertomustaan noista vanhoista hyvistä ajoista, vaikka kyllä, kuten sellaisissa on tavallista, suuri osa ukon jakamaa kiitosta perustui yksinomaan hänen mielikuvitukseensa. Ei myöskään vielä ole puute vanhoista runoista niin suuri kuin hän arveli, jos kohta onkin totta, että ne vähitellen häviämistään häviävät. Vielä meidän päivinämme niitä kuulee, ja ehkäpä vielä muutamia sukupolvia jälkeemme. Eikä niitä myöskään niin peräti halveksita; päinvastoin nuoret ja vanhat niitä kuuntelevat, kun niitä lauletaan. Vaikka Arhipan talo olikin köyhä, tuntui se minusta hauskemmalta kuin moni varakkaampi. Itse ukko Arhippaa koko talo kunnioitti kuin muinaisaikaista patriarkkaa ainakin, ja sellainen hän oli minunkin silmissäni.

Arhipan Lönnrotille laulaman kansanrunouden määrä oli 4100 säettä, joista 2600 eeppistä, 270 lyyristä ja 1200 loitsuja. Kun otetaan huomioon Arhipan Cajanille ja Castrénille laulamat runot, häneltä on tallennettu kaikkiaan n. 4500 säettä.

Tätä määrää voi suhteuttaa vaikkapa vanhan Kalevalan kokonaissäemäärään n. 12 000:een tai siihen, että se oli yli kymmenesosa kaikesta siitä kansanrunousaineistosta, joka Lönnrotilla oli hallussaan, kun hän "kokoonpani" Kalevalaa.

Latvajärven kylää monet vuosisadan vaihteessa siellä käyneet ovat kuvanneet harmaaksi, hajalliseksi, köyhäksi ja kurjaksi, mutta sen maisemia on mainittu vienalaiskylien komeimmiksi.

Kylä sijaisee Maaselän harjanteella pienen Latvajärven itäisen rannan vaaroilla. Kylään luetaan kuuluvaksi läheinen Mantsonvaara, järvessä sijaitseva saari, läheiset Vason-, Njauvun- ja Hoapavaarat sekä kauempana olevat Kossi ja Lapukka. Vuosisadan vaihteessa taloja oli yhteensä vähän yli puolen sadan.

Kylän vaihtelevan maaston silmiinpistävänä piirteenä ovat vaarojen lisäksi niiden väliset soiset laaksot. Niistä on noussut halla ja vienyt usein viljasadon. Hyvin monen tunnetun latvajärveläisen elämänvaiheisiin on kuulunut "savujen luku" eli kerjuulla käynti. Tähän on perustunut Latvajärven "kurjuuden ja köyhyyden" maine.

Suurimman maineensa kylä on kuitenkin saanut runonlaulajiensa kautta. Arhippa Perttunen oli itse tietoinen merkityksestään. Hän pyysi muistelijoita tuomaan hänen haudalleen ristin sijasta kiviä, koska ne eivät lahoa. Näin hänen haudalleen kohosikin kivikumpu, joka kyllä välillä katosi kuusen "helmojen alle" ja löydettiin uudelleen vasta vuonna 1996. Kalevalan piirin kulttuuriviranomaiset olivat näet 1960-70-luvun taitteessa, kylän autioittamisen jälkeen, "rakentaneet" kivikasan Arhipan haudaksi, kun oikeaa hautaa ei löytynyt ja sille piti jättää Karjalan Kirjailijaliiton muistolaatta.

Niinpä väärä mies teki retken Leningradiin, kun 1980-luvulla vienalaisen kirjailijan Jaakko Rugojevin aloite johti tulokseen eli tiedemiehet päättivät valmistaa Arhippa Perttusesta pääkallon perusteella näköiskuvan, kuten aikaisemmin oli tehty mm. Iivana Julmasta.

Toisen miehen jäännökset nostettiin haudasta ja vietiin vierailulle Leningradiin, jossa v. 1983-84 ns. Gerasimovin menetelmällä hänestä syntyi tiedemiesten laatima rintakuva, jota esiteltiin Arhippana. Tästä "veistoksesta" on yksi kopio Petroskoin kotiseutumuseossa, toinen Kalevalan (Uhtuan) runonlaulajamuseon hallinnassa ja kolmas Kominmaalla Syktyvkarissa.

Runonlaulajan "sijaisen" jäännökset palautettiin Latvajärven Kalmosaareen entiselle paikalleen, mutta Arhippa itse on siis saanut levätä rauhassa oikeassa haudassaan. Arhippa Perttusta ovat Lönnrotin lisäksi laulattaneet Cajan ja Castrén.

Arhippa Perttunen ei ollut pelkästään eeppisen runon mestari. Hänen säejaksojaan on myös monissa kymmenissä Kantelettaren runoissa. Väinö Kaukonen pitää Arhippaa lyyristen runojen taitajana ilomantsilaisen Mateli Kuivalattaren vertaisena.

Arhippa itse piti isäänsä "Suurta Iivanaa" itseään monin verroin parempana laulajana ja arveli Lönnrotille, ettei hänen pojistaan tule runontaitajia. Tässä hän kuitenkin erehtyi, sillä hänen nuorimmalta pojaltaan Miihkalilta myöhemmät kerääjät panivat talteen lähes 70 runoa, yhteensä noin 3 500 säettä. Miihkalin velipoikaa Mattia kiitettiin häntä parempana laulajana, mutta kerääjät eivät ehtineet saada talteen hänen lauluvarastojaan, kun Matti kuoli 1850-luvun alussa.

Miihkalin elämänkohtalo ei ollut helppo, sillä samoihin aikoihin Matti-veljen kanssa kuoli myös toinen veli Riiko. Miihkali, jolla itsellään oli 7 lasta sai veljiensä lapset elätettäväkseen. Peltotilkkujensa viljelyn ja kalastuksen ohella Miihkalin oli etsittävä työtä Suomenkin puolelta, jossa hän kävi turkinompelussa ja lampaannahan muokannassa.

Vuonna 1865 Miihkali menetti näkönsä ja eli vielä sokeana 34 vuotta. Työntekoaan hän ei silti lopettanut, vaan kävi kylässä käsikiviä pyörittämässä, survomassa ja jauhamassa petäjän kuorta, verkkoa kutomassa jne. Joskus hänen oli pakko tarttua myös kerjuusauvaan, kunnes Suomalaisen Kirjallisuuden Seura myönsi hänelle - viimeisenä suurena runonlaulajana - pienen vuotuiseläkkeen, jonka johdosta hän osoitti syvää kiitollisuutta "Helsingin herroja" kohtaan.

Arhippaini Miihkali oli yksi eniten laulatettuja suuria runontaitajia. Hänen säkeitään ovat panneet talteen ainakin Borenius ja Berner 1870-luvulla, Meriläinen, Juvelius ja Varonen seuraavalla vuosikymmenellä ja 1894 Kusti Karjalainen ja I.K.Inha.

Inhan valokuvien välityksellä Miihkalista on tullut vienalaisten runonlaulajien symboli. Tämä asema on vain vahvistunut, kun Vuokkiniemeen pystytettiin syksyllä 1991 kuvanveistäjä Alpo Sailon tekemä Miihkalin patsas. Varhaisimmat valokuvat Miihkalista ovat jo vuodelta 1872, jolloin Berner ikuisti hänet.

Paitsi myöntämällä eläkkeen Suomalaisen Kirjallisuuden Seura kunnioitti Miihkali Arhippaista pystyttämällä hänen haudalleen kivisen paaden; se on ainoalaatuinen muistomerkki Vienan kalmismailla.

Vaikka Latvajärvi tuli tunnetuksi parhaastaan Arhipan ja Miihkalin ansiosta, oli siellä toki muitakin tietäjiä ja taitajia. Boreniuksen käydessä vuonna 1872 Latvajärvessä paikalliset asukkaat mainitsivat erään Pankron Miihkalia taitavammaksi laulajaksi. Tämä ei kuitenkaan ollut kotosalla, vaan työnhaussa Puolangalla. Sen vuoksi Borenius kirjoitti Puolangan kunnansihteerille ja pyysi tätä laulattamaan mainittua Pankroa. Mies oli jo ehtinyt lähteä Kiannalle, jonne laulatuspyyntökin siirtyi. Vuonna 1874 SKS:n arkisto sai nimismies Saksalta lähetyksen, joka sisälsi Pankron laulamia loitsuja. Pankron sukua selvitettäessä on arveltu hänen olleen Moissein Mikitän poika. Hänen setäänsä Spiireini Moisseita eli Ahoni Moisseita Borenius laulatti Latvajärvessä, samoin kuin tämän poikaa Moissein Kusmaa eli Ahoni Kusmaa.

Miihkalia parempana laulajana oli itseään pitänyt myös Petrini Timo eli Karhu-Timo, joka oli tietäjä jo monetta polvea, sillä hänen ukkonsa (isoisänsä) Rotja Piminänpoika ja tämän isä Piminä olivat hänen kertomansa mukaan olleet suuria tietäjiä ja laulajia. Karhu-Timo oli Iivo Marttiselle valittanut sitä, että kerääjät aina menivät hänen naapuriinsa Miihkalin luo eivätkä ymmärtäneet hänen arvoaan. Borenius kuitenkin laulatti Timoakin, mutta ei saanut häneltä runsasta saalista.

Tosiasiaksi jää, että Arhipan suvun tiedossa oli Latvajärven parhaat eeppiset runot. Arhipan laulamalla Sampo-jaksolla sekä Kilpakosinnan ja Kultaneidon yhdistelmällä on ollut ratkaiseva vaikutus Kalevalan sisältöön.

Latvajärvi
Latvajärvi 1990-luvulla
Ääninäyte
Runonäyte